Vanhoista ajoista saakka on vapunpäivää pidetty ensimmäisenä
kevätpäivänä ja Helsingin ylioppilaat olivat ottaneet tavaksi jättää
silloin pois käytännöstä talvilakin ja panna päähänsä valkoisen
ylioppilaslakin merkiksi, että nyt oli tulossa kesä ja lämmin
vuodenaika, jolloin tarkeni näin kevyellä päähineellä. Neiti Maria
Gràpe, joka useita vuosikymmeniä teki Helsingissä kauppaa
vaatetustarpeilla myyden kauluksia, kalvosimia, kiiltopaitoja,
alusvaatteita y. m. s. oli ryhtynyt valmistamaan myytäväksi
valkoisesta silkkisametista tehtyjä lippalakkeja, joiden reunus oli
mustaa samettia ja lipan yläpuolelle sai kiinnittää kultaisen lyyran,
jota ympäröi laakeriseppele. Tämä soma ja siisti lakki voitti heti
alussa ylioppilaitten suosion, niin että, vaikka yliopistonuoriso ei
ollutkaan enää velvoitettu käyttämään minkäänlaista univormua,
niinkuin joitakuita aikoja sitä ennen, valkoinen lakki tuli kuitenkin
kesäiseen aikaan yleisesti käytäntöön. Harva se ylioppilas, joka ei
käyttänyt valkoista lakkia kesän aikana, huolimatta siitä että
valkoinen samettilakki on sangen arka likaantumaan. Puhdas
sadevesikin, joka taivaalta pudotessaan kasteli valkoisen
samettilakin, sai sen kellastumaan kuivaessaan. Silkkisametin ohella
alettiin käyttää pumpulisamettia, joka on halvempihintaista, varsinkin
sitten, kun muutkin valkotavarain kauppiaat alkoivat neiti Gràpen
kanssa kilpailla valkoisten lakkien valmistamisessa ja myymisessä.
Valkoisen samettilakin käyttäminen alkoi jo ennen vuotta 1870.
Vapunpäivän viettämiseen kuului, että ylioppilaat kokoontuivat
aamupäivällä klo 9 ja lähtivät laulukunta edellä Kaisaniemen
ravintolaan. Siellä kajahutti laulukunta jonkun kvartettilaulun, muut
ylioppilaat asettuivat läheisyyteen pöytien ääreen kuulemaan ja
tilasivat itselleen virvokkeita, joko lämmintä kahvia tai punssia. Iso
punssimalja tilattiin tavallisesti laulukunnalle yhteisesti;
punssimaljaan osalliset merkitsivät paperiarkille nimensä, ja
jokaiselta kannettiin maksu, ennenkuin juhlahetki päättyi.
Laulu raikkaassa kevätilmassa oli tavallisesti virkistänyt mielet ja
useimmiten viivyttiin keskipäivään asti joko laulua kuunnellen tai
ottaen siihen osaa. Monella oli esteitä, ettei päässyt aamupäivällä
vapunpäivän viettoon, ja nämä kokoontuivat Kaivopuiston ravintolaan,
sillä laulukunta ei enää esiintynyt iltapäivällä. Silloin sai tyytyä
vain toverien seuraan ja suuhun pantaviin virkistyksiin. Ehkä sai
lisäksi kuunnella torvisoittoa.
Tuli taas vapunpäivä vuonna 1882. Sanomalehdet kertoivat monenlaisista
ikävistä rettelöistä venäläisten taholta Suomea vastaan. Kun Turkin
sota 1877—78 oli päättynyt niin epämieluisesti, että Venäjä oli
tavattoman suurilla uhrauksilla voittanut turkkilaiset, mutta muiden
Euroopan valtojen painostuksesta menettänyt kaikki ne edut, joita
voitokkaasta sodasta oli odotettu, niin venäläisten tyytymättömyys
kohdistui m. m. Suomeenkin, vaikka Suomen kaartinpataljoona oli ollut
sotaretkellä voittoa hankkimassa ja Suomen valtiosäädyt olivat sodassa
vahingoittuneitten avustamiseksi antaneet miljoonan markkaa. Yhä
uusiutuneet loukkaukset venäläisten puolelta Suomea vastaan saivat
aikaan, että mieliala Suomessa oli tyytymätön ja nyrpeä. Niin
ylioppilaskunnassakin. Siitä saakka kuin ylioppilaskunnan yhteistä,
Suomen vaakunalla koristettua lippua, samoin kuin kaikkien eri
osakuntien lippuja oli kielletty käyttämästä, professori Nordqvistille
aikoinaan pidettyjen naukujaisten johdosta, oli mieliala ollut
nyreänä. Keisari Aleksanteri II oli salamurhan kautta kuollut, ja
hänen kiellostansa ylioppilaskunta ei ollut saanut lippujansa käyttää,
mutta nyt kun hän jo oli vainaja, arveltiin, ettei kukaan lippujen
käyttämisestä närkästyisi eikä kiinnittäisi huomiotaan niiden
käyttämiseen. Niinpä muutamat vanhemmat ylioppilaslaulajat
vapunpäivänä v. 1882 tulivat kirjastoon ja ottivat piilopaikasta
esille laulajien lipun. Se kannettiin tangon ympärille käärittynä
laulajain joukon keskellä niin alhaalla, ettei sitä näkynyt tuskin
ollenkaan miesjoukosta. Kun oli tultu Kaisaniemen ravintolan
edustalle, niin lippu asetettiin pystyyn pöydän yläpuolelle.
Edellisenä vuonna oli Kaisaniemen ravintolan isäntä vastaanottanut
ylioppilaslaulajat epäkohteliaasti. Laulajat olivat tilanneet
itselleen punssimaljan, mutta isäntä ei tuonut maljaa, kun punssin
tilaajat eivät esittäneet luetteloa kaikista niistä, jotka yhteisesti
sen maksaisivat. Närkästyneinä laulajat olivat lähteneet pois koko
puistosta ja marssineet Alppilaan. Siellä otettiin vastaan
kohteliaasti ja suurella riemulla. Se yleisö, joka tavallisesti oli
vapunpäivänä tullut ylioppilaslaulua kuuntelemaan, oli seurannut
laulajain jäljessä Alppilaan, ja Kaisaniemen ravintoloitsijan odotettu
runsas rahatulo jäi sillä kertaa noin 10 000 markkaa pienemmäksi.
Sellaisesta vahingosta viisastuneena ravintoloitsija ymmärsi vuonna
1882 olla kohteliaampi. Heti laulajien saavuttua tuotiin tilaamatta
suuri punssimalja laulukunnalle ilmaiseksi. Ravintoloitsija ymmärsi,
että ylioppilaslaulu houkutteli niin runsaasti yleisöä, että hänen
kyllä kannatti tehdä uhrauksia pitääksensä yleisön koossa laulukuntaa
kuuntelemassa.
Yllätyksekseen ylioppilaslaulajat huomasivat, että kunnioitettu
vanhus, professori Pacius, oli tullut Kaisaniemeen ylioppilaslaulua
kuuntelemaan eikä ainoastaan kuuntelemaan, vaan hän tarttui
tahtipuikkoon ja johti laulua. Harvinaisella innolla laulu kajahteli
ja niin ahkerasti laulettiin, että tuskin muistettiin kastella kaulaa,
vaikka ainetta kyllä oli, joka äänet selvitti ja kurkut kirkasti.
Ylioppilaslaulajain suoritettua suurimman osan ohjelmastansa ja
tauottua vähän lepäämään, kuului aivan viereltä uutta laulua. Sinne
oli kokoontunut iso, noin 200 miestä käsittävä mieskuoro, joka esitti
tavallisia mieskvartetteja reippaasti ja moitteettomasti. Laulajat
olivat kaartinpataljoonan sotilaita ja heitä johti parooni G. A.
Gripenberg, joka siihen aikaan palveli upseerina kaartinpataljoonassa.
Ihmetellen kuunneltiin sotilaitten reipasta laulua ja ukko Pacius
kääntyi parooni Gripenbergin puoleen kysyen:
»Mitä metodia te, herra parooni, olette noudattanut opettaessanne
näitä sotamiehiä laulamaan, kun he ovat oppineet niin hyvin?»
»Praktillista metoodia, herra professori», vastasi parooni.
»Mitä te tarkoitatte praktillisella metoodilla?»
»Minä komennan sotilaani laulamaan kauniisti ja, jolleivät he laula
kauniisti, niin minä annan korville. Se keino on tavallisesti
auttanut.»
Pacius naurahti ja kääntyi ylioppilaitten puoleen sanoen: »Entä jos
minäkin rupeaisin teitä, hyvät herrat, opettamaan noudattaen
praktillista metoodia?»
»Me protesteeraamme», kuului kuin yhdestä suusta ylioppilaitten
puolelta.
Uudelleen tarttui Pacius tahtipuikkoon, ja kauan sekä ahkerasti että
innokkaasti kaikui ylioppilaitten kvartettilaulu, kunnes oli tullut
päivällisen aika ja valkolakkinen lauma järjestyi lähtemään pois
Kaisaniemen puistosta takaisin ylioppilastalolle. Rohkein mielin
nostettiin laulajain lippu korkealle liehumaan kevättuulessa ja
ikäänkuin juhlasaatossa se vietiin takaisin ylioppilastaloon
talletettavaksi.
Tämä laulajain lipun käyttäminen vastoin keisarivainajan kieltoa
ikäänkuin yllytti mieliä, kun kieltäjä ei enää ollut elossa eikä
kukaan muu sen käyttämistä vastustanut. Useammalla oli mielessä
ajatus, että nyt oli tehty uhmaavan rohkea teko.
Jälkeen puolenpäivän kokoontui Kaivopuiston isoon ravintolasaliin
ylioppilaita ja muutakin yleisöä huone täyteen. Istuttiin pienten
pöytien ääressä niin taajassa, että ravintolan palvelijat töin tuskin
pääsivät liikkumaan yleisöä palvellessaan. Yhdessä huoneen kulmassa
istui saman pöydän ääressä ryhmä lääkäreitä. Heidän keskuudessaan
pohdittiin tavattoman intohimoisella kiihkeydellä kysymystä erään
professorinviran täyttämisestä. Äskettäin oli kuollut professori
Wendelin ja lääkärien mieliä piti jännityksessä kysymys, kuka olisi
pätevin ja sopivin hänen seuraajakseen. Niin kiihkeästi asiasta
väiteltiin, että kerrottiin professori J. V. Runebergin viimein
kiukustuneena antaneen korvapuustin vastaväittelijällensä. Tämä maksoi
takaisin samalla mitalla. Kiihtymys yltyi, niin että syntyi iso
rytäkkä, jota kesti pitkän aikaa. Toisessa päässä salia olevat
nousivat seisomaan nähdäksensä, miten tuo rytäkkä päättyisi ja he
saivat kauan aikaa arvailla, kumpi puoli jäisi voitolle. Kun viimein
J. V. R. ja hänen kannattajansa sekä heidän vastustajansa olivat
tarpeeksi voimakkailla argumenteilla saaneet toinen toisensa
vaikenemaan ja rauha palasi, syntyi salin toisessa nurkassa uusi
jupakka.
Erään pöydän ääressä istui yliopiston voimistelun- ja
miekkailunopettaja V. L. Bergholm, notkea, vikkelä ja voimakas mies,
jonka sisar oli harjoitellut laulunopinnoita. Närkästyksellä kuuli hän
sisarestansa puheltavan ylenkatseellisesti ja halveksivasti ikäänkuin
jostakin huonosta naisesta, ja hän ryhtyi kurittamaan sisarensa
maineen häpäisijöitä. Kun joukko yhä lisääntyi, niin Bergholm viimein
väsyi, ja paiskattiin uupuneena ulos salista. Sellaisen näytelmän
katselemisessa kului pitkä aika. Bergholmin notkeat liikkeet sekä
voimakkaat iskut herättivät ihailua. Jokainen tahtoi nähdä, miten hän
selvisi taistellessaan yksin suurta joukkoa vastaan. Lähinnä olevat
olivat nousseet seisoalle paremmin nähdäksensä ja voidaksensa väistyä
syrjään, jos joku nyrkki sattuisi hairahtumaan liian lähelle heitä.
Huoneen perällä olevat eivät voineet seurata etualalla temmeltävien
voimanmittelyä, kun keskivälillä seisovat estivät näkemästä. Sentähden
ne, jotka olivat salin perällä, nousivat pöydille voidakseen paremmin
seurata lattialla seisovien ylitse tuon mielenkiintoisen tapahtuman
eri vaiheita. Sitä katseltiin ainakin yhtä suurella mielenkiinnolla
kuin nykyajan urheilukamppailuja. Ja sitäpaitsi sen ajan
yliopistonopettajat ylen harvoin panivat toimeen tämänlaatuisia
näytäntöjä. Sitä suuremmalla tarkkuudella oli tilaisuudesta otettava
vaarin.
Miekkailunopettaja piti kauan puoliaan suurta joukkoa vastaan, kunnes
hän sortui. Mutta kun pöydällä olevat estivät eräitä heidän taakseen
lattialle jääneitä ylioppilaita näkemästä taistelun viimeisiä
vaiheita, työnsivät nämä pöydän nurin.
Pöydällä seisojat suistuivat tietysti nurinniskoin maahan toinen
toistensa päälle, juuri silloin kun he seurasivat taistelua sen
jännittävimmillä hetkillä. Pöydän kaatajat pitivät heidän
lankeemustansa koomillisena kuperkeikkatemppuna ja nauroivat sille
makeasti. Mutta toista mieltä olivat ne, jotka olivat olleet pöydällä.
Päästyänsä jälleen jaloillensa he jakelivat vikkelästi korvapuusteja
naurajille. Pikemmin kuin asianosaiset olivat aavistaneetkaan,
vaihtuivat nyt osat näytelmässä. Entiset katselijat olivat muuttuneet
näyttelijöiksi, joiden voimaa, notkeutta, häikäilemättömyyttä ja
nopeutta korvapuustien jakelemisessa nyt saivat arvostellen ja nauraen
ihailla toiset.
Se oli vapunpäivän viettoa, jonka vertaista ei oltu nähty
vuosikymmeniin. Seuraavan päivän sanomalehteen oli joku totuudesta
vähän välittävä reportteri kirjoittanut, että yleisö oli muka
Kaivopuistossa liiallisella alkoholin käyttämisellä itsensä niin
kiihdyttänyt, että iltapäivällä syntyi tappelu ensin ylioppilaitten,
sitten dosenttien ja lopuksi professorien kesken. Vakuutan, että
taistelujärjestys oli ihan päinvastainen, ja hyvin epävarmaa oli,
tokko dosentit ollenkaan ottivat osaa tappeluun.
Vaikka kielikysymys niihin aikoihin oli saanut yliopiston nuorison
jaetuksi kahteen vastakkaiseen leiriin, jotka mielellään tekivät
kiusaa toisillensa, eivät ylioppilaat tavallisesti kielikysymyksen
johdosta taistelleet toisiaan vastaan muilla aseilla kuin sanoilla ja
äänestyksillä. Pistopuheet ja ivalliset sanat toisen puolueen
huonommuudesta olivat kielitaistelussakin tavalliset aseet. Jokainen
antoi vastustajallensa sen verran arvoa, että piti häntä sivistyksen
ritarina ja kunnioitettavana henkilönä. Kun toisella oli päinvastaiset
mielipiteet jossakin kysymyksessä, niin koetettiin ajatuksen
terävyydellä todistaa oma väite oikeaksi ja toisen väite vääräksi.
Jokainen hyväksyi oikeaksi lauseen: »Nyrkkisillä tappelee vain
roistokansa.»
Milloin jonkun ylioppilaan nyrkki hairahtui osumaan toisen poskeen,
silloin siihen oli syynä joko alkoholi tai harvinaisen kiukkuinen
luonne. Kummassakin tapauksessa seurasi myöhemmin anteeksipyyntö.
Roistokansan arvoluokkaan ei kukaan tahtonut alentua.
Seuraavana vuonna, sen jälkeen kuin tuo melskeinen vapunpäivä oli
vietetty, kokoontui suuri joukko ylioppilaita taas Kaivopuiston
ravintolaan. Mutta kahakoita ei syntynyt. Muutamat ehdottelivat, että
ruvettaisiin ajamaan ulos vastakkaisen puolueen miehiä, mutta siitä ei
tullut mitään, sillä nuoret miehet olivat vain vähän ryypänneet
eivätkä olleet rajulla päällä. He olivat säästäneet itsensä selvinä
nauttiaksensa mahdollisesti syntyvän kahakan katselemisesta. Kun ei
sellaista syntynytkään, tunsivat he itsensä pettyneiksi.
Tavanmukainen vapunpäivän viettäminen Kaisaniemessä aamupäivällä
jatkui edelleen ja vielä parin vuoden kuluttua tuon melskeisen
vapunpäivän jälkeen eräs ylioppilas, juuri silloin kuin laulukunta
alkoi lähteä Kaisaniemestä ylioppilastalolle viedäkseen sinne lipun,
nousi tuolille seisomaan ja korotti äänensä kuuluttaen:
»Hyvät herrat! Professori Runeberg on käskenyt ilmoittamaan, että
tänään iltapäivällä on suuri tappelutilaisuus Kaivopuistossa!»
Kuului naurunrähäkkää, sillä kaikki ymmärsivät asian leikiksi.
Vihamielistä tappelua ei tullut, vaan jonkinlaista voimainkoetusta
siten, että kun joku luuli itseänsä väkevämmäksi kuin toinen, tyrkkäsi
hän tätä pois tieltään ja koetti saada tyrkkimällä toisen pois koko
salista. Eräs Jyväskylän puolelta kotoisin oleva, väkevänpuoleinen
ylioppilas epäili helsinkiläisten keikarien aikovan käyttää
kävelykeppejänsä tappeluaseina ja asettui Kaivohuoneen salin oven
pieleen. Kuka yritti keppi kädessä mennä sisälle, hänen kädestään
jyväskyläläinen tempasi kepin pois, mursi nupin tai kädensijan poikki
ja viskasi kepin verannan ulkopuolelle. Nupin hän pisti taskuunsa
jonkinlaisena voittosaaliina. Mahdollista on, että joku oli aikonut
käyttää keppiä lyömäaseena, mutta siinä tapauksessa hanke tehtiin
tyhjäksi, ja kun tuo keppien taittaja oli väkevä, niin ei kannattanut
taitetun kepin tähden häntä ärsyttää kimppuunsa.
Vuosi vuodelta heikkenivät yritykset saada nähdä oikeata vihaista
tappelunnujakkaa Kaivopuiston salissa. Luultavasti se johtui
suomalaisesta rauhallisesta luonteesta, joka pitää tappelua raakuuden
merkkinä. Vaikka yliopistossa vielä viime vuosisadan
loppuneljänneksellä oli palkattu miekkailunopettaja, niin ei
miekkailuharjoituksissa käynyt kuin jokunen ja kaksintaisteluja ei
liene Suomessa tapahtunut sitten isonvihan aikojen. Saksalaisten
ylioppilaitten kaksintaisteluja kaikenlaisten mitättömien syiden
vuoksi olen aina kuullut halveksittavan. Helsingin ylioppilaille oli
tosin viime vuosisadan alkupuoliskolla säädetty univormu, johon kuului
myöskin pistomiekka, mutta viime vuosisadan viimeisellä neljänneksellä
tuskin lienee ollut yhdelläkään ylioppilaalla omaa miekkaa. Jollakulla
kyllä oli sellainen nuppikärkinen floretti, jolla opeteltiin
miekkailemaan, mutta sellaisia ei käytetä tositaistelussa.
Kaksintaistelu sapelilla ja pistoolilla on Suomessa jo pari sataa
vuotta ollut kokonaan käytännöstä poissa.
Vihamielisyys eri puolueiden ja yksityisten, toisiansa kohtaan
loukkaavasti käyttäytyneiden henkilöitten välillä ei kuitenkaan ollut
silti lakannut, vaikka tappelut olivatkin harvinaisia. Eri puolueiden
välinen nurjamielisyys nähtiin varsinkin vapunpäivinä. Sen jälkeen kun
eripuraisuus pääsi ruotsin- ja suomenmielisten välillä vakiintumaan,
oli se varsinkin huomattava vapunpäivän viettämisessä. Suomenmieliset
kokoontuivat laulajineen tavallisesti Alppilaan, ruotsinmieliset
Kaisaniemeen. Onko vakavampia yhteentörmäyksiä eri puolueitten kesken
tapahtunut Kaivopuistossa, siitä en ole kuullut mainittavan, ja
mieluista olisi, ettei sellaista koskaan vastedeskään mainittaisi.
Mutta ylioppilaat olivat ruvenneet välttelemään toistensa seuraa;
tulleet separatisteiksi toisiansa kohtaan. Ja se on valitettavaa.
Molemmilla puolueilla olisi vieläkin paljon oppimista toisistansa.
Heille olisi tarpeen käytännössä nähdä ja huomata, etteivät
vastapuolueen henkilöt olekaan niin halveksittavia, kuin intoilijat
väittävät. Toisen puolueen jäsenistä olisi vieläkin opittava hyvää, ja
jos heissä huomataan jotakin huonoa, niin sellaista olisi opittava
välttämään. Järkevä ihminen ottaa opiksensa, kun näkee muissa
virheitä, ja hän karttaa sellaisia.