Palvellessani amanuenssina ylioppilaskirjastossa olin tilaisuudessa
näkemään kirjastossa säilytetyt eri osakuntien liput ja ihailin niiden
hienoutta; mutta vaikka niitä lippuja silloin ei saanut käyttää
julkisesti muualla kuin koristeena huoneenseinällä kerran vuodessa
osakunnan vuosijuhlassa, niin kuitenkin hämäläisen osakunnan jäsenenä
tunsin alakuloista mielipahaa siitä, ettei hämäläisillä lippua ollut
lainkaan.
Muistui mieleeni, ettei hämäläisiä ylioppilaita sopinut moittia
vähemmästä huomaavaisuudesta ja kohteliaisuudesta kotipuolen
naispuolista väestöä kohtaan, kuin muiden osakuntain puolelta oli
nähty. Olihan äskettäin tapahtunut, että kun useita tunnettuja
neitosia oli Jyväskylästä samalla kertaa Helsingissä käymässä, niin
hämäläiset panivat toimeen iltaman, johon kutsuttiin kaikki hämäläiset
neitoset, mitkä vain sillä kertaa Helsingissä tavattiin ja lienee
niitä kutsuttu lisää Hämeenlinnasta ja Tampereelta. Tyttöjä huvitti
teatteriravintolan yläsalissa vietetty iltama ja kotipuolen henki,
joka siellä vallitsi, kun lisäksi melkein kaikki vieraat tunsivat
suurimman osan osanottajista kotipuolensa nuorisoksi, ja tietysti
sekin oli neitosista hauskaa, kun tiesivät, että tämä huvitilaisuus
oli toimeenpantu juuri heidän hauskuudekseen.
Alkupuolella vuotta 1877 olin rahattomuuden tähden poissa yliopistosta
ja mielihyvällä vastaanotin Jyväskylän lyseon rehtorin K. H. Kahelinin
tarjoaman tilaisuuden tulla lyseoon väliaikaiseksi opettajaksi, kun
maisteri F. W. Boucht oli kuollut ja tähän asti sijaisena toiminut
maisteri oli lähtenyt Helsinkiin lukujansa jatkamaan. Rehtori ei
keskellä lukukautta onnistunut heti saamaan toista viransijaista ja
oli tyytyväinen kun sai minut, vaikka olin vain ylioppilas.
Jyväskylän lyseolla ei silloin ollut huomattavia stipendivaroja, niin
että ne ylimmän luokan oppilaat, jotka olivat saaneet
päästötodistuksen koulusta, saivat tavallisesti omin apuinensa lähteä
Helsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan. Jyväskylän kaupungin
asukkaitten keskuudessa oli kuitenkin kehittynyt tavaksi, että joka
kevät kerättiin arpajaisten avulla varoja, jotta voitiin köyhiä
ylioppilaskokelaita avustaa heidän ensimmäisellä matkallaan
yliopistokaupunkiin valkoista lakkia saamaan.
Samaa tarkoitusta varten pidettiin taas arpajaiset keväällä 1877 ja
arpajaistoimikuntaan valittuna jouduin keskusteluihin silloisen
piirustuksenopettajattaren, neiti _Hilda Söderströmin_ kanssa.
Kun olimme järjestäneet lahjoitetut arpajaisvoitot, lausuin iloni
siitä, että kaupunkilaiset jälleen olivat näin runsaasti lahjoillansa
muistaneet köyhiä poikia, jotka pyrkivät opintielle. Arvattavasti
näistäkin pojista tulisi hämäläisen osakunnan ylioppilaita. Miten
tuntuvaan tarpeeseen nytkin arpajaisten kautta saatavat rahat tulevat,
sen tiesin kyllä omasta kokemuksesta, sillä kun minä vuonna 1873
Jyväskylässä olin saanut koulusta päästötodistuksen, niin isäni
varoista ei riittänyt enempää kuin neljäkymmentä markkaa minulle
matkarahoiksi. Sen lisäksi sain verkaisen juhlapuvun ja matka-arkun.
Kun silloin lisäksi sain Jyväskylän kaupunkilaisten arpajaisilla
kokoamista varoista koko sata markkaa, niin olin mielestäni suureen
aarteen omistaja enkä tosiaankaan ollut eläessäni koskaan omistanut
näin suurta rahasummaa. Kyllä silloin kelpasi lähteä Helsinkiin
ylioppilastutkintoa suorittamaan. Vielä vuosikausia jälkeenpäin tunsin
kiitollisuutta niitä Jyväskylän asukkaita kohtaan, jotka silloin
olivat minuakin auttaneet niinkuin monia muita. Ilman tätä apua olisin
tuskin päässyt yliopistossa lukuja jatkamaan, sillä eipä isän varat
riittäneet nytkään paremmin kuin ennen; köyhällä pojalla ei ollut
uskallusta tehdä velkaa, jos joku olisi rahaa lainaksi antanutkin, ja
ketä olisi rohjennut pyytää takausmieheksi, kun ei ollut mitään
tarjottavaa takausmiehelle vakuudeksi?
Kyllä vain monella hämäläisellä ylioppilaalla on syytä
kiitollisuudella muistella kotikaupungin asukkaita.
Neiti Söderström hymyili tyytyväisenä tästä tunnustuksesta, sillä hän
ei ollut ensi kertaa tällaisissa arpajaispuuhissa. Saatuani tästä
lisää rohkeutta uskalsin mainita, että hämäläiset ylioppilaat
kuitenkin tuntevat ikävää kaipausta ja odottavat apua kotipuolen
väeltä.
»No, mitä apua osakunta kokonaisuudessaan tarvitsee?» kysyi neiti
Söderström.
»Hämäläisellä osakunnalla ei ole vielä omaa lippua.»
»Milloista lippua?»
»Näettekös, hyvä neiti, kun joku ylioppilasosakunta viettää
vuosijuhlaansa, niin silloin käytetään osakunnan lippua kaunistamassa
juhlasalia, jotta juhlassa olisi oikein kotiseudun tunnelma.
Hämäläinen osakunta viettää vuosijuhlaansa 1. lokakuuta, jona päivänä
ensimmäinen suomenkielinen alkeiskoulu Jyväskylässä vuonna 1858
avattiin. Länsisuomalaiset viettävät vuosijuhlaansa 26. maaliskuuta,
jona päivänä Turun akatemian perustuskirja annettiin. Pohjolainen
osakunta viettää vuosijuhlaansa 9. marraskuuta, Henrik Gabriel
Porthanin syntymäpäivänä. Savokarjalaisella osakunnalla on
vuosijuhlansa 28. helmikuuta, jona päivänä Kalevalan ensimmäinen
laitos valmistui. Uusmaalaiset viettävät vuosijuhlansa huhtikuun 9.
päivänä, joka on sekä Mikael Agricolan kuolinpäivä että Elias
Lönnrotin syntymäpäivä. Ja viipurilaisella osakunnalla on
vuosijuhlansa 5. maaliskuuta, jona päivänä Viipurin läänin ja muun
Suomen jälleenyhdistämistä varten asetettu järjestyskomitea ensi
kerran kokoontui.
Kullakin osakunnalla on siis vuosijuhlansa jonakin sellaisena päivänä,
joka on lukukauden ajalla ja jolla on tärkeämpi merkitys kunkin
osakunnan kotiseudun elämässä.»
»Te sanotte, että uusmaalainen osakunta vuosijuhlassaan kunnioittaa
Mikael Agricolaa ja Elias Lönnrotia. Agricola oli ensimmäinen, joka
kirjallisuudessa otti käytäntöön suomenkielen ja Lönnrot on pidettävä
Suomen suurmiehenä työnsä vuoksi suomenkielen kehittäjänä. Ajatelkaa
vain Kalevalaa, Kanteletarta, Sananlaskuja, Arvoituksia, Loitsurunoja,
suurta Suomalaista sanakirjaa ja mitä kaikkea Lönnrot on tehnyt.
Kaikki on tehty suomenkielen kehittämiseksi ja kohottamiseksi. Mutta
uusmaalaisethan kuuluvat yleensä ylenkatsovan suomenkieltä niin,
etteivät tahdo sitä kuulla eivätkä oppia. Kuinka he sitten näiden
miesten kunniaksi pitävät vuosijuhlansa?»
»Hm, niin nähkääs, Agricola oli kotoisin Pernajasta Uudeltamaalta ja
Sammatissa syntynyt Lönnrot luullakseni oli aikoinaan uusmaalaisen
osakunnan jäsen. Molempain elämäntyö on tuottanut katoamattoman
kunnian ja maineen heille kummallekin. Lönnrotia mainitaan yli koko
sivistyneen maailman, missä Suomen kansan kansalliseepos tunnetaan.
Voipihan sen käsittää, että herrat uusmaalaiset mielellään sillä
ylpeilevät, että Lönnrot ja Agricola olivat heidän osakuntaansa
kuuluvia, vaikka eivät uusmaalaiset itse pidä arvossa ja kunniassa
suomenkieltä, jonka hyväksi nuo suurmiehet työskentelivät.»
»Hm. Voi olla. Mutta minkälainen sen lipun pitäisi olla, joka olisi
hämäläiselle osakunnalle asianmukainen?»
»Muilla osakunnilla on lippuna sen maakunnan vaakuna, mistä osakunnan
jäsenet ovat kotoisin. Länsisuomalaisilla on Ahvenanmaan,
Varsinais-Suomen ja Satakunnan maakuntain vaakunakilvet yhdistettyinä.
Pohjalaisen osakunnan lipussa on Pohjanmaan vaakuna, savokarjalaisen
osakunnan lipussa Savon ja Karjalan vaakunat j.n.e. Asianmukaista
olisi, että hämäläisen osakunnan lipussa olisi Hämeen maakunnan
vaakuna ja sen yläpuolella herttuakunnan arvoa osoittava kruunu sekä
ympärillä kotimaisista kasveista — esim. kuusista — tehty seppele.»
»Selittäkää oikein tarkkaan yksityisseikkoja myöten minulle, miten
muiden osakuntien liput ovat tehdyt, että siitä saisi käsityksen,
millainen hämäläisten lipun tulisi olla.»
»Muiden osakuntain liput ovat tehdyt parhaasta silkkikankaasta, joka
on samannäköistä nurjalta ja oikealta puolelta. Väri kaikissa on
puhtaasti valkoinen. Suuruusmitat ovat: korkeus noin kaksi kyynärää ja
pituus noin kaksi kertaa korkeus. Lippu on ylt'ympäri reunustettu
silkkisellä nyörillä siten, että nyörin molemmat päät ulottuvat lipun
reunaa ulommaksi ja päättyvät kauniisiin tupsuihin. Nyörillä lippu
sidotaan tankoon, jonka yläpäässä on kullattu lyyra, tietysti
messingistä. Tupsut riippuvat vapaasti. Lipputangon yläpäästä pitkin
tankoa lipun alareunaan asti on lippu hienommalla nyörillä kiinnitetty
tankoon, ettei se heilu lepattamalla, kun on ainoastaan kahdesta
kulmasta kiinnitettynä. Yläreunan ja alareunan keskivälille on
ommeltuna maakunnan vaakuna, niin että kuva näkyy yhtäläisesti lipun
kumpaiseltakin puolelta.»
»Mutta minkälainen se Hämeen vaakuna sitten on?»
»Se on tulipunaiselle pohjalle kuvattu kultainen ilveksen kuva, jonka
yläpuolella on kolme hopeaista tähteä ja alapuolella kolme kultaista
ruusua.»
»Mitenkäs on mahdollista saada sellainen kuva valkoiselle
silkkikankaalle niin, että lippu molemmin puolin vaatetta näkyy
samanlaiselta?»
»Vaakunakilven voisi tehdä tulipunaisesta sametista ja koristekuviot
ompelemalla silkkilangalla.»
Neiti Söderström oli tyytyväinen näihin selityksiin ja ystävällisesti
hymyillen hän virkkoi, että sellaiseen lippuun tarvittavat aineet
tulevat kalliiksi, ja että vaaditaan suurta taitoa, jotta lippu tulisi
kunnolliseksi. Mutta hän lupasi myös kuulustella tuttaviltansa, minkä
verran saataisiin varoja kootuksi lipun kustannuksiin.
Keskustelumme päättyi tähän, ja asia vaipui hiljaisuuteen. Kului
vuosikausia eikä siitä mitään kuulunut. Mutta asia oli kuitenkin
joutunut hyviin käsiin. Neiti Söderström ryhtyi monien tuttaviensa
kanssa valmistaviin puuhiin, jottei hämäläinen osakunta yksinänsä
jäisi ilman lippua. Ensiksi oli hankittava rahaa. Lipun tuli olla koko
Hämeen maakunnan lahjan, ja siksi piti rahankeräyksen tapahtua
kaikissa Hämeen kaupungeissa. Jyväskylässä kasvanut neito Mimmi
Pesonius oli naimisissa tohtori Werner Tavaststjernan kanssa ja asui
Hämeenlinnassa. Hänelle kirjoitti neiti Söderström kehoittaen panemaan
toimeen rahankeräyksen Hämeenlinnassa. Tamperelaisille tuttaville
kirjoitettiin myös. Ja Jyväskylässä kerättiin rahoja uutterasti.
Tamperelaisten puolelta saivat lipun puuhaajat runsasta ja ilomielin
annettua avustusta, mutta Hämeenlinnan asukkaat olivat vastahakoisia
raha-apua antamaan, vaikka tohtorinna Tavaststjerna koki tehdä
parhaansa rahankeräyksessä. Hänelle oli vastattu, etteivät hämäläiset
ylioppilaat ansainneet saada sellaista lahjaa, jota Jyväskylän ja
Tampereen naiset puuhasivat.
Hämeenlinnalaisten töykeä vastaus kummastutti ja loukkasi ei
ainoastaan tohtorinna Tavaststjernaa, vaan myös toisia lipun
puuhaajia. He eivät tunteneet syitä tuohon vastaukseen. Ymmärrettävä
on, että kasvavien poikain kujeet usein kääntyvät moitittavaksi
vallattomuudeksi etenkin, jos opettajien silmät eivät kylliksi
ahkeraan valvo heidän käytöstään, ja varsinkin koulun ulkopuolella.
Hämeenlinnan ruotsinkielisen kimnaasin entisistä oppilaista oli moni
minulle hyvinkin tuttu toveri, ja keskustelujen kautta kuulin, että
nämä veikot Hämeenlinnassa olivat usein tehneet sellaisia kepposia,
joita kaupungin asukkaitten oli pakko paheksua. Olihan eräs
Hämeenlinnan kauppias kerran teettänyt proomun tavarankuljetusta
varten Vanajavedellä, ja kun se oli valmistunut, niin herrat
kimnasistit houkuttelivat juomarahoilla kukin omasta kortteeritalosta
avuksensa renkimiehet, ja saivat siten kokoon 60—70 renkimiestä,
joista jokainen oli ottanut mukaansa hevosen ja vahvoja köysiä, ja
näiden avulla opiskeleva nuoriso yön pimeydessä raahasi rannalla
olevasta telakasta pitkin koluisia kivikatuja tuon uuden proomun
keskelle kauppatoria. Heitä huvitti suuresti, kun kaupunkilaiset
seuraavana päivänä kummastelivat, millä ihmeellä tuo proomu yöllä oli
torille ilmestynyt. Proomu oli sitä väkivaltaisesti kuljetettaessa
kivikkotietä pitkin pahasti kolhiintunut, mutta se ei poikia yhtään
surettanut eikä myöskään proomun omistajan kulungit, kun tämä sai
vedättää vahingoittuneen aluksen takaisin telakalle korjattavaksi.
Usein kuulin toverien kerskailevan, miten he Hämeenlinnassa pitivät
lystiä nostamalla talojen portteja saranoiltaan ja kuljettamalla ne
matkojen päähän, tai ylpeilivät vielä rumemmista ansioista, joihin oli
sekaantunut joku heidän silloisista opettajistaankin. Sen vuoksi oli
luullakseni Hämeen nuorison yhteisesti kärsittäväksi tullut se moite,
jonka hämeenlinnalaiset heistä lausuivat. Ruotsalainen kimnaasi
vähitellen lakkautettiin, ja sijaan tuli sittemmin uusi koulu ja uudet
opettajat tuoden mukanansa uudet tavatkin.
Kun Hämeen lippua varten tarpeelliset varat oli saatu kootuksi ja
aineet oli ostettu, oli neiti Söderström myös tehnyt tarpeellisen
piirustuksen ja sen jälkeen alkoi Hämeen neitosten keskuudessa
salaperäinen työ, jota ei saanut ilmaista varsinkaan hämäläisille
ylioppilaille. Ryhdyttiin näet lippua neulomaan. Lipussa ei saanut
olla mitään nurjaa puolta, vaan molemmat puolet piti olla oikeita ja
kumpaisellekin puolelle vaatetta asettui taitava neulankäyttäjä.
Samalla neulalla ompeli kaksi neitoa, toinen oikealla toinen
vasemmalla puolella, pystyssä olevaa vaatetta ja kumpikin piti vaarin,
ettei olisi tullut virhettä. Se oli hidasta tehtävää ja huolellisesti
sitä tehtiin, ettei työ saanut vähääkään tuhrautua.
Lippu ja siihen kuuluva kaunis tanko valmistui viimein ja lähetettiin
Helsinkiin. Hämeen neitosten ja rouvain asiamiehenä ilmoitti
osakuntalainen, tohtori Rikhard Danielson, että hämäläiselle
osakunnalle oli maaseudulta lähetetty lahja, joka hänen oli jätettävä
osakunnalle, ja hän pyysi sentähden osakuntaa miehissä kokoontumaan
ylioppilastalon musiikkisaliin.
Hämäläisen osakunnan kuraattorina oli silloin lääketieteen
lisensiaatti Aksel Granfelt ja hän toimittikin nopeasti kutsun
kaikille hämäläisille, joista suurin osa ei osannut arvata, mistä oli
kysymys, vaikka muutamat olivat huhupuheiden kautta kuulleet, että
osakunta saa lipun.
Oli kevätlukukausi v. 1882, mutta päivämäärää en muista, jolloin
osakunta kokoontui musiikkisaliin ja sinne tuli myös heti tohtori
Danielson ja hänen kanssaan osakuntalainen Ernst Hagfors kantaen uuden
uutukaista, kaunista, Hämeen vaakunalla varustettua lippua, joka
asetettiin levitettynä näkyviin kaikkien ihailtavaksi.
Kauniissa puheessa, jonka tohtori Danielson silloin piti osakunnalle,
lausui hän Hämeen naisten tervehdyksen kotiseudun opiskelevalle
nuorisolle ja luovutti osakunnalle naisten nimessä lahjan, jonka
puhtaat värit —, sanoi hän, — kehoittivat Hämeen nuorisoa aina
etsimään puhtaita ihanteita ja nähdessään Hämeen vaakunan aina
muistamaan armasta kotiseutua, joka sitä varten poikansa kasvattaa,
että he muistaisivat, mitä ovat velvolliset tekemään valon ja
sivistyksen palvelijoina isänmaan ja kotiseudun hyväksi.
Sitten astui esiin osakunnan kuraattori, tohtori Granfelt, lausuen
lämpimät kiitokset lahjan valmistajille ja lahjoittajille, ja
osakunnan nimessä hän vastaanotti lahjan, joka hänen sanojensa mukaan
oli aina pysyvä kallisarvoisena hämäläisille sitä suuremmalla syyllä,
kun se muistutti kotiseutua ja sen asukkaita.
Hämäläisen osakunnan lippu oli nyt virallisesti osakunnalle luovutettu
ja virallisesti vastaanotettu. Monelle tämä tilaisuus tuli edeltäpäin
arvaamattomana yllätyksenä eikä tätä tilaisuutta varten ollut laadittu
mitään ohjelmaa. Kuraattori ei ollut mikään kaunopuhuja ja sen vuoksi
hänen puheensakin, johon hän ei ollut tietänyt edeltäkäsin
valmistautua, oli lyhyt ja asiallinen, sillä Granfelt oli enemmän
käytännön kuin tunteen mies. Hänen virallisen puheensa jälkeen seurasi
kiusallinen äänettömyys ja läsnäolevien kasvoista näkyi, että he
odottivat vielä jotakin jatkoa.
Omasta mielestäni puuttui tällä kertaa ohjelmasta vielä tärkeä osa,
nimittäin, puhe Hämeen naisten kunniaksi. Vaikka heitä ei tässä
tilaisuudessa ollut ketään läsnä, niin heitä ja heidän hiljaisuudessa
tekemää työtänsä ei nyt saanut äänettömyydellä sivuuttaa. Ja kun ei
muita puhujia ilmestynyt, niin astuin esiin korottaen ääneni ja
lausuen:
»Hyvät herrat osakuntalaiset! Täällä Helsingissä me uurastamme ja
valmistamme itseämme kykeneviksi isänmaata palvelemaan kukin voimiensa
ja älynsä mukaan ja tänä päivänä olemme saaneet ilahduttavan
todistuksen siitä, että kotona, armaassa Hämeessä, on lukemattoman
monta silmää ja sydäntä, jotka hartaalla mielenkiinnolla seuraavat
meidän työtämme. Isämme ja äitimme ovat uhranneet varojansa
kustantaaksensa poikiensa lukupuuhia kalliissa pääkaupungissa. Siellä
Hämeessä ovat siskomme ja veljemme sekä muut sukulaisemme, siellä
naapurit ja tuttavamme, siellä morsiamemme ja ystävämme, joita
jokaista ilahduttaa, kun kuulevat jotakin edullista meistä
mainittavan. Jokainen suoritettu tutkinto antaa vanhemmillemme lisää
vakaumusta, ettei heidän uhrauksensa ole mennyt hukkaan, vaan että
heillä on lisääntyneet toiveet, että vastedes täytämme
velvollisuutemme kotiseutua kohtaan. Ja samalla varmistuu heidän
toivonsa, että he vielä meistä saavat iloa ja vanhuuden turvaa.
Samanlaiset ajatukset liikkuvat myös Hämeen neitojen mielissä, sillä
onhan hämäläisessä osakunnassa tärkeä osa heidän sukuansa, ehkäpä
heidän vanhuudenturvansakin. Meillä on nytkin uusi todistus siitä,
että lukemattoman monet Hämeen neitoset ovat pitkät ajat uutterasti ja
lämpimästi meitä ajatelleet. Huolellista ja tarkkaa, kauan kestävää
työtä on tarvittu, ennenkuin tällainen kaunis lippu on saatu
valmiiksi. Siihen on sitäpaitsi uhrattu paljon ystävällisiä ajatuksia
ja toiveita meidän menestykseksemme, puhumattakaan rahavaroista. Juuri
se ystävyys, joka tähän lippuun liittyy, tekee sen meille monta vertaa
rakkaammaksi, kuin jos osakunta olisi rahalla teettänyt itselleen
lipun jonkun taitavan koruompelijan liikkeessä.
Hyvät herrat, me olemme suuressa kiitollisuuden velassa kotiseutumme,
rakkaan Hämeemme, naisille, sekä rouville että neitosille, ja kun
tällä kertaa ei yksikään heistä ole täällä saapuvilla, niin
osoittakaamme kiitollinen mielialamme siten, että heitä
muistellessamme kohotamme heidän kunniaksensa raikkaan kolminkertaisen
eläköönhuudon. Eläköön!»
Kun eläköönhuudot olivat loppuun kaikuneet, tuli luokseni
osakuntalainen Uno v. Schrowe, näppärä runoilija ja minua kohtaan
erikoisen ystävällinen mies, ja lausui mielihyvänsä siitä, että olin
Hämeen naisille tulevan kiitollisuuden lausunut julki, sillä häntäkin
oli kiusannut sama ajatus, että nyt juuri tällä hetkellä se oli
ilmilausuttava. Hänkin oli ajatellut samasta asiasta puhua, mutta minä
ennätin ensin. Minä puolestani en ollenkaan arvannut, että hän oli
aikonut puhua. Hän olisi varmaan puhunut paremmin ja kauniimmin kuin
minä.