Joka on lukenut Vänrikki Stoolin Tarinat, hän myöskin muistaa, miten
Runeberg kertoo Vänrikistä:
»Mä istuin olkivuoteellen,
hän alkoi Dunckerista
sanella töistä urhojen
ja Malmi-kapteenista.»
Tuo kapteeni Kaarle Vilhelm Malm, jonka nimen ympärille Runeberg on
valanut haihtumattoman sankariloisteen, palveli sitten, Suomen
jouduttua Venäjän yhteyteen, everstiluutnantiksi ylennettynä Suomen
sotaväessä. Vanhoilla päivillään hän sairastui ja joutui mielenvikaan;
kuoli Joroisissa vuonna 1826.
Arvatenkin on Malmin kuolinpesä ollut vähävarainen, koska hänen
haudallensa oli pantu vain vähäpätöinen hautakivi osoittamaan, missä
sankari oli saanut viimeisen leposijansa. Kun myöhemmin Vänrikki
Stoolin Tarinat olivat ilmestyneet ja sytyttäneet isänmaallisen
innostuksen ohessa myös harrasta kunnioitusta Vänrikki Stoolin
sankareita ja heidän muistoansa kohtaan, niin eräs henkilö, joka
rikkaruohojen ja taajoiksi kasvaneiden pensasten joukosta oli löytänyt
everstiluutnantti Malmin unhotetun hautakiven, kirjoitti siitä
sanomalehtiin ehdottaen, että pantaisiin toimeen yleinen rahankeräys
ja kerätyillä varoilla kustannettaisiin huomattavampi hautapatsas,
joka olisi kansallissankarin arvon mukainen.
Tämä ehdotus suututti silloista venäjänkielen professoria _Arvid
Frithiof Nordqvistia_ eikä tämä pitänyt närkästystään salassa, vaan
julkaisi ehdotusta vastaan kirjoituksen, joka pahasti loukkasi
vainajan, everstiluutnantti Malmin, muistoa. Nordqvist selitti, ettei
Malm ansainnut sitä kunniaa, että hänelle teetettäisiin
kansalliskeräyksellä kootuilla varoilla muistopatsas, vieläpä hän
julkeni väittää, että koko ehdotus muistopatsaan hankkimisesta oli
tehty ainoastaan vihamielisyydestä Venäjää kohtaan.
Professori Nordqvistin kirjoitus julkaistiin kevättalvella 1871 ja
herätti suuttumuksen myrskyn kaikissa, jotka sen lukivat.
Maaseudullakin vanhat, vakavat miehet tulisella närkästyksellä
kummastelivat, että Suomen pääkaupungissa ilmestyvä sanomalehti oli
suostunut palstoillansa julkaisemaan tuollaisen tekeleen, joka
loukkasi jokaista, joka antaa arvoa isänmaan puolesta taistelleen
soturin muistolle. Kun Nordqvist kirjoituksessaan vielä korosti sitä
seikkaa, että everstiluutnantti Malm ikänsä lopulla oli mielenvikainen
eikä senkään vuoksi muka ansainnut muistamista, saati kunnioittamista,
niin useimmat, jotka kirjoituksen lukivat, pitivät sitä raakana
ilkeämielisyytenä ja sitä paitsi matelemisena. Enimmän kaikista olivat
tuosta kirjoituksesta suutuksissaan ylioppilaat.
Yliopiston nuoremmat kansalaiset keskustelivat asiasta ja
neuvottelivat närkästyneinä siitä, miten parhaiten toisivat julki
professori Nordqvistille suuttumuksensa ja ylenkatseensa sellaista
ajatustapaa ja menettelyä kohtaan, joka ilmeni hänen
häväistyskirjoituksessaan jo kauan sitten tuonen tuville siirtyneen
uljaan suomalaisen sotilaan muistosta. Useamman kerran kokoontuivat
ylioppilaat asiasta neuvottelemaan ja lopulta päätettiin, että
professori Nordqvistille oli pidettävä suuret kissannaukujaiset.
Hänen asuntonsa oli Itäisen Heikinkadun varrella talossa n:o 5.
Naukujaisia valmistettaessa oli ajateltu, ettei viattomain ihmisten
yörauhaa ylen pahasti häirittäisi, ja sen vuoksi toimitettiin sana
samassa talossa asuville muille perheille, että seuraavana yönä
tapahtuu levottomuutta, ja että senvuoksi, jos perheessä olisi
sairaita tai muita heikkoja henkilöitä, olisi parasta tällä kertaa
siirtää heidän makuuvuoteensa pois kadun puolelta johonkin
pihanpuoleiseen huoneeseen. Naukujaisretkelle lähteneet varustautuivat
edeltäkäsin niin, että heillä oli taskuissa venäläistä kuparirahaa, ja
kuka ei ollut sellaista saanut, hänellä oli hankittu savikukkoja.
Monenlaiset pahaa ääntä aikaansaavat rämistimet, isot pellit, kellot,
torvet ja vihellyspillit olivat mielenosoittajain muina varustuksina.
Puolen yön tienoissa tulivat ylioppilaat Nordqvistin asunnon edustalle
ja ikäänkuin pitääkseen serenaadia alkoivat laulaa. Heti kun
professorin ikkunaan ilmestyi tuli, katkesi laulu ja alkoi mitä
kamalin melu. Vihellettiin vihellyspilleillä, puhallettiin
savikukkoihin, paukuteltiin peltiä ja matkittiin jos mitäkin ääniä.
Joku oli tuonut mukanaan messinkisen bassotorven ja puhalsi siihen,
niin että kaupunki raikui. Toinen puhalsi huilun suukappaleeseen ja
sai siitä läpi luiden vihlaisevia ääniä. Meteliä kesti kauan ja kun
jokunen poliisi yritti palauttaa järjestystä, niin hänet pakotettiin
selkäsaunan uhalla pysymään hiljaa alallansa. Taskuissa mukana olleet
venäläiset kuparirahat viskattiin professori Nordqvistin ikkunoista
sisään ja kun ne loppuivat, niin savikukot seurasivat jäljessä.
Professori Nordqvistin asunnossa ei jäänyt eheäksi ainoatakaan
ikkunalasia. Joku helsinkiläinen, joka oli nähnyt, millä aseilla lasit
rikottiin, oli kokkapuheena sanonut, ettei hän ollut koskaan tiennyt
savikukon osaavan lentää, mutta nyt hän sen oli nähnyt omin silmin.
Metelin aikana oli metelöitseviin ylioppilaisiin liittynyt myös joukko
katupoikia ja muuta joutoväkeä, jotka tahtoivat olla osallisina siinä
ilossa. Kun heillä ei ollut varustettuna kuparirahaa eikä savikukkoja,
niin he kiskoivat irti katukiviä, joita käyttivät heittoaseina.
Yliopiston nuoriso oli ryhtynyt rankaisemaan professoria urhoollisen
soturivainajan muiston häpäisemisestä. Vaikka ei ole ollut tapana,
että nuoriso ryhtyy opettajiansa rankaisemaan, ja vaikka sellaista
aina on paheksittu, niin tällä kertaa oli yleinen mielipide professori
Nordqvistia vastaan. Vuosikausia jälkeenkinpäin muisteltiin
»Nordqvistin kissannaukujaisia» eikä kukaan häntä ottanut
puolustaaksensa, vaan jokainen katsoi hänen ansainneen sellaisen
häväistyksen.
Mutta asia ei tietysti siihen päättynyt. Yliopiston hallitus ei voinut
jättää nuorisoa rankaisematta sellaisen järjestysrikoksen tähden. Ja
professori Nordqvist myös vaati ankaraa rangaistusta ja hyvitystä
itselleen.
Kurinpitotoimikunta asetettiin ja ylioppilaskunnan jäsenet kutsuttiin
yliopiston rehtorin kuulusteltaviksi. Kun ei yksikään syyllinen
kieltänyt osallisuuttaan ja heitä oli useita kymmeniä, niin rehtori
asetti esille paperiarkin, johon kehoitettiin jokaista syyllistä
merkitsemään nimensä. Kaikki tekivät niin, mutta listalle tuli
sellaisiakin nimiä, joiden omistajat lisäsivät huomautuksen, etteivät
he ikävä kyllä olleet tilaisuudessa ottamaan osaa mielenosoitukseen
professori Nordqvistia vastaan, mutta hyväksyivät sen täydellisesti ja
ilmoittivat asettuvansa syyllisten puolelle. Näin kertyi syyllisten
listalle nimiä noin 80—90.
Toinenkin paperiarkki pantiin esille, johon niiden piti merkitä
nimensä, ketkä _eivät olleet ottaneet osaa_ noihin naukujaisiin.
Siihen listaan kirjoitti nimensä ainoastaan kaksi ylioppilasta. He
saivat osaksensa toveriensa halveksuvan ylenkatseen ja lisäksi
liikanimen »Slusken N:o I» ja »Slusken N:o II».
Rangaistustoimet meteliin osallisia ylioppilaita vastaan olivat sangen
ankarat. Kaikki he erotettiin yliopistosta kuka lyhyemmäksi kuka
pitemmäksi ajaksi, lukukaudeksi tai pariksi, sen mukaan, kuinka
suureksi kunkin syyllisyys oli arvosteltu. Toisenlainen oli se
arvostelu, minkä pojat saivat vanhempainsa puolelta. Useimmat isät
hyväksyivät poikain käytöksen, jopa niinkin täydellisesti, että kun
esim. tohtori V. S. Schildt Jyväskylässä kuuli, että hänen vanhempi
poikansa oli ollut mukana noissa naukujaisissa ja saanut siitä
rangaistuksen, oli hän lausunut, että hän olisi häpeissään, jos poika
olisi jättäytynyt pois sellaisesta tilaisuudesta.
Rangaistus, joka seurasi professori Nordqvistille pidetyistä
naukujaisista, ei rajoittunut ainoastaan osanottajien erottamiseen
yliopistosta, vaan niitäkin ylioppilaita, jotka eivät siihen olleet
ottaneet osaa, rangaistiin siten, että kaikilta ylioppilasosakunnilta
kiellettiin oikeus käyttää osakuntien lippuja. Jokaisella osakunnalla,
lukuunottamatta hämäläistä, samoin kuin ylioppilaskunnalla
kokonaisuudessaan ja sen laulukunnalla oli silloin oma lippunsa.
Professori Nordqvistin väite, että häntä kohdannut häväistys oli
tapahtunut valtiollisista syistä, että ylioppilaat olivat tahtoneet
sentähden häntä häväistä, että hän oli venäjänkielen opettaja, saattoi
Suomen yliopiston valtiollisen epäluulon alaiseksi Venäjän hovin
silmissä. Muistettava on myös, että keisari Aleksanteri II jo
perintöruhtinaana oli nähnyt Suomen ylioppilasten puolelta sellaista
käytöstä, jonka voi selittää itsepäiseksi juonitteluksi.
Perintöruhtinaana ollessaan oli Aleksanteri II osoittautunut hyvinkin
vapaamieliseksi, mutta kun Nordqvistin naukujaisten johdosta pidetyssä
tutkinnossa ainoastaan kaksi ylioppilasta oli merkinnyt nimensä
naukujaisten paheksujain luetteloon, niin sitä kaiketi pidettiin
mielenosoituksena Venäjää vastaan ja niin saivat kaikki Helsingin
yliopiston jäsenet rangaistukseksi tuon lippujen käyttämiskiellon.
Joitakuita vuosia myöhemmin yritettiin saada kielto peruutetuksi, kun
luultiin keisarin jo leppyneen, mutta kun ministerivaltiosihteeri oli
asian ottanut puheeksi, oli keisari jyrkästi vastannut:
»Keine Rede mehr davon.» (Ei puhettakaan siitä enää.)
Ylioppilaskunnan, laulukunnan ja eri osakuntien lippujen käyttäminen
pysyi kiellettynä keisari Aleksanteri II:n hallituksen loppuun asti ja
kielto peruutettiin vasta vuonna 1885, kun keisari Aleksanteri III
kesällä kävi Helsingissä.
Ylioppilaat, jotka olivat Helsingissä Nordqvistin naukujaisten aikana,
tiesivät, ettei syynä niihin ollut mikään muu kuin everstiluutnantti
Malmin muiston häpäiseminen. Sen vuoksi tuntui ylioppilasosakuntain
lippujen kielto heidän mielestään ansaitsemattomalta rangaistukselta.
Eihän noissa naukujaisissa ollut mukana kuin kymmenes osa
ylioppilaskunnasta ja vaikka jokainen rehellisesti ilmoitti
syyllisyytensä, niin kaikkia kuitenkin rangaistiin. Se oli
kohtuuttomuuta, joka koski arkaan kohtaan. Sillä noihin lippuihin
kohdistuivat monet rakkaat muistot. Kotoseudun ihmiset, isät, äidit,
siskot ja muut sukulaiset olivat liput teettäneet ja lahjoittaneet ei
sotilastarkoituksiin, vaan ainoastaan juhlatilaisuuksissa
käytettäviksi. Kun tämä kiellettiin, niin ei ole kumma jos mielet
katkeroituivat. Epäiltiin, että kun kerran yliopistonopettajien
joukossa saattoi löytyä henkilö, joka oman häpeämättömän käytöksensä
puolustukseksi julkeni saattaa syytöksillään koko yliopiston nuorison
venäläisten silmissä valtiollisten epäilyksien alaiseksi, ja aikaansai
lippujen käytön kieltämisen, niin ei ollut mitään takeita siitä, ettei
joku venäläinen poliisimies tulisi takavarikoimaan ylioppilaitten
lippuja jonkun karsasmielisen viranomaisen käskystä.
Liput laatikkoinensa ja tankoinensa sentähden kätkettiin
ylioppilaskirjastoon eikä niiden säilytyspaikasta ollut tietoa muilla
kuin taloudenhoitajalla, kirjastonhoitajalla ja kirjaston
amanuensseilla. Toivottiin parempia aikoja, jolloin venäläinen
mielivalta loppuisi ja aiheettomat epäluulot haihtuisivat.