Oli kevät vuonna 1873. Jyväskylän lyseosta oli annettu päästötodistus
yhdelletoista nuorukaiselle, joista minä olin nuorimpien joukossa.
Pienellä höyrylaivalla, jonka olimme saaneet Jyväskylästä meitä
kyyditsemään, tunkeilimme ensimmäistä kertaa elämässä jäälauttojen
välitse ja joskus lävitse halki Päijänteen. Rautatie oli käytettävissä
Helsingistä Lahteen asti, missä oli pari kauppapuotia, ja
kestikievaritalo, jota sanottiin hotelliksi. Edellisenä vuonna
Jyväskylästä ei laivalla vielä tultu Vesijärvelle, vaan Helsinkiin
pyrkijät seisattuivat Anianpeltoon ja matkustivat hevoskyydillä
Turenkiin, josta pääsi rautateitse Helsinkiin. Melkoisen
edistysaskeleen olivat kulkuneuvot tehneet, kun vuonna 1873 jo
päästiin laivalla Päijänteeltä Vääksyn kanavan kautta Vesijärvelle.
Siellä täytyi hankkia laivasillan luota kyytihevosia, että sai
tavaransa Lahteen, sillä haararataa laivasillan luo ei ollut.
Jälkeen puolenpäivän tultiin perille pääkaupunkiin, komeaan
Helsinkiin, jossa silloin oli noin 25 000 asukasta. Minulla oli se
onni, että vanhempi veljeni, joka oli Helsingissä saanut kotiopettajan
toimen, tuli asemalle vastaanottamaan, neuvomaan, miten Lahdessa
annetulla lipulla otettiin Helsingin asemalla takaisin rautatieläisten
huostaan Lahdessa jätetyt matkatavarat, kuinka asemahuoneella sai
issikanpoletin ja sillä mukavat ajokalut viemään miehet ja tavarat
kortteeriin, jonka veljeni oli hankkinut. Varsin outoa oli, kun piti
panna muistiin kadun nimi ja talon numero. Eihän oltu totuttu
sellaiseen komentoon pikkukaupungissa, jossa oli vain muistettava
talon omistajan nimi. Mutta Helsingissä näkyivät talot olevan niin
yhdennäköisiä ja kadut niin outoja, ettei niihin perehtynyt yhdellä
eikä kahdellakaan katsomisella, vaan pian eksyi eikä suurellakaan
etsimisellä löytänyt, missä kenen kortteeritalo oli, jollei muistanut
kadun nimeä ja talon numeroa.
Seuraavana päivänä, 27. toukokuuta, piti ilmoittautua yliopistossa
ylioppilastutkinnon suorittamista varten. Velimies tuli näyttämään,
missä se tehtävä oli suoritettava, ettei tarvinnut kysellä niinkuin
maalais-äijän, joka tiedusteli, missä se »herra Akatemiia asuu.»
Yliopistossa oli juhla-aika. Oli juuri pidetty maisterinvihkiäiset, ja
juhlan jälkiä oli vielä vähän näkyvissä. Eräs komeasti puettu herra,
leveät kultapäärmeet hihansuissa, rintapielissä ja lakissa seisoi
yliopiston eteisessä katsellen alas portailta meitä maalaispoikia
tyynesti ja välinpitämättömästi. Veljeni kuiskasi minulle:
»Arvaapas, minkä arvoinen mies tuo on!»
»En osaa arvata», sanoin, »mahtaakohan olla joku eversti tai
kenraali?»
»Hän on yliopiston vahtimestari», selitti veljeni ja minä tunsin
itseni sangen noloksi, kun olin niin huonosti arvannut. Kun olin
nähnyt Jyväskylässä lyseon vahtimestarin, ukko Vidlundin,
luokkahuoneita lämmittäessä tai lattioita lakaistessa kulkevan usein
tahriutuneessakin työmiesasussa, niin kuinkas minä osasin arvata, että
noin komeasti puettu herra oli vain vahtimestari, varsinkin kun hän
vielä joutilaana katseli ympärillensä!
Veljeni ohjasi meidät yläkerrokseen, missä lyseosta annetut
päästötodistukset vietiin yliopistonrehtorin käteen. Tämä kysyi, mihin
osakuntaan kukin pyrki. Siitä tehtiin asianomaiselle osakunnalle
ilmoitus ja vanhemmat osakuntalaiset selittivät, ettei heillä ollut
mitään muistuttamista nuorukaisten vastaanottamista vastaan heidän
osakuntaansa, jahka nämä ensin suorittavat ylioppilastutkinnon. Meidät
jaettiin pieniin parviin, viisi nuorukaista joka parveen, ja
tutkimista kesti niin kauan, että liki kolme viikkoa olimme
Helsingissä olleet, ennenkuin ylioppilaskirja annettiin.
Meidän joukossamme oli tätä tutkinnon lopputulosta kesäkuun 14.
päivänä kuulemassa myöskin naispuolinen henkilö, neiti _Emma Irene
Åström_, ensimäinen nainen, joka koskaan oli Suomessa
ylioppilastutkinnon suorittanut. Siihen oli ollut hankittava lupa
Pietarista asti yliopiston korkealta kanslerilta, Hänen
Keisarilliselta Korkeudeltaan Perintöruhtinaalta. Hänellä oli siis
sangen ylhäiset suosituspaperit, mutta vielä paremmat tiedot, joiden
nojalla hänen nimensä ennen muita mainittiin korkeimman laudatuurin
saajana. »Kattos pakanaa», ällistelimme me miespuoliset, kun jäimme
tuosta tytöstä jäljelle. Mutta väliäpä tällä kunhan ylioppilaiksi
päästiin.
Suurin osa meistä oli ilmoittautunut hämäläiseen osakuntaan. Ja kun
syyslukukauden alussa tulimme jälleen Helsinkiin ja kävimme
ylioppilaskirja kourassa ilmoittautumassa sekä osakunnan inspehtorin
että kuraattorin luona määrätyllä vastaanottotunnilla, niin saimme
tietää, että oli tultava seuraavana maanantaina ylioppilastalon
alakerroksessa kello 7 i. p. alkavaan osakunnan viikkokokoukseen.
Meitä vastaanottamassa oli paitsi inspehtoria ja kuraattoria koko
osakunta, joka siihen aikaan muodosti lähinnä pienimmän osakunnan,
yhteensä noin 60 miestä. Inspehtori Z. J. Cleve, joka oli kasvatusopin
professori ja entisen opettajamme, Jyväskylän lyseon lehtorin Otto
Henrik Cleven veli, piti varsin ystävällisen puheen osakunnan uusille
tulokkaille, antoi meille jokaiselle osakunnan puolesta painetun
vihkon ja julisti meidät osakunnan jäseniksi kehoittaen meitä paitsi
ahkeruuteen myöskin uutterasti käymään osakunnan kokouksissa. Tuo
meille jokaiselle annettu vihko sisälsi alkulehdellä kuvan
ylioppilastalosta. Tekstin oli kirjoittanut senaattori J. W. Snellman
ja tekstin edellä oli runoilija Franzénin sepittämä runo: »Student, om
du det namnet värd, vill klinga med oss alla.» Itse teksti sisälsi
Snellmanin antamia elämänohjeita ylioppilasnuorisolle. Se vaikutti
kuin lämmin tervehdys niihin, jotka sen lukivat. Osakunnan yhteisellä
kustannuksella oli näitä tervehdyskirjasia hankittu niin suuri
varasto, että niistä riitti kymmenkunnan vuotta jakaa kappale
jokaiselle uudelle tulokkaalle.
Tämä tervehdys oli paljon miellyttävämpi kuin pari vuotta aikaisempi.
Kun silloin (1871) yliopiston rehtori oli antanut jokaiselle uudelle
ylioppilaalle hänen nimellänsä varustetun ylioppilaskirjan, oli hän
lausunut kaikille yhteisesti:
»Nyt kun herrat ovat ylioppilastutkinnon suoritettua saaneet
ylioppilaskirjan, ei tällä kertaa ole enää muita velvollisuuksia
suoritettavana kuin käydä yliopiston sijaiskanslerin, parooni von
Kothenin luona esittäytymässä.»
V. t. sijaiskansleri, parooni _Kasimir von Kothen_, joka aikoinansa
suunnitteli Suomen kaikkien koulujen ja yliopistonkin järjestämistä
sotilasmallin mukaan kaikille säädettyine univormuineen ja tarkoin
määrättyine sääntöineen, vaati ylioppilailta, että näiden piti häntä
tervehtiä, missä hänet kadulla näkivät. Ja sitä varten jokaisen
ylioppilaaksi päässeen piti käydä hänen luonansa oppimassa tuntemaan
hänet ulkonäöltä, jotta tiesi tervehtiä.
Kun oli saatu tietää, missä hän asui, ja millä tunnilla hän oli
tavattavissa, keräytyi joukko ylioppilaiksi päässeitä nuorukaisia
hänen eteiseensä, jossa lakeija avasi oven odotussaliin. Sinne jäivät
nuoret ylioppilaat seisomaan oven suuhun, sillä niin oli lakeija
määrännyt. Huone oli tyhjä. Seinillä oli joukko tauluja, niitten
joukossa sotilaitten muotokuvia. Pojat saivat kauan seisoa odottamassa
ja yksi heistä rohkaisi itsensä lähtien katselemaan seinillä olevia
kuvia. Hän oli jo päässyt huoneen toiseen päähän, kun näki, että
toinen ovi oli puoleksi avoinna ja että herra parooni istui oven
takana. Kun hän kääntyi mennäkseen takaisin toisten poikain joukkoon,
niin jo von Kothen hänet yllätti keskilattialla ja kysyi hänen
nimeänsä.
»Otto Julius Bökman», vastasi tämä.
»Mistä koulusta olette tullut?»
»Jyväskylän lyseosta.»
»Ja te osaatte puhua ruotsia!»
»Osaan.»
»Osaatteko suomeakin?»
»Vielä paremmin.»
»Se on hyvä, se!»
Sitten parooni suvaitsi puhutella erästä toista nuorukaista. Häneltä
kysytiin:
»Oletteko lukenut ylioppilaskirjaanne?»
»Kyllähän minä sen olen lukenut», virkkoi tämä jonkun ajan
mietittyään.
»Hyvä on! Kun herrat noudattavat kaikkia niitä asetuksia, jotka siinä
teille on säädetty, niin minulla ei ole muuta lisättävää. Hyvästi!»
Ylioppilaat saivat mennä, ja Bökman pyrskähti eteisessä nauramaan
sanoen tovereillensa: »Olipa tämäkin tervehdyskäyntiä!»
Vapaaherra Kasimir von Kothen oli virkavaltaisuudellaan ja
epämiellyttävällä sotilasjärjestelmällään tehnyt itsensä niin
vastenmieliseksi, että kun ylioppilaita komennettiin hänen luoksensa
tuollaisille pakollisille tervehdyskäynneille, niin häntä ei
uhallakaan tahdottu tuntea eikä kadulla nostettu hänelle lakkia.
Eräänä päivänä v. Kothen kohtasi kadulla taas ylioppilaan, joka ei
tervehtinyt, ja hän seisautti ylioppilaan kysyen:
»Miksi ette minua tervehdi?»
»Minä tervehdin ainoastaan tuttaviani. Teitä minä en tunne», vastasi
ylioppilas.
»Ettekö tosiaan tunne minua!» kysyi v. Kothen tiukasti katsoen häntä
silmiin.
Ylioppilas muutti kasvonsa iloisiksi, levitti kätensä ikäänkuin
syleilyä varten ja huudahti: »Eihän vain liene setä Stroganoff tullut
Pietarista täällä Helsingissä käymään?»
Par. v. Kothen väisti hänen ivallista syleilyänsä ja sanoi:
»Minä olen yliopiston kansleri.»
»Anteeksi, kaikin mokomin, minä en vähääkään aavistanut, että Teidän
Keisarillinen Korkeutenne oli Helsingissä!»
(Yliopiston kansleri oli näet Hänen Keisarillinen Korkeutensa
Perintöruhtinas, mutta parooni v. K. oli v. t. sijaiskansleri).
»En minä ole mikään keisarillinen korkeus. Minä olen parooni von
Kothen.»
»Vai se te olettekin», vastasi ylioppilas, käänsi selkänsä ja meni
tiehensä.
Tämän herran pokkuroimisesta olimme me, 1873:n vuoden ylioppilaat,
päässeet jo vapaiksi, sillä hän oli saanut virkalomaa hoitaaksensa
terveyttään ulkomailla ja sen jälkeen hänelle lähetettiin virkaerokin.
Ennen vuotta 1873 oli hämäläisen osakunnan inspehtorina ollut
jumaluusopin professori _Antero Vilhelm Ingman_ ja kuraattorina
maisteri _Antti Törneroos_, joka runoilijana käytti nimeä _Tuokko_.
Näiden herrojen aikana oli elämä osakunnassa ollut hyvin
yksitoikkoista ja vähän hyödyttävää. Silloin sanottiin tapahtuneen sen
_»hämäläisten kaappijutun»_, jolla myöhempinä vuosina hämäläisiä
kiusoiteltiin.
Menemättä takuuseen siitä, onko juttu aivan oikein minulle kerrottu,
esitän sen kuitenkin tässä semmoisena kuin olen kuullut.
Hämäläinen osakunta istuu »orkuksessa» s. o. vanhan ylioppilastalon
maakerroksessa, Heikinkadun puoleisessa päässä, viikkokokouksessa. Ei
ollut sattunut mitään merkittävämpiä tapahtumia, jotka olisivat
antaneet aihetta toimenpiteisiin. Viikon kuluessa oli osakunnalle
saapunut joitakuita kirjallisia tiedonantoja, ja kuraattori katselee
papereita, mihin hän ne panisi talteen. Hetkisen kestää vaitiolo.
Viimein joku on arvannut kuraattorin ajatukset ja lausuu:
»Minä ehdotan, että osakunta ostaisi kaapin.»
»Hm!» tuumi toinen. »Minä kannatan edellisen puhujan mielipidettä,
että osakunta ostaisi kaapin.»
»Jaahah!» arvelee kuraattorikin. »Mikä on osakunnan mielipide asiasta?
Ostetaanko kaappi?»
»Ostetaan vain kaappi!» kuuluu monelta eri taholta.
»Minä pidän siis osakunnan yksimielisenä päätöksenä, että ostetaan
kaappi.» Ja päätöksen vahvistukseksi kuraattori lyijykynällänsä lyödä
napsauttaa pöytään.
»Mutta mitä siihen kaappiin sitten pannaan?» kysyy joku, joka ei ollut
arvannut kuraattorin ajatuksia.
Ja siihen päättyy tämä hämäläisten ilvehtimiseen aihetta antanut
kaappijuttu.
Kun tärkeä kaapin ostamista koskeva asia oli ratkaistu eikä sattunut
kenelläkään olemaan muita ehdotuksia, julisti kuraattori:
»Kokous on Lopussa.»
Lukija ottakoon huomioonsa, että edellisen lauseen viimeinen sana
alkaa isolla kirjaimella. Tämä on ymmärrettävä siten, että
viikkokokous oli päättynyt, mutta kokousta jatkettiin »Lopussa».
Heikinpuiston varrella oli silloin pari kahvilaa, toisen nimi oli
Alku, toisen Loppu. Ja kun keskustelut viikkokokouksessa olivat
päättyneet, niin mentiin juttuja jatkamaan »Lopussa». Siellä ruvettiin
»totisiksi miehiksi» s. o. totilasi tilattiin joka miehen eteen.
Silloin ei vielä aavistettukaan kieltolakia, vaan totia,
diminutiivimuodossa tuutingiksi nimitettyä, nautittiin seuran vuoksi
sekä joskus ilman seuraakin _propter necessitatem et ad frigus
depellendum_, kuten klassikot selittivät. (Tarpeen mukaan ja vilun
karkoittamiseksi).
Virolainen pirtu jo silloin tunnettiin, mutta sitä ei yleensä
nautittu. Olihan kotimaista tehdastuotetta, joko täysin puhdistettua
tai sokeroitua, kuminalla tai anisiöljyllä maustettua viinaa saatavana
halvalla hinnalla, mutta ei sitäkään käytetty muulloin kuin
ruokanaukkuna ennen ateriaa. Ja ettei ruokaryyppyä väärinkäytettäisi
juopotteluun, teroitettiin muistiin vanhaa lakimiesten säätämää
asetusta, jonka mukaan ryyppy oli lupa ottaa ainoastaan aterioimisen
yhteydessä, vaikka tosin ruokalajin laatuun katsomatta:
§ 1. Ware det enhwar strängeliga förbjudet att måltidssup taga på
annan mat än fisk. (Ankarasti kielletään jokaiselta
ruokaryypyn ottaminen muun ruuan kuin kalan mukana.)
§ 2. Den der icke fisk äter, kan dricke på grannens fisk. (Joka ei
syö kalaa, ryypätköön naapurin kalan nojalla.)
§ 3. All mat är fisk, förutom ölost. (Kaikki ruoka paitsi
olutjuusto on kalaa.)
§ 4. Nu äta alla ölost. Ware då ölost såsom fisk ansedd. (Jos
kaikki syövät olutjuustoa, katsottakoon olutjuusto kalaksi.)
Viina oli siis rajoitettu aterian yhteyteen, muuten juotiin totia. Jos
joku tahtoi tyyten jäädä Lopusta pois, niin siihen hänellä oli valta.
Sen lisäksi on mainittava, että Lopulle kuuluva huoneisto oli pieni ja
ahdas, johon mahtui vain vähän väkeä. Jos siellä sattui olemaan muita
vapaamaanantain viettäjiä, niin sitä vähemmän sinne jäi tilaa
hämäläisille.
Olot olivat muuttuneet. Professori Ingman oli ruvennut raamattua
suomentamaan eikä enää tahtonut aikaansa kuluttaa hämäläisen osakunnan
viikkokokouksissa, vaan erosi inspehtorin toimesta. Tuossa
raamatunkäännöksessä, jota hänen vihamiehensä moittivat »pilatuksi
pipliaksi», väitettiin muuten — sivumennen sanoen — olevan
fennomaniaa. Ingman oli näet ruvennut raamatun kieltä koristelemaan
alkusoinnuilla Kalevalan ja Kantelettaren malliin. Eräs teoloogi
moitti Salomonin Korkeassa Veisussa heprealaisen runouden liiallista
suomalaiseen tyyliin sovittelemista, kun hän luki: »Laulanpa
kuitenkin, kullalleni kuikuttelen» j. n. e. Vaikka heprealainen runo
samoin kuin suomalainen käyttää alkusointuja, niin raamatun
käännöksessä ei sellaista suomennosta suvaittu. Ja hämäläisen
osakunnan entisen inspehtorin työ tuomittiin kelpaamattomaksi.
Osakunta oli tyytymätön kuraattori Törneroosin tileihin. Kun näet
osakunnan kassaa tarkastettiin, oli kuraattori hämillänsä, kun
tilintarkastajat kysyivät, mihin rahat oli käytetty? Parempaa
selitystä hän ei löytänyt kuin että ne oli käytetty »kaikenlaisiin
tarpeisiin». Jätettyänsä kuraattorin toimen Tuokko (Törneroos) vainaja
toimi ahkerana suomentajana. Runoilijalahjojansa hän käytti kauan
Suomalaisen Oopperan hyödyksi. Kolmattakymmentä oopperaa hän suomensi
ja niiden libretot eli runomuotoon käännetyt tekstikirjat ovat hänen
työtään.
Hämäläinen osakunta pyysi professori Ingmanin jälkeen saada _Sakari
Joakim Cleven_ inspehtoriksensa ja osakunnan iloksi pyyntö
täytettiinkin. Kuraattoriksi valittiin dosentti _J. J. Frithiof
Perander_. Näiden miesten johdolla osakunnan elämä oli hauskaa ja
opettavaista. Pantiin toimeen keskusteluja ja pidettiin esitelmiä,
milloin arvosteltiin entisiä ja nykyisiä kirjailijoita ja heidän
tuotteitaan, milloin referoitiin uusia teoksia tai keksittiin
väittelytilaisuuksia sellaisista aineista, mihin luultiin jokaisen
pystyvän edes jotakin sanomaan. Sekä inspehtori että kuraattori
ottivat vilkkaasti osaa keskusteluihin innostaen sillä tavoin
osakunnan jäseniä. Nämä saivat rohkeutta käyttääksensä mikä
runolahjojansa mikä novellinsepitystaipumuksiansa. Osakunnan sisäinen
elämä oli tullut hauskaksi ja hyödylliseksi, ja se kasvatti miesten
henkisiä kykyjä. Uno von Schrowe suomenteli runomittaan Petöfin
unkarinkielisiä sekä muita runoja toisten maiden runokirjallisuudesta,
Oskar Uotila teki samoin; molemmat kirjoittelivat myös itsenäisiä
runoelmia; niin teki myös Paavo Cajander; Suomalainen (Samuli S.)
laati novelleja, käänsi vieraskielistä kirjallisuutta ja luki
käännöksistään ennen niiden julkaisemista makupaloja osakunnan
nautittavaksi. Hämäläisen osakunnan kokouksissa ei ollut ikävä.
Pitkiksi ajoiksi riitti keskusteluja kansantieteellisten
keräysmatkojen toimeenpanemisesta eri osiin Hämettä, rahojen
keräämisestä iltamien avulla uusien perustettavien suomenkielisten
koulujen hyväksi ja muista sellaisista asioista. Uutta puuhaa tuli
lisäksi, kun kansantieteelliset kokoelmat oli järjestetty museoksi ja
ne lähetettiin Parisin näyttelyyn. Niistä koitui Suomen
ylioppilaskunnalle suurta kunniaa: luvattiin iso kultamitali — vaikka
mitalin lähettäminen jäikin lupaukseen.
Hämäläiset olivat kuitenkin joutuneet uusmaalaisten ylioppilastoverien
silmänkaiveeksi. Kun yhteisiä asioita käsiteltiin osakuntien kesken
kirjallisesti pöytäkirjanotteilla ja hämäläinen osakunta lähetti
otteen suomenkielisestä pöytäkirjastansa, niin uusmaalaiset eivät
olleet sitä ymmärtävinänsä. Saimme kuulla, etteivät uusmaalaiset edes
sallineet lukea julki heille saapuneita suomenkielisiä kirjelmiä. Ne
pantiin pöydälle ja joka tahtoi, sai ne itseksensä lukea. Hämäläisen
osakunnan viralliseksi kieleksi otettua suomenkieltä uusmaalaiset
eivät tietenkään saaneet muutetuksi, mutta pyysivät saada
pöytäkirjanotteista ruotsinkielisen käännöksen ja lupasivat omista
pöytäkirjanotteistaan antaa hämäläisille suomalaiset käännökset.
Hämäläinen osakunta valitti uusmaalaisten heikkoa suomenkielen taitoa,
vaikka suomenkieltä oli osattava jo ylioppilastutkinnossa.
Ruotsalaiset pöytäkirjankäännökset heille luvattiin antaa, mutta
samalla heille vakuutettiin, että heidän ruotsinkieliset kirjelmänsä
hämäläisessä osakunnassa kyllä ymmärretään suomentamattakin. Heidän ei
tarvinnut toimittaa suomennoksia hämäläisille.
Tämä vastaus luultavasti suututti herroja uusmaalaisia, koska he pian
sen jälkeen osoittivat närkästystään sillä tavoin, että omassa
viikkokokouksessaan raahasivat kokoussaliin pakkalaatikon, joka oli
täynnä vanhoja saappaita. Laatikko kaadettiin kumoon ja joku
läsnäolijoista viittasi saappaisiin sanoen tässä esittävänsä
hämäläisen osakunnan. Tuon tempun sukkeluus oli siinä, että
ruotsalainen stövel-sana (saapas) merkitsee myöskin samaa kuin
tolvana.
Tuollainen salaisuudessa osoitettu solvaus ei vähääkään hämäläisiä
ärsyttänyt. Olimme niin paatuneita, ettemme uusmaalaisia varsin
suuressa arvossa pitäneet emmekä liioin heidän solvauksiansa.