arvostelemaan. Se on kaikissa tapauksissa rehellisesti tarkotettu.
Sosialistit kuitenkin itse myöntävät, että sekin on ainoastaan
paikkausparannus. Se yhä edelleen jättää yksityisen maanomistusoikeuden
voimaansa, ja siinä on senkin heikkous. Ellei mennä asian ytimeen,
yksityisen maanomistusoikeuden lakkauttamiseen, voivat maanomistajat
_aina_ tehdä tyhjäksi kaikki paikkausparaunuspuuhat. Me kuvailemme
tietysti näin etukäteen, että kun laki käskee maanomistajaa viljelemään
erämaitansa, niin hän tietysti ei voi tehdä muuta kuin panna torpparit
korpeen ja suostua kaikkiin torpparilain määräyksiin elinkautisista ja
perinnöllisistä vuokraoikeuksista. Otaksukaamme nyt, että kartano olisi
lain kautta _pakotettu_ edelleen viljelemään torpparien hallussa
olleita maita. Sellaisessa asemassa on kaikkein luonnollisin selvitys
heidän kannaltaan se, että he yhdistävät entiset torpanmaansa useiksi
puoli-itsenäisiksi taloiksi, joita hoitavat ja viljelyttävät voutien
ja renkien avulla. Tiedänkin muutaman ison kartanon, missä
tämänsuuntaisiin alustaviin toimiin jo on ryhdytty, eikä edes vielä
vastaisen viljelyspakon pelossa, vaan yleensä vaan vastenmielisyydestä
vuokralaitokseen, joka alkaa saada maanomistajalle epäedullisen
käänteen. Ja, ellen erehdy, ennustanevat Laukonkin mailla viime aikoina
ahkeraan liikkuneet maamittarit jotakin samantapaista.
Voi tosin sanoa, että "taktilliselta" kannalta tämmöinen seuraus
viljelyspakkolaista, nimittäin torpparien muuttuminen rengeiksi,
vaikkei sosialistein suoraan tarkottamaankaan, kuitenkaan ei olisi
sosialismille haitaksi, koska se kasvattaisi rautaisen palkkalain
alaista maaköyhälistöä, joka paremmin kuin nykyinen torppariaines olisi
taipuisa liittymään yhteisvoimaksi sosialidemokratian kanssa. Saattaa
niin olla. Mutta aivan epäilemätöntä on, että moinen asian käänne olisi
jyrkässä ristiriidassa maalaisköyhälistön ydinpyrintöjen kanssa. Maahan
käsiksi pääseminen on maalaisköyhälistölle niin tärkeä, ettei se sen
saamisen mahdollisuuksia, jotka _nyt_ tarjoutuvat, voi vaihtaa
ihanimpiinkaan tulevaisuuden valtioihin. Sillä maalaisköyhälistö ei
yleensä pyydä nykyisyydeltä eikä tulevaisuudelta mitään muuta kuin
saada _vuokrata_ maata. Ja sen ainoa todellinen parannusvaatimus on,
ettei se tarvitsisi vuokrata yksityiseltä maanomistajalta vaan
valtiolta, jolloin se pääsee personallisen mielivallan orjuudesta.
Eikö siis maalaisköyhälistö tahdokaan päästä "omistamaan" maata? Ei. He
eivät tahdo velkaantua olemalla pakotetut lunastamaan jotain
palstatiloja omikseen. Juuri sitä ainoata he pitävätkin tosi
parannuksena, että he voisivat päästä maahan käsiksi omistamatta
kapitaalia tai tarvitsematta tehdä velkaa.
Torpparit ovat tosin siellä täällä ympäri maata ruvenneet lunastamaan
itselleen palstatiloja valtion välityksellä yhteisesti ostamistaan
maatiloista. Mutta nämä ovat yksityisiä tapauksia, jotka eivät suinkaan
ilmaise maalaisköyhälistön yleistä mieltä. Varakkaammat maanvuokraajat,
jotka eivät tarvitse velkaantumista pelätä, eivät suinkaan muodosta
maalaisköyhälistöä, vaan siihen kuuluvat valtavana enemmistönä rengit,
muonamiehet, kapitaalittomat torpparit ja mäkitupalaiset. Tämä
kansanluokka, vaikkei se ole yleensä selvillä yhteiskunnallisista
kysymyksistä, ymmärtää maakysymyksen perinpohjin. Se katsoo suurella
epäluulolla "herrain" pyrintöjä tehdä väkisinkin heistä itsenäisiä
pikku maanomistajia. Heistä näyttää, että suurtilain omistajat, jotka
nyt saavat maatiloistaan valtion välityksellä hyviä hintoja, vetäytyvät
ainoastaan ajaksi niinkuin hämähäkit keskelle verkkoansa odottamaan,
anastaakseen ajan tultua pakkohuutokaupalla ja polkuhinnoista
velkaantuneilta torppareilta entiset maansa takasin. He vainuavat myös,
että jos tällaisen talouden kautta valtion raha-asiat menevät
rappiolle, niin tyhjentyneet rahakammiot joutuvat viime tingassa juuri
heidän uudelleen täytettäviksi.
Kaikessa tässä epäluulossa voi olla hyvin paljon perää ja mitä enemmän
siihen syventyy, sitä enemmän perää siinä huomaa olevan.
Maakysymystä _ei voida_ ratkaista pysymällä kiinni yksityisen
maanomistuksen periaatteessa.
Niinkuin entistä orjuutta ei voitu poistaa parannuksilla orjain
asemassa, vaan ainoastaan vapauttamalla orjat, niin ei maakysymystäkään
voida ratkaista säilyttämällä yksityistä maanomistusta ja parantamalla
ainoastaan vuokraoloja, vaan ainoastaan vapauttamalla maa yksityisestä
omistusoikeudesta.
Niiden ulkopuolella meidän maatamme ilmenneiden ehdotusten joukossa,
jotka tulevaisuuden valtiota odottamatta eivät aristele perustaa
parannussuunnitelmaansa yksityisen maanomistusoikeuden lakkauttamiseen,
on Henry Georgen ehdotus minun käsittääkseni sekä älykkyytensä,
perinpohjaisuutensa että ihmeellisen kohtuutensa puolesta paras.
"Omistusoikeus -- sanoo Henry George eräässä kirjassaan -- ei perustu
inhimillisiin, vaan luonnon omiin lakeihin, eli toisin sanoen, Jumalan
lakeihin. Omistusoikeuden pyhyys on ilman muuta selvä jokaiselle eikä
sitä vastaan voi mitään sanoa. Sitä vastaan rikkominen, tapahtuipa se
yksityisen tai kokonaisen kansan puolelta, ansaitsee aina varkauden
nimeä. Ihminen, joka kalastaa, kasvattaa omenapuuta, elättää vasikkaa,
rakentaa taloa, konetta, ompelee pukua tai piirustaa kuvaa, ansaitsee
työllään yksinomaisen omistusoikeuden näihin työnsä tuotteisiin;
hänellä on täysi oikeus lahjoittaa, myydä tai testamentata niitä. Koska
me emme ole luoneet maata, vaan se esiintyy ainoastaan ajallisena
asuinpaikkana vaihtuville ihmissukupolville, niin että jokaisella maan
päälle tulevalla ihmisellä on maahan elinaikanansa yhtäläinen oikeus,
niin on selvä, ettei kellään voi olla mitään _yksinomaista_
omistusoikeutta maahan, ja että _kaikkien_ ihmisten oikeudet siihen
ovat tunnustettavat yhdenveroisiksi ja luovuttamattomiksi. Jokaisen
ihmisen oikeutta johonkin maahan rajottaa tietysti kaikkien toisten
yhtäläinen oikeus samaan maahan. Näin ollen täytyy sen ihmisen, joka
pitää hallussaan jotain maapalaa, maksaa yhteiskunnalle korvausta siitä
etuoikeudestaan, että hän saa _yksin_ pitää hallussaan tätä maapalaa.
"Kun verotamme rakennuksia, viljapeltoja, talousesineitä, säästettyä
rahaa tai muuta sellaista rikkautta, niin silloin riistämme
yhteiskunnan jäseniltä sitä, mikä oikeuden mukaan on pidettävä heidän
omaisuutenaan -- me loukkaamme omistusoikeutta ja lain nimessä
harjotamme ryöstöä. Mutta jos verotamme maaperän arvoa, niin silloin
otamme yhteiskunnan jäseniltä sellaista, mikä ei ole heidän omaansa,
vaan kuuluu yhteiskunnalle, ja mitä ei voi antaa jollekin yksityiselle
ilman vahinkoa muille yhteiskunnan jäsenille. Näin ollen me loukkaamme
oikeamielisyyden lakia, jos verotamme työtä ja sen tuotteita, ja me
loukkaamme oikeamielisyyden lakia myös silloin kun _emme_ verota
maaperän arvoa. Sentähden ehdotamme, että kaikki verot poistettaisiin
paitsi maaperän arvoa kohtaavat verot.
"Se mitä me ehdotamme ei ole mikään kiinteimistövero, sillä
kiinteimistöön luetaan myös rakennukset ja maahan pantu työ; ei se ole
myöskään mitään maaveroa, sillä emme me tarkota että maa yleensä
verotettaisiin, vaan ainoastaan se maaperän hinta, joka ei riipu maan
päälle tehdyistä laitoksista eikä parannuksista, vaan ainoastaan
luonnon eduista, väestön kasvamisesta ja yhteiskunnan edistyksestä.
"Tämän yhden maaperää kohtaavan veron käytäntöön ottamisesta täytyy
olla tämmöisiä seurauksia:
"I. Tämä vero vapauttaa meidät veronkantaja-armeijasta ja muista
virkamiehistä, jotka ovat välttämättömät nykyisten verojen kokoomista
varten, sekä tuottaa välittömästi valtiolle suuremman osan kaikesta
siitä mitä veroilla yleensä kansalta otetaan; hallituskoneisto tulee
sitäpaitsi sen kautta yksinkertaisemmaksi ja halvemmaksi jopa
rehellisemmäksikin. Sillä se vapauttaa meidät niistä veroista, jotka
ehdottomastikin johtavat petoksiin, vääriin valoihin, kavalluksiin, ja
lahjomuksiin. Maa on nimittäin kaikkinensa näkösällä eikä sitä
mitenkään voi salata; maan hintaa käy määrääminen helpommin kuin
minkään muun hintaa, senpä vuoksi saattaa ehdottamaamme veroakin koota
kaikkein vähimmillä kulungeilla ja vähimmin yhteiskunnallista
rehellisyyttä vahingoittaen.
"II. Se on tavattomassa määrässä lisäävä kaikkea tuotantoa, poistamalla
nykyisten verojen painavaa vaikutusta työhön ja säästäväisyyteen; se
tekee maan helpommin saatavaksi niille, jotka tahtovat sitä hyväkseen
käyttää, sillä se on tekevä vaikeammaksi arvokkaan maan pitämistä
hallussa, ellei sitä itse käytä hyväkseen vaan ainoastaan odottaa
vastaista hinnan nousua. Työn tuotteiden verottaminen yhdeltä puolen ja
maaperän arvon vapauttaminen verosta toiselta puolen, johtaa
vääryyksiin varallisuuden jakautumisessa; varallisuus keskittyy
muutamien harvain käsiin muodostaen suuria omaisuuksia sillä aikaa kuin
joukko köyhtymistään köyhtyy. Tämä varallisuuden väärä jakautuminen
johtaa yhdeltä puolen laiskan ja tuhlaavaisen ihmisluokan syntymiseen,
koska he ovat liian rikkaita, ja toiselta puolen niinikään laiskan ja
tuhlaavaisen ihmisluokan syntymiseen, koska he ovat liian köyhiä, ja
niin ollen se suuressa määrin vähentää tuotantoa. Väärä varallisuuden
jakautuminen luopi yhdeltä puolen kauheita miljoonanomistajia ja
toiselta puolen kulkureita ja kerjäläisiä, se synnyttää varkaita,
huijareita, yhteiskunnallisia parasiitteja kaikkea lajia, ja vaatii
samalla suunnattomia summia ja äärettömiä voimia järjestysmiesten,
poliisien, oikeuksien, vankilain ja muiden varokeinojen ylläpitämiseksi
yhteiskunnallisen turvallisuuden nimessä.
"Siinä ne syyt, joiden nojalla me pidämme yhtä ainoata maaperäveroa
pelastavana toimenpiteenä. Emme kuvaile, että moinen vero muuttaisi
ihmisluonnetta, sitä ei voi aikaansaada muuten kuin kukin itseensä
nähden; mutta se luopi olosuhteita, joiden vallitessa ihmisluonne on
kehittävä kaikkea parasta sen sijaan kuin se nyt kehittää kaikkea
pahinta. Se on aikaansaava niin suuren lisäännyksen varallisuuden
tuotannossa, ettemme sitä nyt pysty vielä aavistamaankaan. Se on ennen
kaikkea tekevä oikeutta varallisuuden jakautumisessa. Se on hävittävä
sellaisen köyhyyden, johon ihminen ei ole itse vikapää. Se on hävittävä
myös tuon ihmisluonnetta turmelevan voitonhimon. Se on antava ihmisille
ainakin mahdollisuuden olla sellaisina oikeamielisinä, järkevinä ja
hyvinä ihmisinä, jommoisina he tahtoisivat olla."
Niille lukijoille, joiden on vaikea ymmärtää ylläolevaa Henry
Georgen omasta kirjasta otettua esitystä, olkoon tässä vielä
yksinkertaisemmalla kuvauksella asia selvitetty:
Kuvailkaa koko valtion asemesta vaan jotain oman kotiseutunne
paikkakuntaa. Kuvailkaamme, että tällä paikkakunnalla, niinkuin
useimmasti onkin, maa on jakautunut ihmisten välillä seuraavasti:
Suurimman alan omistaa rikas, enimmäkseen ulkomailla oleskeleva
kartanon herra; pienempiä aloja omistavat tilalliset, jotka itse
hoitavat maataloutta; enemmistön paikkakunnan asukkaista muodostaa
maattomien joukko, jotka ovat kartanon tai tilallisten renkeinä ja
piikoina, ja vihdoin on jonkun verran myös hyyryllä asuvia
käsityöläisiä ja muuta työväkeä, joka elää päiväpalkoilla. Otaksukaamme
nyt, että kaikki tämän paikkakunnan asukkaat tulisivat siihen
vakaumukseen, että maan pitää olla yhteistä ja päättäisivät käyttää
maata tämän vakaumuksensa mukaisesti.
Kuinka heidän olisi menetteleminen?
Ottaa maa niiltä, jotka sitä pitävät hallussaan ja antaa jokaisen
käytettäväksi sen mukaan mikä pala kutakin enin miellyttää, olisi
mahdotonta, koska ilmaantuisi monta halukasta samalle maapalalle ja
niin syntyisi loppumattomia riitoja. Yhtyminen yhdeksi viljelyskunnaksi
niin että kynnettäisiin, kylvettäisiin, korjattaisiin yhteisesti ja
sitten vasta sato jaettaisiin, on myöskin sopimatonta, sillä toisella
on auroja, hevosia, ajokaluja, toisella ei ole, ja sitäpaitsi muutamat
asukkaista eivät osaa eivätkä edes jaksakaan tehdä maatyötä. Jakaa maa
sellaisiin osuuksiin, jotka laatunsa puolesta ovat keskenään
yhdenveroisia on hyvin vaikeata. Erilaatuista ja -arvoista maata ei
voi jakaa niin että jokaiselle tulisi osaa sekä parhaasta että
keskinkertaisesta ja huonosta maasta ja vielä pelto-, niitty- ja
metsämaasta. Siten syntyisi liian paljon osia. Sitäpaitsi moinen jakelu
on vaarallinen sen puolesta, että maatyöhön haluttomat tai kovassa
puutteessa olevat ihmiset tulisivat luovuttamaan maansa rahasta
rikkaammille ja niin syntyisi jälleen suurtilallisia.
Paikkakunnan asukkaat päättävät siis jättää maat olemaan niiden
hallussa, joilla ne nyt ovat, mutta velvottavat omistajia maksamaan
yhteiseen kassaan rahaa sen mukaan kuinka paljon ja kuinka edullisessa
paikassa kullakin maata on hallussaan, ja myös sen mukaan minkä
laatuista itse maaperä on, siihen pantuja töitä ja parannuksia
lukuunottamatta, ja näin karttuneet rahat sitten jaetaan
paikkakuntalaisten kesken tasan.
Koska sellainen rahain kokoominen ja sitten taas jakaminen tasan
jokaiselle asukkaalle tuottaa vaikeuksia, ja kun kuitenkin kaikki
asukkaat maksavat rahaa yleisiin tarpeisiin, kuten kouluihin,
paloruiskuihin, teiden ja siltain rakennukseen ja kunnossapitoon ja
näitä rahoja on aina niukalta kunnallisessa varastossa, niin asukkaat
päättävät olla jakamatta noita rahoja ja käyttää niitä suoraan yleisiin
tarpeisiin.
Näin nyt siis jokainen saa maksaa yhteisiin tarpeisiin meneviä varoja
sen mukaan kuinka paljon, missä ja millaista maata hänellä on
hallussaan.
Mihin asemaan kukin paikkakunnan asukkaista siis tulee, sittenkuin
asiat ovat tällä tavalla järjestetyt?
Ensiksikin: se rikas maanomistaja, joka enimmän aikansa oleskelee
ulkomailla ja jolla on suuria viljelemättömiä aloja hallussaan,
tietysti heti huomaa epäedulliseksi pitää hallussaan viljelemätöntä
maata, jota hän on tähän asti saanut pitää verosta niin hyvin kuin
kokonaan vapaana. Nyt ei enää kannata pitää hallussaan viljelemätöntä
maata, koska siitä saa maksaa aivan saman veron kuin viljellystäkin.
Syntyy siis viljelyspakko. Hänen täytyy joko viljellä erämaitansa
taikka luopua niistä. Sellainen viljelyspakko on luonnollinen, eikä
mikään keinoteltu.
Toiseksi: mihin asemaan tulevat tilalliset, joilla on paljon viljeltyä
maata mutta vähän viljelemätöntä? Heidän asemansa pysyisi muuten
verojen puolesta jotenkin ennallaan. Mutta kun maattoman väestön asema
parantuisi, niin sen seurauksena olisi vieraiden työvoimien
kallistuminen, ja silloin tilalliset näkisivät parhaaksi supistaa
maa-alueitansa ja viljellä pienempiä aloja väkiperäisemmin, jolloin he
pääsisivät myös entistä pienemmillä veroilla.
Kolmanneksi vihdoin: mistä syystä maattoman väestön tila parantuisi?
Se parantuisi sen vuoksi, että saisi haltuunsa ne maat, jotka
suurtilallinen ja keskinkertainen tilallinen olivat jättäneet. Maan
saanti olisi sitäkin runsaampi, koska suurtilalliset luultavasti
kokonaan luopuisivat maan omistuksesta, ja sen he tekisivät senvuoksi,
että kukaan ei rupeisi entisillä ehdoilla yksityiseltä maata
vuokraamaan, kun olisi saatavana maata ainoastaan veroa vastaan
_yhteiskunnalle_. Itse asiassa kaikki maan hallussa pitäminen
kadottaisi omistusoikeuden luonteen ja muuttuisi vuokraoikeudeksi,
jossa vuokran antajana esiintyisi yhteiskunta eikä enää personallinen
mielivalta, eli kävisi juuri niinkuin torppari- ja muu maaton väestö on
aina haaveksinut.
Mitä siis nyt olisi tehtävä yleensä ja mitä Laukon lakkolaisiin nähden
erittäin?
Tietysti voi Henry Georgen ehdotusta vastaan muistuttaa samaa kuin
kaikkia muitakin, nimittäin, että se kyllä olisi hyvä, jos vaan olisi
mahdollisuuksia saada se toteutetuksi. Ja totta onkin, että asia
näyttäisi epätoivoiselta, jos pitäisi odottaa milloin maata ja muita
luonnonrikkauksia anastaneet luokat siihen suostuisivat. Sillä, kuten
alussa huomautimme varallisuuden epätasainen jakautuminen perustuu
tähän anastukseen. Jos siis rikkaat suostuisivat toteuttamaan Henry
Georgen ehdotusta yhtenäisestä maa-arvoverosta, niin he sillä
suostuisivat luopumaan valta-asemastaan. Mutta kaikki sotajoukot,
kaikki tykistöt, kuularuiskut, linnotukset, pansarilaivat ovat olemassa
juuri suojellakseen tuota ravintolähteiden yksinomaista anastusta;
voipipa sanoa, ettei sotalaitoksen ylläpitämisestä mikään kansa voi
päästä niinkauvan kuin sen yhteiskuntarakennus perustuu maaperän
yksityiseen omistamisoikeuteen. Näemme jokapäivä esimerkkiä siitä,
kuinka äärettömän tärkeänä valtaluokat juuri tätä ravintolähteiden
omistusoikeutta pitävät, he kun ovat valmiit mestauttamaan tai tyrmiin
heittämään puolet yhteiskuntaa, entiset ystävänsä, parhaat neronsa,
kaikki, mikä kansassa on jaloa ja vapautta rakastavaa, jos vaan
hienoinkin epäluulon varjo lankeaa, että jotakin on tekeillä tuota
omistusoikeutta vastaan. Ja kun niin kerran on, niin tahtovatpa todella
kadottaa merkityksensä kaikki parannusehdotukset, jotka perustuvat
odotettuihin myönnytyksiin siltä taholta ja siinä asiassa.
Äskettäin -- tänä syksynä -- kysyi muuan Leo Tolstoin läheinen ystävä
iäkkäältä vanhukselta, joka, kuten tunnettu, on voimakkaasti
kannattanut Henry Georgen yhtenäisen maa-arvoveron aatetta, miten hän
luulee tämän aatteen voivan tulla toteutumaan, kun hän ei kumminkaan
usko mihinkään valtakunnan duumiin eikä parlamentteihin. Tolstoi, tuo
suuri _kaikkien_ ihmisten ystävä, vastasi: "Se on totta, teoriassa en
usko, mutta sittenkin sanon: kenties se voi mennä sitäkin tietä,
_kenties_!" -- Oli lausunut sen äänellä, joka pannen suurinta painoa
sanalle _kenties_, osotti hänessä vieläkin elävän kaukaista toivoa,
että se luokka, johon hän on itse kuulunut ja jonka täytyy paremmin
kuin minkään muun luokan voida ymmärtää valtansa riippuvan
yksinkertaisesti vaan ihmiskunnan yhteisen ravintolähteen
anastamisesta, sittenkin vihdoin taipuu ja tekee tehtävänsä. Se on
kaikissa tapauksissa Tolstoin uskonnolliselta kannalta katsoen tämän
luokan ainoa tosi tehtävä, sen ainoa tie totuuteen ja elämään.
Tällä ei tietysti ole suinkaan sanottu, että köyhälistön pitäisi jäädä
odottamaan milloin moinen mielenmuutos yläluokassa sattuu. Löytyy
muitakin mahdollisuuksia aatteen toteutumiseen.
Muuan mahdollisuus voisi esimerkiksi olla siinä, että
sosialidemokraatinen puolue, joka on valtiollisessa elämässä ottanut
erikoisesti ajaakseen myös maalaisköyhälistön asiaa, poistaisi
ohjelmastaan asteettaisen tuloveron, joka ei maalaisoloihin sovi, ja
sen sijaan ottaisi ohjelmaansa yhtenäisen maa-arvo veron, ajaakseen sen
perille silloinkuin tämä puolue saavuttaa ratkaisevan enemmistön ja
jolloin kuitenkin ulkonaiset syyt sitä vielä estävät ihannevaltion
välittömästä toteuttamisesta. Henry Georgen aate ei vastaa täydelleen
sosialisen ihannevaltion edellyttämää järjestystä. Tämä ihannevaltio
kyllä niinkuin Georgenkin aate edellyttää, että kaikki maa joutuisi
valtion eli yhteisön omaksi, mutta ihannevaltion mukaan maa ei tulisi
yksityisten vuokrattavaksi valtiolta, kuten Georgella, vaan valtio
esiintyisi myöskin maalla työn teettäjänä, niinkuin on ajateltu sen
asemaa teollisuuden alalla kaupungeissa. Maanviljelys ihannevaltiossa
olisi siis suurviljelystä mitä laajimmassa merkityksessä, jota vastoin
Georgen ehdotuksen mukaan maa näyttäisi jakautuvan yksityisten
perhekuntien kesken. Vastakohta ei kuitenkaan ole niin suuri kuin ensi
katsaukselta näyttäisi. Sillä, maan jouduttua Georgen esittämällä
tavalla vapaaksi, on luultavaa, että itsenäistyneet perhekunnat
kokoontuisivat jälleen asumaan kyläkunnittain ja että alkunsa saisi
heidän yhteisten etujensa synnyttämä suuremmoinen kooperatiivinen
liike, jonka johtavaksi keskukseksi hyvinkin voidaan ajatella koko
maata käsittävää yhteisöä eli valtiota.
Mutta olkoon nyt niinkin, että Georgenkin ehdotus sosialisen
ihannevaltion rinnalla olisi katsottava ainoastaan
paikkausparannukseksi. Eihän sen seikan pitäisi estää ottamasta sitä
ohjelmaan. Ovathan nuo ohjelmaan otetut ehdotukset viljelyspakosta ja
asteettaisesta tuloverosta myöskin pelkkiä tunnustettuja
paikkaustoimenpiteitä, mikäli niitä kapitalistiyhteiskuntaan
sovitetaan.
Että köyhälistö pääsisi eduskunnassa toivottuun ehdottomaan
enemmistöön, siihen on ensimäisenä ehtona se, että maalais- ja
kaupunkilaisköyhälistö pysyisivät yhdessä eli että sosialidemokraatinen
puolue todella voisi löytää muotoja, jotka nämä molemmat luokat sulkee
yksiin kehyksiin. Vakaumukseni mukaan niin ei tule ajan pitkään
tapahtumaan, ellei sosialidemokraatinen puolue ota ohjelmaansa
yksityisen maanomistusoikeuden lakkauttamista yhtenäisen maa-arvoveron
avulla. Väitteeni voi tuntua kummalliselta katsoen siihen, että
yhtenäisen maa-arvoveron aate on maassamme vielä niin vähän tunnettu,
mutta sen tunnetuksi tuleminen maaköyhälistön keskuudessa ei todella
tarvitse enemmän aikaa kuin pieni kipinä tarvitsee polttaakseen
kokonaisen kaupungin.
Myös se väite, että, huolimatta Georgen aatteen tavattomasta
levenemisestä ulkomailla viime kolmena vuonna, sitä ei olisi missään
maailman kolkassa vielä käytännössä toteutettu eikä sen seurauksia
nähty, ei pidä enää paikkaansa. Jo vuonna 1891 otettiin Uudessa
Seelannissa, Ballancen ministerinä ollessa osa maakorosta maa-arvoa
kohtaavana verona valtion yleisiin tarpeihin. Pian sen jälkeen
noudatettiin samaa menettelyä myöskin Uudessa etelä Walesissa ja etelä
Australiassa, jotapaitsi uudessa Seelannissa alettiin samaa
tulolähdettä käyttää osaksi kunnallistenkin menojen suorittamiseen.
Tämä ei tosin ollut Henry Georgen aatteen _täydellistä_ toteuttamista,
sillä verona nostettiin ainoastaan pienen pientä osaa maakorosta ja
suuri joukko mitä hyljättävimpiä, työntuotetta kohtaavia veroja oli
vielä jätetty entiselleen. Siitä huolimatta jo tämä osittainenkin
aatteen toteuttaminen on runsain määrin todistanut sen oikeutta ja
elinvoipaisuutta. Vero kohtasi ainoastaan 0,4-0,8 maaperän arvosta, ja
kuitenkin muuan koloradolainen veronjärjestelykunta, jonka tehtäväksi
oli annettu tutkia sellaisen veron vaikutuksia itse paikalla, antaa
siitä seuraavan lausunnon ("Report of the Revenue Commision of
Colorado", Congressional Record, U.S.A., 1900. -- "Single Tax", 1901,
s. 41):
"Ennen tämän veron voimaanastumista, joka tapahtui v. 1891, vallitsi
Uudessa Seelannissa mitä suurin maakeinottelu. Tuhansittain vaelsivat
työttömät kaupunkeihin työtä hakemaan. Kylät autioituivat. Mutta ilman
mitään lakisäädöksiä, jotka olisivat työpalkkoja tai työtuntien määrää
järjestelleet, alkoi heti tämän veron voimaan astuttua työpalkka
kohota, työaika lyhetä, elintarpeiden hinta halveta. Työväen elinehdot
paranivat ja työtönten joukko hävisi kokonaan. Vuodesta 1891 vuoteen
1898 kasvoivat peltomaat alalleen 3,522,091 akriila, kylvöniityt
3,278,501 akrilla, maaparannusten arvo kohosi 8 milj. dollarilla ja
kaikkialla ilmeni teollisuuden merkillinen elpyminen. Ja väestön
vähenemisen asemesta, jota oli ennen veron voimaanastumista huomattu
maastamuuton kautta syntyneen, alkoi väkiluku kasvaa (noin 15
tuhannella vuosittain), ja tämä kasvaminen jatkuu näihin päiviin asti.
Uudessa etelä Walesissa otettiin samallainen maa-arvoa kohtaava vero
käytäntöön vuonna 1895. Maan teollinen tuotanto oli siihen saakka ollut
mitä surkeimmassa tilassa. Veron käytäntöönotto alkoi kohta täälläkin
panna asiat paremmalle kannalle. Työpalkka nousi ja työnsaanti tuli
helpommaksi. Kolmena vuonna ennen veroa oli työtönten lukumäärä
kasvanut, kolmena vuonna veron jälkeen se oli säännöllisesti vähennyt.
Heti veron voimaanastumisen jälkeen särkyi suuri joukko kartanoita
pikkutiloiksi, jotka myytiin työtätekeville siirtolaisille;
viljelysmaiden ala suureni kerrallaan enemmällä kuin 50 prosentilla."