kohtasi silmiäni, en nyt tahdo uskoa todeksi. Torpparien kertomus
pirtistä ei ollutkaan oikea. He olivat nähtävästi jo vuosikymmenien
kuluessa niin tottuneet silmillään sitä katselemaan, etteivät olleet
huomanneet sen kaikkia 'puolia' minulle selittää. Mutta minä, joka sen
ensi kerran näin, huomasin näkeväni jotain sellaista, jota en ollut
ennen nähnyt, enkä edes uneksinutkaan näkeväni. Lattia kyllä oli
huoneessa, mutta luudan kanssa, puhumattakaan vedestä, se ei ollut
joutunut pitkiin aikoihin, joskopa koskaan, tekemisiin. Kauan ei
mieleni kyllä tehnytkään sitä penkoa, sillä pelkäsin sitä elävien
joukkoa, joka jo sisäänastuttuani säärissäni oli alkanut antaa tietoa
olemassaolostaan. Vilkasin ympärilleni. Näin huoneessa sänkyjäkin,
oikeita sänkyjä. Katsahdin niihin tarkemmin. Olivat joskus maailmassa
nähtävästi olleet kasvavaa puuta, mutta mitä puuta, sitä en osaa sanoa,
sillä en meidän metsissä ole nähnyt kasvavan niin mustasyistä puulajia.
Mikä tietää, taisivat ollakin jotain ulkomaalaista puulajia, joka ei
vedestä valkene. Niiden sisälläkin oli 'täytettä', mutta ei ainakaan
riihikuivia pahnoja.
"Tämä pirtti, joka oli Tottijärven kartanossa, oli kuitenkin se parempi
pirtti. Toinen, eli Laukon pirtti on vielä kurjemmassa kunnossa, mutta
sen sisälle ei minua päästetty".
Laukon torpparivaltakunnassa ollaan siis vielä hyvin kaukana
ylellisyyden vaatimuksista. Toistaiseksi olisi tyydytty vaan vähän
suurempaan siivouteen siinä kartanon omassa rakennuksessa, jossa se
työväkeänsä majotti.
Paitsi näitä muodollisia syitä, jotka muodostivat lakkolaisten
varsinaisia vaatimuksia eli ehtoja lakon lopettamiseen nähden, oli
tietysti paljon muitakin epäkohtia, jotka vuosikausien aikana olivat
painaneet torppareita. Vastoin muutamien lehtien yleisössä levittämää
käsitystä, että muka Laukon torpparit ovat varakasta väkeä, ei
asianlaita ole lähimainkaan sellainen. Tosin on joku joukossa
varakaskin, mutta yleinen vaikutus heidän joukossansa liikkujaan on
sellainen, että torpparit ovat Laukossa niinkuin muuallakin köyhää,
liikarasituksesta kuihtunutta kansaa. Rasitukset olivat tulleet
erittäin sietämättömiksi silloin kun kartanossa oli ryhdytty noihin
suuriin metsänmyynteihin, jotka nyt ovat tehneet Laukon ja Tottijärven
maat niin aution ja haaskatun näköisiksi.
"Syksyisin, kun syystyöt oli lopetettu, ei torppareita oltu otettu
päivätöihin, ennenkuin vasta talvella, jolloin sitten oli pidetty
kahdesta kolmeen kuukauteen yhtämittaa metsätöissä. Ensin oli pitänyt
kuukauden päivät kaataa massaa ja halkoja; miesten hevospäivät
vaihdettiin nimittäin useampiin miespäiviin. Sitten oli alkanut ajo.
Sitä oli jatkunut maaliskuulle ja huhtikuullekin. Tavallisesti
maaliskuulla, kun oli ollut pitemmän aikaa seisovia ilmoja ja tiet
siitä syystä auki, oli kartanon hevoset pantu koetteeksi ajoon. Mitä
nämä yhtenä päivänä sitten olivat kerinneet ajaa, sen mukaisesti
laskettiin, kuinka paljon torpparien oli kuukausien kuluessa kunakin
päivänä umpiteiden takaa pienillä, laihoilla hevosillaan pitänyt keritä
ajaa. Heidän ajamansa puut mitattiin. Niitä oli saatu niin ja niin
monta syltä. Summa jaettiin nyt kartanon hevosen ajamalla sylimäärällä
ja siten saatiin se päivämäärä, jonka torppari 'todellisesti oli
ajanut'. Ja näin oli vähennetty kultakin torpparilta vuonna
vuotuisenaan miltä 13, miltä 15, jopa muutamilta 20:kin päivää. Tuo on
ollut raskasta, kun palkkaamilleen päiväläisille torpparien kuitenkin
oli tullut maksaa niin monen päivän palkka kuin hän todellisesti oli
ollut työssä. Jospa tuota ja tuon tapaista olisi jatkunut vaan vuoden
pari, niin eipä siitä olisi ehkä rettelöä noussut, mutta kun samaa oli
kestänyt jo monta vuotta eikä siitä koskaan näkynyt tulevan loppua,
niin alkoi se jo tuntua liika raskaalta." Tämä kaikki torpparien omien
kertomusten mukaan.
Olisi kuitenkin väärin väittää, että nämä tässä luetellut seikat, niin
sietämättömiltä kuin ne syrjäisestä tuntuvatkin, olisivat yksin, ilman
muita väliin tulleita asianhaaroja, synnyttäneet nyt kysymyksessä
olevaa lakkoa kärsimyksiin tottuneiden torpparien joukossa juuri sinä
aikana kun se sitten syntyi. Mies voi kantaa kuormaa, jonka alle hän on
nääntymäisillään, hyvinkin kauan, jos hän vaan on varmasti vakuutettu,
että se todella _on_ hänen kannettavanansa. Mutta jos minä tulen häntä
vastaan ja nimenomaan huomautan hänelle kuorman olevan hänelle raskaan
senvuoksi, että hänen takanansa kulkija on sälyttänyt oman
kannettavansa hänen kuormansa päälle, silloin vääryyden herännyt tunto
tekee kuorman kantamisen heti hänelle ylivoimaiseksi. Ja tuo ei ole
ainoastaan jotain mielikuvitusta hänen puoleltaan, vaan vääryyden tunto
_todellisuudessa_ vaikuttaa sen, että ennen mahdollinen rasitus tulee
mahdottomaksi kantaa. Sellainen voima on itsetietoinen vääryyden tunto.
Ajat ovat muuttuneet. Kansan vanha vapauden tunto on herännyt.
Ei vanhoina aikoina maan vuokraajia ollut; ei ollut renkiä, ei piikoja,
ei muonamiehiä. Torpat syntyivät siten, että kun Ruotsin laki teki
esteitä tai ainakin suuressa määrin vaikeutti maan vapaata jakamista ja
osittamista, niin talon perilliset suostuivat tavallisesti keskenään
olla jakamatta perintötilojaan laillisessa järjestyksessä, vaan
järjestettiin asia niin, että yksi perillisistä rupesi talon
nimelliseksi isännäksi ja toiset perilliset hänen torppareikseen,
jolloin suoritettavat kruunun ja kirkon verot jaettiin kaikkien kesken
tasan. Torppari oli tietysti aivan yhdenveroinen kuin talon nimellinen
isäntäkin eikä mitään erotusta arvossa tai oikeuksissa ollut isäntien
ja torpparien välillä. Mutta sitten väkiluvun lisääntyessä, kun
viljelemätönkin maa sai arvonsa, tulikin maan omistaminen semmoisenaan
tulolähteeksi; nimellisestä talon isännästä syntyi "maan omistaja" ja
torpparit saivat ruveta maksamaan hänelle erikoista veroa ja saivat
kokonaan toisen merkityksen. Syntyi maanomistajien ja maattomien
luokka. Ja nyt seuraa jälkimäisten yhä suurempi orjistuminen edellisten
alle. Kunnes meidän päivinämme maanomistajat alkavat vierottua
ruumiillisesta työstä, hienostua herrasluokaksi, seuraten sitä mallia,
minkä heille antavat suurtilalliset kartanonomistajat, jotka jo aikoja
sitten ovatkin unohtaneet ruumiillisen työn ja eroavat siinä määrässä
työväestään, että tuskin tunnustavat olevansa edes samaa ihmisrotua.
Mitä enemmän maanomistajaluokka näin irtaantuu ruumiillisesta työstä
sitä enemmän sitä työtä täytyy sälyttää maattoman työväestön
hartioille, kunnes viimein tullaan liikarasituksen rajalle, jolloin
maan vuokraaja, kadotettuaan kaiken mahdollisuuden lepoon ja siitä
seuraavaan henkiseen kehitykseen, alkaa ruumiillisestikin kitua, menee
vartaloltaan vääräksi ja tulee epämuodostusten alaiseksi. Tämä
liikarasitus se on luonut sen kömpelön, vääräsäärisen, tylsä-ilmeisen,
kaikkea käytöstapaa ja itseluottamusta vailla olevan olennon, jota
kaupunkilaiset katupojat osottavat sormellaan ja sanovat "maamoukaksi".
Sellaisia tyyppejä ei ollut kyläkunnissa asuvan kansan vanhan vapauden
aikana, jonka mahtavista runotuotteista vielä nykyisetkin sukupolvet
ylpeilevät.
Ajat ovat muuttuneet. Ja rengeiksi, piioiksi, muonamiehiksi,
torppareiksi sorretussa kansan luokassa on herännyt tuulahduksia, jotka
osottavat, että entisen vapauden tunto ei ole vielä kokonaan
sammuksissa. Maalaistyöväestön tyytymättömyys on kaikista
tyytymättömyyksistä vanhin ja painavin. Sen syyt ovat syvimmät ja
merkitsevimmät.
Olisipa ollut ihmeellistä elleivät suurlakon ajat olisi juuri tässä
maalaisväestössämme herättäneet lakon aatetta. Maalainen tulee tosin
kaikessa myöhemmin kuin muut, mutta hän tulee sensijaan kaikkein
varmemmin, kun hän tulee. Laukon ja muutamien muiden kartanoiden lakot
on ainoastaan pieni alku. Nuo asianomaiset lakkotemput, kuten
"alas"-huudot, olivat ainoastaan pieniä, tosin myös aivan tarpeettomia
muodollisuuksia, joihin sanotaan sosialistien heitä opastaneen.
Me olemme niin tottuneet pitämään jotakin torpparia alemmassa arvossa
kuin jotakin paroonia, että meidän mielestämme "alas"-huuto tai lakin
päässä pitäminen tai paroonin tieltä väistymättömyys (jotka nyt olivat
niitä lakkolaisten syntejä) näyttää aivan huutavalta rikokselta, mikä
todella oikeuttaa aatelismiestä loukkaantumaan jopa toimeenpanemaan
häätöjäkin. Mutta jos tekee itselleen selväksi, mikä ääretön vääryys
kohtaa työtätekevää väestöä siinä, että tältä väestöltä on riistetty se
maa, joka heitä työhön kutsuu ja heille sylinsä avaa, niin silloin ei
mikään räjähdysaine tunnu kyllin voimakkaalta hävittääkseen tämän
vääryyden niin juuria myöten kuin se hävitettävä olisi; ja kaikki nuo
alas-huudot tuntuvat vaan vähäpätöisiltä ja perin anteeksiannettavilta
mielenilmauksilta. Suureen vuosisataiseen tyytymättömyyteensä ei
maalaisköyhälistö ole todellakaan mitään opastusta sosialisteilta
tarvinnut. Minun nähdäkseni sosialisteja pitäisi vallassaolijain
päinvastoin kiittää, he kun juuri ovat johtaneet tuon viimeisen
ilmauksen maattoman väestön taistelusta itsetietoiselle passiivisen
vastarinnan (aseettomuuden) tielle, sillä ellei sosialismin opit olisi
levinneet juuri näihin aikoihin torppari-maailmaan, olisivat torpparit
aikaa sitten ilmi kapinassa. Sosialismin opit ovat meillä olleet sinä
ukkosenjohdattimena, joka on epämääräiseen tulevaisuuteen siirtänyt
vallankumousuhkan, mikä oli maaköyhälistön keskuudesta jo nousemassa.
Naapurimaassamme, Venäjällä, erittäinkin Tuulan, Orlovskin ja Kurskin
lääneissä, eli Venäjän varsinaisissa maanviljelyspiireissä, ovat
yöjunat alituisen valaistuksen alaisina. Lakkaamatta pitkin matkaa,
milloin toiselta milloin toiselta puolen näkyy vaunun ikkunoista
loimottavia tulipaloja: tilanhaltijain talot palavat. Yöjuna ei pääse
hetkeksikään näiden kaameain valonheittäjäin piiristä.
Mutta Laukon läänissä ei ole yhtäkään poliisia sormenpäälläkään
kosketettu, ei yksikään salalaukaus ole kuulunut miltään
metsänkulmalta, eikä yksikään murhapolton liekki ole vielä leimahtanut.
Meillä moititaan Laukon torppareita lain halveksimisesta sen
perustuksella, että he tekivät lakon. Mutta itse asiassa on
luottamus samain torpparien lainkuuliaisuuteen juuri heidän
nykyisen sosialisminsa vuoksi tullut niin suureksi, ettei kukaan
vallassaolijoista tule ajatelleeksikaan sellaisia mahdollisuuksia kuin
naapurimaassamme tapahtuvia. Rohkeasti jännitetään äärimmilleen tuon
lainkuuliaisen kansan passiivisen aseettomuuden päätöstä. Koko tuo
suurilukuinen väkijoukko näyttää jo olevan hallittu parilla poliisilla,
jotka hyräillen kiertelevät metsiä ja ilkkuen jakelevat käskyjänsä.
Eihän torppariemme tyytymättömyys ole sosialistien herättämä. Ennenkuin
sosialismin opit olivat maahamme tulleet, olivat torpparit alkaneet
kokoontua joukkoihin, ja panivat toimeen uhkaavia lähetystöjä. Kaikkein
järkyttävimmät hyökkäykset yhteiskuntaa vastaan etsivät ja löysivät
aina kannatusta tämän maalaisköyhälistön tyytymättömyydessä. Mutta nyt
he ovat passiivisia, ja se tapahtuu siksi, että he vuosisatoja turhaan
odotettuansa ja väkivaltaisuuksien ollessa jo puhkeamaisillaan ovat
vieläkin kerran ruvenneet odottamaan -- tällä kertaa sosialismilta ja
sen uudelta eduskunnalta.
Ihminen ja luonto.
Sen ihmeellisen vuoren huipulta katsellessa ensimäinen tunne,
ensimäinen ajatus oli, että niinkuin päivän valo paistaa jokaiselle
erotuksetta niin maa lupaa erotuksetta ravintoaan jokaiselle, joka
työtä tehdä tahtoo. Maa on kaikkien ihmisten yhteinen ravitsija, ja jos
puutetta sittenkin ihmisten keskuudessa syntyy, niin ei sitä synny
senvuoksi että maa ei voisikaan lupaustansa pitää, vaan senvuoksi
että ihmiset ovat anastaneet maan ravintolähteet yksityiseksi
omaisuudekseen, joten maattomat ovat estetyt välittömästä työstä
leipänsä hankkimiseksi ja ovat sensijaan pakotetut elättämään itseänsä
työvoimansa myymisellä nälkäpalkasta. Mutta tuo tunne että maa on
oikeastaan ihmisten yhteistä perua, johon on oikeus ainoastaan sillä,
ken sitä viljelee, ja että siis viljelemättömän maan omistajana ei voi
olla kukaan yksityinen, se tunne käy esiin yhtä selvänä myös katsottuna
sisältä päin, ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen.
Ihmisen ja luonnon välillä on olemassa suhde, joka on sisempänä,
syvempänä, lujempana, ylempänä kaikkia tekosuhteita yhteiskunnallisessa
ja valtiollisessa elämässä. Ihmisen suhde luontoon on välittömän
tuntemuksen suhde, niinkuin suhde sielun ja jumalallisen hengen
välillä, niinkuin sanaton suhde ikiystävysten välillä.
On paljon ihmisiä, jotka luonnon helmasta iäksi irtautuneina,
kaupunkeihin, tehtaihin sullottuina ovat tämän pyhän suhteen
unohtaneet. Kuitenkin kaupunkilaisistakin ne, joilla on tilaisuus
kesäisin maalle muuttamaan, osottavat suurta elpymistä, elämänilon
palausta, kun pääsevät ajaksikin takasin luonnon välittömään
yhteyteen. Kaupunkilaisiin saleihinsa he hankkivat ruukkukasveja,
maisemamaalauksia, häkkilintuja ja muuta sellaista ylläpitämään edes
muistoa heidän alkuperäisestä yhteydestänsä luonnon kanssa.
Mutta juurevimpana, eheimpänä, lujimpana pysyy yhteys luonnon kanssa
siinä ihmisessä, joka ikänsä kaiken on omilla ruumiinvoimillaan tämän
maaemon pintaa viljellyt. Hän kasvaa ikäänkuin yhteen luonnon kanssa.
Kun auer väräjää keväisen päivän paahteessa ja lämminnyt maa kuohkeana
murentuu hänen sahransa tieltä, niin huokuu multa häntä itseänsä. Häntä
itseänsä huokuu kotoinen havumetsä, jossa talviset hongan lastut ovat
hänen piiluamisensa jäliltä kanervikkoon sulaneet. Häntä itseänsä
huokuu kevään koko uhkuva elämä, niinkuin hänen lastensa pilpatus
tanhuviita ja poluilta. Se luonto, mikä hänen ympärillänsä on,
kaikkialla yhtyy muistoihin hänen kättensä töistä, peratut pellot,
kaskiahot, perunakuopat, tiet, ojat, harmaa mökki, navetta
olkikattoinensa. Tunto, että tämä luonto tuottaa välittömän hedelmän
hänen ponnistuksillensa, että se kasvattaa hänen kynnöistänsä ja
kylvöistänsä leivän, se se niin erottamattomasti kiinnittää hänet
viljelemäänsä maahan ja asumaansa kotoon.
Tosin voi kaupunkilainenkin tai maakartanon herrasisäntä, jonka omat
ruumiilliset voimat eivät koskaan tule välittömään tekemiseen mullan,
kivien, honkien ja kaikenkaltaisten luonnonvoimien kanssa, olla
kotoonsa kiintynyt, ja jos esimerkiksi valtiovalta lähettää hänen
luokseen santarmit kotitarkastuksille ja häätää hänet kotoaan, niin se
loukkaa koko hänen olentoansa, ikiajoiksi haavottaa häntä ja tuntuu
hänestä pahimmalta mitä hänelle suinkin voidaan tehdä. Mutta vielä
tuhat kertaa kiinteämmin on maahansa sitoutunut se, joka on omin
ruumiillisin voimin luonut sen rakennuksen, jossa asuu, sen halkopinon,
josta ottaa lämpimänsä, sen pellon, josta saa leipänsä. Hänen kotinsa
ei ole ainoastaan muutama huone, vaan koko se luonto, johon hänen
ruumiillisten ponnistustensa näkyvät tulokset ovat ikiajoiksi
sulautuneet.
Sanalla sanoen: maata omin voimin viljelevän ihmisen suhde luontoon on
itsenäinen suhde, joka sisimmässä itsessään ei tunne mitään alistumista
joidenkin ulkopuolisten inhimillisten asetusten alaiseksi. Maan
viljelemisen ja asumisen oikeus toisin sanoin ei häneen nähden voi olla
muiden ihmisten hänelle antama, vaan hän aina käsittää sen omaksi
syntyperäiseksi oikeudekseen. Maa itse tarjoutuu, antautuu hänen
kättensä työlle. Työntekijälle maa kasvaa, eikä tunne välillä ketään
kolmatta, joka sitä omistaisi siihen työtä tekemättä.
Sentähden, jos viljelemättömän maan ollessa anastettuna yksityiseen
omistukseen maattoman täytyy maanomistajalta _vuokrata_ maata, sitä
viljelläkseen, niin tämä puhtaasti muodollinen seikka ei lainkaan muuta
maaemon suhdetta työntekijäänsä ja työntekijän suhdetta maaemoon.
Niinkuin ennenkin maa antaa työntekijälle saman sadon hänen työnsä
palkaksi, ja niinkuin ennenkin työntekijä tuntee maaemon omakseen ja
suhteensa siihen itsenäiseksi. Kaikki kontrahdit ja paperipykälät,
joilla hän pakosta sitoutuu antamaan puolet työnsä tuloksista jollekin
syrjäiselle ja suostuu kaikkiin tämän vaatimuksiin, ne tuntuvat hänestä
oleettomilta ihmispahuuden keksinnöiltä, joita hän ei voi välttää,
mutta hänen ja maan väliseen suhteeseen niillä ei ole mitään
vaikutusta.
Tätä seikkaa ei voi koskaan täysin käsittää se, joka ei omin voimin tee
maatyötä. Tosin voi moni maalainen herrasmies rakastaa kotikartanoansa
ja ymmärtää mitä on ihmisen itsenäinen suhde luontoon. Mutta hän ei voi
ymmärtää, että torpparilla voisi tai saisikaan olla samallainen suhde
siihen maahan, jota hän ainoastaan vuokraa. Ja kumminkin on torpparilla
vielä paljon, paljon voimakkaampi ja itsenäisempi suhde maahan, sillä
hän on _työllänsä_ siihen liittynyt. Jos maanomistaja sen täysin
käsittäisi, niin en luule, että niin julmaa ihmistä olisi, joka
tuleentuvan viljan riistäisi kylväjältä ja kotihäätöön turvautuisi.
Tahtovatko siis torpparit päästä verottomiksi, tai tahtovatko he
kenties verona maksaa ainoastaan sen, minkä itsenäinen talonomistaja
kruunulle maksaa.
Ei. Torpparit eivät tahdo päästä verottomiksi ja he ovat aina valmiit
maksamaan veroina enemmän kuin maksavat ne, joilla on ollut rahaa ostaa
itselleen itsenäinen talo. Ainoa, mitä torpparit tahtovat ja ovat aina
tahtoneet, on, etteivät he riippuisi yksityisestä, personallisesta
mielivallasta. He maksavat kuinka suuria veroja tahansa, kunhan saavat
maksaa ne "kruunulle." He tahtovat, ettei heidän ja maaemon välisen
itsenäisen suhteen yläpuolella olisi mitään ihmispersonaa, joka sanoisi
omakseen sitä maata, jota he viljelevät ja asuvat. He tahtovat, ettei
heidän verojansa ja viljelysaikaansa määräisi personallinen mielivalta,
vaan se sama yleinen "kruunu", joka tilallistenkin verot määrää. He
tahtovat vapaaksi häätöuhkasta, joka kuten Damokleen miekka
hiuskarvasta riippuu heidän päänsä yläpuolella ja tärvelee heidän
elämänilonsa. He tahtovat myös, että heidän lastensa kohtalo ei olisi
personallisen maanomistajan vallassa, vaan että lapsille periytyisi
oikeus kotimaansa viljelemiseen.
Nämä vaatimukset eivät tosin ole toteutettavissa enemmällä eikä
vähemmällä kuin vuokramaitten ja viljelemättömien alueiden
siirtämisellä yksityisten omistuksesta valtion omiksi, eli
äärimmäisesti oikeastaan kaiken yksityisen maanomistuksen
lakkauttamisella; mutta nämä ovat kuitenkin ne vaatimukset, joiden on
ennen tai myöhemmin luonnon pakosta toteutuminen, -- verisenkö
vallankumouksen vai aatteellisen selvityksen kautta, se riippuu meistä.
Tässä on torppariasian ydin.
Maakysymyksen ratkaisu on todellista ratkaisua ainoastaan mikäli se
tähän suuntaan tähtää.
Maakysymyksestä meillä ja muualla.
Että maakysymyksen merkitys meilläkin, kuten kaikkialla, on tullut
polttopisteeseensä, näkyy siitä, että se uuden eduskunnan ensimäisissä
istunnoissa heti on saavuttanut tärkeimmän kysymyksen sijan.
Tosin ei puutu epäilijöitä, jotka väittävät koko tuon kysymyksen
saaneen eduskunnassa näin suuren merkityksen ainoastaan senvuoksi, että
maaton maalaisväestö, eli rengit, piiat, muonamiehet, torpparit,
muodostavat suuren valitsijain enemmistön, joiden ääniä täytyy onkia
oikeilla multalieroilla eikä millään keveän ilman perhosilla.
Mutta tällainen puhe on kaikissa tapauksissa ainoastaan osaksi
totta. Maakysymys on etualalla senvuoksi, että se on kaikkien
yhteiskunnallisten kysymysten pohjakysymys, -- että se on ainoastaan
toinen nimitys työväen kysymykselle, että ilman sen ratkaisua koko
työväen kysymys jää ratkaisua vaille.
Maakysymyksestä ovat juuri ehdotukset maavuokraolojen saattamisesta
uudelle pohjalle astuneet etualalle, toisin sanoen torpparikysymys eli
maattoman maalaisväestön asema.
Ehdotukset parannuksiksi maattoman väestön asemassa voidaan jakaa
kahteen suureen luokkaan: maanomistajapuolueiden tekemät ehdotukset ja
köyhälistöpuolueen tekemät ehdotukset.
Omituista on, että kummankinpuoliset ehdotukset perustuvat yksityisen
omistusoikeuden säilyttämiseen. Erittäin omituista se ei ole
maanomistajapuolueihin nähden, sillä tuskin muuta siltä taholta voi
odottaakaan. Mutta omituisempaa se on sosialistipuolueeseen nähden.
Tällä seikalla on pääasiassa seuraava syy:
Sosialismi syntyi ja sai kasvuvoimansa alkujaan heränneestä
ihannevaltion aatteesta ja uskosta mahdollisuuteen sitä toteuttaa. Tämä
ihannevaltio sisältää, että maa ja kaikki tuotantovälineet joutuisivat
valtion omaksi. Tämmöisen ihannevaltion toteuttamista varten
sosialistit arvelivat ennen kaikkea tarvitsevansa valtiollista valtaa,
ja näin on valtakysymys luonnollisesti astunut etualalle, jopa siihen
määrään, että puheet ihannevaltiosta ovat joutuneet muodista pois
ja täyden miehen nimeä saattaa kantaa ainoastaan se, joka
"lapsellisuuksia" höpisemättä ja "utopioihin" uskomatta osasi
tarmokkaasti tuota aineellista valtakysymystä ajaa. Tämän
taistelun ohella sosialismi ajaa puolittaisia eli niinsanottuja
paikkausparannuksia yhteiskunnallisissa oloissa senvuoksi, että kansan
joukkoja ei voi pitää ajan pitkään pelkässä odotuksessa. Niinpä on
maakysymyksenkin laita. Sosialistisessa ihannevaltiossa maa on kyllä
valtion oma, eikä mitään yksityistä maanomistusoikeutta ole.
Mutta ennenkuin tähän ihanteeseen päästään, täytyy turvautua
paikkausparannuksiin. Ja niin on käynyt, että sosialistienkin taholta
tehdyt ehdotukset säilyttävät yksityisen maanomistusoikeuden, koettaen
vaan saada aikaan vuokraoloissa niin suuria lievennyksiä, kuin
mahdollista.
Kuitenkin on maanomistajien ja köyhälistön ehdotuksilla suuri
oleellinen erokin.
Maanomistajien ehdottama torpparilaki, joka suurella
vapaamielisyydellään on niin hämmästyttänyt maailmaa, voi näet olla
maanomistajille aivan vaaraton, vaikkapa se olisi vieläkin
vapaamielisempi. Voitaisiin säätää muitta mutkitta vaikkapa
sellainenkin laki, että torppari on täydelleen isännän veroinen, jopa
että torpat eivät saa olla muuta kuin perintötorppia, eikä se laki
sittenkään maanomistajia vahingoittaisi. Sillä seuraus olisi vaan se,
että koko torpparilaitos häviäisi ja lakia ei lainkaan voisi ketään
kohtaan sovelluttaa. Voimme ajatella esimerkiksi, että maanomistajat
jättäisivät torppariensa hallussa olleet erämaat yksinkertaisesti
viljelemättä (hävittäisivät torpat), ja käyttäisivät tämän kautta
äärimmilleen halvistunutta työvoimaa omien kotitilustensa viljelemiseen
renkien avulla. Ehdotus pakkolunastuslaista, eli torpparien oikeudesta,
siinä tapauksessa että torppaa aijotaan hävittää, lunastaa se omakseen,
lienee tuskin tosi mielessä ehdotettu. Sitäpaitsi se auttaa ainoastaan
sellaisia torppareita, joilla on varaa ostaa itselleen maatila, ja
sellaiset torpparit kuuluvat oikeastaan koko torpparikysymyksen
ulkopuolelle. Oivaltaen tämän suuren ja ratkaisevan puutteen
maanomistajapuolueiden ehdotuksissa, mikä voisi koko kysymyksen viedä
harhaan, ehdottavat sosialistit oman torpparilakinsa ohella toisen
määräyksen, nimittäin viljelyspakon. Tarkotus on sanoa maanomistajalle:
sinun _täytyy_ viljellä erämaitasi.