MAA KUULUU KAIKILLE!
Matkoiltani Laukon lakkomailla
Kirj.
ARVID JÄRNEFELT
Järnefeltin julkaisuja N:o 6.
Vihtori Kosonen, Helsinki, 1907.
SISÄLLYS:
Ihmeellisellä vuorella.
Vaellukseni Laukon läänissä.
Oman lainko narreina?
Maalaislakosta yleensä.
Ihminen ja luonto.
Maakysymyksestä meillä ja muualla.
Mitä siis nyt olisi tehtävä yleensä ja mitä Laukon
lakkolaisiin nähden erittäin?
Ihmeellisellä vuorella.
Nousemme, hyvä lukija, ihmeelliselle vuorelle, josta päin emme ennen
ole maailmata katselleet.
En sano sitä vuorta ihmeelliseksi sen puolesta, että maailma sieltä
käsin näyttäisi muunlaiselta kuin se tähän päivään asti on aina ollut.
Ihmeelliseksi sanon vuorta senvuoksi, että sinne näkyvien laaksojen
olot, jotka alhaalla vaeltaessamme tuntuivat selviämättömän sekavilta
ja moninaisilta, vuorelle noustuamme äkkiä esiintyvät sellaisena
kokonaisuutena, jota lapsikin pystyy käsittämään. Kysymme täällä
laaksossa alituiseen: mistä tulee, että toinen on köyhä, toinen rikas,
että toisella on tarjona kaikki kehittymisen mahdollisuudet, toiselta
puuttuu siihen välttämättömimmät edellytykset? Onko se maailman
horjumaton järjestys vai onko se ihmisten autettavissa? Ja vastausta
hakiessamme sekaannumme historiallisiin, taloudellisiin,
lakitieteellisiin väitelmiin, jotka ainoastaan hämmentävät
yksinkertaista kysymystä mitään siihen vastaamatta. Mutta siltä
vuorelta ei tarvitse kuin katsahtaa ja koko kysymys on tuossa tuokiossa
selvänä.
Siis nouskaamme.
Vuoren ylimmältä huipulta avautuu eteemme joka suunnalle mahtavana
kokonaisuutena maan pinta. Se katoaa äärettömiin sini-etäisyyksiin,
kunnes sulautuu taivaan rantaan.
Olemme niin korkealla ettemme voi nähdä mitään erikoisuuksia, ei
peltoja, ei ihmisiä, ei asumuksia. Tiedämme ainoastaan, että tämä
ääretön maa ja kaikki sen loppumattomat luonnon rikkaudet ovat pienten,
ihmisiksi sanottujen järkiolentojen käytettävinä. Ymmärrämme heti ensi
silmäyksellä, ettei köyhyys maan päällä voi syntyä luonnon rikkauksien
tai maan viljavuuden puutteesta; ymmärrämme, että tuo maa, koskineen,
vuoriaarteineen, viljavine laaksoineen, luonnon moninaisine voimineen
pystyisi elättämään tuhat kertaa enemmän väkeä kuin mitä maan päällä
todellisuudessa on.
Niinkuin se aurinko, joka heittää mahtavat säteensä maailman yli,
paistaa jokaiselle erotuksetta, niin tämä maa puolestansa tuntuu
antavan yhtä järkähtämättömän lupauksen ravita jokaista, joka tahtoo
työtä tehden siitä ravintoa ottaa.
Ensimäinen laki, mikä tämän vuoren ylimmältä huipulta meidän
tietoisuuteemme painautuu, on että maa on ihmisten yhteinen emo, jonka
utareihin jokaisella ihmisellä on syntyperäinen oikeus. Ylimmältä
huipulta emme siis ollenkaan voi selittää mistä syntyy erotus köyhien
ja rikkaiden välillä -- muulla tavalla kuin että toiset tekevät työtä
toiset eivät.
Mutta astuttuamme ylimmältä huipulta niin paljon alemmas, että jo
näemme erikoisuuksia, on ensimäinen huomiomme se, että kaikki luonnon
rikkauksien lähteet eli nuo maaemon ravintoa antavat utareet ovatkin
anastetut harvain yksityisomaisuudeksi. Käyttämättömiä ravintolähteitä
ja viljelemätöntä maata olisi paljon, mutta ei ole ainoatakaan
ravintolähdettä, joka olisi ravintoa hakevan käytettävissä, ei
ainoatakaan maatilkkua, joka ei olisi viljelemätönnäkin yksityisen
omistajan raja-aitoihin suljettu.
Ja nyt näemme heti, että erotus köyhien ja rikkaiden välillä perustuu
rikokseen vuoren ylimmältä huipulta ymmärtämäämme lakia vastaan.
Maaemon pyhä ravinnon lupaus on tehty tyhjäksi ihmisten puolelta.
Kaikki viljelemättömät ja viljelykseen kelpaavat alueet ovat yhdessä
viljeltyjen alueiden kanssa aidotetut yksityisten omistukseen.
Ihmisenemmistö näin ollen on estetty vapaasti tekemästä työtä ravinnon
saamiseksi maaemolta ja on sensijaan pakotettu kerjäämään työtä luonnon
rikkauksien anastajilta, jotka tietysti maksavat siitä työstä ei sillä
runsaalla mitalla, millä maaemo ihmistyötä aina palkitsee, vaan sen
mukaan millä arvelevat työmiehen pysyvän elossa, sittenkuin he ovat
ottaneet ylijäämän itsellensä.
Me laskeudumme vielä alemmas vuorelta, niin, että näemme jo ihmiskätten
töitä. On varhainen aamu. Näemme allamme kultaisia vainioita,
hedelmällisiä niittyjä ja kaiken keskuksena iloisen kartanon
puutarhoineen, upeine navettoineen, tallineen. Kartanossa elää ihmisiä,
jotka eivät koskaan ole auran kurkeen tarttuneet, jotka eivät osaisi
tavallista aitaa panna, ei ojittaa maita, tuskinpa hevosta valjastaa,
vasikkaa päästää, puuta kaataa. He ovat saaneet osakseen hienoimman
sivistyksen, puhuvat vieraita kieliä, matkustelevat ulkomailla,
polttavat paperossia hopeisista koteloista. Maat ovat siis perin
hedelmällisiä, vainiot antavat suuria tuloja, niityt elättävät satoja
elukoita. Kaikki on mitä loistavimmassa kasvussa, uhkuen runsautta ja
hedelmällisyyttä.
Mutta missä on työväki? Renkituvassa sitä ei ole, vainiolla ei sitä
myöskään ole. Koko kartanossa ei ole työntekijöitä kuin kuskia ja
sisäpiikoja. Nekin vielä nukkuvat. Kuka siis nuo uhkeat, suunnattomat
pellot voimassa pitää, kuka ne lannottaa, kuka ojittaa, kuka kylvää,
kuka perunamaat kyntää, kuka kesannot äestää, kuka heinän niittää ja
latoihin ajaa, kuka elon korjaa ja riihittää, kuka sen myllyyn vie,
kuka rakennukset korjaa ja uusia pystyttää, kuka pitää tiet ja sillat
voimassa, kuka se työllä ja toimella ottaa maasta sen rikkauden, jota
se niin runsain määrin tarjoo?
Katsokaa pois tuonne metsäkulmille. Läheltä ja kauempaa, jopa
peninkulmienkin päästä, hökkeleistä, joiden ympärillä on ainoastaan
pieniä, laihoja peltotilkkuja korpimetsäin keskellä, pitkin
metsäpolkuja vaeltaa yksitellen keskusta kohden eri suunnilta satoja
jalkamiehiä ja naisia, tai kolistelee kivistä tietä hevospäiväläiset.
Jo yöllä ennen auringon nousua, on heistä useat lähteneet liikkeelle,
jotkut jo edellisenä iltana, ehtiäkseen päivän alkuun kartanon
vainioille. Sillä nämä ne tekevät kaikki kartanon työt. Nämä ne ovat,
jotka lähtien peninkulmien takaa tulevat kartanon hyväksi työllänsä
irrottamaan maasta niitä rikkauksia, joita se niin runsaassa määrin on
valmis ihmisille jakamaan. Toisen puolen viikkoa he keväisin ja
syksyisin, kesäkuumalla ja talven pyryissä tekevät työtä kartanolle,
toisen puolen viljelevät korpimaita omien hökkeliensä ympärillä.
Mitä maksaa kartanon isäntä näille ihmisille, jotka kaiken hänen työnsä
suorittavat?
Ei yhtään mitään. He suorittavat nämä työt kartanon isännälle
oikeudesta viljellä hänen korpimaitansa.
Vuoren ylimmältä huipulta emme ymmärtäneet köyhyyden ja rikkauden
syyksi muuta kuin että toiset tekevät työtä toiset eivät. Nyt näkee
lapsikin, että suhde onkin niin hyvin kuin päinvastainen. Lapsikin
ymmärtää, ettei rikkautta ja köyhyyttä määrää työn tekeminen, vaan
yksistään se, että muutamilla ihmisillä on kaikki luonnon rikkaudet
hallussaan, joten heillä on käytettävänään sekä maatyöhön että
tehdastyöhön aikapalkasta saatavaa työvoimaa.
Tämän ymmärrettyämme voimme astua alas laaksoon ja katsella
inhimillisiä oloja vähän toisilla silmillä kuin totutuilla
tavallisilla.
Kun siis kysymys on taistelusta maan omistajan ja maan vuokraajan
välillä, niin meidän on ymmärtäminen kysymyksen olevan kaikkien
taistelujen perustaistelusta, nimittäin luonnon rikkauksia vaille
jääneen, työtätekevän kansan taistelusta jälleen pääsemiseksi niiden
ravintolähteiden vapaaseen nautintoon, jotka sille syntyperäisellä
oikeudella kuuluvat ja joita paitsi tämä enemmistö tuntee olevansa ja
onkin ihmisarvoa ja kaikkia kehityksen mahdollisuuksia vailla.
Vaellukseni Laukon läänissä.
Tässä seuraavat kuvaukset ja kertomukset ovat muistiinpanoja matkaltani
Laukon ja Tottijärven laajoilla alueilla, missä viime talvena ja sitten
keväällä tapahtuivat nuo kuuluisat joukkohäädöt.
"Laukon läänin" muodostavat Vesilahden pitäjässä oleva Laukon kartano
ja siitä 15 kilometrin päässä sijaitseva Tottijärven kartano, ei aivan
kaukana Tampereelta, suuren Pyhäjärven eteläisillä rantamilla.
Kartanot ovat vanhat, Kurjen aikuiset. Nyt niitä omistaa sukutiloina
parooni H.S. Standertskiöld-Nordenstam. Viljelys on kauttaaltaan
torpparitaloutta, s.o. kartanon työt tehdään takamailla asuvien
torpparien avulla, jotka sitä varten vaeltavat joko hevosmiehinä tai
jalkamiehinä joka viikko kartanon töihin, käyttäen toista osaa viikosta
omiin kotiviljelystoimiinsa. Näitä tällaisia vuokratyömiehiä on
yhteensä noin 120 perhettä. Alue, jolla he asuvat, on hyvin laaja,
luonto enimmäkseen erämaista, hiljaista. Tämä maanviljelysväestö on
viettänyt omaa metsäelämäänsä, kartano omaansa, hyvin erillä
toisistaan. Sellaisessa erämaan torpassa monet lapset eivät ole koskaan
kartanoa nähneetkään. Asukkaat ovat enimmäkseen "perineet" torpat
isiltään tai iso-isiltään. Uutta torppaa perustettaessa rakentaa
vuokraaja torpan itse. Siinä on hänen työtänsä kaikkityyni, itse torpan
rakennuksesta alkaen pienimpään ulkohuoneeseen asti. Moni on, paraimpia
miehuutensa voimia säästämättä, rakentanut ja raivannut maata
täydelliseen umpi-korpeen. Moni maaton ja irtolaiseksi tuomittu,
tuntien vastustamatonta halua päästä luonnon yhteyteen, on pannut
kaikki keräämänsä varat torpan perustukseen ja maan muokkaukseen.
Laukon häädöt tulivat suurena, aivan ansaitsemattomana onnettomuutena
näiden maanviljelijäin keskelle, sillä onko kukaan, joka miehuutensa
parhaat voimat panee asunnon rakentamiseen ja korpimaan muokkaamiseen
ansainnut, että hän, elämän jo kallistuessa iltaan, häädetään
asunnostaan ja jätetään työnsä tuleentuvia hedelmiä vaille?
Yli 80 perhettä on kodittomiksi häädettyinä.
Minä tulin Laukon maille viime elokuun sateisina päivinä, jolloin
aurinko vaan harvoin pilkisteli esille pilvien lomasta.
Enkä heleätä päivänpaistetta voi niillä mailla ajatellakaan.
Olinhan aikoinani lukenut sanomissa noista kuuluisista häädöistä. Aivan
kuin olisin eilen pitänyt sitä talvista lehteä kädessäni soi vieläkin
korvissani järkähyttävä kertomus ratsupoliisien ja häätömiesten
saapumisesta erämaan torppaan:
"Luettiin tuomio. Paperi annettiin miehelle, joka siihen tylsänä
tuijotti. Pari kolme toimitusmiestä lähtee ulos, tuvan ovi menee heidän
mukanaan. Akkunoita irrotetaan, ne ovat jäässä ja särkyvät. Ruudut
helisevät. Palavat halot viskataan akkunasta ulos. Pesässä on tuli,
sinne syydetään lunta, mies tarkastelee rautakanki kädessä uunia etsien
sopivaa rakoa, ja parilla kolmella sysäyksellä romahtaa suuri kasa
tiilikiviä lattialle ja musta aukko syntyy. Vaimo istuu vuoteen
laidalla nähtävästi taistellen itkun kanssa. Hän kutoo sukkaa minkä
ehtii ikäänkuin tahtoisi tuohon rauhallista perhe-elämää muistuttavaan
työhön purkaa pakottavan katkeruutensa. Alaikäiset lapset, suu auki,
vilusta väristen nurkassa katselevat, tietämättä mistä on kysymys.
Pieni oli torppa, vähän ikkunoita ja ovia, vähän tulisijoja. Pian
jouduttiin pois. Vaimo siirtyi ikkunan aukon ääreen ja katseli siitä
meneviä. Sukkapuikot liikkuivat nopeasti --"
Olinhan minä nuo kaikki lukenut, mutta omituiselta sentään tuntui nyt,
lumien sulattua ja kesänkin jo mentyä, omin jaloin astella noilla
raunioilla, jotka yhä vielä semmoisinaan siellä olivat, astella
särjettyjen kotiuunien muurisoralla, nähdä nuo alastomat ikkuna-aukot,
ja autioilla seinillä jäännökset keisarin kuvista ja ristinpuulla
riippuvista Kristuksista.
Vaeltelin Tottijärven maita ristiin rastiin. Kaikkialla näkyi jälkiä
noista suurista talvi- ja keväthävityksistä.
Kartanon torpat ovat kahta lajia: suuremmat, jotka tekevät kaksi tai
kolme hevospäivää viikossa ja pienemmät, jotka tekevät ainoastaan yhden
tai pari jalkamiespäivää viikossa. Suuremmissa torpissa on hävitys
kohdannut ainoastaan uuneja, sisä- ja ulkohuoneiden ovia, ikkunoita,
tai ovat jotenkin ehjinä säilytetyt mutta ovet kruununvoudin sinetillä
suljettuina. Kaikissa pienemmissä eli köyhemmissä torpissa, joiden
hävitys ei kartanolle tuota suurta vahinkoa, onkin käynyt mitä kauhein
hävitys: vesikatot ovat murretut maahan, ovet teljetyt ja kaikki
jätetty sateiden mädännettäväksi. Vaikutus on kuin sota-ajoilta,
tärisyttävä, inhottavan raaka. Kaikkialla on vielä vanhojen torpparien
tavaroita pihamailla keväthäädön jäleltä. Ne ovat siinä olleet kaikissa
sateissa ja tuulissa.
Näkyy esimerkiksi vaaleansiniseksi maalattu sohva, matala kaappi, jonka
päällä seisoo myrtti ruukussaan. Ei ole kuollut vaikka on koko kesän
siinä ulkosalla hoitamatta seissut.
"Tuokin taitaa olla teidän kukkianne", minä kysyn saattajapojalta.
Hänen leukansa värähtää. Hän kääntyy pois.
"On!"
Toisen torpan pihalla, jossa oli lasten kotikeinu piilipuun ja
seinänurkan välillä, näin aivan autioksi tehdyn katottoman tuvan
teljetyn oven edessä mitä liikuttavimpia pieniä kotikapineita. Torpan
lapset, jotka olivat jostakin syystä mielistyneet minuun ja seuranneet
minua entistä kotiansa katsomaan, nostelivat niitä maasta, juttelivat
keskenään ja elivät muistoissaan. He löysivät siinä entiset pikku
Maijan töppösetkin, joiden punaiset nauhat olivat sateissa aivan
haalistuneet. Vetivät he esiin myös isän vanhan käsisahan, jonka
talteen ottamisesta nousi heidän kesken kysymys. Tietysti on pihoilta
korjattukin paljon poliisien ulos viskaamia kapineita, mutta kaikki
raskaammat, kuten viljalaarit, kaapit, sohvat j.n.e. on täytynyt omien
asuntojen puutteessa jättää semmoisikseen ulkosalle. Jos niitä
on koetellut asettaa vaikka ulkoseinää vasten suojaan, ovat
patrullipoliisit, jotka alinomaa Laukon maita kiertelevät, heittäneet
ne heti takasin aukealle.
Muutamissa torpissa ei oltu tyydytty tuvan kattoa maahan sortamaan,
vaan oli sorrettu vielä saunan, aittojen ja kaikkien sellaisten
rakennusten katot, joissa torpparit olisivat häädön jälkeen voineet
hakea suojaa päittensä yli. Eräässä torpassa olivat pojat suurilla
punamulta-kirjaimilla kirjottaneet aution tuvan ulkoseinään: "Veljeys",
katottoman saunan seinään: "Tasa-arvoisuus" ja hajotetun eloaitan
seinään: "Vapaus." Patrullipoliisit olivat tämän nähtyänsä ankaran
isällisesti nuhdelleet isäntää hänen poikiensa tähden.
Tämä isäntä oli tullut itse saattamaan minua hävitettyyn kotiinsa,
jonka joka nurkan ja salvoksen hän, niinkuin kaikki muutkin torpparit,
oli aikoinaan omin kirvein ja omin käsin rakentanut.
"Surku tulee noitakin honkia. Ne olen itse tuohon tuulien suojaksi
kasvattanut", hän sanoi.
Paksuiksi, käyräoksaisiksi olivat aimo hongat ennättäneet hänen
aikanansa kasvaa. Ne "humisivat tuulessa ja niiden välistä vilkkui
järven siintävä selkä", niinkuin lauletaan muutamassa isänmaallisessa
laulussa.
Tapaamistani henkilöistä kiinnitti mieltäni erikoisesti -- ehkä
senvuoksi että hän oli sopiva kirjallisiin tarkotuksiini -- muuan
suoraluontoinen, jyrkkäsanainen, tarmokas toimenmies. Hän oli ollut
aikoinaan kivityön tekijä, varmaankin pystyttänyt monenkin
herraskartanon kivijalkoja ja muuraillut kaupunkipalatsien muureja.
Mutta ajatuksissa hänellä oli aina ollut tulevaisuuden haaveena oman
torpan vuokraaminen ja asettuminen ikiajoiksi perheineen kotikontua
viljelemään. Koottuaan kolmetuhatta markkaa ja saatuaan siihen vielä
pari tuhatta lisäksi olikin hän saanut vuokratuksi itselleen torpan.
Kaikki rahat menivät torpan perustamispuuhiin. Neljä vuotta hän sitten
asui onnellisena tässä kodissaan. Se oli mitä tavallisimmalla kummulla,
jossa näytti olevan aukeata juuri niin paljon kuin hän oli vuosien
kuluessa maata peratuksi saanut. Kun tulin sinne hänen itsensä
saattamana oli hänenkin tavaroitaan pihalla sateen alla turmeltumassa.
Katajaisen luonteensa mukaisesti oli näet hänkin, oikeuden lopulliseen
voittoon turvaten, heti talvihäätöjen jälkeen muuttanut asuntoonsa
takasin. "Maa meidän on, eikä laiskain lurjusten!" Sillä seurauksella,
että kevään tultua täydellinen hävitys kohtasi hänen kotiaan. Uunit
pantiin raunioiksi, ikkunat lyötiin säpäleiksi, navettakin rikottiin,
lehmät ajettiin ulos ja kaikki ulkohuoneet tehtiin mahdottomiksi asua.
"Ja kun ne sortivat muurin alas, niin soraa lensi taikinaan ja
maitoastiaan", sanoi hän nähtävästi ollen enin loukkaantunut tästä
hänen vaimoansa kohdanneesta häväistyksestä.
Mitä näen minä! Jäykkä suomalainen leuka värähtelee!
Mies oli vahvistunut vaan vakaumuksessaan, että maa kuuluu sille, joka
sitä viljelee. En tiedä onko kataja kyllin kovaa puunlajia, että hänen
luonnettaan voisi siihen verrata -- mutta hän kylvi kuin kylvikin
siemenen peltoihinsa, jotka muuten olisivat jääneet kesannoksi, pani
perunan ja teki kaikki mitä keväällä tehtämän pitää, sekä päästi lehmät
hakaan, rikottuun navettaan niitä enää ajamatta. Hän asuskeli sitten
tuvan puolella, mihin laittoi muurin uuteen kuntoon, ja vältteli
poliiseja parhaansa mukaan.
Tätä voimakasta miestä, jonka kaltaisien toimesta meidän maamme kantaa
viljelysmaan arvonimeä ja jotka voisivat antaa sille enemmän kuin
mikään muu ylpeilemisen syytä, tätä voimakasta miestä ahdistaa kohtalon
kova koura vielä toiseltakin puolelta. Hänen vaimonsa, ollen mieleltään
uskonnollinen, ei hyväksy miehensä maalliseen toveruuteen ja
luokkataisteluun suuntautunutta mieltä. Se seikka on jäytävänä
ristiriitana hänen kodissaan, eikä se suinkaan ole voinut hänelle
keventää nyt tämän lakkotaistelun raskasta taakkaa. Keväinen
häätötoimitus oli tehnyt tähän vaimoon niin järkähyttävän vaikutuksen,
että hän menetti henkisen tasapainonsa. Joku toimitusmiehistä oli
häätötoimituksen kestäessä käskenyt ovensuussa seisovan pojan viemään
pihalle kangaspuun sivulautaa, joka oli jäänyt tuvan lattialle, sitten
kuin itse kangaspuu oli viskattu ulos. Poika olikin torpan omia poikia
ja vastasi siis isänsä noudattaman passiivisen vastarinnan hengessä:
Viekööt rikkurit! Toimitusmies oli tästä suuttunut ja käskenyt
vanhempien antamaan pojalle selkään. Silloin vaimo, tietämättä mitä
teki, sieppasi häiriintyneenä lattialta laudan ja kohottaen korkealle
ilmaan aikoi lyödä omaa poikaansa, joka onneksi ennätti pujahtaa ovesta
ulos. Isä samassa astui sisälle ja olisi saanut iskun vastaansa, ellei
lauta olisi sattunut oven päälliseen. Seuraavana yönä tuli vaimo
mielenhäiriöön. Tapausten kauheus ja äidin järkkynyt mielentila
vaikutti alaikäiseen tyttäreen niin, että tämäkin tuli mielivikaiseksi
eikä ole siitä vieläkään täysin toipunut. Kun torpan navetta rikottiin,
oli elukat täytynyt päästää vapauteen. Ne olivat sen jälkeen kulkeneet
torpan vainioilla ja metsissä, missä niitä torpan emäntä oli kesällä
käynyt lypsämässä. Mutta nyt syksyn tultua tulivat kartanon miehet ja
veivät elukat pois, jonka jälkeen kuuluutettiin, että elukat voidaan
lunastaa, arvatenkin jos maksetaan se vahinko, minkä ne ovat tuottaneet
syötyään koko kesän kartanon (= torpan) mailla. Elukat jäivät tietysti
kartanoon, mutta sairas emäntä uhkailee nyt mennä järveen.
Uutta, seudulla aivan tuntematonta väkeä on nyt syksyn tultua asettunut
siihen tuvan puoliskoon, jonka muurin entinen isäntä oli korjannut.
Koti on hävinnyt, koko perhe on hajoomistilassa.
Niinkuin vankka tammi seisoo mies keskellä onnettomuuttansa, joka ei
ole hänen korkeata uhkamieltänsä voinut lannistaa eikä lujaa
toveruuttansa kukistaa.
Uutta väkeä on jo kaikkialla muissakin suuremmissa torpissa. Nämä uudet
tulokkaat niittävät ja leikkaavat paraillaan niitä viljoja, joita he
eivät ole kylväneet. Lakkolaiset saavat katsoa päältä, kuinka heidän
kylvämäänsä viljaa vieras korjaa, kuinka kaivelee esille heidän
istuttamansa perunat ja vie ominaan kuoppiin talvivaroiksi. Mutta
paitsi sitä, että vanhat torpparit ovat siemenviljat ja kaiken työnsä
vaivat kadottaneet, on heitä vielä sakotettu 50 markalla siitä että
olivat ollenkaan kylväneet!!
Missä ovat siis lakkolaiset nyt? Missä nuo 80 perhettä, joiden
jäsenluku yhteensä tekee noin 500 henkeä?
Astellessani Laukon metsiä minä näin heidän kesäisiä tyyssijojansa.
He asuskelivat metsissä, ladoissa, riihissä, joista heitä
patrullipoliisit usein löysivät ja armotta ajoivat pois. Monet olivat
saaneet väliaikaisia asuinpaikkoja Laukon rajojen takana olevien
talojen torpissa. Semmoisissa paikoissa saattoi asua kolme,
neljä perhettä jossakin pienessä tuvassa tai kamarissa. Mutta
helposti on ymmärrettävissä, kuinka vaikea on tämmöistä rajatonta
vieraanvaraisuutta loppumattomiin hyväkseen käyttää. Jos meikäläisen
rouvan osaksi tulisi pitää luonansa neljän suuren perheen jäseniä kolme
kuukautta yhtämittaa, niin en luule että järkähtynyttä hermostoa voisi
tasapainoon saada ilman pitempää virkistysmatkaa ulkomaille. Vaikea on
asema sekä niille perheille, joiden vieraanvaraisuutta kysytään että
niiden, jotka ovat pakotetut sitä nauttimaan.
Liikuttavaa oli minusta nähdä noiden ihmisparkain yhä uudistuvia
yrityksiä jos jollakin syyllä pysyä kiinni vanhojen kotiensa nurkissa.
Missä vaan oli joku vaari tai sairas, jota ei oltu voitu ulos häätää,
siellä koettivat muut perheen jäsenet turvautua hänen turviinsa. He
elivät silloin tavallisesti jossakin "kamarissa" uuden tulokkaan
eläessä perheineen tuvan puolella. Sellaisessa kamarissa istuivat he
kuin hiiret loukossa, joka hetki peläten poliisien tuloa. Kun me
saattajani seurassa pyrimme sisälle, ei meidän kolkutukseemme vastattu.
"Päästäkää sisälle, jos siellä ihmisiä on!" huusi saattajani.
Ei vastausta.
Saattaja tempasi silloin oven auki.
Muori oli asettunut raamattua lukemaan, niinkuin näkyy tavaksi tulleen
poliisien astuessa sisälle. Muut olivat liikkumattomina, kukin
asentoonsa tyrmistyneenä, ukko vaari vaan ei voinut mielenkuohun vuoksi
hillitä vanhojen jäseniensä hytkähtelemistä. Kaikki muu väki oli
liikkumattomaksi jähmettynyt.
Näin rauhattomassa elämässä jokainen viikko vanhentaa ihmisen ikää
vuodella. Rauhaton on aamun valkeneminen, rauhattomat päivän, hetket,
ja vielä kolkompi pimenevä ilta.
Rauhaa toivotettuamme muutti odottamaton mielen kevennys heidän
kasvojensa kalpeuden hehkuvaksi punaksi.
Pienistä ikkunaruuduista katsellen minä näin, kuinka uusi isäntä meni
väkineen ja sirppineen eloa korjaamaan.
"Että se kehtaakin!" minä sanoin.
Tässä torpassa oli kuitenkin asianlaita toinen kuin kaikkialla muualla.
Uusi isäntä oli tullut jo varhain keväällä ja itse tehnyt kaikki
kesäiset työt. Sentähden muori, hyväksymättä puhettani, kiirehti
sanomaan:
"Ei, ei, joka työn tekee, hän on leivänkin ansainnut."
Ja tämän tällaisen kansan sanotaan ylenkatsovan lakia!
Erään riihen ohi kulkiessamme pysähytti minut uusi oppaani, avasi
riihen oven ja sanoi kuiskaamalla aivan kuin vieläkin olisi poliisia
vainunnut:
"Tässä me olemme asuneet koko kesän. Poliisit kulkivat joka päivä
ohitse polkua myöten, mutta meillä olivat riihen ovet teljettyinä ja
olimme hiljaa. Pojat olivat vuoronperään vahtimassa, toinen luukun
suulla kuuntelemassa, toinen metsästä merkkiä antamassa."
"Missäs ruokanne keititte?"
Hän vei minut vähän matkan päähän, missä heillä oli pieni kivistä
kyhätty tulisija. Hiljainen paikka. Ympärillä olevien leppien lehvistä
tippuu sadepisaroita, kivistä tuntuu vielä kostea noen haju, perheen
istumasijat maassa, liikehtimiset, olemiset tämän nuotiopaikan
ympärillä ikäänkuin vielä elävät, mutta varmaan ei enää löytäisi
metsästä ainoatakaan kuivaa puun palasta, kun he tänne ensi kerran
kokoontuvat ateriaansa keittämään.
Ja kuinka monta tällaista tulisijaa minä matkoillani näinkään!
Kaikkialla näin myös viljavainioita, joita vieras, vastikään torppiin
muuttanut väki korjaili.
Kielelläni pyöri kysymys, jota en sanonut ääneen:
"Olihan teitä sakotettu siitä, että olitte kylväneet? Miksi ette
sytyttäneet tuleentunutta viljaanne tuleen ennenkuin annoitte vieraan
sitä korjata?"
Arvelen, että jossakin naapurimaassa tuskin vilja olisi joutunut
rikkurien ja lakkopetturien saaliiksi. Mutta se on totta: siellä tuskin
olisivat poliisitkaan saaneet kaikessa rauhassa pitkin kesää
kuljeskella yksinäisillä metsäpoluilla patrullien toimissa, kenenkään
heitä hätyyttämättä, tuskin myös olisivat kartanon herrat saaneet
turvassa metsästellä torppien mailla.
Oppaani seurassa metsiä kierreltyämme aukenivat näköpiirit ja edessämme
oli Tottijärven kirkko. Siinä yhtyi meihin muuan toiselta puolelta
tuleva lakkolainen. Kirkko oli sellainen tavallinen ruohokummulla
sijaitseva, puna- ja keltamullalla sivelty maalaiskirkko erillään
seisovine tapulitornineen, kiviaitoineen ja hautausmaineen korkeiden
vaahterain siimeksessä. Sanottakoon kirkoista yleensä mitä tahansa ei
niistä erkane pois jokin lämmin turvan tunne, jonka aina
ehdottomastikin synnyttävät ihmisten yhtymistä varten rakennetut
laitokset. Kartano helottaa iloisine värineen toisella puolella,
toisella kiertelee maantie luikertelevan järven rantaa. Siinä kirkon
lähellä on myös Tottijärven iso, harmaa viljalainamakasiini, jonka
ympärille nyt oli kokoontunut lakkolaisia ja kartanonväkeä, joukossa
myös poliiseja, hopeainen merkki otsassa ja helamiekka vyöllä. Ja
kipeästi se näky repäsi sydäntä äskeisen kirkkotunnelman jälkeen. Ei
missään tuollaiseen preussiläiseen pukuun puettu poliisi ole niin
vastenmielinen nähdä kuin honkien ja leppien viheriäistä taustaa
vasten.
Makasiinissa säilytettiin torpparien viljaa siemenvaroiksi.
Lakkolaiset, joiden asia on hovioikeuden asteella ja siis vielä riidan
alaisena, eivät aikoneet luovuttaa ilman takuuta avaimia kartanon
isännille, jotka puolestaan olisivat tahtoneet jakaa makasiinin viljat
siementarpeiksi uusille torppareilleen. Lähestyessämme makasiinia
pyysin sitä seurassani olevaa lakkolaista osottamaan minulle kartanon
parooneja ja kun hän sitä rupesi tekemään huomasin hänen mielensä
olevan suuresti kuohuksissa. Ääni värähteli ja käsi jolla hän osotteli,
vapisi.
Alkoi rankasti sataa, ja kaikki ihmiset, niin torpparit kuin
paroonitkin ja poliisit hakivat suojaa samojen makasiiniräystäiden
alta.
Nuoret paronit, kartanon isännän poikia joilla tietysti on toinen puoli
sanomista sukutilan asioissa, tekivät hyvin miellyttävän vaikutuksen
hienon ulkonäkönsä ja ryhdikkään käytöksensä puolesta, -- perikuvia
ritarilliseksi kasvatetuista ihmisistä, -- jotka ennen antavat henkensä
kuin myyvät kunniansa, -- joille toveruuden pettäminen on rikoksista
pahin, -- jotka eivät mitään niin kammo kuin urkkimista, ilmiantoja ja
polvien notkistuksia esivallan edessä. Mikä kumma kohtalo saattoikaan
heitä nyt vastoin luonnettaan, vastoin tunteitaan tekemään yhtä asiaa
rikkurien ja matelijaluonteiden kanssa? Mikä kumma kohtalo erotti heitä
juuri niistä alustalaisistaan, joiden luonteenominaisuus oli
miehekkyys, toverillisuuden ja uskollisuuden kaikkialla ihailtu henki?
Puhuttelin muuatta kartanon nuorista paroneista ja selitti hän
avomielisesti, että sovinto oli ollut mahdoton senvuoksi että hänen
isäänsä oli lakkojen alkaessa solvaistu "alas"-huudoilla. Nuori mies
oli täydellisesti vakuutettu tämmöisen anteeksiantamattomuuden
ritarillisuudesta, ollenkaan ottamatta huomioon, että meidän
perustuslaillisessa järjestyksessä säädetty rikoslakimme ei missään
kohden määrää solvauksen rangaistukseksi ihmisen tempaamista irti
viljelemästään maasta ja omin käsin rakentamastaan kodista, vaan määrää
sellaisesta rikoksesta ainoastaan sakkoja ja pahimmassa tapauksessa
jonkun ajan vankeutta. Häätö solvauksen rangaistuksena on
_keskiaikaista_ ritarillisuutta.
Ja niin nyt alkoi se lyhyt toimitus, jota varten makasiinin uusi
johtokunta oli vanhan johtokunnan tänne kuulutuksella haastattanut.
Uusi johtokunta vaati vanhalta makasiinin avaimia.
Lakkolaisten keskuudesta astui esiin vanhan johtokunnan puheenjohtaja
ja ilmoitti syyt, joiden nojalla he, ollen häädetyt takuuta vasten eli
asian ollessa vielä riidanalaisena, kieltävät uusilta tulokkailta
viljalainaa ilman takuuta. Hän oli nähtävästi täydellisesti vakuutettu
siitä, ettei makasiinissa säilytetyn viljan kimppuun voi mitenkään
päästä ilman sitä suurta avainta, joka hänellä roikkui takinliepeen
alta. Ja hänestä näytti, että tätä avainta ei häneltä pystyttäisi
ottamaan vähintäin ilman kuvernöörin päätöstä. On sanottu, että
suomalaisen rahvaan perisynti on käräjöiminen; mutta tässä voi yhtä
hyvällä syyllä puhua rahvaan tyhmästä uskosta lain muotojen voimaan.
Kaksi kertaa vaadittiin avainta ja kaksi kertaa se kiellettiin. Sitten
tapahtui hyvin lyhyt oikeudenkäynti:
Paroonit käskivät tuoda kartanosta kankia ja kirveitä. Seppä pantiin
työhön. Lukot murrettiin, ovet väännettiin kankien avulla auki ja
kartanon isännät menivät sisälle.
Torpparit sanovat, että makasiinin oli torpparialuskunnalle lahjottanut
muuan kartanon entisistä haltijoista sellaisella ehdolla, ettei
kartanolla itsellään olisi edes lainausoikeuttakaan sieltä.
Paroonit taas sanovat, että makasiini on kartanon.
Syrjäisenä en mene päättämään kumpi on oikeassa.
Kuitenkin näyttää minusta, että makasiinin avaaminen kangilla ja
kirveillä ei voi sisältää lainmuotojen noudattamista, ja luulisi, että
Laukon isäntien, jos kenenkään, pitäisi huolehtia juuri lain muotojen
noudattamisesta, häädötkin kun ovat tapahtuneet vastoin suuren yleisön
oikeudentuntoa ainoastaan lain _muodon_ nojalla.
Oman lainko narreina?
Suuri osa vapaamielistä yleisöä, joka muuten olisi myötätuntoinen lakon
tehneille torppareille, on siinä luulossa, että häätöjä ei käynyt
välttäminen, koska torpparit olivat lakon kautta muka rikkoneet
kontrahtinsa ja muodollinen laki siis oli heitä vastaan. Niinpä Juhani
Aho kirjottaa äskettäin Helsingin Sanomiin mietteitä Laukon asiassa
(H.S. N:o 194), lausuen muun muassa: "Keskinäiseen välipuheeseen
perustuu kaikki yksityinen ja yhteiskunnallinen toiminta ja sitä ei saa
rankaisematta ja vahinkoa korvaamatta rikkoa missään, ei kaikkein
vapaimmissakaan yhteiskunnissa. Oikeus lain turvaan tässä kohden on
niin suuri, että se on suurempi ja kalliimpi kuin viljelyksen oikeus,
kuin ihmisen oikeus maahan, kalliimpi kuin kodinkaan oikeus."
Roomalainen oikeus, josta meidän oikeutemme on lainattu, ei rajottunut
edes kodinkaan oikeuteen, vaan sääsi, että velkojan oikeus oli
kalliimpi kuin velallisen henki, joten velkojalla oli muun muassa
oikeus myydä velallinen orjaksi tai panna hengiltä. Juhani Aho ja
vapaamielinen yleisö arvelee nyt, että jos meilläkin vielä olisi
voimassa roomalainen sääntö velallisen vastaamisesta ei ainoastaan
maallaan ja kodillaan vaan myös hengellään, niin meidän pitäisi,
ennenkuin tämä laki olisi muutettu, tyyneesti katsoa, kuinka ihmisiä
mestattaisiin ja hirtettäisiin senvuoksi että ovat tehneet lakkoja.
Eipä itse asiassa perheen häätäminen maaltaan ja kodistaan paljon
helpompi olekaan kuin hengen menettäminen, ja niinpä tämä yleisö nyt
asettuu oman lakinsa narriksi sanoen: "ihmisten häätäminen kodeistaan
on sääliä herättävää, se on sydäntä repivää, mutta emme voi sille
mitään, sillä laki niin vaatii." Ja he ovat yhä siinä hurskaassa
uskossa, että ratsupoliisien retkikunta Helsingistä Hämeen talvisiin
erämaihin oli tehty vaan muutaman sikäläisen velkojan auttamiseksi
yksityistä saatavaansa perimään!
Mutta väittäessään olleensa aivan voimattomia lain selviä määräyksiä
vastaan ja syyttäessään kaikesta pahasta Laukon muka erikoisen ankaraa,
sydämmetöntä paroonia, nämä ihmiset eivät puhu oikein rehellistä
kieltä. Se on helposti todistettavissa.
Olin kerran teatterissa. Siellä esitettiin Shakespearen "Venetsian
kauppiasta". Tämän kappaleen juoni on, kuten tunnettu, sellainen, että
muuan kauppias on velallisensa kanssa tehnyt välipuheen, jonka mukaan
hän, ellei velka tule suoritetuksi, saa leikata naulan lihaa velallisen
rinnasta. Välipuhe oli tehty lain kaikkien sääntöjen mukaan. Siitä
huolimatta me kaikki paukutimme mielihyvästä käsiämme, kun velallisen
asianajaja oikeudessa kiersi lain muutamilla asianajajatempuilla.
Tuomari näet antoi tuomion, jossa määrättiin, että koska välipuheessa
oli kysymys yksistään lihasta eikä verestä, niin kauppias tulisi
rangaistuksi lähimmäisen veren vuodattamisesta, jos lihaa leikatessa
tippaakaan verta vuotaisi. Velkojan oli nyt tietysti mahdoton
oikeuteensa päästä eli, toisin sanoen, hän jäi sitä pyhää lain turvaa
vaille. Ei kukaan ole koskaan oman säätämänsä lain narri, vaan milloin
lain puustavi sattuu menemään esim. kaikkien etuja tai ilmeistä
oikeuden tuntoa vastaan, silloin laki aina kierretään tai jätetään
noudattamatta. Ja on sellaisen lainkohdan syrjäyttäminen meidän
oloissamme vielä paljon tavallisempi kuin muinaisessa Venetsian
valtiossa. Kun yhteinen etu on kysymyksessä on satunnaisen
lainpuustavin syrjäyttäminen niin luonnollista, ettei sitä edes kukaan
huomaa. Jos tuomari sellaisessa tapauksessa keksii, miten laki on
sopivimmin vältettävä, tai jos hän tekeytyy tyhmäksi ja antaa yleistä
mielipidettä edustavalle asianajajalle ohjat tai jos hän julistaa, että
tuomio asiassa annetaan "vastaisuudessa", jolloin jokainen ymmärtää
ettei sitä anneta koskaan, niin kaikki pitävät tällaista tuomaria
viisaana ja ammattiansa hyvin käsittävänä miehenä. Sillä sitä ei toki
kukaan salli, että isänmaa joutuisi vaaraan tai häpeään jonkun
lainpuustavin tähden. Tiedämme, että esimerkiksi suurlakon aikana
tapahtui luvattomia tapauksia, joita lakimme rankaisisi mitä
ankarimmin, mutta tähän lakkoon ottivat osaa myös lainsäätäjät itse ja
niin on jokaiselle päivän selvää, että laki yksinkertaisesti jäi sen
aikuisiin tapauksiin nähden voimattomaksi, viskaalit, asianajajat,
nimismiehet, sanomalehdet, tuomarit, poliisimestarit -- kaikki
vaikenevat kuin yhteisestä suostumuksesta. Eikä ole ketään niin sokeaa,
joka vaatisi lain noudattamista tässäkin tapauksessa. Mikä syy on siis
siihen, että Laukon jutussa lakia ei voitu mitenkään välttää. Miksi
hallitus ei keksinyt mitään keinoa, miksi paroonin ei tarvinnut pelätä
tulevansa ristiriitaan yleisen mielipiteen kanssa, miksi kruununvoudit
ja nimismiehet tinkimättä muuttuivat lainkoneiksi ja miksi tuomarit
eivät tunnustaneet mitään lieventäviä asianhaaroja? Eikö isänmaa ollut
vaarassa, eikö noista joukkohäädöistä olisi voinut ja vieläkin voi
syntyä yleistä sekasortoa ja maallemme häpeää, eikö se voinut olla kuin
kekäle kuivaan havumetsään, josta yleinen kulovalkea alkunsa saa? --
Siis kysymys tässä ei ollutkaan lain puustavin noudattamisesta tai
syrjäyttämisestä. Ei tässäkään tapauksessa ole kukaan ollut oman
lakinsa narri, vaan kyllä lain puustavi pantiin täytäntöön hyvin
harkitun ja punnitun laskun jälkeen. Miksi ei hallitus toimi? Hallitus
_ei saa_ ostaa Laukon kartanoa, sillä jos hallitus ostaisi ja tarjoisi
maat palstatiloina lakon tehneille torppareille, niin julistaisi
hallitus hyväksyvänsä maalaislakkoja ja avaisi portit selkoselälleen
juuri sille yhteiskunnalliselle mullistukselle, jonka estämisessä koko
hallituksen merkitys vallassa-olijain mielestä on. Miksi parooni ei tee
sovintoa? Parooni _ei saa_ tehdä sovintoa lakkolaisten kanssa, sillä
mukautumalla heidän vaatimuksiinsa hän menettelisi vastoin koko
maanomistajaluokan etuja. Parooni mahtaa olla omituisessa asemassa:
julkisuudessa häntä muka moititaan julmaksi, itsepäiseksi,
epäisänmaalliseksi, mutta yksityisesti, kulissien takana,
maanomistajien puolelta häntä ei ainoastaan kannateta, vaan suoraan
pakotetaan menettelemään niinkuin hän nyt menettelee: ei millään
ehdoilla mitään myönnytyksiä maalakkolaisille, rautakourin tuo liike on
tukahutettava, vähintäkään säälimättä on lakon ajatus juurineen
kitkettävä maalaisväestön mielistä. Tehkööt kaupungeissa lakkoja,
kunhan vaan ei maalla. Jäykkinä ja rautakouraisina esiintyvät siis
kaikki hallituksesta ja paroonista alkaen kruununvoutiin, nimismieheen
ja poliiseihin asti, jotka tässä kovakouraisuudessaan -- kaikista
sanomalehtimoitteista huolimatta -- itsetietoisesti tuntevat
vallitsevan yleisön täyttä myötätuntoa.
Syynä siihen, että kaikista vaaroista huolimatta hallituksen puolelta
tarmokkaasti avustettiin häätöjen toimeenpanoa ei siis ollut se, että
olisi oltu oman lain narreina, -- ettei olisi muka voitu keksiä millä
lain puustavia kiertää tai miten taivuttaa ankara isäntä sovintoon,
vaan syynä oli yksinomaan luonnon rikkauksia anastaneen valtaluokan
pakko kukistaa ne tuntoihinsa heräävät kansan luokat, jotka ovat näitä
rikkauksia vailla ja nyt koettavat uutta taistelukeinoansa, lakkoa.
Maalaislakosta yleensä.
"Olisiko siis todella ollut oikeudellisia näkökohtia, jotka olisivat
voineet estää noita häätöjä?" kysyy hyväntahtoinen, viaton yleisö, joka
ei ole tehnyt itselleen selvää mistä kohti kenkä on tässä jutussa
vallassaolijoita puristanut ja yhä puristaa.
Mitä on lakko?
Lakko on uusi taistelukeino, jolla sorronalainen ryhmä ihmisiä yhtaikaa
keskeyttää velvollisuutensa tai välipuheensa täyttämisen siksi kunnes
muutamat asian osaisten kesken syntyneet riidanalaiset kysymykset
tulevat tavalla tai toisella ratkaistuksi.
Lakkojen avulla on kaupunkien tehdasväestö kuten kaikki myöntävät
monessa kohden saavuttanut suuriakin taloudellisia parannuksia.
Armon vuonna 1905, marraskuussa teki koko Suomen kansa lakon, se on,
lakkasi tottelemasta ylintä maallista käskijäänsä, jolle oli ikuisen
uskollisuuden valan vannonut, ja saavutti tällä lakolla paitsi entisen
asemansa vielä uusia oikeuksia.
Lakko on _uusi_ ilmiö taloudellisen ja oikeudellisen elämän alalla.
Taloudelliset ja oikeudenkäynti-lait eivät vielä ole sen sisältöön
kajonneet. Se on luonut uusia velvollisuuksia valtamiehille, nimittäin
velvollisuuden käydä sovitteluihin lakon tehneen ihmisryhmän kanssa
ennenkuin riitaisuudet joutuvat tuomioistuimen ja asevoiman
ratkaistaviksi. Näin on jo aikoja sitten yleinen mielipide hyväksynyt
lakkoja tehdasväestön keskuudessa ja poliisivallan sekaantuminen
sellaisia lakkoja ehkäisemään on ollut leimattuna turkkilaisuudeksi tai
ehkä lievemmin venäläisyydeksi. Suomen kansaan nähden antautui
kuitenkin Venäjän keisarikin sovitteluihin, aivan niinkuin uusi lakon
taistelutapa vaatii.
Mitkä ovat yleensä edellytykset siihen, että lakkoa voisi pitää
oikeutettuna? Sillä onhan selvää, ettei lakko kaikissa tapauksissa voi
velvottaa isäntää edes neuvotteluihin. Joku hyvinvoipa kirjailija
esimerkiksi on luvannut kustantajalleen romaanin jouluksi ja he ovat
tehneet asiasta välipuheen. Kirjailija tekee lakon. Silloin on
kustantaja epäilemättä oikeutettu mihinkään sovitteluihin ryhtymättä
vaatimaan kirjailijalta oikeuden kautta vahingonkorvausta. Lakko ei
tuntuisi myöskään ollenkaan hyväksyttävältä, jos se tapahtuisi
esimerkiksi palkkaansa tyytymättömien virkamiesten keskuudessa. Miksi
ei? Siksi, että mikään ei ole heitä pakottanut sitä virkaa hakemaan.
Näissä esimerkeissä piilee asian ydin. Ollaksensa oikeutettu täytyy
lakon ensiksikin olla kokonaisen ihmisryhmän toimeenpanema eikä
ainoastaan yksityisen, toisin sanoin, niiden epäkohtain, joiden
johdosta lakko on tehty, täytyy koskea kokonaista ryhmää, ja toiseksi:
tämän ryhmän edellytetään olleen _pakotetun_ tekemään välipuhetta.
Lakko, jonka esim. joku yksityinen isäntäänsä tyytymätön tehtaantyömies
panisi toimeen, ei tunnu oikeutetulta juuri siksi että yksityisellä
ajatellaan olevan vapaa valta hakea toista työpaikkaa, mikä on
mahdotonta kokonaisille ryhmille.
Molemmat nämä edellytykset olivat käsillä Laukon torpparilakossa.
Epäkohdat, jotka tuntuivat sietämättömiltä kohtasivat torppareita
yhteisesti. Ja mitä välipuhepakkoon tulee niin on se maatyöväestön
keskuudessa olemassa enemmän kuin missään muualla.
Voisimme ajatella, että "välipuhetta ei saa rankaisematta rikkoa" ja
vaikkapa vielä että "oikeus lain turvaan tässä kohden on kodinkin
oikeutta kalliimpi", mutta tuo on lakkoihin nähden totta ainoastaan
siinä tapauksessa, että se ihmisryhmä, joka on välipuhetta noudattamaan
sitoutunut, oli vapaa joko tekemään tai olemaan tekemättä tuota
välipuhetta. Jos viljelyskelpoista maata olisi jokaisen saatavana, joka
vaan viljellä tahtoo, silloin tietysti voisi puhua välipuheen
vapaudesta isännän ja vuokraajan välillä. Mutta nyt tiedämme, että
kaikki maa, olipa se viljeltyä taikka ei, on anastettu yksityiseen
omistukseen. Vapaudesta voisi puhua vielä sittenkin, jos maa olisi
jotain ylellisyystavaraa, jota ei kenenkään olisi pakko itselleen
hankkia. Mutta nyt maa tälle väestöluokalle ei ole mitään
ylellisyystavaraa, vaan sellaista tavaraa, jota paitsi se ei voi elää.
Vanhempi perheellinen maanmuokkaaja, joka ei voi enää työalaansa
vaihtaa ja jommoisia kaikki torpparit ovat, on viljelysmaata saadakseen
_pakotettu_ suostumaan millaisiin välipuheisiin tahansa. Jos siis
lakkoa pidetään hyväksyttävänä taistelukeinona noihin suuriin
irtolaisjoukkoihin nähden, jotka myrskyä uhkaavina irtolaislaumoina
liikkuvat työn kerjuussa, koska katsotaan että he, ollen työn
puutteessa, ovat pakotettuja sitoutumaan teettäjien sanelemiin
välipuhe-ehtoihin, niin ainakin yhtä hyvällä syyllä voi samaa sanoa
maattomaan maalaistyöväestöön nähden. Lakot ovat kummassakin
tapauksessa juuri sentähden oikeutettuja, että välipuhe on tehty köyhän
kansan sorronalaista tilaa hyväkseen käyttäen, eli että välipuhe ei ole
perustettu toisen asianosaisen vapauteen.
Maanomistajien ja maattomien välisissä riidoissa, joissa lakko syntyy,
on siis maanomistaja yleisen oikeustajunnan, jopa voimassa olevan
lainkin hengen mukaan _velvollinen_ käymään sovitteluihin
lakkoyhdyskunnan kanssa ja sovittelujen jäätyä tuloksettomiksi ja asian
jouduttua oikeuteen, oikeus puolestaan on _velvollinen_ ottamaan
harkinnan alaiseksi kysymyksen onko lakkoon ollut syytä, sillä lakko
semmoisenaan ei suinkaan merkitse kontrahdin rikkomista, vaan voi
syntyä mahdottomuudesta täyttää kontrahdin ehtoja niin kauan kuin
maanomistaja ei ryhdy sellaisiin toimiin, jotka tekevät kontrahdin
täyttämisen jälleen mahdolliseksi. Kumpaakaan ei tapahtunut Laukon
lakossa. Parooni ei suostunut mihinkään keskusteluihin lakkolaisten
kanssa. (Hän ilmotti ottavansa vastaan vaan yksityisiä lakkotoveruuden
rikkojia). Oikeus ei ottanut harkitakseen kysymystä lakon syistä, vaan
piti lakkoa semmoisenaan kontrahdin rikoksena.
Oliko siis Laukon lakkolaisilla todella jotain erityisiä syitä, jotka
olisivat oikeuttaneet heidän lakkoansa? kysyy harhaan johdettu yleisö.
Kun palasin Laukon mailta Helsinkiin tapasin muutaman tuttavan
vankilantirehtöörin.
"No, sinähän olet ollut Laukossa. Mitäs sinne herroille torppareille
kuuluu?"
Ja ennenkuin ehdin vastata, hän itse lisäsi:
"Nehän kuuluvat vaativan rautasänkyjä ja vesijohtoa torppiinsa!"
Tämä puhe on kuvaava sille käsityskannalle mikä Helsingin
"vaikuttavissa piireissä" vallitsee. Tämä seikka tekee tarpeelliseksi
lähemmin tarkastaa niitä olosuhteita, jotka olivat torpparien
varsinaisia vaatimuksia.
* * * * *
Oletteko koskaan omistanut tai hoitanut hevosta, rakas lukija? Ette
ole.
Kuvailkaa nyt kuitenkin, että teillä olisi sellainen hevonen, jota
olisitte pienestä varsasta asti kasvattanut, joka olisi teidän
hoidossanne oppinut ja varttunut ajohevoseksi, jota olisitte joka päivä
vienyt hakaan ja taas sieltä tuonut, jolla olisitte kyntänyt ja
äestänyt pienet kotipeltonne, jolla tehnyt kirkko- ja myllyretkenne,
joka siis olisi käynyt teille rakkaaksi niinkuin kaikki mikä on
yhteydessä teidän kotinne, teidän työnne ja työnne hedelmän kanssa.
Olette varmaan ainakin omistanut joskus venettä, jolla olette
vesiretkiä tehnyt ja tiedätte, että sellaiseenkin kiintyy, koska se
ikäänkuin tuntuu toverilta, jonka kanssa on ollut monenlaisissa
vaiheissa. Ja voitte siis arvata kuinka paljon enemmän kiintyy
hevoseen, jonka kanssa on yhdessä voimiaan ponnistellut sekä hyvän että
huonon sään vallitessa, kesän helteessä ja talven pakkasessa.
Kuvailkaa nyt, että te tämän rakkaaksi käyneen kasvattinne kanssa
olette velvollinen kahtena päivänä viikossa lähtemään 17 kilometrin
päässä olevaan työpaikkaan. Siellä te olette velvollinen ajamaan
aamusta iltaan sontaa eräästä suunnattomasta sontasäiliöstä, joka on
tukittu niin, ettei virtsa pääse ulos vaan muuttuu sontavelliksi
navetasta luodun kuivan sonnan kanssa. Tähän säiliöön teidän on
ajaminen hevosenne, joka vajoo mahaa myöten inhottavaan liejuun. Teidän
on täyttäminen sontarattaanne mainitulla vellillä, käyttäen siihen
mielenne mukaan talikkoa tai lapiota tai ämpäriä, ja työn tehtyänne
teidän on piiskaaminen hevosenne ulos tuosta ruumasta; hevosenne tekee
yrityksen toisensa jälkeen, se jännittää takajalkansa, se kaatuu
polvilleen, taas nousee, taas jännittyy, taas kompastuu pärskyttäen
likaa kupeihinsa, selkäänsä ja harjaansa. Illalla on teidän vieminen
hevosenne yhteiseen, luvattoman hataraan talliin, jossa hevosenne
likasena ja märkänä palelee. Te itse saatte viettää yönne yhteisessä
yökortterissa, jota ei koskaan puhdisteta ja jossa senvuoksi on
elukoita kaikkia lajia, likaisten vaatteiden haju niin suuri, että
ruokaileminen tuntuu peräti mahdottomalta ja ainoastaan suuri
väsymyksenne tekee uneen vaipumisen mahdolliseksi. Likaa ja hajua tässä
"taksvärkki-pirtissä" lisää erityisesti se seikka, että se on ainoa
paikka, missä on tilaisuudessa sulatella työssä jäätyneitä sontaisia
lapioita, talikoita ja saappaita. Voisitteko te tyytyä sellaisiin
oloihin?
Sellaiset olivat kuitenkin ne Laukon torpparien "epäkohdat", jotka
muodostivat ne ehdot, joiden täytettyä lakko olisi loppunut ja työhön
olisi ryhdytty.
Samaisesta "taksvärkki-pirtistä" kertoo lakkolaisten asianajaja,
varatuomari E. Nyyssölä seuraavaa: