pitkin Islannin etelärantaa. Islanti on nimittäin edelleenkin tavallaan
puolivalmis. Sen rakennustyötä yhä kestää. Tulivuoret kasaavat
laavakerroksen toisensa päälle, levittävät tuhkaa ympärilleen, nostavat
saaren pintaa. Mutta sitä myöten maankuoreen syntyy ainevajauksia,
ja siitä on seurauksena maan vajoamisia. Nämä vajoamiset tapahtuvat
saaren poikki pitkin tulivuorialuetta ja voisimme ajatella, että hyvin
pitkän ajan kuluttua saari sen kautta jakautuisi kahtia, jos vajoamista
jatkuu. Hävittävät ja luovat voimat siis pitävät toisiaan tavallaan
tasapainossa, mutta toisin ajoin aina toinen taikka toinen on voitolla.
Sitä todistaa Islannin geologinen menneisyys.
Koko saari nimittäin on tulivuorien rakentama. Esiaikaiset purkaukset
vain ovat olleet sanomattoman paljon valtavammat nykyisiä. Äärettömät
määrät sulaa laavaa on virrannut ja levinnyt maanpinnalle, peite
peitteen päälle, kunnes koko nykyinen ylänkörunko on syntynyt. Se
on ennen ollut nykyistään paljon laajempi. Islannin ympärillä on
leveä reunus jotenkin matalaa merta. Niin pitkälle kuin matalaa
ulottuu, on ennen saartakin ollut. Aallot ovat sitä vähitellen
jäytäneet, hajotellen kalliosta jyrsimänsä maa-aineet laajalle meren
pohjaan. Oikeastaan on koko Islanti vain viimeinen jäännös suuresta
maakannaksesta, joka ennen kulki Atlantin meren poikki Europasta
Amerikaan. Tämä maakannas tai mannersilta ei ole vanhakaan, jos sitä
arvostelemme geologian kannalta. Se oli olemassa vielä jääkauden
edellisenä aikakautena. Sitä pitkin vaelsivat kasvit, eläimet ja ehkä
ihmisetkin maanosasta toiseen. Mutta samaan aikaan kun Islannissa ja
Grönlannissa alkoivat suunnattomat tulivuorenpurkaukset, tämä silta
kappale kappaleelta vajosi meren syvyyteen. Tuliperäiset ilmiöt siis
rakensivat nykyisen Islannin korkeine tuntureineen, mutta samalla
ne hävittivät yhteyden, joka ennen oli olemassa Europan ja Amerikan
välillä. Tämä vanha mannersilta vielä selvään näkyy kartoissa,
joissa meren syvyys on ilmaistu. Se meren pohjalla kulkee selänteenä
Pohjois-Jäämeren ja Atlantinmeren välillä. Kahden puolen on kilometrejä
syvät vedet, mutta merenalaisella selänteellä ei millään kohdalla
ole 1000 metriä vettä. Jos pohja jälleen kohoisi kilometrin, niin
saattaisi taas kulkea kuivin jaloin Europasta Islantiin, Grönlantiin ja
Amerikaan, mutta kahden puolen olisi paria kolmea kilometriä syvä meri.
Kun ylämaissa sataa runsaasti, niin on Islannissa paljon jokia.
Toiset saavat alkunsa tavallisista lähteistä, toiset maajäätiköistä.
Viimeksi mainitut heti ensi näkemältä erottaa edellisistä, sillä
niissä on samea maitomainen vesi, koska joki kuljettaa mukanaan
maajäätikön pohjaravasta paljon lietettä. Jöökulijoet usein muuttelevat
uomaansa, ovat sangen vuolaat ja vetelät, etenkin kesällä. Tavallisien
jokien yli on verraten helppo päästä, sillä niitten poikki on joko
siltoja, taikka vakinaisia lauttoja, mutta jöökulijokien pohja on
niin epätasainen, niitten virtaus niin vuolas, että ylipääsy usein
on kerrassaan mahdotonta. Eräs matkustaja kuvaa seuraavalla tavalla
kulkua jöökulijoen poikki: »Toisessa paikassa oli kaksi köyttä
jännitetty kuilun poikki, jossa joki virtasi, ja köysiä pitkin
luisuivat pienet vankkurit. Näissä vankkureissa kulkevat ihmiset joen
poikki. Ratsuhevoset taas ajetaan vaahtoavaan koskeen ja vedetään
toiselta rannalta köydellä sen poikki. Omin voimin eivät hevoset kaikin
paikoin kykenisi taistelemaan kovaa virtausta vastaan, vaikka ovatkin
hämmästyttävän taitavia kaalaamaan ja uimaan. Vähemmin vuolaitten
jokien poikki ne helposti uivat, vaikka uintimatka olisi pitkäkin.
Suurimmat joet ovat etelä-, itä- ja pohjoisrannalla. Thjorsaa ja
Hvitaa ovat yhtä vetevät kuin Rhein. Islannin jokien suurin viehätys
ovat komeat kosket ja könkäät, joita kaikki luonnonystävät ylistävät.
Uhkeimmat ovat Dettifoss Vatnajöökulista pohjoisrannalle laskevassa
Jökulsaassa, Gullfoss Hvitaassa, lähellä geisirialuetta, ja Godhafoss
eräässä pohjoisrannalle laskevassa joessa. Jokilaaksotkin ovat usein
viehättävän ihanat, toisin paikoin taas kammottavan jylhät mustine
laavakenttineen ja rotkoineen.
Missä siis Islannin luontoon tutustummekin, kaikkialla sillä on
erinomaisen jylhä ja samalla omituinen ilmaus. Meren rannalla näimme
omituiset portaittain kohoovat tunturit ja monenlaiset kalliot, joita
ankara aallokko louhii mitä ihmeteltävimpiin muotoihin. Aallokon
taistelu kalliota vastaan on tällä rannikolla niin suuremmoinen, että
ainoastaan Skotlannin ja sen edustalla olevien saarien reunoilla tapaa
sen vertaista. Meren raivosta saa käsityksen, kun mainitsemme, että
Vestmannasaarista toisinaan ei viikkokausiin voida käydä suuren saaren
rannalla, vaikka Vestmannasaarien asukkaat ovatkin tottuneet viettämään
yhtä paljon ajastaan merellä kuin maalla.
Rannan ja tunturin välillä on kapea saarta kiertävä vyöhyt, jonka
laitumet asutusta elättävät. Tätä vyöhykettä katkaisevat lukuisat
vetevät ja vuolaat sisämaan joet, joitten poikki ei ole siltoja eikä
kaikin lauttojakaan. Mutta pitkin tätä rantareunaa on siitä huolimatta
kuljettava, kun matkataan paikasta toiseen. Ylämaassa on matkustaminen
aivan mahdotonta ilman hyvin suuria varustuksia.
Vihannan rantavyöhykkeen takaa alkaa heti tunturiylänkö, karuna ja
kolkkona, suureksi osaksi ilman mitään kasvullisuutta, täynnään rotkoja
ja rosoisia laavakenttiä, hietikoita ja soita. Siellä vallitsee
toisin paikoin niin ehdoton autius, että tuskin lintuja näkee.
Siellä ovat Islannin tuhannet tulivuoret, toiset uneen vaipuneina
jo ammoisista ajoista, toiset verraten hiljakkoin toimessa olleina,
mutta sitten nukkuneina, toiset puhjeten aina jonkun vuosikymmenen
kuluttua purkauksiin ja levittäen silloin hävitystä laajoille
aloille ympärillensä. Tuskin kenelläkään muulla kuin varsinaisella
tutkimusmatkailijalla on sisämaan omituisiin, kuun maisemia
muistuttaviin seutuihin mitään asiaa. Mutta tutkimusmatkailijalle ne
tarjoavat sitä runsaamman palkan matkan vaaroista ja vaikeuksista.
Sisämaan ylängöstä kohoavat varsinaiset tunturit, useimmat niistä
tulivuoren keiloja. Tuntureilla ovat laajat maajäätiköt, suurin
kaikista Vatnajöökul, jonka mitat ovat kymmenkunta penikulmaa pitkin
ja poikki, kulkipa sen yli miltä kohdalta tahansa. Synkän mustan
laavaylängön yli se kohoaa laajana hohtavan valkeana kilpenä, näköjään
rauhan koti, mutta todellisuudessa povessaan kuuma sula laava,
joka millä hetkellä tahansa voi jäätikön puhki syöksyä valtavaan
purkaukseen. Vaikka Vatnajöökul on näköjään niin rauhaisa, loiva
ja valoisa, niin harva on kuitenkaan kyennyt sen päälle nousemaan,
taikka sen poikki kulkemaan. Ainoastaan kerran se onnistui eräälle
englantilaiselle, ja silloinkin hengen kaupalla. Laajalla lumiylängöllä
vallitsevat nimittäin ainaiset lumimyrskyt ja kehnot kelit, milloin
räntäsateet, milloin pakkaset ja tuiskut, ja nousu on niin vaikea,
että retkikuntain on vaikea kuljettaa mukanaan niin paljon eväitä kuin
tarvitaan. Vatnajöökulin sisäosat ovat sen vuoksi, niin kummalta kuin
se kuuluukin, vielä melkein tuntemattomat. Ei ole vielä kulunut kuin
joku vuosikymmen siitäkään, kun sen pohjoisreuna omituisine mahtavine
tulivuori- ja jäätikköilmiöineen tuli tutkituksi.
Kaiken kaikkiaan ovat Islannin sisäosat vielä Europan vähimmin
tunnettuja seutuja, vaikka innokkaita tutkijoita ei olekaan puuttunut,
ja vaikk'ei saari ole sen suurempi.
Islannin nykyinen edistys.
Palaamme nyt muistelemaan Islannin historiallisia vaiheita sen
jälkeen, kun se oli itsenäisyytensä menettänyt ja joutunut Norjan
kuninkaan vallan alaiseksi. Tosin tämän yhteyden piti olla
ainoastaan hallitsijayhteyden, Islannin tuli saada pitää sisällinen
itsenäisyytensä ja omat laitoksensa, mutta todenteolla siitä
kuitenkin tuli kaikin puolin Norjan alusmaa. Se menetti lakinsa ja
tuomioistuimensa ja Norjan kuninkaat mielivaltaisesti määräsivät
norjalaisia miehiä hallituksen hoitajiksi Islantiin. Islantilaiset
aluksi kapinoivat taajaan, mutta vähitellen heidän vastarintansa
lamautui. Siihen vaikutti varsinkin holhous, jonka alaiseksi
saaren kauppa joutui. Islantia kiellettiin tekemästä kauppaa muuta
kuin Bergenin kanssa. Samaan aikaan alkoi saapua yhä runsaammin
englantilaisia, hollantilaisia ja saksalaisia aluksia saaren vesille
kalastamaan. Islanti näin nopeaan köyhtyi ja suistui sanomattomaan
puutteeseen ja viheliäisyyteen.
Asiat eivät suinkaan parantuneet, kun Islanti v. 1380 yhdessä Norjan
kanssa joutui Tanskan kuninkaan vallan alaiseksi. Aluksi melkein
kaikki maa saarella joutui kirkon haltuun ja talonpojat viljelivät
sitä vuokralaisina. Piispavalta, jota kesti aina kuudennentoista
vuosisadan puoliväliin saakka, oli synkin aika Islannin historiassa.
Saaren vesille saapuneet kalastajalaivat, etenkin englantilaiset,
ryöstivät sen rantoja rankaisematta. Ne jotka ennen olivat tehneet
ryöstöretkiä aina Välimeren etäisimpiin maihin saakka, saivat nyt
tuta saman vitsauksen omilla rannoillaan. Saariyhteiskunnassa näytti
kaikki yrittelijäisyyden henki kuolleen. Se oli saanut sisällisen
rauhan, mutta vähän rauhan siunauksista. Karjanhoitokin rappeutui,
ajoneuvot, aurat ja muut maanviljelystyöneuvot katosivat käytännöstä,
puurakennustaito huonontui ja löyhtyi, ja pakanuuden ajan komeat
suuret pirtit veistettyine patsaineen ja huonekaluineen hävisivät,
ja niiden sijaan rakennettiin turpeista, puoleksi maan sisään,
kehnoja mökkejä. Pakana-ajan tilavat kannelliset alukset saivat
väistyä pienien avonaisten veneitten rinnalta. Katovuodet, nälänhätä,
tulivuorenpurkaukset ja maanjäristykset hävittivät kokonaisia
kihlakuntia. Viidennellätoista vuosisadalla kävi »musta surma» kahdesti
Islannissa, tuhoten kaksi kolmannesta sen väestöstä. Piispat, jotka
melkein poikkeuksetta olivat ulkomaalaisia, olivat ahnaita, tuhlailevia
ja väkivaltaisia. Heillä ei ollut ainoastaan kaikki kirkollinen valta
käsissään, vaan vieläpä he olivat kuninkaan edustajia ja virkamiehiä
kaikissa maallisissakin asioissa. Jo aikaisin lakastui saaren
kukoistava kirjallisuus. Kuudennentoista vuosisadan lopulla hävittivät
paitsi englantilaisia myös gascognelaiset ja algerialaiset merirosvot
Islannin rantoja, ja saarelaiset olivat voimattomia näitä hävityksiä
vastaan.
Uskonpuhdistus vaikutti Islannissakin herättävästi. Saaren asukkaat
alkoivat sen kautta jälleen tuntea oman arvonsa ja muistella mennyttä
mahtiaan. Kirjallisuus elpyi rappeutumistilastaan. Tiedonhalu alkoi
levitä kansan kesken. Mutta taloudelliset olot eivät uskonpuhdistuksen
kautta suurestikaan muuttuneet. Tanskan kuningas lisäksi käytti
hyväkseen uskonpuhdistusta vahvistaakseen Islannissa valtaansa.
Saari menetti viimeisenkin itsehallinnon varjon ja kaikki asiat
olivat muukalaisten ratkaistavat. Altingin oikeus säätää lakeja oli
vain nimellinen, ei kukaan edustaja uskaltanut vastustaa kuninkaan
lakiehdotuksia. Kuningasvalta ja kauppamonopoli imivät kansasta veren
ja ytimen. Luostarien ja piispanistuimien omaisuus otettiin kruunulle
ja sen myymisestä koituvat varat joutuivat Tanskan valtion rahastoon.
Piispankymmenykset ja sakkorahat niinikään suoritettiin kuninkaalle ja
joutuivat sen kautta maasta pois.
Mutta varsinkin monopolikauppa, ensinnä hansalaisten ja sitten
Juutinrauman kaupunkien, on Islannin oloihin iskenyt pysyväisiä
vaurioita. Kun kauppiaat parhaiten voittivat kalastuksen tuotteilla,
niin kalastus sen kautta elpyi, mutta samalla saaren pääelinkeino,
karjanhoito, rappeutui. Rannikolle keräytyi paljon varsinaista
kalastajaväkeä, mutta muukalaiset kauppiaat kyllä pitivät huolta
siitä, ettei se päässyt rikastumaan. Häpeällä ja harmilla kerrotaan
islantilaisten kesken vielä tänä päivänä, kuinka tunnottomasti heitä
silloin sorrettiin. Heidän täytyi antaa omien aluksiensa rannalla
mädätä ja palvella merimiehinä kuninkaan ja kauppiaitten aluksissa.
Tanskalaiset korottivat kaikkien tuontitavarain hinnan kahden ja
kolmen kertaiseksi ja kaikkea kilpailua vastaan turvassa polkivat
islantilaisten tuotteitten hinnan niin alhaiseksi kuin suinkin. Se
joka teki kauppaa ulkolaisten salakuljettajain kanssa, jotka tietysti
maksoivat monta vertaa paremmat hinnat ja möivät tavaransa monta vertaa
halvemmalla, rangaistiin ensi kerralla raipoilla ja omaisuutensa
menetyksellä. Toisella kerralla hänet tuomittiin joko elinkaudeksi
kuritushuoneeseen taikka hirtettäväksi, vaikkapa hän olisi tehnyt
vain muutaman pennin kaupat. Ja useata kaikkein välttämättömintä
tavaraa ei saarelle ensinkään tuotu. Viinaa sitä vastoin tuotiin
suunnattomat määrät, erääseenkin kihlakuntaan 730 tynnyriä vuodessa.
Islantilaisten tarmo ja itseluottamus sai niihin aikoihin kolauksen,
josta se vasta nykyisin alkaa toipua. Juoppoutta vastaan varsinkin
on ryhdytty niin ankaraan taisteluun, että päihtymys, joka siihen
aikaan oli jokapäiväistä, nykyisin kuuluu Islannissa harvinaisuuksiin.
Monopolikaupan ajoista saakka on periytynyt islantilaisten palava
viha tanskalaisia vastaan, jota eivät mitkään myönnytykset enää tahdo
saada sammumaan. Vielä viime vuosisadalla piti Islannissa jokainen
oikeutenaan pettää tanskalaista minkä suinkin saattoi, vaikka
kansa juuriltaan onkin niin kauttaaltaan rehellistä. Tanskalaisten
mielialaa puolestaan kuvaa, että he Islantia sanoivat »pahantapaiseksi
poikanulikakseen», Grönlantia sitä vastoin »rakkaaksi lapsekseen» ja
Färsaaria »hyväksi lapsekseen».
Seitsemännellätoista vuosisadalla kansanedustus Islannissa lopullisesti
nujerrettiin. Maaherrat voutineen hallitsivat ja vallitsivat
saarella mielin määrin. V. 1800 altingi vihdoin nimellisestikin
lakkautettiin. Aina viime vuosisadan toisen neljänneksen alkupuoleen
saakka taistelivat islantilaiset sitten kauppamonopolia vastaan. Jo
kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla monopoli oli ajaksi
lakkautettu, vaikk'ei kauppa siltä tullut täysin vapaaksi, mutta pian se
taas uudistettiin. Paikalla vanhat epäkohdatkin uusiintuivat. V. 1768
esim. oli kaikki Islantiin tuotu jauho pilaantunutta. Monopoliyhtiötä
tosin sakotettiin ja muutoinkin rupesivat Tanskan kuninkaat sitten
suosiollisemmin saarta hallitsemaan. Mutta vasta kun Lakin kraterijonon
kamala purkaus oli synnyttänyt saarella ennen kuulumattoman hädän,
kuolevaisuuden ja hajaannuksen kaikissa yhteiskunnan kerroksissa,
helpotettiin kaupan siteitä. Islannin kauppa julistettiin vapaaksi
kaikille Tanskan alamaisille. Kun Tanska menetti Norjan Ruotsille, niin
saivat vihdoin ulkomaalaisetkin oikeuden tehdä saarella kauppaa. Mutta
kaikenlaisilla esteillä ja rettelöillä tätä oikeutta siitä huolimatta
edelleenkin rajotettiin.
V:sta 1830 islantilaiset lukevat vapaudentaistelunsa alun. Heitä oli
silloin kaikkiaan vain 40,000 henkeä, mutta erinomaisella sitkeydellä
tämä pieni kansa alkoi oikeuksiaan valvoa ja taistella niille Tanskan
puolelta yhä suurempaa tunnustusta. V. 1845 kokoontui jälleen ensi
kerran Islannin altingi, johon kuului 21 kansan valitsemaa ja 6
kuninkaan nimittämää edusmiestä. V. 1851 kokoontui Reykjavikiin
kansalliskokous päättämään saaren tulevasta valtiollisesta asemasta.
Tanskan hallituksen ehdotus, joka ei sisältänyt haluttua itsehallintoa,
hylättiin ja islantilaiset laativat Jon Sigurdssonin, »Islannin
Snellmanin» johdolla uuden ehdotuksen, jossa suhde Tanskaan ehdotettiin
personaliunionin pohjalle järjestettäväksi. Islanti tunnustaisi vain
saman hallitsijan, mutta saisi täydellisen sisällisen itsehallinnon.
Ehdotus raukesi tyhjiin.
Mutta se ei siltä kuollut. Islannin koko uusin historia siitä pitäen
on tarkottanut saman ehdotuksen lopullista toteuttamista, ja myönnytys
toisensa jälkeen onkin Tanskalta saatu. V. 1874 Tanskan kuningas
Kristian IX antoi Islannille uuden perustuslain, jonka laatimisessa
eivät kuitenkaan saarelaiset itse olleet osallisina. Siinä säädetään,
että Islanti on erottamaton osa Tanskan kuningaskunnasta, mutta
että sillä on omat oikeutensa. Köpenhaminaan asetettiin erikoinen
ministeri Islannin asioita varten, ja hänen kauttaan kulkivat kaikki
saaren asiat kuninkaalle. Ministeri oli tanskalainen. Altingi sai
oikeuden yhdessä kuninkaan kanssa lakia säätää, ja sille yksinomaan
kuului verotusoikeus. Se jaettiin ylähuoneeseen ja alahuoneeseen.
Samalla Tanska suostui maksamaan Islannille vuosittain 60,000 kruunun
korvauksen sen johdosta, että Tanskan kruunu uskonpuhdistuksen aikana
oli korvauksetta anastanut Islannin kirkon omaisuuden.
Tämän perustuslain kautta koitti Islannille valoisampi tulevaisuus.
Samana vuonna, jona se julkaistiin, vietettiin saarella suurta
kansallista juhlaa. Oli kulunut tuhannen vuotta siitä, kun Ingolf
ensinnä saarelle saapui siirtokuntaa perustamaan. Ulkomaaltakin saapui
runsaasti vieraita tähän riemujuhlaan, ja parhaana kaikista Tanskan
kuningas itse, ensimäinen tanskalainen hallitsija, joka koskaan
saarella kävi. Hän toi mukanaan yllämainitun uuden perustuslain.
Se julkaistiin juhlallisesti Thingvallan lakeudella, samalla
käräjäpaikalla, jolla pakanalliset viikingit olivat saaren vapauden
aikana lakia säätäneet ja oikeutta jakaneet. Juhlan johdosta painettiin
taiteellisesti piirretty seinätaulu, joka nykyisin on jokaisen
islantilaisen pirtin seinällä.
Sen jälkeen on Islannin perustuslaki yhä kehittynyt ja saaren
itsehallinto käynyt yhä laajemmaksi. Naiset ensinnäkin saivat
kunnallisen vaalioikeuden. Islantilaiset olivat tyytymättömiä siihen,
että kuninkaalla oli oikeus nimittää puolet ylähuoneen jäsenistä,
ettei Islannin asiain ministeri ollut altingille vastuunalainen, ja
että hän lisäksi oli muukalainen ja asui Köpenhaminassa. Nämäkin
vaatimukset ovat islantilaiset saaneet sen jälkeen tyydytetyiksi. V.
1903 hyväksyttiin Islantia varten uusi valtiosääntö, jonka kautta
maaherranvirka poistettiin ja saari sai oman paikallisen ministerin,
jonka tulee olla täysin perehtynyt saaren kieleen ja laitoksiin ja
olla altingin istunnoissa läsnä. Vaalioikeutta laajennettiin ja
ylähuoneeseen lisättiin kaksi kansan valitsemaa jäsentä.
Näitten muutosten kautta on Tanskan sananvalta Islannin hallinnossa
käynyt sangen vähäiseksi. Saari hallitsee ja vallitsee itseään,
niinkuin se huomaa asiainsa ja varainsa sallivan. Mutta siltä eivät
islantilaiset mielestään vielä ole kaikkea saavuttaneet. Saarella on
semmoinenkin puolue, joka mieluummin kokonaan irtaantuisi Tanskasta.
Mutta toiselta puolen on siellä paljon vakavia miehiä, joiden mielestä
Islanti nyt voi kyllin vapaasti ruveta olojaan kehittämään ja pysyä
valtioyhteydessä, joka kuitenkin kaikitenkin turvaa sitä paremmin
kuin itsenäisyys, ja myös on parempi turva sen kansallisuudelle kuin
liittyminen johonkin suurvaltaan, esim. Englantiin, jota saarella
niinikään on haaveiltu.
Monella tavalla ovat Islannin olot vihdoin alkaneet kehittyä,
varallisuus lisääntyä, sivistys kohota. Se on muun muassa vihdoin
saanut sähkökaabeliyhteyden Europan kanssa.
Reykjavik, Islannin pääkaupunki, on Faxavuonon pohjukassa mitä
luonnonkauneimmassa ympäristössä, samalla paikalla, jossa aikanaan
Ingolfin jumalankuvat maihin ajautuivat ja johon hän sitten rakensi
talonsa. Mutta saaren tärkeimmäksi paikaksi Reykjavik, »savulahti»,
on vasta myöhään tullut. Vasta 18:nnen vuosisadan lopulla siitä tuli
Islannin pääkaupunki. Viime vuosisadan alussa siinä ei vielä ollut kuin
kolmisensataa asukasta, nykyisin sitä vastoin asukasluku jo nousee
päälle 8,000:nen. Kaupunki on rakennettu niemelle. Kolmella puolella
on maiseman kehyksenä komea jono tuntureita, toiset lähempänä, toiset
siintävässä etäisyydessä. Lännen ilmalle avautuu leveän vuonon ulappa,
Atlantin meri taivaanrantana.
Kun laivarannasta astumme kaupunkiin — jos postilaivalla saavumme,
niin on kaupunki tavallisesti lippupuvussa — niin tapaamme piankin
Itäkadun varressa melkoisen kivitalon, jossa maanpankilla on asuntonsa.
Sivukadun varrella on pääkatua lähellä postitalo, kivestä rakennettu
sekin. Tämän jälkeen näemme ministeriörakennuksen. Maanpankin talon
yläkerroksessa on saaren museo. Tulemme sitten torille, jonka keskellä
seisoo Thorvaldsenin, kuulun kuvanveistäjän, Islannin mainehikkaimman
pojan, pronssinen kuvapatsas. Torin varressa ovat tuomiokirkko ja
altingin tai o. Tuomiokirkko on verraten nuori rakennus, romanilaiseen
tyyliin rakennettu Sen sivulla on korkea obeliski, pystytetty
Hallgrimur Pjetursson nimisen runoilijan muistoksi. Tuomiokirkko on
pieni, siihen mahtuu tuskin enemmän kuin, puolentuhatta henkeä. Siinä
on alttarikuvana Thorvaldsenin lahjottama veistoteos, joka esittää
Johannes Kastajaa. Kansan luulon mukaan kirkko vajoisi, jos siinä
samalla haavaa alttarilla olisi yhdeksän pappia ja piispa kymmenentenä.
V. 1849 oli kerran pappeja vihittäissä juuri tämä luku pappeja ja
piispa alttarilla, ja kerrotaan, että sinä päivänä kirkossa oli
tavallista vähemmän väkeä. Mutta ei mitään sen kummempaa kuitenkaan
tapahtunut.
Altingin talo, joka on tuomiokirkon vieressä, on rakennettu tummasta
basalttikivestä. Sen alakerrassa on maankirjasto, jossa säilytetään
enemmän islantilaista kirjallisuutta kuin missään muualla. Suurimman
osan vanhoista islantilaisista kirjoistaan kirjasto kuitenkin sai vasta
perinnön kautta, kun eräs amerikalainen professori sille lahjotti
erinomaisen runsaan kokoelmansa. Toisessa kerroksessa ovat altingin
kokoushuoneet, ynnä pieni taulukokoelma. Se on kerätty etupäässä
ulkomaalaisten taiteilijain lahjain kautta. Kolmannessa kerroksessa on
Jon Sigurdssonin, »Islannin suurimman pojan», asuin- ja kuolinhuone,
ynnä maanarkisto, jossa muun muassa säilytetään erästä kirkon
esineluetteloa, vanhinta kirjotettua asiakirjaa, mitä pohjoismaissa on
olemassa. Vanhin osa siitä on kirjotettu vuoden 1180 vaiheilla.
Tuomiokirkon ja altingin talon takana on käsityötalo talouskouluineen
ja juhlasaleineen, jossa tanssijaiset, teatterinäytännöt ja konsertit
pidetään, ja sen takana soma lampi. Tämän takana on kolmenkertainen
tilava kansakoulu ja vapaakirkko. Järven takaa näkyy vehmaita niittyjä
ja etäämpänä korkealla kivimuurilla ympäröity hautausmaa kappeleineen.
Reykjavikin hautausmaalla moni risti muistuttaa ranskalaisiakin
merimiehiä, jotka ovat vaarallisessa merikalastuksessa kuolleet
vieraalla rannalla.
Jos palaamme takaisin tuomiokirkon luo, niin tapaamme Purokadun
varrella lyseon ja sen vieressä kivestä rakennetun lyseokirjaston.
Saman kadun varressa on matala talo, jossa Islannin ministeri asuu.
Huomaamme olevamme kansanvaltaisessa maassa. Talonpoikia eri osista
saarta tulee ministerin vastaanottohuoneesta, poltellen ministerin
lähtiessä tarjoomaa savuketta.