tilavia ja vankasti rakennettuja yksityisiäkin taloja. Mutta toiselta
puolen on kaupungin ulkolaidoilla paljon sikin sokin rakennettuja
vaatimattomia kalastajamajoja, joista pääkaupunki saa kalastajapaikan
luonteen. Kaupungin vieressä olevilta kukkuloilta on laajat ja
kauniit näköalat, joissa varsinkin valaistuksien ja värien lumoava
vaihtelu tenhoaa mieltä. Pilvisellä säällä on koko laajan näköalan
yleisväri harmaansinervä, päiväpaisteella on ruskahtava yleisvärinä,
illalla taas pilvettömällä säällä sinipunerva. Kirkkaana kesäiltana
ovat valaistukset sanomattoman kuulakat ja ihanat. »Kultaiset hapset
hajallaan menee aurinko mailleen», kuten eräs nykyinen islantilainen
runoilija sanoo. Muuan matkustaja kuvaa auringonlaskua seuraavasti:
»Verkalleen aurinko antaa kultaviittansa valua rinnaltaan ilovuoteensa
reunalle. Sinisellä keskitaivaalla hohtavat kultareunaiset pilvet,
kuin unessa loistaen. Taivaallisen puhdas henkäys henkimaailmasta
leviää tuntureille, jotka kirkastuneina, sinertävinä hymyilevät
katsojalle purppuraisen harsonsa takaa. Pian ne hohtavat ihmeteltävissä
violeteissa ja purppuraisissa vivahduksissa ja taivas itse leimuaa
määrättömäin ruskojen palossa. Uhkean kirkkaana lepää allamme
peilikirkas vuono, ei ainoakaan ääni, ei ainoakaan melu kanna
korvaamme. Sivulla päin kohoaa vuonon takana synkkä ja valtava Esja,
mutta sen takaa kimaltelee etäisyydestä, merestä nousten, häikäisevän
valkoisena ja jäiden peittämänä korkea Snaefellsjöökul. Vihdoin aurinko
senkin puhtaalle otsalle painaa jäähyväissuutelonsa ja katoo sitten
Esjan taa. Mutta taivas edelleenkin hehkuu, kunnes päivä uudelleen
upottaa valotulvaansa sen lukemattomien herkkien värien hiilloksen.»
Reykjavikissa vielä tapaamme paljon naisia, jotka käyttävät
samaa kansallispukua, jonka maaseudulla tapasimme. Oikeastaan
se ei kuitenkaan ole muinaisskandinavista juurta, vaan on
hollantilaisilta lainattu, mutta jo siksi vanha, että se täydelleen
käy kansallispuvusta. Miehet sitä vastoin yleiseen käyttävät
tavallista nykyaikaista kaupunkilaispukua. Kadut ovat jotenkin leveät
ja kivitetyt. Useimmat talot ovat puusta, useat kahdenkertaiset, ja
monet sinkillä verhotut suojaksi tulta ja sadetta vastaan. Monen
talon edustalla on samanlainen nurmikkopihamaa kuin maataloissakin.
Melkein kaikissa akkunoissa on valkoisten uutimien takana kukkia.
Kaduilla vallitsee vilkas liike. Kauppatalojen edustalla on oikeita
maalaiskaravaneja, sillä islantilainen talonpoika ei kaupunkimatkalla
tule toimeen yhdellä taikka parilla kuormalla, koska hänellä ei ole
teitä eikä ajoneuvoja. Hän ottaa matkaan puolikymmentä hevosta,
sälyttäen niitten selkään tavaransa. Samoin matkailijat retkille
lähteissään kulkevat ratsain. Ja sen vuoksi näkeekin Reykjavikin
kaduilla usein seurueita, varsinkin englantilaisia, herroja ja naisia,
aikuisia ja lapsia, jotka joukolla opastaan seuraten kannustavat pieniä
saarelaisia hevosiaan, lähtiessään joko geisireille, Thingvalla-järvelle
taikka Reykjavikin ympäristöön retkeilemään.
Mutta sotaväkeä ei näe missään, lukuunottamatta ulkomaalaisia
merisotamiehiä — muukalaisia sotalaivoja alati vierailee Islannin
vesissä, valvomassa kansalaistensa kalastusoikeuksia. Islannissa ei ole
ensinkään omaa eikä tanskalaistakaan sotaväkeä.
Mutta vilkkain liike vallitsee kaupungin satamassa. Hiiliä
Skotlannista, puutavaraa Ruotsista ja Norjasta, koneita Saksasta ja
Englannista, siirtomaatuotteita ja tehdastavaroita kaikista maista
väännetään vuonolle ankkuroineista laivoista veneisiin ja näistä
maalle. Taikka soudetaan veneillä hevosia odottavaan laivaan, johon nuo
potkivat ja tepastelevat eläimet vipukoneella nostetaan. Ne viedään
sitten johonkin Skotlannin hiilikaivokseen päivänsä päättämään.
Mutta Reykjavik onkin saaren melkein ainoa kaupunki. Isafjördur
luoteisniemellä, Akureyri pohjoisrannalla ja Seydisfjördur itärannalla
eivät ole kuin pieniä kauppaloita, joitten asukasluku tuskin nousee
tuhatkuntaa korkeammalle.
Reykjavikistä hallitaan maa ja sinne juoksevat sen edistyksen kaikki
langat. Saatuaan täydellisen itsehallinnon Islanti on ryhtynyt
virkeästi parsimaan niitä haittoja, joita monien vuosisatojen
laiminlyönti hallituksen puolelta on maan oloihin iskenyt. Isällisen
huolenpidon kautta saaren hallitus koettaa parhaansa mukaan edistää
elinkeinoja ja kohottaa sivistystä, parantaa yhdysliikettä ja kansan
toimeentuloa ja viihtymystä. Tosin ei saaren kansallisomaisuus ole
suuri, mutta sen sijaan sillä ei ole valtiovelkaa. Päin vastoin on
Islannilla melkoinen valtio-omaisuus, jonkinlainen vararahasto, joka
säilytetään suurien luonnononnettomuuksien varalle. Tämä vararahasto
nousee nykyisin enempään kuin kahteen miljonaan markkaan. Melkein yhtä
suureen summaan nousevat valtion vuotuiset tulot.
Reykjavikissa on perustettu puutarhaseura, joka koettaa kaikella
tavalla edistää puutarhakasvien, etenkin vihannesten viljelystä
saarella, sillä hyvällä hoidolla niistä saadaan Islanninkin koleassa
ilmastossa hyviä satoja. On niinikään perustettu maanviljelysseura,
jonka palkkaamat neuvojat matkustelevat pitkin saarta. Melkein joka
pitäjässä on maanmiesseura ja saaren neljässä läänissä kussakin
oma maanviljelyskoulunsa. Näissä etupäässä opetetaan heinämaitten
hoitoa, koska viljaa ei saarella ensinkään kasvateta. Reykjavikin
maanviljelysseuran toimesta on kautta saaren pantu toimeen melkoisia
maanparannuksia. Mutta vielä paljon enemmän on tehtävää. Nämä hyvät
harrastukset tuskin ovat muuta kuin alulla. Valtio puolestaan
kannattaa maanviljelysseurain toimintaa melkoisilla apurahoilla.
Lisäksi se kautta maan jakaa rahoja palkinnoiksi ja myöntää lainoja
maitten parantamiseksi. Erääseen maanviljelyskouluista on liitetty
meijerikoulu. Niille maanviljelijöille, jotka vievät maasta määrätyn
erän voita ja saavat siitä riittävän hyvän hinnan, maksetaan pieniä
vientipalkkioita elinkeinon elvyttämiseksi. Onkin jo perustettu
muutamia osuusmeijereitä, jotka Englannissa ovat saaneet verraten
hyviä hintoja voistaan. Karjain pienuus ja asutuksen hajanaisuus
kuitenkin vaikeuttavat meijerihoidon leviämistä. Vielä on myönnetty
varoja metsänistutuskokeisiin, Islannin rehukasvien tutkimiseen
ynnä taimitarhan perustamiseen. Näitä kokeita ja laitoksia johtavat
tanskalaiset ammattimiehet, mutta ne tietenkin ovat vähäisiä.
Kalastusta on koetettu edistää siten, että saaren rantavesien
suojelusta parannetaan, jota paitsi on perustettu Reykjavikiin
merikoulu. Kansaa kehotetaan lainoilla ja apurahoilla luopumaan
avoimista veneistään ja hankkimaan kannellisia. Valtion avulla on
niinikään eri osiin saarta rakennettu jäähuoneita kalan säilyttämistä
varten. Näillä jäähuoneilla on suuri merkitys varsinkin turskan
kalastukselle, koska niissä täkykalat säilyvät tuoreina. On myös pantu
toimeen biologisia tutkimuksia Islannin vesien kalanrunsauden ja kalain
elämänlaadun ilmi saamiseksi.
Käsitöillä on Islannissa tähän saakka ollut verraten vähän sijaa.
Ainoastaan pari prosenttia saaren väestöstä on käsityöläisiä. Mutta
ammatit ovat elpymään päin. Kotiteollisuus sitä vastoin on entisestään
surkuteltavassa määrin rappeutunut. Viime vuosisadan alkupuolella
islantilaiset melkein yksinomaan käyttivät kotikutoisia kankaita,
nykyisin sitä vastoin melkein kaikki villa viedään sinään maasta
pois ja käydään ostokankaissa. Viime aikoina on kuitenkin perustettu
pienempiä vesivoimalla käyviä villankehruutehtaita, joissa rahvas
halvalla hinnalla saa villansa langoiksi kehrätyksi. Altingin avulla
lienee jo saatu aikaan kutomokin, jota tämän vuosisadan alussa
ruvettiin puuhaamaan. Yleensä on halu teollisuuden kehittämiseen
Islannissa virkistymään päin. Vesivoimia sitä varten olisikin
tavattoman runsaasti. Ranskalaiset insinöörit ovat arvostelleet
Islannin vesivoiman 1,000 miljonaksi hevosvoimaksi. Englantilaiset
liikemiehet ovat ostaneet koskia kalsiumkarbiditehtaita varten.
Vuoriteollisuuden tuotteista on arvokkain kirkas kalkkisälpä, joka
omituisten valontaitto-ominaisuuksiensa vuoksi on erinomaisen
haluttua optillisiin koneisiin. Mutta tämä arvokas tuote, jota
saadaan kiteytyneenä laavakenttäin onkaloista, on vähenemään päin.
Ennen vanhaan Islannista vietiin ulkomaille paljon rikkiä, mutta
rikkiteollisuus on nykyisin seisauksissa. Viime aikoina on löydetty
kultaa. Islannin koko kauppavaihto on nykyisin noin 25 miljonaa markkaa.
Kulkuneuvoja on koetettu monella tavalla parantaa. Niitten hyväksi on
sen jälkeen, kun maa sai itsehallinnon, työskennelty enemmän kuin ennen
tuhannen vuoden kuluessa. On rakennettu melkoiset matkat rattailla
ajettavia maanteitä, varsinkin etelämaahan, vaikka kansa ei olekaan
vielä oppinut teitä käyttämään. Jokien poikki on rakennettu siltoja,
osaksi puusta, osaksi raudasta. Teitten rakennusta johtaa valtion
palkkaama insinööri, jolla on apunaan joukko rakennusmestareita. Mutta
suurimmassa osassa saarta ovat polut kuitenkin edelleenkin ainoat
liikeväylät, ja kauan kuluu, ennenkun Islannissa on kauttaaltaan
kunnolliset ajettavat tiet. Rautatietä ei ole alkuakaan. Kulkuneuvojen
puutteellisuus on syynä siihen, että kaikki tarpeet, varsinkin
rakennusaineet, mitä satamista tuodaan, kyläkunnissa kohoavat osaksi
kahdenkertaiseen hintaan, ja toiselta puolen se, että maalaiset
tuotteistaan saavat suhteellisesti hyvin huonot hinnat. Rannikolla ovat
liikkeet paremmat, sillä höyrylaivat kulkevat pitkin rannikkoa poiketen
kaikkiin tärkeämpiin paikkoihin.
Kautta maan on järjestetty postiliike. Ulkomaiden posti saadaan
säännöllisesti joka toinen viikko ja kesällä joka viikko. Mutta
talvella on postilaitoksen hyvin vaikea ylläpitää yhteyttä
toimistojensa ja pysäkkiensä kanssa myrskyjen ja tuiskujen vuoksi.
Usein silloin tulvillaan olevat joet vievät postinkuljettajalta laukun,
kun hän hevosineen joen poikki yrittää. Telefoneja ei ole kuin joku.
Sähkölennätysyhteyteen mannermaan kanssa Islanti vihdoin on päässyt.
Sähkölennätysyhteydestä on paljon hyötyä varsinkin ulkomaalaisille
aluksille, jotka kalastavat Islannin vesillä. Islannista saadaan myös
erittäin arvokkaita ilmatieteellisiä sähkösanomia.
Islanti on viime aikoina uhrannut pienistä varoistaan vuosittain noin
800,000 markkaa kulkuneuvojen parantamiseksi. Enin osa tästä summasta
käytetään teitten ja siltojen rakentamiseen.
Suuri lievennys kansalle oli, kun vihdoin saatiin järjestetyksi
saarelle lääkärinhoitokin, sillä ilman sitä oli kauan täytynyt toimeen
tulla. Vaikka ilma onkin hyvin vapaata tauti-iduista, niin on saarella
kuitenkin omituiset tautinsa, jotka osaksi aiheutuvat yksipuolisesta
ja usein pilaantuneesta ravinnosta ja toiseksi ilmaston kosteudesta
ja koleudesta ja vaivalloisesta työstä myrskyissä ja pakkasissa. Maa
on, pienuudestaan huolimatta, jaettu moneen kymmeneen lääkäripiiriin
ja Reykjavikiin on perustettu oma lääkärikoulu. Sitä paitsi on eri
paikoissa koko joukko yksityisiäkin lääkäreitä. Islannissa siis on
aina paria tuhatta henkeä kohti piirilääkäri. Sairashuoneita sitä
vastoin on vain 6. Mutta sitkeässä asuu vielä kansassa luottamus
kaikenlaisiin puoskareihin. Seuraukset terveydenhoidon kehittämisestä
ovat jo ilmeiset; terveydentila Islannissa on huomattavassa määrässä
parantunut. Keskimääräinen ikä on viimeisen vuosisataneljänneksen
kuluessa kohonnut kokonaista 10 vuotta. Varsinkin lasten kuolevaisuus
on vähentynyt. Suurimpana syynä terveysolojen parantumiseen on
kuitenkin varallisuuden yleinen lisääntyminen. Islannin pahimpia
vitsauksia on eräs loistauti, johon likaiset astiat ovat syynä,
ja pitalitauti, jota varten on rakennettu erikoinen sairashuone.
Keuhkotauti, joka ennen oli melkein tuntematon, on viime aikoina
lisääntynyt kamalassa määrässä.
Islannista ei puutu yleisiä hyväntekeväisyyslaitoksiakaan. Niitten
tarkotus on auttaa semmoisia ihmisiä, jotka tavalla tai toisella ovat
menettäneet osan ruumiin tai sielun toimikyvystä.
Ikävakuutus on ratkaistu omituisella tavalla. Jokaiseen kuntaan
kautta saaren on perustettu rahasto heikkojen ja iäkkäitten
kansalaisten auttamiseksi. Jokainen, jolla on varoja, on velvollinen
vuosittain maksamaan jonkun pienen määrän näihin rahastoihin. Niistä
sitten jaetaan apurahoja semmoisille vanhuksille taikka työkykynsä
menettäneille, jotka eivät nauti vaivaisapua ja jotka ovat aikanaan
rahastoja maksuillaan kartuttaneet.
Uusin kultuurisaavutus on oma yliopisto. Se on Reykjavikissä avattu
ja alkanut toimensa. Mutta moni pudistaa päätään, että lieneekö niin
harvalukuisen väestön kesken sentään riittävää työalaa niin vaativalle
oppilaitokselle.
Suurta sitkeyttä ja itsetietoisuutta osottaa sekin, että näin pieni
kansa on voinut kautta aikain säilyttää omakielisen kirjallisuuden.
Huolimatta siitä, että Islannin väkiluku oli vähentynyt muutamaan
kymmeneen tuhanteen, huolimatta siitä, että saari joutui sukulaiskansan
ja -kielen vallan alaiseksi, — Norjan kirjakielen sama vallanalaisuus
muutti tanskalaiseksi, — säilytti Islanti omankielisen kirjallisuutensa
ja on kirjakieltään kehittänyt siihen määrään, että se monessa
suhteessa nykyisin on maanosamme kehittyneimpiä.
Ei kurjimpana rappioaikanaankaan Islanti kokonaan puuttunut
kirjallisuutta, vaikka kieli melkoisessa määrin ottikin itseensä
tanskalaisuutta ja vaikka vanhat runouden lajit aikain kuluessa
melkoisessa määrin rappeutuivat. Mutta vasta yhdeksännellätoista
vuosisadalla tapahtui saaren kirjallinen, samoin kuin valtiollinenkin
uudesta syntyminen.
Islannin uuden kirjallisuuden voimme sanoa syntyneen uskonpuhdistuksen
ajalla. Mutta kahtena sitä seuraavana vuosisatana se kuitenkin vielä
oli sangen yksitoikkoinen ja puuttui alkuperäisyyttä. Runouden alalla
viljeltiin varsinkin virsien tekoa. Satuja, ritarijuttuja kirjotettiin
runomuotoon. Kahdeksannentoista vuosisadan loppupuoliskolla eli Jon
Thorlaksson, pappi ammatiltaan, joka oli Islannin huomattavin kääntäjä.
Hän käänsi äidinkielelleen paljon englantilaista, saksalaista ja
tanskalaista runoutta, varsinkin Miltonin »Kadotetun paratiisin»,
joka käännös on taiteentuntijain arvostelun mukaan paras, mitä siitä
on milläkään kielellä olemassa, jopa monessa suhteessa alkuteostakin
etevämpi. Tämä on sitä huomattavampaa, kun Jon Thorlaksson'in täytyi
suorittaa käännöksensä tanskalaisesta käännöksestä. Koko elämänsä tämä
pappismies taisteli mitä suurinta köyhyyttä ja puutetta vastaan. Hänen
kirjallinen työnsä herätti niin suurta huomiota ulkomaillakin, että
eräs englantilainen seura hänelle myönsi melkoisen runoilijaeläkkeen.
Hän kuitenkin kuoli samana vuonna, kun sai ensi kerran vastaanottaa
tämän avustuksen. Tapaus osottaa, kuinka suurella rakkaudella
Englanninkin kirjallisissa piireissä vielä muisteltiin sitä maata ja
kansaa, joka säilytti Pohjoismaitten suurenmoisen vanhan kansanrunouden.
Islannin kirjallinen uudistus tapahtui kuitenkin oikeastaan vasta
yhdeksännellätoista vuosisadalla, jolloin kolme etevää islantilaista
perusti »Fjöinir» nimisen aikakauslehden. Tämä kirjallinen
uudestasyntyminen, joka kävi käsi kädessä valtiollisen vapausliikkeen
kanssa, sai Europan mannermaalla tapahtuneen heinäkuun vallankumouksen
kautta virikettä. Kielen puhdistamisessa ja jalostamisessa saivat
islantilaiset tanskalaisen kielimiehen Rasmus Raskin etevää ja uutteraa
apua. Lyyrillisinä runoilijoina olivat Bjarni Thorarenesen ja Jonas
Hallgrimsson muita etevämmät. Edellisellä oli aatteen syvyys ja tunteen
voima, jälkimäinen taas hallitsi muodon ja kehitti kielen runollista
sanontaa. Edellistä on sanottu Islannin Götheksi, jälkimäistä sen
Schilleriksi. Näitten jälkiä ovat sitten kulkeneet monet muut, ja
niinpä Islannilla on arvokas uudenaikainen kaunokirjallisuus, joka
kunnialla pitää puoliaan muitten pohjoismaitten kirjallisuuden rinnalla
ja jatkaa saaren vanhoja traditsioneja. Nuorin polvi on saanut
vaikutuksia varsinkin Georg Brandesin kautta Köpenhaminan yliopistossa,
jossa saaren nuoriso on viimeiseen saakka käynyt opiskelemassa.
Kielen uudistamisessa ovat islantilaiset koettaneet mikäli mahdollista
välttää muukalaisten sanojen lainaamista. He ovat muodostaneet sangen
paljon uusia sanoja, jonka vuoksi islantilaisen kirjan lukeminen
tuottaa vaikeuksia sillekin, joka on kansankieleen perehtynyt.
Muut taiteet sitävastoin ovat Islannissa heikolla pohjalla, jota
ei olekaan ihmettelemistä, sillä ne aina tarvitsevat varakkaampaa
ympäristöä ja suurempia oloja menestyäkseen. Vanhoina aikoina oli
taidekäsityö saarella kuitenkin korkealla kannalla, taidekutominen,
koruompelu, hienompi metalliteollisuus ja puunleikkaus. Vanhain
islantilaisten kodeissa olivat pihtipielet, ovet, patsaat ja orret
koristellut kaikenlaisilla kuvanveistoilla, etenkin jumalankuvilla, ja
seinät verhottiin taidokkailla kuvakankailla, joihin usein oli kuvattu
pitkiä juttuja ja sankaritapauksia. Koko joukon muistoja on säilynyt
tämän muinaisen teollisuuden ajoilta. Taiteelliset käsityöt eivät
kuitenkaan ole vieläkään aivan lopen hävinneet.
Mutta varsinaisia kuvaavia taiteilijoita Islannilla tuskin on
muuta kuin nimeksi, lukuun ottamatta Thorvaldsenia, joka kokonaan
eli Tanskassa. Paremmalla menestyksellä on sävellystä harjotettu,
vaikkei Islanti olekaan synnyttänyt semmoista säveltäjää, jonka maine
olisi levinnyt saaren ulkopuolelle. Näytelmätaide on vielä kokonaan
seuranäytäntöjen pohjalla.
Islannin valtio koettaa varainsa mukaan edistää saaren taiteellista ja
kirjallista elämää. Muun muassa se maksaa vuotuisia avustuksia viidelle
runoilijalle, vaikkeivät nämä avustukset luonnollisestikaan ole suuria.
Islanti on synnyttänyt useita huomattavia tiedemiehiä ja tutkijoita,
joista kuitenkin useat ovat suurimman osan elämäänsä vaikuttaneet joko
Tanskassa taikka muitten ulkomaitten yliopistoissa, koska saaren omat
varat eivät ole riittäneet varsinaisen tutkimuksen kustantamiseen.
Kuuluin Islannin nykyään elävistä tiedemiehistä on Thorvaldur
Thoroddsen, jonka teokset Islannin maantieteestä ja maantieteen
historiasta, sen geologisesta rakenteesta ovat perustavaa laatua ja
ovat tulleet useille sivistyskielille käännetyiksi.
Näin olemme tutustuneet tuohon syrjäiseen omituiseen maahan
Atlanninmeren ja Jäämeren välillä. Olemme tutustuneet sen sankariaikaan
ja vanhaan runouteen, jonka vuoksi sillä kaikkien germanisten kansain
kesken on niin vakaantunut maine ja suuri mielenkiinto, olemme
tutustuneet sen voimalliseen luontoon ja valtaviin luonnonilmiöihin,
joitten puolesta se voittaa kaikki, mitä maanosassamme on nähtävää,
ja olemme nähneet, kuinka tämän saaren pieni kansa vähitellen
ulkonaisesta holhouksesta vapauduttuaan on alkanut kehittää
elinkeinojaan ja aineellista ja henkistä viljelystään vakaalla
aikomuksella edelleenkin pysyä kansana, lisääntyä ja vaurastua kaikilla
kultuurin aloilla. Islannin esimerkki on kieltämättä rohkaiseva
muillekin pienille kansoille, jotka epäedullisissa oloissa koettavat
olemuksensa säilyttää. Arvokkaana apuna olemassa olon taistelussa ja
edistysriennoissa Islannilla kieltämättä on se yleinen myötätunto, jota
se varsinkin germanilaisten kansain kesken nauttii. Ne suosivat sitä
muinaisuutensa säilyttäjänä ja tuntevat sitä kohtaan sankarimuistojen
heimohellyyttä. Sen vuoksi Islannin pyrkimykset ja saavutukset
herättävät suurempaakin huomiota kuin muutoin olisi asian laita.
* * * * *
Tätä teosta varten on mukaillen käytetty seuraavia lähteitä:
C. Rosenberg: Traek af Livet paa Island i Fristaats-Tiden. Köpenhamina,
1871,
J. C. Poestion: Island, das Land und seine Bewohner. Wien, 1885.
Th. Thoroddsen: Vulkaner og Jordskjaelv paa Island. Köpenhamina, 1897.
Valtyr Gudmundsson: Islands Kultur ved Aarhundredskiftet 1900.
Köpenhamina, 1902.
Paul Herrmann: Island in Vergangenheit und Gegenwart, Leipzig,
1907—1910.