ne ovat paljoa pienempiä. Niitten seinät ovat usein kauttaaltaan
vulkanisen lasin silaamat ja katosta riippuu mitä ihmeellisimpiä
punaisia laavapuikkoja. Monessa paikoin on laavamaissa kattilan
tapaisia kuoppia, jotka ovat syntyneet jonkun onkalon sortumisen
kautta. Alemmissa seuduissa on näissä kuopissa usein verraten
erinomaisen runsas kasvillisuus. Laavamaat rotkoineen ovat kettujen
mieluisimpia tyyssijoja. Sieltä ne tekevät hyökkäyksiään talonpoikain
lammaslaumoja vastaan. Ne tarjoovatkin revolle lukemattomia koloja,
käytäviä ja rotkoja suojapaikoiksi, joten ketut toisissa seuduissa
ovatkin lisääntyneet, niin että niitä on tuhansia. Ne ovat koko seudun
maanvaivana. Niitä on koetettu hävittää ampuma-aseilla ja myrkyllä,
mutta huonolla menestyksellä.
Paitsi edellä mainittuja halkeamia, jotka ovat syntyneet laavamaitten
jäähtymisen kautta, on niissä melkein kaikissa halkeamia, jotka
ovat syntyneet aivan toisella tavalla, niinkuin niitten määrätty
kulkusuuntakin osottaa. Nämä halkeamat ovat syntyneet sen kautta,
että koko maa on laajalla alueella vajonnut, ja ne voivat olla
penikulmien mittaiset. Niitten yleinen suunta on pohjoisesta etelään,
pienillä poikkeuksilla. Semmoinen maanvajoamisen kautta syntynyt kuru
on Thinvallan käräjälakeutta rajottava Allmannagjaa, josta ennen
olemme kertoneet. Semmoisilla laavamailla, joitten pinnalle jo on
ennättänyt rapautua multaa, osottavat halkeamia useinkin vihannat
kasvillisuusvyöhyhykkeet, sillä halkeamien syrjillä on kasvistolla
usein enemmän multaa. Sen vuoksi onkin semmoisia vihantia vyöhykkeitä
pitkin vaarallinen ratsastaa, sillä niitten alla usein väijyy
petollisia rakoja ja kuiluja, joihin mies voi ratsuineen suistua. Mutta
varsinkin talvella, kun kaikki on lumen peitossa, on laavamailla sangen
vaarallista kulkea.
Islannin laavamailla tavataan yleiseen pieniä kuonakratereita eli
kekoja, toisinaan sadottain pienellä alalla, sikin sokin siellä täällä.
Nämä kuonakeot eivät kuitenkaan ole maanalaisen purkauksen kautta
syntyneet, vaan ne ovat sulan laavan itsensä muodostamat. Virratessaan
jonkun järven kautta, taikka suon päällitse laava ottaa itseensä
niin paljon vesihöyryä, että sillä paikalla alkaa tavallaan uusi
purkaustoiminta, vaikk'ei sen ahjo tällä kertaa olekaan syvemmässä kuin
itse laavavirrassa. Tätä purkausilmiötä voi kestää hyvin kauan, missä
laavavirta on kyllin paksu. Jäähtyneen laavavirran päälle semmoisilla
paikoin jää lukematon joukko kuonakeiloja, jotka ovat kuin suuria
myyränpesiä. Toisinaan nämä pienet purkauskeilat uuden laavavirran
tullessa irtaantuvat perustuksestaan ja uivat uuden virran pinnalla,
kunnes siihen sulavat ja vaipuvat. Laavavirrat pinnaltaan nopeaan
jäähtyvät, mutta syvemmältä ne kauan pysyvät lämpöisinä. Toisinaan
voi viiden vuoden vanha laavavirta olla pari metriä pinnan alla vielä
niin lämmin, että vesi siinä kiehuu. Maan sisästä purkautuessaan
laava sisältää hyvin paljon vesihöyryä, joka laavavirran juostessa
haihtuu ilmaan, alussa pitkin koko pintaa, sitten ainoastaan raoista
ja halkeamista. Vesihöyryn seassa on kaikenlaisia muitakin höyryjä,
ja niistä laavavirran pinnalle kiteytyy monenlaisia rikki-, kloori-
ja rautayhdistyksiä. Jäähtyessään laava enimmäkseen jakoilee
säännöllisiksi lohkareiksi taikka pystyiksi patsaiksi. Patsaat seisovat
aina kohtisuorassa jäähtymispintaa vastaan. Vanhain laavavirtain
patsaat muodostavat hyvin omituisia maisemia, varsinkin missä meren
aallokko on päässyt laavavirran päätä pois murtamaan ja paljastamaan
sen sisustan ja monella tavalla syrjää muotoilemaan. Patsaat ovat
säännöllisiä kuusitahoisia ja toisinaan lähes pariakymmentä metriä
korkeat. Kauneimmat patsasmaisemat ovat Stapin luona Snaefellesnesillä.
Rannikko sillä paikalla päättyy jyrkkiin kallioseinämiin, koska meri
on vähitellen murtanut helmaansa suuren laavavirran pään. Siten on
muodostunut jyrkkäsivuisia lahtia ja niemiä ja ulkona meressä on
lukematon joukko äkkijyrkkiä kallionkärkiä ja torneja, jotka ovat
muodostuneet somista, mitä erilaisempiin asennoihin asettuneista
basalttipatsaista. Kallionkärjillä, nikamilla ja koloissa asustaa
lukemattomia vesilintuja, toiset vakavina ja alallaan kapeilla
kiviportaillaan, toiset uutterassa kalanpyyntihommassa, ja ilmassa
elämöi ja kirkuu suuria parvia. Kallioseinämät ovat toisin paikoin
lähes kolmekymmentä metriä korkeat, mutta aallot hyökyvät niitä vastaan
niin suurella voimalla, että tyrskyt lentävät korkealle yli äyräitten.
Aivan Stapin kalastajakylän vieressä on kolme omituista luolaa.
Kallioseinämä on rakentunut valtavista pystyistä basalttipatsaista
ja aallokko on niihin kovertanut kolme suurta porttia, pihtipieliksi
solakat basalttipatsaat. Luolain katto on murtunut, niin että niihin
on helppo nähdä kallioitten päältä. Näköala on mitä omituisin. Syvällä
alla kuohuu meri katkenneitten patsaitten ympärillä ja jokaisen patsaan
päällä istuu lepäileviä merilintuja, ilmassa taas suuret lokkiparvet
kirkuen lentelevät ja kiitävät kaariaan korkeitten goottilaisten
holvien alla. Myrskysäällä rantahyökyjen rajuus näissä luolissa on
suunnaton. Vesi purskuu suurina patsaina ilmaan luolain luhistuneista
kattoaukoista. Mutta kauniilla säällä voi luoliin vaaratta soutaa
veneellä.
Islannin laavavirrat eivät yleensä kulje nopeaan, paitsi hyvin
viettävällä maalla. Niitten rinnalla pysyy helposti kävellen, ja
on aikaa seisoskellakin. Mutta hyvin viettävällä maalla ne valuvat
nopeaan. Vuoristossa ne muodostavat suuria laavakoskia. Suuremmoisen
näön tarjoo semmoinen laavakoski, kun se hehkuvan punaisena kopruna
kaatuu syvyyteen kallion jyrkänteeltä taikka koskena laskee jyrkkää
rinnettä. Reykjanesin niemellä on muutamia vanhoja laavakoskia,
jotka ovat Islannin suuremmoisimpia. V:n 1390 purkauksessa laava
siellä neljänä 250 metriä korkeana könkäänä hyppeli alas korkeata
vuorenseinämää. Mutta enimmäkseen laavavirrat valuvat niin loivia
rinteitä, että niitä tuskin rinteiksi huomaa. Ne sen vuoksi etäältä
nähden näyttävät mustilta järviltä. Toisin paikoin ne, sisällisen
sitkeytensä vaikutuksesta, voivat virrata mäkeä ylöspäin, kun se ei ole
neljättäosaa astetta jyrkempi. Mutta ihmeellisintä on, että sula laava
korkealla ylämaassa, lähellä lumirajaa, voi virrata lumikentän poikki
sulattamatta sitä. Niinpä tavataan Odaadahraunin suuren tulivuoren
Askjan luona toistatuhatta metriä korkealla merenpinnasta kerroksia,
joissa on vuorotellen laavaa ja lunta. Laavan jäähdyttyä on lumi jäänyt
sen sisään kerrokseksi, niinkuin muutkin kallioiset.
Paitsi laavaa syytävät tulivuoret ilmaan paljon kuonaa, »pommeja» ja
tuhkaa. Ankarat höyryräjähdykset tulivuoren sisässä hajottavat osan
laavasta pieniksi riekaleiksi, rakeiksi ja hienoksi pölyksi, ja samalla
kuuluu maan sisästä ankaraa jyrinää ja pauketta. Kun Hekla ja Katla
heräävät toimeen, niin kuuluu pauke usein etäälle ja maanalainen jyry
ilmaisee asukkaille jo aikoja ennen purkausta, että se on tulossa.
Kraterista alkaa nousta valtaavia höyry- ja tuhkapatsaita, jotka
korkealla ilmassa tuulen mukana leviävät, niin että patsas yläpäästä
on kuin laakalatvainen puu. Heklan tuhkapatsas toisinaan on viittä
kilometriä korkea ja se näkyy kauas, vaikka välillä onkin paljon
muita vuoria. Laavakappaleita lentää korkealle ilmaan, josta niitä
sitten satelee laajalle alalle. Heklan purkauksessa v. 1510 sai eräs
mies ilmasta putoovan laavakappaleen eli »pommin» kautta surmansa
enemmän kuin kolmen penikulman päässä. V. 1766 lensi nyrkin kokoinen
laavakappale aina pohjoisrannalle saakka, viidentoista penikulman
päähän.
Hienompi tuhka ensinnä nousee korkealle ilmaan ja sitten leviää
laajalle alalle. Toisinaan sitä sataa vielä Norjassa ja Ruotsissakin
saakka, ja vielä paljon laajemmalla alueella se värittää auringonlaskut
ja muuttaa päivän valon. Puolessa vuorokaudessa se toisinaan kulkee
Atlantin meren poikki Norjaan.
Tulivuorenpurkauksien kaikista ilmiöistä ovat tuhkasateet Islannissa
tuhoisimmat asutukselle. Tuhka peittää niityt ja vainiot, karjaa kuolee
rehun puutteeseen ja tauteihin, joita vulkaninen tuhka synnyttää,
kun karja sitä syö yhdessä ruohon kanssa. Usein täytyy islantilaisen
silloin teurastaa suurin osa karjoistaan, ja laajat seudut sen kautta
joutuvat nälänhädän alaisiksi. Mutta ei millään purkauksella ole ennen
ollut niin tuhoisia seurauksia kuin Skaftaan suurella purkauksella v.
1783. Tuhkasade silloin turmeli laitumet melkein koko Islannissa, karja
täytyi enimmäkseen teurastaa, siitä oli seurauksena yleinen nälänhätä
ja taudit, ja saaren talous kärsi moneksi ajaksi korvaamattoman
vaurion. Suuri osa asukkaistakin kuoli.
Tuhkan alkaessa sataa päivä pimenee niin synkeäksi, ettei toisinaan näe
omaa kättään. Taloissa täytyy polttaa kynttilää keskellä päivääkin.
Ilma tuhkahiukkasten hankauksesta muuttuu niin sähköiseksi, että taivas
yhtämittaa leiskuu salamoissa. Varsinkin tulivuorien seuduilla ovat
salamailmiöt suurenmoiset ja siellä näkee maassa paljon »lasijuuria»
semmoisilla paikoilla, joihin salama on iskenyt. Sauvan päästä, jopa
sormenkin päästä purkautuu sähkö ilmaan pienenä »Elmon tulena». Tuhka
sekottaa merivedenkin laajalti siihen määrään, että kalastus siitä
joksikin aikaa turmeltuu. Vielä seuraavana vuonna löytyy pyydettyjen
kalojen vatsasta pieniä hohkakiven kappaleita, joita ne ovat nielleet.
Islannin kaikkien tulivuorien ympärillä on lukemattomat joukot n.s.
vulkanisia pommeja. Ne ovat suurempia tai pienempiä laavapisaroita,
jotka ilmassa lentäessään pyöristyvät, taikka kiertäessään saavat
omituisen kierremuodon, ja sitten jäähtyessään toiset pitävät muotonsa,
toiset pudotessaan litistyvät. Tuhka taas on koottu pienistä kiteistä,
kiteitten kappaleista ja lukemattomista lasihitusista. Vulkaninen
hiekka on samanlaista kokoomukseltaan, sen hiukkaset vain ovat
suurempia. Usein tuhkasta löytyy suurempiakin säännöllisen muotoisia
kiteitä, jotka ovat muotonsa saaneet jo tulivuoren sisässä. Askja on
toisinaan ilmaan syytänyt jonkinmoisia hienoja lasirihmoja, jotka
yhteen kietoutuneina ovat maahan sataneet. Toisinaan on tuhka niin
hapanta, että se polttaa lampaitten villoihin mustat laikat. Sade, joka
tämän tuhkan ilmassa häälyessä sataa, on katkeraa ja myrkyllistä.
Islannin korkeimmat tulivuoret kohoavat paljon yli lumirajan. Niitten
päällä on vahvat laajat maajäätiköt, jöökulit. Semmoisia ovat
tulivuoret varsinkin Islannin etelärannikolla, Myrdalsjöökulin ja
Vatnajöökulin seuduilla. Kun nämä tulivuoret puhkeavat purkaukseen,
niin siitä seuraa suurenmoinen taistelu veden ja tulen välillä. Suuria
maajäätiköitä sulaa äkkiä ja suunnaton vesitulva syöksyy alamaille,
kuljettaen mukanaan huoneen korkuisia jääröykkiöitä ja pyyhkäisten
pois kaikki, mitä tielle sattuu. Toisinaan vesi on niin kuumaa, että
se polttaa. Tämänkaltaisia ovat varsinkin Katlan purkaukset, jotka
ovat laatuaan suurenmoisimpia ilmiöitä, mitä on koko maailmassa.
Lähimmälle ympäristölleen ne ovat suunnattoman tuhoisat. Ne ovat
muuttaneet aikanaan asutun rantalakean tulivuoren ja meren välillä
suureksi, aivan autioksi hiekkaerämaaksi, jonka läpi vetevät likaiset
jöökulivirrat kiertelevät. Jöökulitulvat ovat näille hiekoille
äkkipikaa luoneet melkoisia harjuja, toisinaan taas pyyhkäisseet pois,
mitä edelliset tulvat ovat rakentaneet. Ne täyttävät meren jäillä
silmän siintämättömiin ja usein laajentavat rantalakeata, niin että
purkauksen päätyttyä voidaan käydä kuivin jaloin semmoisissa paikoin,
missä sitä ennen kalastettiin monta kymmentä metriä syvässä vedessä.
Monta kertomusta näistä menneinä aikoina tapahtuneista purkauksista
ja jöökulitulvista on säilynyt. Ensimäinen on aivan taruperäinen. Sen
mukaan asui rannikolla Katlan alapuolella kaksi mahtavaa viikinkiä,
joista toinen jo oli sokea. He elivät huonoissa naapuriväleissä ja kun
tuli jöökulitulva, ensimäinen, joka tapahtui sen jälkeen kun seutu
tuli asutuksi, niin he luulivat sitä toinen toisensa loitsimaksi
vedenpaisumukseksi ja sitten vuorotellen noituivat sitä toisen ja
toisen maalle, kunnes lopulta huomasivat viisaammaksi sopia siitä,
että annettiin veden juosta keskiväliä mereen. Siten kummankin talo
pelastui. Katlan vulkanihalkeama on purkauksien välillä aina täynnään
lunta ja jäätä ja suuri jäävirta ulottuu siitä aina alankomaalle
saakka. Purkauksen tapahtuessa tämä jäävirta murtuu ja osaksi sulaakin.
Siitä syntyy niin runsaasti vettä, että noin 3 peninkulman pituinen,
2 1/2 peninkulman levyinen hiekkatasanko kokonaan muuttuu kuohuvaksi
koskeksi. Siitä syystä asutus ei enää uskalla hiekoille asettua,
vaikka purkauksien väliajat ovat sangen pitkät. Ennen vanhaan oli
hiekoilla paljonkin taloja, mutta jöökulitulvat ovat pyyhkäisseet
pois jokaisen. Seudun nykyiset asukkaat asuvat sata metriä alankoa
korkeammalla tunturien liepeillä, josta he voivat kuin kotkan pesästä
katsella lakeudella tapahtuvaa luonnonraivoa. Lähellä Katlaa on
toinenkin samanlainen tulivuori, joka ei kuitenkaan ole ollut toimessa
historiallisella ajalla, mikäli tiedetään.
Vatnajöökulin eteläreunallakin on eräs maajäätikön peittämä tulivuori,
joka jotenkin usein on toimessa. Sekin synnyttää silloin suuren
jöökulitulvan, joka ei kuitenkaan tee sanottavia vahingoita, kun tämä
tulivuori on asumattomassa seudussa. Mutta moneksi aikaa se silloin
saattaa rannikolla katkaista kaikki yhteydet.
Kulkuyhteys Islannin etelärannikolla on suurien maajäätiköitten
kohdalla muutoinkin tavattoman vaikea, teitä ja siltoja kun on
mahdoton pitää. Lukuisat, alati paikkojaan siirtelevät jöökulijoet,
jotka kuohuen vyöryvät esiin maajäätiköiden alta ja joista jotkut
ovat melkein yhtä leveät kuin pitkät, ynnä silloin tällöin uudistuvat
purkaustulvat tuhoisivat nopeaan kaikki rakennukset, mitä ihminen
yrittäisi yhdysliikkeen helpottamiseksi rakentaa.
Oraefajöökul, jonka huippu kohoo 1959 metriä ilmaan Vatnajöökulin
eteläreunassa, on niinikään tulivuori. Sekin on vahvan maajäätikön
peitossa, joka purkauksen tapahtuessa joko sulaa taikka irtaantuu
alustastaan ja jäävuoriksi murtuen syöksyy alas rannikolle.
Suurin purkaus, mitä tällä tulivuorella tiedetään olleen, tapahtui
v. 1362. Purkaus tulvineen pyyhkäsi pois 40 talonpoikaistaloa ja
2 pappilaa ihmisineen ja karjoineen yhtenä ainoana päivänä. Tuhka
levisi ilmavirtain mukana laajalle ja pimeä oli niin sankka, ettei
keskipäivälläkään nähnyt tietä kulkea. Purkauksen jälkeen myrskyt
kasasivat tuhkan huoneen korkuisiksi nietoksiksi. Muutoin tästä
suuresta luonnonmullistuksesta on vain niukasti tietoja. Mutta vielä
puolen vuosituhannen kuluttua muistelivat seudun asukkaat siitä taruja.
Muuan paimen oli ajanut kotiin lammaslaumaansa ja piiat paraillaan
alkaneet lypsää. Silloin kuului jöökulista paukaus ja vähän myöhemmin
toinen. Paimen arveli, että tuskin oli syytä kolmatta odottaa ja juoksi
minkä pääsi läheiselle vaaralle, jossa hän piiloutui rotkoon.
Kohta kuului sitten kolmaskin paukaus, jöökulitulva murtautui alamaalle
ja vei mukanaan koko kyläkunnan. Paimen oli, niin kertoo taru, ainoa,
joka hengissä vältti vaaran. Mutta sen mukaan mitä tiedetään, ei
mikään näistä jöökulien peittämistä tulivuorista ole laavaa purkanut,
vaan laava on niissä muuttunut tuhkaksi, kuonaksi ja hohkakiveksi,
jota on lennellyt laajalti joka puolelle. On mahdollista, että sulava
lumi juuri on syynä siihen, että kraterissa oleva laava yhä uusien
höyryräjähdyksien kautta näin hajoo hienoksi soraksi ja pölyksi, sitä
myöten kun sitä syvyydestä ylös kumpuaa.
Reykjanes, joka pistää mereen Faxavuonon eteläpuolella, on kauttaaltaan
tuliperäinen ja laavavirtain peitossa. Siellä on paljon kuumia
lähteitä ja lukemattomia halkeamista nousevia höyrypilviä. Niemimaan
kärjessä on meren pohjassa tulivuori, joka usein on ollut toimessa.
Varsinkin kolmannellatoista vuosisadalla sillä oli monta purkausta,
meren pohjasta kohosi pintaan kuonasaaria, jotka kuitenkin pian
jälleen katosivat. V. 1783, vähän ennen kuin Skaftaan suunnaton
laavapurkaus tapahtui Vatnajöökulin juurella, olivat merenpohjan
tulivuoret Reykjanesin edustalla vilkkaassa toimessa. Merenpinta
oli kymmenien penikulmien piirissä niin täynnään hohkakiveä, että
laivain oli vaikea läpi päästä. Muodostui kuonasaari, joka oli monta
kilometriä ympäri mitaten. Sille pystytettiin lippu maananastuksen
merkiksi, mutta paikalla kun tämä oli tapahtunut, niin saari jälleen
katosi. Samana vuonna oli meressä Islannin pohjoispuolellakin
purkaus. Faxavuonon pohjoispuolella oleva Snaefellesjöökul on
niinikään tulivuori, maajäätikön peittämä, mutta se ei tiettävästi ole
toiminut historiallisella ajalla. Mutta lähellä sitä on maanpuolessa
komea valtava krateri Eldborg (tulilinna), jonka syntymisestä
maanottokirjassa sanotaan: »Kun Thorir oli vanha ja sokea, niin näki
hän eräänä iltana ulos mennessään, kuinka suuri kamalan näköinen mies
pienellä veneellä souti Kaldaan suuhun ja meni Hripr nimiseen taloon.
Siellä hän kaivoi maata lypsypaikan veräjän luona. Samana yönä tapahtui
purkaus, jonka kautta Borgarhraunin laavamaa syntyi. Siinä, missä
nykyään tulivuoren kita on, oli ennen Hriprin talo.»
Semmoinen oli siis se maa, johon norjalaiset viikingit muuttivat
voidakseen vapaudessa jatkaa entistä yhteiskunnallista elämäänsä.
Tullessaan sinne he tuskin osasivat aavistaa, mitä se povessaan kätki,
sillä tavallisesti purkauksen välissä kuluu kymmeniä vuosia. Mutta
vähitellen he kuitenkin saivat tuta sen tavat ja monta vanhaa tarua
liittyy saaren tuliperäisiin ilmiöihin. Ne ovat kautta aikain tuon
tuostakin antaneet Islannin toimeentulolle niin tuntuvia iskuja, että
purkauksien jälkeen on kulunut vuosikymmeniä, ennenkun asutus ja
varallisuus ovat ennalleen palanneet.
Paitsi tulivuorenpurkauksia ovat maanjäristykset saarella yleisiä,
varsinkin etelärannalla, vaikk'eivät niitten tuhot asutuksen harvuuden
vuoksi olekaan likimainkaan niin tuntuvia kuin taajaan asutuissa
maissa, joissa on suuria kaupunkeja ja korkeita rakennuksia. Mutta
harvoinpa suurempi maanjäristys Islantiakaan kohtaa, tuottamatta
surmaa kymmenille ihmisille, tuhoamatta karjaa, sortamatta taloja.
Maahan repeää suuria halkeamia, joet muuttelevat uomaansa, tuntureilta
kokonaiset vuorenseinämät repeävät irti ja syöksyvät raunioina
laaksoihin, ja hyvin tavallista on, että vuoren rinteillä koko
maakamara nurmikoineen irtaantuu alustastaan ja luisuu vuoren juurelle,
jättäen jälkeensä paljaan kuoritun kallion. Maanjäristykset tuntuvat
kautta saaren ja niitä seuraa usein maanalainen jyminä ja rymy. Niinkin
myöhään kuin v. 1896 sattui etelärannikolla ankara maanjäristys juuri
siihen aikaan kun ihmiset illalla kävivät levolle. Ihmiset syöksyivät
alusvaatteissaan ulos pihalle, mikä akkunasta, mikä huoneen sortuneen
päädyn kautta, taikka kattoon auenneista raoista. Ovia ei voitu kyllin
nopeaan avata, ne olivat joko luhistuneet kokoon, taikka puristuneet
niin ahtaalle, etteivät auenneet. Yhdessä hetkessä tuhoutui kokonaan 60
taloa ja paljon enemmän kärsi mikä suurempia mikä pienempiä vaurioita.
Paremmin kuin islantilaisten puoleksi turpeesta rakennetut matalat
talot kestävät puutalot maanjäristyksiä. Missä talo oli puusta, jäi se
ehjäksi, vaikka siirtyikin paikoiltaan ja vääntyi vinoon, taikka kärsi
muuta vahinkoa. Puiset kirkotkaan eivät sanottavasti vahingoittuneet,
vaikka kellot soivatkin itsestään, niin kauan kun järkkymistä kesti.
Paljon halkeamia ilmestyi maahan, toiset penikulmien mittaisia.
Kallioita, tuntureita halkeili, ja eräs talo jakautui kahtia sen
kautta, että maanhalkeama kulki juuri sen alitse. Erään tunturin
kertovat silminnäkijät maanjäristyksen aikana tärisseen melkein samalla
tavalla kuin koira pyristelee itseään vedestä noustessaan. Mainittu
tunturi oli melkein laelle saakka nurmikkona, mutta kahdestatoista
paikasta nurmikko lohkesi irti alustastaan ja luisui tunturin juurelle,
mukanaan lunta ja liejua. Luolat, joissa asukkaitten oli tapana
säilyttää heiniä, monessa kohden luhistuivat kokoon, niin että heinät
ja muut taloustarpeet, joita niissä säilytettiin, jäivät raunioitten
alle. Monesta paikasta, missä ei ennen ollut vettä, murtautui se
maanjäristyksen kautta pinnalle ja lähti jokena juoksemaan, ja toisin
paikoin jokia ja lähteitä kokonaan katosi. Erään talon luona ennen
kuiva kotipaikka maanjäristyksen jälkeen oli suona, mutta myöhemmin se
jälleen kuivui. Moni kuuma lähde kokonaan katosi, toiset taas kävivät
entistä kuumemmiksi ja toisiin paikkoihin aukeni aivan uusia lähteitä.
Ihmiset muuttivat hajonneista taloistaan pihalle asumaan, telttoihin,
joilla telttoja oli, toiset kaikenlaisiin hätävajoihin, ja paljon
kurjuutta ja puutetta saatiin nähdä, ennenkuin talot jälleen olivat
kunnossa, ja raunioihin hautaantuneet vaatteet ja talousesineet esiin
kaivetut.
Tuskin oli tämän maanjäristyksen pahimpia vaurioita saatu elokuun
lopulla jonkun verran korjatuksi, niin syyskuussa tapahtui uusi.
Se ei kuitenkaan ollut aivan kova sillä seudulla, missä edellinen
maanjäristys oli ollut kovimmillaan, mutta se taas tuntui sitä
ankarammin jonkun verran kauempana lännessä. Thjorsaan länsipuolella
sortui toista sataa taloa. Tunturien rinteet olivat vahvoissa
pölypilvissä lukemattomista vuorenrepeämistä, jotka vyöryivät
laaksoihin niin suunnattomalla pauhulla ja rymyllä, etteivät ihmiset
kuulleet toistensa puhetta. Vielä Ölvesaan länsipuolella maanjäristys
oli niin ankara, että se karkotti ihmiset vuoteistaan pihalle. Se oli
onni, sillä samana yönä tuli aamuyöstä hirvittävä täräys, joka oli
kaikkia edellisiä ankarampi. Se ei kestänyt kuin puolen minuuttia,
mutta tällä lyhyellä ajalla se hajotti raunioiksi 30 taloa ja
vahingoitti pahasti toista saman vertaa. Maanvavahdukset olivat niin
ankarat, että oli mahdoton seisoa jaloillaan. Ihmisten täytyi maata
pitkällään maassa ja pitää kiinni kivistä ja mättäistä. Maa näytti
aaltoilevan niin, että monet ihmiset siitä saivat kuin meritaudin.
Ainoastaan kaksi henkeä tämän sysäyksen kautta menetti henkensä.
Mutta suuri oli niitten luku, jotka pelastuivat aivan viime hädässä
kuin ihmeen kautta. Kaukana merelläkin vavahdukset tuntuivat ja
laivat luulivat karille ajaneensa, kun ne äkkiä tunsivat sysäykset.
Maanjäristystä seurasi maalla niin kamala ryske ja pauhu, että
ihmiset luulivat maailman lopun tulleen. Ihmiset olivat kokoontuneet
pihalle pimeään ja sumuun, tunsivat maanpinnan allaan aaltoilevan
kuin veneessä. Tunturista tunturiin kiiti ärjyvä jyrinä, niin ettei
toisen puhetta kuullut. Ja kaiken päälliseksi kirkonkellot kaiken aikaa
itsestään soittivat, ikäänkuin kuolinkelloja sortuvalle kyläkunnalle.
Helppo on käsittää, missä tuskassa tämä vilu ja kostea yö vietettiin,
sillä koko yön kesti maan vavahtelua, vaikkei enää tullutkaan toisia
yhtä ankaria räjähdyksiä, kuin oli k:lo 2 aikaan sattunut. Vielä
kolmisen viikkoa jälkeenkin päin jatkui maanjäristyksiä, mutta ei
enää sattunut niin ankaria sysäyksiä, eikä tosin ollut enää paljoa
hävitettävääkään.