joita Islannin sisäosissa tapaamme. Kuumia lähteitä ja ilmaan
suihkuvia geisirejä on kautta maan. Niistä ovat molemmat geisirit
saaren lounaisosassa jo vanhastaan kaikille tuttavat. Ne ovat lähellä
melkoista Hvitaata, verraten matalalla lakeudella, jonka vesi-ilmiöissä
joka puolella näkee maanalaisen tulen vaikutuksia. Maasta kohoo
valkoisia höyrypatsaita ja pieniä matalia vesisuihkuja, mutta molemmat
pääsuihkut ovat verraten harvoin toimessa ja näyttävät aikovan kokonaan
asettua. Ne maanalaiset voimat, jotka kautta vuosisatain ja ehkä
vuosituhansienkin ovat Isoa geisiriä ja Strokkuria voimassa pitäneet,
ovat uupumassa. Iso geisiri useimmiten pettää matkailijat, jotka
nykyisin sen luo tulevat, ja ainoastaan keinotekoisella ärsytyksellä se
saadaan purkautumaan. Jos nimittäin geisirin kitaan nakataan melkoinen
määrä saippuaa, niin seuraa siitä purkaus. Nämä kuumat suihkulähteet
ovat syviä kirnuja maan pinnassa, joitten seinät ovat piittyneet
sileäksi vahvaksi kivennäiskuoreksi. Niitten vesi on pinnaltaan
kiehuvaa ja sitä kuumempaa kuta syvemmällä. Syvemmällä nimittäin
päällä olevan veden paino estää vettä höyryksi muuttumasta. Mutta kun
alempien vesikerroksien kuumuus kohoo niin korkeaksi, että sittenkin
vettä muuttuu höyryksi, niin tämä höyry kohottaa päällä olevaa
vesipatsasta. Alempien vesikerroksien kantama kuorma samalla vähenee,
ja seuraus siitä on, että suuret määrät ylikuumaa vettä äkkiä kuin
räjähdyksen kautta muuttuu höyryksi. Vesi syöksyy päällä olevan veden
läpi ja sinkoo ilmaan korkeana suihkupatsaana, taikka lukemattomina
säteinä, mukanaan suuria pyöreitä höyrypilviä. Toisinaan säde kohoo
kolmekymmentä metriä korkealle ja korkeammallekin. Purkaus uudistuu
monta kertaa yhteen mittaan, kunnes kirnussa voimat ovat tasaantuneet
ja vesi jälleen asettuu hiljalleen poreilevaksi pinnaksi odottamaan
uutta purkausta, johon voi kulua viikkoja. Ilmiö on suurenmoinen, ja
ne onnelliset, jotka sattuvat sen näkemään, saavat siitä elinajakseen
muiston. Saippualla on se vaikutus, että se voi ärsyttää purkaukseen,
ennenkun jännitys on kohonnut niin korkeaksi, että se luonnostaan
tapahtuu, mutta silläkin keinolla on rajansa, ja saippuan käyttämisen
jälkeen kuluu entistä pidempi aika, ennenkun luonnollinen purkaus
uudistuu.
Ison geisirin vieressä on matala Pikku geisiri, jonka purkaukset eivät
ole kuin vähäpätöisiä ison rinnalla, mutta joka sen sijaan toimii
säännöllisesti kuin kellolaitos. Se on erinomaisen soma, vaikk'ei
jätäkään yhtä mahtavaa vaikutusta kuin iso naapuri, jonka purkauksille
vielä ankara maanalainen meteli, jyrinä ja kumeat pamaukset antavat
mahtia.
Vieressä on vielä kolmas geisiri, »Strokkur» nimeltään, joka aikanaan
oli milt'ei Isoakin geisiriä mahtavampi. Se taas oli merkillinen siitä,
että sen saattoi ärsyttää keinotekoisella tavalla purkaukseen, kun sen
alaspäin kapenevaan kirnuun syyti kaikenlaista rojua, maata, turpeita
ja kiviä. Kun kirnu siten oli alapäästä tukittu, niin ei tavallisesti
tarvinnut kauaakaan odottaa, ennenkun Strokkur kamalalla ärjynällä ja
maanalaisella jyrinällä syyti suihkunsa ja höyrypilvensä suunnattoman
korkealle ilmaan, karistaen samalla kurkustaan kaikki liika-aineet,
mitä siihen oli vieritetty. Ilmiö tuotti niille, jotka sen näkivät ja
jotka vallattomuutensa kautta olivat olleet hirviön raivonpurkaukseen
syypäät, vilpitöntä iloa. Joskus sattui Strokkurin kitaan putoamaan
lehmä, lammas tai hevonenkin, tarkastellessaan liian syvissä mietteissä
laidunta, taikka ehkä yrittäessään kirnusta vettä juoda. Kauaakaan
ei tarvinnut odottaa, ennenkun Strokkur suurella raivolla ja melulla
nakkasi elukan takaisin maan pinnalle ja aina valmiiksi keitettynä.
Mutta Strokkuria lienee niin paljon näillä ärsytyksillä kiihotettu,
että se lopulta vihasta halkesi. Kirnun seinät arvatenkin liian
suuresta höyrypaineesta särkyivät. Sen jälkeen se on ollut alallaan
ja nykyisin saa sen kitaan syytää vaikka kuinka paljon turpeita ja
kiviä, ilman että hirviön uni häiriytyy. Vesikin on jäähtynyt, vaikkapa
pakkanen ei vielä pääsekään sen pinnalle kanttaan rakentamaan.
Tavallisia kuumia lähteitä on Islannissa lukemattomia, jotka eivät
suihkua. Muun muassa on Reykjavikin laidassa kuuma lähde, jossa
kaupunkilaiset pesevät pyykkinsä, tarvitsematta ensinkään pitää huolta
veden lämmittämisestä.
Kuumat lähteet ja suihkut ovat viattomia ilmiöitä. Viattomia ovat
hiilihappolähteetkin, vaikka ne, samoin kuin edellisetkin, todistavat
seudun tuliperäisyyttä. Hiilihappolähteitä on varsinkin sillä niemellä,
joka on Faxa-vuonon pohjoisena laitana. Vielä lähempää sukuperää
tuliperäisten ilmiöitten kanssa ja kaiken kaikkiaan niitten ikävimpiä
ilmauksia ovat rikkilähteet. Kuumilla rikkilähteillä on suuri teho
kallioisiin. Ne liuottavat kivennäiset ja muodostavat niistä aivan
uusia lajeja. Niitten seuduilla sen vuoksi on kiehuvia liejuallikoita,
jotka ovat iljettäviä nähdä. Islannin sisäosissa ovat eräässä seudussa,
jossa harvoin käy ihmisiä, suurimmat kaikista liejuvulkaaneista.
Ne ovat Kerlingar-tunturien seuduilla ja löydettiin vasta muutama
vuosikymmen takaperin.
Kerlingar-tunturit ovat vaaleata liparittia ja noin 1,000 metrin
korkuiset. Ne ovat sen vuoksi osaksi maajäätiköitten peitossa ja
siellä täällä valuu laaksoihin pieniä glaciereja. Thoroddsen, Islannin
maantieteen ja geologian kuulu tutkija, kertoo käynnistään näillä
tuntureilla:
»Asuttuamme melko pitkän ajan teltoissa ylängöllä, tunturien
läheisyydessä, lähdimme niitä tarkemmin tutkimaan. Vaikean ratsastuksen
jälkeen pitkin Kerlingar-tunturien huimaavan syvien rotkojen partaita
saavuimme eräälle vuorenharjanteelle, joka yhdistää tunturin molemmat
pääjonot. Sen päältä oli erinomainen näköala ylänkömaan yli ja yli
sen reunojenkin aina merelle saakka, ja toiselle taholle yli sisämaan
jöökulimaisemien. Mutta kaikkein ihmeellisin oli lähin ympäristö.
Tunturien halki kulkee pohjoisesta etelään päin useita syviä rotkoja ja
laaksoja, jotka haarautuvat kuin puun oksat yhteisestä pääsuunnasta.
Näillä laajalti haarovilla laaksoilla on aivan omituinen ulkonäkö. Ei
missään näy vähintäkään kasvullisuuden merkkiä, mutta siitä huolimatta
tunturien kupeet, loivemmat rinteet ja laaksot loistavat mitä
räikeämmin värein. Silmiä häikäisee, niin räikeässä ja ristiriitaisessa
sekasotkussa on siinä valkoisia, keltaisia, punaisia, vaaleanpunaisia,
sinisiä ja viheriäisiä laikkoja sikin sokin. Joka kuopasta, joka
rotkosta kohoo ilmaan suuria höyrypatsaita, ja syvyydestä kuuluu
lukemattomista höyrysuihkuista ainaista pihinää ja vonkunaa.»
»Päästäksemme alas näihin laaksoihin meidän täytyi kulkea erään
jäätikön poikki, jossa oli paljon halkeamia. Halkeamien yli täytyi
ryömiä lumisiltoja pitkin. Tuliperäinen toiminta oli vilkkain lännen
puolen laaksoissa. Maaperä on niin kauttaaltaan pehmennyt, että täytyi
kulkea suurimmalla varovaisuudella, jos mieli eteenpäin päästä.
Jos kavala kuori pettää, niin että jalka sen läpi solahtaa kuumaan
liejuun, niin jalka palaa ja kuumat höyryt voivat keittää miehen
siihen paikkaan. Laaksossa tapaamme paljon kiehuvia liejupatoja,
missä sinisiä, missä viheriäisiä, missä keltaisia, valkoisia,
harmaita ja punaisia. Lukemattomista lävistä ja halkeamista kohoaa
kihiseviä höyrypatsaita ja toisinaan sekaantuu ilmaan tukahuttava
rikinhaju. Korkeassa savikummussa huomasimme paria metriä leveän
aukon, josta vastaamme puhalsi tukahuttava katku ja höyry. Pidin
lämpömittariani hetkisen höyryssä ja se osotti paikalla 60° C. Höyry
puhkui aukosta sysäyksittään, ja piti varoa, ettei joutunut liian
lähelle, sillä se olisi helposti keittänyt miehen. Mitä lävessä
oli, sitä oli mahdoton päästä näkemään, mutta se näytti alaspäin
laajenevan. Varmaan oli sen pohjalla laaja liejuallikko, sillä
syvyydestä kuulimme kumeaa jymyä, ja kun siellä kiehuvat liejukuplat
räjähtivät rikki ja liejuaallot läikkyivät onkalon seiniä vastaan, niin
tärisi maa ja aukosta syöksyi tukahuttavia höyryjä. Vähän alempana
tätä liejuallikkoa puhaltaa eräästä halkeamasta valtava höyrypatsas
niin korvia huumaavalla jymyllä, ettemme voineet kuulla toistemme
huutoa, vaikka seisoimme aivan rinnakkain. Kallioiset ovat näissä
laaksoissa kauttaaltaan pehmenneet ja liuenneet puoliveteliksi,
muuttuneet saveksi, ja maanpinnalla on kaikkialla keltaista rikkiä ja
valkoista 'suolakiteymää'. Samanlaisia ilmiöitä tapaa saaren muidenkin
liejuvulkanien eli 'solfatarien' luona, kuten Myvatnin seudussa
saaren pohjoisosassa ja Reykjanesin niemellä, joka on kauttaaltaan
tuliperäinen, nuorien laavakenttien peitossa, mutta ne eivät missään
ole niin suurenmoisia kuin Kerlingar-tuntureilla.»
Tulivuoret yleiseen ovat rivittäin maanhalkeamilla semmoisilla
seuduilla, joissa maa on vajonnut. Islannissa niitten esiintyminen
halkeamilla varsinkin on selvä, ja monessa kohden saattaa siellä tutkia
itse vulkanista halkeamaa. Lisäksi ovat saarella edustettuina melkein
kaikki vulkanimuodot, niin että harvassa paikassa maanpinnalla tätä
ilmiötä voidaan yhtä monipuolisena tutkia kuin Islannissa.
Tulivuorenpurkaukset alkavat maanjäristyksillä, maanalaisten voimien
jännityksen käydessä niin suureksi, että ne alkavat murtaa itselleen
pinnalle tietä. Maakuoreen syntyy halkeamia, ja kun nämä ulottuvat
kyllin syvälle, aina sulaan kivennäiseen eli magmaan saakka, niin
purkautuvat alla olevat sitkeät kivennäiset maan pinnalle sisältämiensä
kaasujen vaikutuksesta, nämä kun paineen vähentyessä äkkiä pääsevät
laajenemaan. Kaikki purkaukset sen vuoksi alkavat räjähdyksillä, joita
seuraa tuhka- ja kuonasade. Laava alkaa tämän jälkeen rauhallisesti
valua esiin halkeamasta, mutta silloin tällöin keskeyttävät laavan
virtausta uudet tuhka- ja kuonasateetkin, kun tapahtuu uusia
kaasuräjähdyksiä. Kun purkausta samasta aukosta kestää kyllin kauan,
niin kasvaa aukon ympärille vähitellen keilamainen kukkula, jonka
keskellä purkausaukko on.
Semmoinen on se tulivuorimuoto, joka yleisimmin tunnetaan. Semmoinen on
esim. Vesuvio. Mutta on useita muitakin tulivuorimuotoja.
Keilamaiset tulivuoret ovat rakentuneet tuhkasta, kuonasta ja
laavasta, joita on päällekkäin kerros toisensa päällä. Niitten
rinteet ovat sangen jyrkät. Semmoisia tulivuoria ei Islannissa ole
monta, korkeintain kymmenkunta. Keilavuori on Islannin korkein
kukkula, Oraefajöökul, joka kohoo Vatnajöökulin laidassa, saaren
kaakkoisrannalla. Sen laki on, niinkuin nimikin osottaa, maajäätikön
peitossa. Jotkut toisetkin saaren korkeimmista vuorista ovat
samanlaisia, osaksi sammuneita, osaksi yhä toimivia tulivuorikeiloja.
Hekla, Islannin rajuin tulivuori, on samanlainen rakenteensa puolesta,
vaikka muotonsa puolesta erilainen. Se on nimittäin pitkäveteinen
harjanne, joka on pitkin pituuttaan haljennut. Halkeamalla on monta eri
purkauskitaa.
Paljon tavallisempia ovat Islannissa laavakummut — kummun nimi tässä
osottaa vain muotoa, eikä kokoa, sillä monet niistä ovat valtavia
tuntureita. Ne ovat samanlaisia kuin Sandwichin saarien suuret
tulivuoret, kohoavat hyvin verkalleen, kilpimäisesti, ympäristöstään,
ja ovat laajuuteensa verraten matalat. Tunnetuimpia niistä on jo
vanhastaan Skjaldbreid Thingvallan lakeuden syrjässä, laellaan hohtava
valkoinen jäälakki. Semmoisille kukkuloille voi helposti ratsastaa
hevosella. Niitten kupeet ovat muodostuneet poimuisesta, pankkoisesta
laavasta, jossa on paljon luolia. Krateri on kukkulan keskellä ja
siitä usein haarautuu eri tahoille säteettään laavaluolia, joitten
katto toisin paikoin on murtunut, niin että niihin on mahdollinen
päästä. Näitten maanalaisten käytäväin katosta riippuu ihmeellisiä
jähmettyneitä laavapuikkoja, joitten punaiset ja siniset värit
elähyttävät luolan mustia seiniä. Toisin paikoin nämä maanalaiset
laavaojat ovat luhistuneet kokoon, toisin paikoin taas muodostavat
laajoja onkaloita. Kumputulivuorien laella on hyvin laajat pyöreät
ja pitkulaiset purkausaukeamat, joiden pohja aikanaan on ollut
sulana palavana laavajärvenä, samanlaisena kuin Kilauea Sandwichin
saarilla. Mutta Islannin laavajärvet ovat nykyisin jäähtyneet. Mutta
jäähtymismuodostuksista näkee, että niissäkin laava on milloin
kohonnut, milloin laskeutunut, ja toisinaan on laava vuolaina virtoina
vuotanut järven reunain yli tunturin kupeille. Paikoittain on
laavajärven jähmettynyt pinta myöhemmin uudelleen sulanut ja siten on
kraaterin tasaiseen pohjaan muodostunut syviä kattilamaisia kitoja.
Islannin koillisosassa on Odaadahraun, saaren suurin laavaerämaa,
syntynyt tämänkaltaisten kumputulivuorien purkauksista. Suurin niistä,
Trölladyngja, on lähes 1500 metriä korkea ja puoltatoista penikulmaa
leveä. Niitten kukkuloilta on laajat näköalat laavaerämaan yli, ja
kolkompaa, kaameampaa maisemaa ei maailmassa ole monta.
Pitkät krateririvit samalla purkaushalkeamalla ovat niinikään Islannin
vulkanisten ilmiöitten omituisuuksia. Pitkin koko vulkanista halkeamaa
on rakentunut kuonasta ja laavasta riviin keiloja purkausaukkoineen.
Toisinaan on monta krateria ollut samalla haavaa toimessa, toisinaan
taas ne ovat toimineet peräkkäin. Sula magma valuu maan pinnalle niistä
osista halkeamaa, joissa pääsy on helpoin, ja niihin kohtiin sitten
muodostuu vakinainen krateri ja keila. Tämmöisessä krateririvissä
keilat ovat vain sataa puoltatoista metriä korkeat, useimmat sitäkin
matalammat. Ne voivat muodoltaan olla hyvin vaihtelevia. Toisin
paikoin on, purkausaukon vähitellen vaeltaessa, muodostunut laajempia
krateri-kehävuoria. Pisin historiallisella ajalla purkautuneista
kraterijonoista on Skaftaan luona Vatnajöökulin lounaisrannalla. Sillä
oli v. 1783 kamalan raju purkaus, rajuin ja tuhoisin tulivuorenpurkaus,
mitä Islannissa on milloinkaan ollut. Skaftaan krateririvi on lähes
30 kilometriä pitkä ja sillä on satakunta eri suuruista krateria.
Islannissa on monta valtavan pitkää kraterijonoa, mutta on samalla
aivan vähäisiäkin, ikäänkuin luonnon valmistamia leikkikaluja tai
opetusvälineitä. Odaadahraunissa on eräs kymmenen metrin mittainen
vulkaninen halkeama, jolla on 12 pientä krateria, suurin niistä vain
metri läpimitaten.
Vielä on Islannissa paljon purkaushalkeamia, joista laava on suorastaan
esiin virrannut, muodostamatta mitään varsinaista tulivuorta. Monet
näistä halkeamista ovat pienet, mutta etelärannikolla on eräs
halkeama, Eldgjaa (tulirotko) nimeltään, joka on noin 25 kilometriä
pitkä. Se on halkaissut matkallaan monta tunturia. Rotkon syvyys on
noin 120-150 metriä, seinämät äkkijyrkät. Seinämien reunalta kaatuu
korkeita könkäitä rotkon syvyyteen. Tämä halkeama on kolmesta kohdasta
valanut reunansa yli suunnattomia laavamääriä, laava on virrannut alas
alankomaille ja muodostanut suuria, noin 500 neliökilometriä laajoja
laavajärviä. Semmoista purkaushalkeamaa ei ole, mikäli tiedetään,
missään muualla maan pinnalla. Reykjanesilla on niinikään useita
purkaushalkeamia, vaikka ne ovat paljon pienemmät.
Vielä on Islannissa siellä täällä suuria kattilamaisia syvennyksiä,
jotka ovat syntyneet vulkanisten räjähdysten kautta. Myvatnin seudulla
pohjoismaalla on semmoinen purkausaukko, joka heräsi toimeen v. 1724.
Se tosin pian, päällä olevan maan ilmaan räjähytettyään ja jonkun
verran allaan olevia kaasuja tyhjennettyään, taas vaikeni, mutta
se oli kuin varotusmerkki, jonka jälkeen kaikki muut sen seudun
tavattoman lukuisista vulkaneista alkoivat toimia, raivoten viisi
vuotta, ennenkun asettuivat. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua tämä
krateri oli muuttunut suureksi kiehuvaksi liejukattilaksi, josta
kohosi tukahuttavia katkuja. Mutta viime vuoden keskivaiheilla
se oli jo rauhallinen viheriävetinen järvi, joka ystävällisine
uinuvine pintoineen oli kokonaan unohtanut kamalan menneisyytensä.
Odaadahraunissakin on samanlaisia räjähdysaukkoja, joista useimmat
nykyään ovat pyöreinä järvinä.
Islannin tulivuorissa tapaamme niin ollen mitä suurimman vaihtelun, ja
tuskin on maata, jossa tätä suurta luonnonilmiötä voisi monipuolisemmin
tutkia verraten suppealla alalla. Toisin paikoin on kaikennäköisiä
purkausaukkoja, keiloja ja kehävuoria niin taajassa, että maisema
korkealta katsoen muistuttaa kuumaisemaa. Tosin ovat kuun kehävuoret
paljon laajemmat, mutta melkoisia on Islannissakin. Suurin on Askan
kehävuori Odaadahraunissa. Sen keskellä oleva krateri on noin 50
neliökilometriä laaja. Myvatnin seudussa on eräs tunturi, jolta näkee
kuukarttaa muistuttavan maiseman ympärillään. Vielä luonteenomaisempia
ovat ne maisemat, jotka ovat Vatnajöökulin länsipuolella. Se seutu
onkin Islannin tuliperäisimpiä. Toinen mahtava krateri on toisensa
vieressä, useimpien pohjalla nykyisin järvi. Korkeimmalta keilalta on
hyvä näköala koko seudun yli. Monet pienemmistä järvistä ovat syvällä
kattilamaisissa kraterikuopissa, melkein näkymättömissä. Suuremmat
järvet ovat syntyneet sen kautta, että kaaren muotoiset kraterikehät
ovat yhteen solmiutuneet. Niitten vihertäviä pintoja hohtaa sysimustain
laavakallioitten, ruskahtavain tuhkakukkulain ja punaisten kuonakasain
keskeltä.
Islannin tulivuorien luku on hyvin suuri. Keilamaisia on 8,
laavakumpuja 16, 83 suurempaa kraterijonoa, mutta yksityisien
kraterien luku nousee pariin kolmeen tuhanteen. Näistä tulivuorista
on 25 ollut toimessa historiallisella ajalla, toiset ainoastaan yhden
ainoan kerran, toiset, varsinkin Hekla, usein. Heklalla on ollut
historiallisella ajalla 18 purkausta, niistä toiset ylen rajuja ja
tuhoisia. Heklan jälkeen, joka on saaren lounaisosassa melkoisen matkan
päässä rannikolta, on Katla ollut useimmin äänessä. Sillä on ollut 13
purkausta.
Kaikki nämä tulivuoret ovat aikain kuluessa purkaneet pinnalle
suunnattomat määrät laavaa, ja Islannin laava-alueet ovatkin
sen vuoksi tavattoman laajat. Ne ovat suurina laikkoina maan
sisäosissa tulivuorien ympärillä. Useimmat niistä ovat syntyneet jo
esihistoriallisella ajalla. Mutta on historiallisellakin ajalla valunut
suunnattomia määriä sulaa kivennäistä, varsinkin Skaftaan kraterijonon
purkauksessa v. 1783. Purkausta kesti yhtä mittaa neljä tai viisi
kuukautta ja purkautunut laava on arvosteltu noin 400 miljardiksi
kuutiojalaksi, samaan aikaan purkautunut tuhka ja kuona 100 miljardiksi.
Ylämaassa laavamaat ovat melkein aivan paljaat. Mutta lähempänä
merenrantaa niille on rapautumisen kautta syntynyt joku verta
maakamaraa, jossa kanerva ja pensaikko on versonut. Tuskinpa on
helppoa löytää autiompaa ja kamalampaa maisemaa, kuin laavamaat
saaren sisäosissa. Odaadahraunin tuntureilta on näköalat, jotka
eivät helposti unohdu näkijän mielestä. Maanpinta on, niin pitkältä
kuin katse kantaa, sysimustana jähmeän laavan peitossa. Ainoastaan
siellä täällä punertavat kuonakasat ja ruskeat tuffitunturit rikkovat
sen yksitoikkoisen tumman värisävyn. Etelässä siintää Vatnajöökulin
kimalteleva jäälakki ja itäisillä ilmoilla lepää sen puolen laajoilla
lentohiekkamailla kellertävän ruskeita tomupilviä. Ei missään näy
vähintäkään elon merkkiä ja painostava hiljaisuus lepää luonnossa.
Vaikka sademäärä on niin runsas, niin ei Islannin laavamaissa
kuitenkaan ole juuri ensinkään vettä. Vesi valuu nimittäin huokoisen
laavan läpi, vuotaakseen vasta laavamaan reunalla maan pintaan
lukemattomina kirkkaina lähteinä, joista suuret joet saavat alkunsa.
Laavaerämaitten lukemattomat kolot ovat tavallisesti täynnä hienoa
lentohiekkaa, joka suurimmaksi osaksi on vanhaa vulkanista tuhkaa.
Hiekkamyrskyt näissä kamalissa erämaissa ovatkin sen vuoksi sangen
pelottavat. Matkustaja joutuu synkeään pimeään, jossa ei näe mitään,
hevosia on mahdoton ohjata, kun hiekka ja sora lentää ajajan silmiin,
ja hieno pöly tunkeutuu vaatteittenkin läpi ihoon saakka.
Laavavirtain pinta on erinomaisen vaihteleva. Toisin paikoin se
on virran yläpäästä kovin röykkiöistä, mutta alempana levinnyt
laavajärveksi, jonka pinta sitten on halkeillut teleiksi, niinkuin
jäätelit murtuneella selänrannalla. Röykkiöinen laavapinta on
täynnään lukemattomia huokoisia, hauraita ja kiliseviä laava- ja
kuonakappaleita, ja laavalohkareet ovat asettuneet mitä omituisimpiin
asennoihin. Kun sula laavavirta pinnalta nopeammin jäähtyy, niin sen
hauras kuori pitää ihmeellistä ryskettä alla olevan sulan laavan
valuessa eteenpäin. Kuori vuorottain murtuu ja sulaa ja jälleen
jähmettyy ja lopulta se muodolleen jäädessään on kuin myrskyn
myllertämän meren pinta. Semmoiset laavavirrat eivät yleensä ole
laajoja. Tasangolla ne ovat kuin korkeampia raunioharjanteita.
Semmoisen laavavirran poikki on vaikea kulkea. Laavalohkareet ovat
niin löyhässä tasapainossa, että pieninkin kosketus saa ne vierimään.
Kulkija joka hetki kompastelee laavalohkareitten keskellä, suistuu
niitten välisiin rotkoihin ja ylös kämpiessään repii kätensä ja
vaatteensa lukemattomissa terävissä särmissä ja kulmissa.
Suuret laavaerämaat ovat enimmäkseen muodostuneet laavalaatoista,
jotka toisin paikoin ovat tasaiset kuin huoneenpermanto. Mutta
tavallisemmin nekin ovat ristiin rastiin murtuneet ja halkeilleet.
Sileällä pinnalla näkyy joka puolella laavapoimuja, jotka ovat
taipuneet pitkiksi kaariksi sen mukaan kuin sitkeä aine on liikkunut,
ja näyttävät melkein köysiltä. Useimmissa paikoissa on alkuaan
tasainen pinta jäähtyessään vajonnut ja murtunut, halkeillut suuriksi
kappaleiksi. Sen kautta on pinta käynyt sangen epätasaiseksi, siinä
on lukemattomia pieniä huippuja, syrjiä, pankkoja ja kattilamaisia
kuoppia. Se on kuin vuonossa jään pinta, kun se ankaran aallokon
murtamana on äkkiä uudelleen jäätynyt. Toisin paikoin laava-aallot ovat
parinkin kymmenen metrin korkuiset, mutta enimmäkseen ne kuitenkin
ovat paljon matalammat. Mutta ympäristönsä vajotessa ne ovat keskeä
haljenneet ja näyttävät sen vuoksi etäältä nähden haljenneilta
kuplilta. Mutta sitä ne oikeastaan eivät ole, sillä ne eivät ole
syntyneet siten, että olisivat kohonneet varsinaisesta pinnasta, vaan
päin vastoin ne ovat jääneet onnelle pinnan vajotessa. Laavavirran
pinta jäähtymisen edistyessä vajoomistaan vajoo, kun vereksen laavan
valuminen purkausaukosta taukoo. Suurien vulkanikukkulain rinteillä on
tavallisesti vielä erästä omituisen näköistä laavaa. Se on pinnaltaan
täynnään poimuja, jotka ovat mitä ihmeellisimmin vääntyneet, monella
tavalla yhteen kietoutuneet ja takkuuntuneet solmuiksi ja kimpuiksi,
joitten pinta kuitenkin on sileätä kuin jähmettyneen pien.
Laavamailla on tavattoman paljon luolia ja halkeamia. Kun nimittäin
pinta jäähtyy, niin se alla olevan sulan laavan valuessa pois jää
onnelle, niin että kuoren alle syntyy suuria onkaloita. Toisinaan on
sula laava kuoren alla pitkät ajat juossut samaa uomaa pitkin, ja siten
on laavan alle syntynyt pitkiä luolia. Sillä tavoin todennäköisesti
on muodostunut Islannin suurin laavaluola, Surtshellir. Se on eräässä
suuressa laava-alueessa saaren länsirannikolla, muutama kymmenkunta
kilometriä Faxavuonon pohjukasta maan sisään päin. Tämä laavamaa on
melkein aivan vaakasuoraa tasankoa, eikä luolaa voisi mistään aavistaa,
ennenkun tulee kaivontapaisen äkkijyrkin seinämin suistuvan aukon
partaalle, joka on syntynyt sen kautta, että laavaluolan katto siltä
kohdalta on luhistunut ja sortunut. Surtshellir, joka on saanut nimensä
Surtur nimisestä jättiläisestä, on yli puoltatoista kilometriä pitkä,
noin kymmentä metriä korkea ja viittätoista metriä leveä. Katto on
kolmesta kohden sortunut. Kahden aukon seinämät ovat äkkijyrkät, niin
että niistä on mahdoton luolaan laskeutua. Luolasta haarautuu useita
sivuluolia ja siinä on pieniä jähmettyneitä laavajärviä. Luolan päässä
on pieni jääkellari, jossa on somia jääpatsaita ja valtavan suuria
jääpuikkoja. Siinä lämpötila kautta vuoden on jäätymäkohdan alapuolella
ja vesi kihoo sisään katossa olevista pienistä halkeamista. Seinämät
ovat jääpuikkojen peitossa ja siellä täällä on somia jääkukkasia:
Soihtujen valossa luola kimaltelee ja säteilee kuin Aladdinin lumottu
jalokiviluola. Mutta Surtshellirissä on vaikea kulkea, sillä luolan
permanto on täynnään katosta lohkeilleita teräväsärmäisiä paasia,
joitten yli on nelinkontin ryömittävä. Kaikesta päättäen luola on kauan
ollut sulan laavan laskuväylänä. Sen rakenne on hyvin säännöllinen,
seinämät toisin paikoin näyttävät ihmiskäden työltä. Surtshelliriin
liittyy paljon kansantarinoita. Ennen vanhaan siinä sanotaan
oleskelleen henkipattoja ja rosvoja.