lonkat kapeat, tukka vaalea ja silmät siniset. Näistä tunnusmerkeistä
hänet tunteekin germaaniksi, mutta rotu ei suinkaan ole puhdasta. Se on
enemmän sekaantunut kuin Skandinavian niemimaalla, sillä islantilaiset
hankkivat paljon orjia, varsinkin Irlannin kelttiläisiä, jotka
myöhemmin sekaantuivat heihin. Sen vuoksi tapaa saarella monenlaista
ulkonäköä. Kauniita eivät ole naiset sen enempää kuin miehetkään,
vaikka poikkeuksia tietenkin on. Miehillä ei ole varsinaista
kansallispukua, mutta yleinen vaateparsi kuitenkin on, leveät housut,
liivit ja lyhyt musta sarkatakki. Tämä puku tekee muukalaiseen
melkeinpä 'synkän vaikutuksen, mutta saaren mustien laavakenttien
ja harmaitten kallioseinämien kanssa se on kylläkin sopusoinnussa.
Varakkaammat käyttävät ulkomaalaisia kankaita. Omituisin osa miesten
puvusta on kengät. Ne valmistetaan parkitsemattomasta lampaan nahasta,
yhdestä ainoasta kappaleesta; ne ovat kuin lötöt ja sidotaan nauhalla
nilkan ympäri. Naiset käyttävät yleiseen kansallispukua, varsinkin
juhlapäivinä. Päässä on arkena sekä kotona että ulkona pieni musta
lakki, josta riippuu pitkä tupsu. Liivi on tumma ja piukka, mutta
edestä jotenkin alas auki leikattu, niin että valkoinen paidanröyhelö
kohoo esiin. Tämä avoliivi antaa islantilaisille naisille reippaan
ja soman ryhdin. Mutta juhlapäivinä Islannin naiset pitävät päässään
korkeata valkoista hattua, johon on kiinnitetty valkoinen huntu.
Vyötäillä pidetään kallisarvoista, hopealla ja kullalla helattua vyötä,
joka kulkee perheessä perintönä polvesta polveen.
Islannin eteläkärki on jotenkin samalla leveysasteella kuin Vaasa.
Pääkaupunki Reykjavik on Kokkolan tasalla. Pohjoisrantaa hipaisee
napapiiri, se siis on Rovaniemen tasalla. Islanti on siis kylläkin
pohjoinen maa, mutta meidän käsityksiemme mukaan ei kuitenkaan niin
pohjoinen, etteikö siellä voisi metsä menestyä. Meillähän metsää kasvaa
Lapin äärimmäisiä perukoita myöden. Varmaan Islannin metsättömyyteen
siis on toisia syitä. Niin tosiaan onkin. Metsän viihtyminen vaatii,
että kesällä tulee olla kolme tai neljä kuukautta verraten lämmintä
säätä, s.o. näiden kuukausien keskimäärän yli +10°; muut kuukaudet
saavat sitten olla kylmiä. Kesälämpimillä metsä kasvaa ja voimistuu.
Monenlaisine itsekehittämine suojakeinoineen se sitten kestää pitkänkin
talven pakkaset.
Islannissapa ei ole niin lämpösiä kesäkuukausia, vaikkei ilmanalan
keskilämpö olekaan alhaisempi kuin vastaavan leveysasteitten Suomessa.
Islannin kesä on viileä, kolkko ja tuulinen. Ainoastaan syvissä
laaksoissa ja vuonojen pohjukoissa on kesällä lämpöisiäkin päiviä,
mutta ne lyhyeen päättyvät, sillä Islannin taivas on paljon pilvisempi
kuin Suomen. Etelärannan keskilämpö on sama kuin Suomen etelärannan,
noin +5°. Pohjoisrannan keskilämpö on jotenkin sama kuin Lapin
eteläosien. Mutta kesällä on Lappi lämpöisempi maa kuin ainoakaan osa
Islannista. Talvella tosin Islanti, jonka kahden puolen Golf-virta
työntelee vettään pohjoista kohti, on Lappia lämpöisempi, yhtä
lämpöinen kuin meidän maamme lauhkeimmat osat, mutta talven Iauhkeus
ei korvaa kasvikunnalle sitä, mitä se kesän viileyden kautta menettää.
Kuitenkin kasvoi Islannissa siihen aikaan, kun se ensimäiset asukkaansa
sai, nykyistä enemmän metsää, mutta metsät hävitettiin, eivätkä ne ole
päässeet sen jälkeen uudestaan kasvamaan. Islantilaiset itse luulevat,
että saaren ilmasto on jonkun verran huonontunut historiallisella
ajalla.
Islannin vallitsevat tuulet ovat itätuulet, ja ne ovatkin saaren
verraten lauhkean ilmanalan ehto. Mutta usein sattuu myös pitkällisiä
pohjoistuulia ja länsituulia, ja ne ovat sitä kylmemmät. Pohjoistuulet
kuljettavat joka talvi paljon jäitä Islannin rannikolle, sekä
ajelehtivaa merijäätä että jäävuoria, ja usein sattuu kesälläkin, että
suuret jäälautat moneksi ajaksi saartavat koko pohjoisrannan. Silloin
on sillä puolella kesä tavallistakin viileämpi ja ainaiset sumut
peittävät maan ja sama ilmastonmuutos vaikuttaa, vaikka vähemmässä
määrässä, saaren muittenkin osien ilmastoon. Nälänhätä ja puute
ovat silloin lähellä. Vuoden keskilämpö saattaa toisina vuosina olla
neljääkin astetta tavallista alempi.
Islannin ilmanala olisi kuitenkin siedettävä, ellei se samalla olisi
niin tuulinen. Tyynet auringonpaisteiset päivät ovat poikkeuspäiviä.
Usein tuulet kiihtyvät kamaliksi myrskyiksi. Keskellä kesääkin saattaa
saaren äkkiä yllättää myrsky, jonka kamalasta voimasta meikäläisen
on vaikea saada käsitystäkään. Varsinkin länsirannalla on vuonoja,
joitten pohjukassa myrskyllä on sanomaton raivo. Semmoinen vuono on
Reykjavikin pohjoispuolella Hvalfjördur, ja varsinkin sen pohjukassa
oleva Thyrill-vuoren seutu. Eräs matkustaja kuvaa seuraavalla tavalla
myrskyä, johon hän niillä seuduin joutui kesäkuun puolivälissä:
»Kuvauksemme tuntuisi uskomattomalta, elleivät edellisetkin matkustajat
olisi nähneet samanlaisia myrskyjä. Jo aamulla, meidän matkaan
suoriutuessa, oli tuuli kova, mutta kun puolen päivän aikaan saavuimme
vuonon vedenjakajalle, niin tuuli yltyi niin kamalaksi, että sen
rajuutta on mahdoton sanoin kuvata. Tuskin pääsimme paikastakaan ja
hengitys kävi tukalaksi. Tilamme kävi suuressa määrin vaaralliseksi,
kun aloimme jyrkkää vuorenrinnettä laskeutua vuonon pohjaan. Myrsky
puhalsi kaakosta semmoisella voimalla, että se kiskasi erään
saattajamme satulasta ja uhkasi nakata hänet äkkijyrkänteen partaan
yli syvyyteen. Koko vuonon pinta muuttui myrskyn repimänä hienoksi
vesipölyksi, joka pilvenä kiiti tuulen mukana ja meille, jotka olimme
600 metriä korkealla vuoren kupeella, tuntui hienona sateena. Tässä
tuulen nostamassa pilvessä häälyi mitä ihanin sateenkaari, joka sillan
tavoin liitti yhteen vuonon molemmat rannat. Vielä iltapäivänkin myrsky
raivosi samalla voimalla, illalla se vasta alkoi asettua. Mutta noin
neljän peninkulman päässä tästä vuonosta oli rannikolla aivan tyyni.»
Varsinaisia hirmumyrskyjäkin sattuu, mutta onneksi kuitenkin harvoin.
Niitten voimasta kerrotaan, että ne kohottavat merestä suuria
vesipatsaita, paisuttavat rannat, patoavat jokia, niin että ne alkavat
juosta taaksepäin, pieksävät järvissä veden tomuksi, kaatavat huoneita,
nakkaavat kulkijan nurin ja pakottavat hänet käsin ja jaloin, kynsin ja
hampain pitämään maasta kiinni, jottei myrsky veisi mukanaan.
Sangen haitallinen on eräänlainen pyörretuuli, joka paljaista ylämaista
tupruttaa ilmaan hiekkaa, pölyä, hohkakiveä ja vulkanista tuhkaa ja
ajaa sitä paksuina pilvinä asuttuihin rantaseutuihin ja laaksoihin.
Koko ilma pimenee mustaksi tai ruskahtavaksi, tuskin eteensä näkee.
Pöly tarttuu vaatteisiin, sitä tulee silmiin, suuhun, sitä asettuu
paljaille ihopaikoille ja tunkeutuu suljettuihin astioihinkin, sillä se
pääsee melkein näkymättömistä raoista sisään. Se turmelee islantilaisen
niukat ruokavarat ja muuttaa maidon hänen maitokamarissaan iljettäväksi
liejuksi. Toisinaan kova myrsky repii tunturien kupeilta kiviäkin
matkaansa, vyöryttää suuremmat alas laaksoon ja kohottaa pienemmät
ilmaan, josta ne satavat rantamaassa laitumille.
Islannin ilmanala on verrattain sateista ja kosteaa. Syys ja talvi
varsinkin ovat sateiset, kevät ja kesä kuivemmat. Joka kolmas päivä
on sadepäivä, mutta pilvessä on taivas paljon enemmänkin. Aivan
päivänpaisteisia selkeitä päiviä on vain kesäsydännä. Sumut ovat
yleisiä; kun rannikolle ajautuu jäitä, ovat maat viikkoja yhteen
mittaan sumun kääreissä. Sumut ovat kylmät ja koleat. Mutta kun tuuli
kääntyy maan puolelle, niin ne hälvenevät. Silloin on maanrannoilla
usein kirkas sää, vaikka meri vähän matkan päässä on kauttaaltaan usvan
peitossa.
Islannin säitten omituisuuksia on, että samaan aikaan voi eri osissa
saarta vallita aivan erilaiset säät. Sama tuuli, joka yhdessä paikassa
on maatuuli, on nimittäin vastakkaisella, rannalla merituuli. Usein
vuorijonot kahden läheisen vuononkin välillä kokonaan kääntävät ilmat.
Vuorijonon tuulipuolella myrskyää ja sataa, tuulensuojan puolella on
tyyni ja kuiva ilma. Pohjoistuulilla on pohjoisrannalla sumuiset,
koleat säät ja kesälläkin voi sataa lumiräntää, etelärannalla sitä
vastoin ovat ilmat silloin selkeät ja tyynet. Etelätuulella taas on
etelärannalla sadetta, sumua ja tuulta, pohjoisrannalla taas selkeät
ja lämpöiset ilmat. Jos Islanti olisi lakeata maata, niin ei erotusta
sanottavasti tuntuisi, vaan sama sää kulkisi saaren poikki. Mutta
Islanti on kauttaaltaan korkeata, tuulien täytyy mereltä maalle
puhaltaessaan kohota melkoisesti. Kohotessaan ne jäähtyvät ja samalla
satavat alas kosteutta, ylämaasta taas alaspäin laskeutuessaan
lämpiävät ja kuivavat.
Mutta muutoin ovat Islannin säät tavattoman vaihtelevaiset. Kaiken
kesää sateet ja auringonpaisteet vaihtelevat niinkuin keväällä.
Keväällä ja syksyllä lisäksi sataa rakeita ja lunta, ja talvella taas
käy toisinaan ukkoset.
Islantilainen on sen vuoksi tottunut tarkkaan säänmerkkejä huomaamaan.
Hänen huomionsa enimmäkseen ovat sangen luotettavat. Mutta hänen
toimeentulonsa usein riippuukin siitä, että hän ajoissa osaa
ennustaa rajuilman ja kylmät ja varsinkin korjata heinänsä. Islannin
vapausajalla oli säänennustuksen taito suurimpia viisauden lahjoja.
Ilman tieto on ylen tärkeä kalastajillekin. Heidän täytyy voida
edeltäkäsin arvata myrskyt, sillä muutoin he pienissä aluksissaan
joutuvat merellä turmioon.
Vuodenaikain eroavaisuudet eivät ole Islannissa likimainkaan niin
jyrkät. Ennen vanhaan oli tapana vain erottaa talvi ja kesä. Huhtikuun
jälkipuoliskolla alkoi kesä, talvi lokakuun jälkipuoliskolla. Huhtikuun
18 ja 25 päivän välistä torstaita pidettiin »ensimäisenä kesäpäivänä»,
ja sitä vieläkin kautta saaren samana juhlitaan, vaikka kesä harvoin
silloin vielä on voimaansa näyttänyt ja lumimyrskyt ja pakkaset vielä
ovat tavallisia vieraita. Mainittuna torstaina on yhä vielä tapana
toivottaa toiselleen »hyvää kesää» ja antaa lahjoja, »kesälahjoja».
Silloin pannaan toimeen kaikenlaisia kisoja ja huveja taivasalla, jos
nimittäin sää on semmoista, että voidaan ulkona oleskella.
Huhtikuun lopulla on etelämaalla lumi tavallisesti sulanut laaksoista
ja ruoho alkanut orastaa. Pohjoisrannalla sitä vastoin on silloin
vielä paksut kinokset, jotka vasta kesäkuun lopulla merenrannaltakaan
katoavat. Mutta usein on kesä sangen lyhyt ja kylmä. Talvi alkaa
lokakuun loppupuoliskolla, tuoden mukanaan myrskyjä ja lumituiskuja ja
vahvat pimeät. Mutta milloin pohjoisrannalla on kesällä, vielä elokuun
lopullakin ajojäitä, silloin ei sillä puolella ole kesää kuin nimeksi,
toinen talvi melkein huomaamatta toistaan jatkaa. Merestä on silloin
usein hyvä saalis, mutta maalla tulee kato.
Ulkomaalaiset, jotka Islannissa käyvät ja enimmäkseen ovat kotoisin
paljon eteläisemmistä maista, ihailevat saaren outoja valaistuksia.
Pohjoisrannalla aurinko juhannuksen aikaan on vuorokauden umpeensa
taivaalla, matalimmillaan ollessaan näyttää paikallaan lepäävän meren
pinnalla, viileänä ja säteettömänä, kunnes se jälleen alkaa nousta
ja lämmittää. Etelämpänäkään ei kesällä ole yötä, iltaruskot sulavat
aamuruskoihin ja päivä liittyy päivään. Talvella on sitä mukaan
pimeätä, mutta Islannin ilman puhtaus vaikuttaa, että kuutamo talvella
on erinomaisen kirkas, niin kirkas, että sen valossa voi kirjaa lukea,
ja kuu silloin vuorostaan kiertää taivaan kantta niin, että se tuskin
ennättää ensinkään mailleen mennä. Ja pitkät hämärät jatkavat päivää,
niinkuin yleensäkin pohjoisissa maissa. Talviyöt eivät sen vuoksi ole
likimainkaan niin pimeät, kuin saattaisi luulla.
Mutta Islannin taivaalla on vielä toisia ilmiöitä, jotka täyttävät
muukalaisen ihmetyksellä. Aamuruskot ja iltaruskot ovat verrattoman
kauniit. Eräs tutkimusmatkustaja niistä kertoo: »Mutta aamu- ja
iltaruskot kieltämättä ovat Islannin ihanimpia ilmiöitä. Ei ainoastaan
se puoli taivaasta ole hehkuvissa väreissä, jolla aurinko nousee ja
laskee, vaan koko taivaankansi rusottaa kullankarvaisessa hohteessa ja
mitä ihmeellisimmät pilvimuodostukset kummine vaihtelevine värineen
vaivuttavat meidät sanattomaan ihailuun. Tuntuu siltä, kuin luonto
juhlapäivän aattona leikillä loisi taivaalle kaikenlaisia haaveellisia
ilmiöitä, huvittaakseen ihmistä milloin väännellyillä pilakuvilla,
milloin ilmavilla kaukomaisemilla. Ainoastaan se, joka on Sveitsissä
nähnyt Alppiruskon, voi saada likimain käsityksen Islannin aamu- ja
iltaruskoista. Mutta Islannin auringonlasku on verrattoman paljon
kauniimpi, sillä se ei tyydy vain korkeimpiin vuorenhuippuihin, kuten
Sveitsissä, vaan valaa purppuraisen rusotuksen koko maisemalle ja
kestää paljon kauemmin kuin Sveitsin ilmiö. Tosin Länsi-Islannin
korkein vuori, lumen ja jään peittämä Snaefellesjökul pitkällä
niemellään kohoo vain puolet siitä kuin Gotthardin vuori, mutta
sen sijaan rusottaa sen merestä kohoova keila ylt'yleensä auringon
laskiessa ja se on kaiken kaikkiaan näkö, jonka vertaista harvassa
muualla näkee. Juhannuksen aikaan se näkyy Faxavuonoon ihanimmassa
loistossaan. Jyrkästi eroaa häikäisevän valkoisesta Snaefellesjökulista
tumma kömpelö Esja, mustan basaltin päällä siellä täällä tähteitä
talven valkovaipasta. Sen takana kohottaa Akrafell rosoista lakeaan
ja parin saaren välitse soudellessamme näemme vielä, taaksemme
katsoessamme, etelässä Reykjavikin takaa Seltjarnarnesin pitkän
aaltoilevan tunturiselänteen, kaikki poistuvan auringon ruskoissa.
Niiden kaikkien valkoiselle otsalle päivä painaa jäähyväissuutelonsa
ja katoaa sitten Esjan taa, koko taivaankannen loistaessa ihanimmin
värein. Hiljaisuus on äänetön, äänetön kuin ainoastaan pohjolassa.
Airojen herättämät kareet vain lipottavat veneen laitaa vastaan,
muuta ei kuulu, joka häiritsisi tämän pohjanperäisen maiseman ylevää
hiljaisuutta. Tällä pohjolan levolla on joku sanomaton tenho. Sen
keskellä käsitämme, kuinka Islannin runoilijat siitä viehättyivät
lauluihin, jotka ovat pohjolan runouden jaloimpia tuotteita. Käännämme
jälleen veneemme maihin päin. Tuskin olemme jalkamme astuneet
kiviselle rannalle ja kääntyneet vielä kerran katselemaan tarumaisessa
valaistuksessa uinuvaa luontoa, niin huomaammekin tunturien hehkuvan
rusotuksen jo kaikkialta kadonneen, värikkäitten pilvien jo muuttaneen
lännen taivaalta idän taivaalle ja niitten joukosta auringon uudelleen
kohoovan taivaalle. Onkin jo aamu. Aurinko laski Esjan läntiselle
puolelle, sen itäiseltä puolelta se jälleen nousee, tuskin paria tuntia
kestäneen yön jälkeen. Ja tämä yökin oli valoisa kuin päivä.»
Monta muuta kaunista ilmiötä on Islannin taivaalla. Niistä saa
omituisen sielukkaisuuden ja ylhäisen haaveellisuuden saaren jylhä
ja synkkä luonto. Toisinaan näkyy auringon ympärillä yhdeksänkin
harha-aurinkoa kehineen ja kehänkappaleineen, usein on sekä auringon
että kuun ympärillä värikkäät sapet. Talvella ovat revontulet
harvinaisen loistavat ja suuressa määrin valaisevat talviöiden
pimeyttä. Omituinen, meillä tuntematon ilmiö on meriloisto, joka usein
näkyy rannikolla. Meren päällä silloin häälyy omituisia hohtavia
pilviä, jotka saavat valonsa meren loisteesta, fosforescensi-ilmiöstä.
Mutta islantilaiset kalastajat luulevat pilvien saavan valonsa suurien
rantaa lähestyvien silliparvien kajastuksesta. Erinomaisen kauniit
kangastukset kuuluvat niinikään Islannin luonnon viehätyksiin. Niitä
nähdään monessa paikassa sisämaassa, esim. Thingvalla-järven seuduilla.
Olemme tähän saakka oleskelleet ainoastaan rannikolla, jossa tunturien
juurella ovat alavat ruohomaat ja asutukset. Mahtavina muureina kohoo
kapeasta rantavyöstä saaren varsinainen runko. Koko sisämaa on laaja
ylänkö, lännestä matalampi, itäpuolelta korkeampi. Se on jotenkin
yhtenäinen kappale, vaikka tosin vuonot leikkaavatkin siihen syvälle
joka puolella paitsi etelärannalla, ja vuonojen päistä vielä laaksotkin.
Ainoastaan Lounais-Islanti on matalampaa maata. Siellä sen vuoksi
on asutuksia kauempanakin merenrannasta. Muutoin on koko sisämaa
kauttaaltaan autiota. Ilmanala, joka jo rannikolla on kolkkoa, on
sisämaassa niin kylmää, ett'eivät siellä viihdy muuta kuin kaikkein
vaatimattomimmat kasvit. Islannin sisäosat ovat autiointa, mutta
samalla ihmeellisintäkin erämaata, mitä niin pohjoisissa seuduissa
on koko maan pinnalla. Tuntureilla on laajat jäätiköt, joitten
rinnalla Norjan suurimmatkin jäätiköt jäävät vähäisiksi, ja niiden
rinnalla tulivuoria, laavaerämaita ja kuumia lähteitä. Maajää-ilmiöt
ja tuliperäiset ilmiöt ovat siellä ihmeellisemmässä yhteydessä kuin
missään muualla maan päällä.
Islanti onkin jo vanhastaan tunnettu tulivuoristaan, laavavirroistaan,
lämpöisistä lähteistään, lieju-vulkaneistaan ja maanjäristyksistään.
Ken ei olisi kuullut Heklasta ja Geisiristä. Jo keskiajalla Islannin
tulivuoret olivat maineessa kautta Europan. Niistä oli liikkeellä mitä
ihmeellisimpiä juttuja ja vanhoissa munkkikronikoissa ja teologisissa
kirjotuksissa erikoisella nautinnolla kerrottiin niistä kamalia
juttuja. Heklaa pidettiin helvetin porttina ja luultiin sen lieskassa
näkyvän tuomittujen sieluja, joita kärvennettiin helvetin tulessa.
Merimiehet väittivät nähneensä Islannin merellä aavelaivoja mustin
purjein, joissa kadotukseen tuomittuja sieluja vietiin Heklaan.
Melankhtonin vävykin kertoi vielä, että Heklan ympäristössä penikulman
piirissä saattoi kuulla, kuinka tuomitut sen sisässä vaikeroivat
pimeyden ruhtinaan heitä kiduttaessa. Heklan liekeissä luultiin
korppien ja aarnien lentelevän ja rääkyvän, ja kun niitä näkyi, niin
tiesi se sotaa tai murhaa. Tämä käsitys Islannin tulivuorista piti
kauan puoliaan, mutta saarella itsellään ne eivät ole antaneet aihetta
sanottaviin taikaluuloihin.
Islannin on olemassa olostaan kiittäminen etupäässä näitä vulkanisia
voimia. Se on rakennettu vanhoista ja uusista vulkanisista
kallioisista. Merenreunassa tunturien seinämät ovat selvään
portaalliset rakenteeltaan. Ne ovat muodostuneet laavapankoista, joita
eri aikoina on valunut päällekkäin. Lähes kahdeksasosa saaren pinnasta
on niin nuorien laavavirtain peitossa, ettei niille ole juuri mitään
vielä päässyt kasvamaan. Täysi kahdeksasosa on maajäätikköjen peitossa.
Loput sisämaan ylängöstä on soramaita, lentohietikoita, paljaita
kallioita ja tuntureita. Syvänteissä on siellä täällä järviä ja soita.
Ylängöillä ovat lumituiskut kesälläkin tavalliset ja säänmuutokset
tapahtuvat äkkiä ja rajusti. Ainoastaan neljästoista Islannin koko
pinta-alasta on alankomaata.
Suurin osa Islannista on muodostunut tummasta vuorilajista, jota
sanotaan basaltiksi. Kun purjehditaan pitkin Islannin rannikkoa,
varsinkin pitkin itärantaa, niin ovat basalttitunturien muodot hyvin
silmiin pistävät. Mahtavina, noin 600 metriä korkeina muureina ne
kohoovat rantavyöstä melkein äkkijyrkkään, päältä tasaisina, syrjässä
siellä täällä rotkoja ja torneja. Nämä tunturimuurit ovat rakennetut
sadastakin vaakasuorasta tai hieman kaltevasta kerroksesta, joita
toisinaan toisistaan erottaa ohuet punaiset saumat. Basalttikerrokset
ovat aikanaan olleet kukin vuorostaan sula laavavirta, joka on
tulivuorista valunut. Punaiset saumat taas ovat tulivuorenpurkauksissa
satanutta kuonaa ja tuhkaa. Basalttikerroksien syrjät vähän taantuvat
sitä myöden kuin muuri kohoo, niin että koko tunturiseinämä näyttää
suunnattomalta portaalta. Siitä syystä basaltteja ennen vanhaan
sanottiinkin »trapiksi», vaikka tämä sana on joutunut pois käytännöstä.
Alkuaan ovat basalttiylängöt olleet päältä aivan lakeat ja muodostaneet
tasangon, joka on hyvin monesta päällekkäin valuneesta laavavirrasta
vähitellen rakentunut. Vähitellen on meri aalloillaan murtanut
reunoja ja leikannut ne jyrkiksi. Vuonoja ja laaksoja on muodostunut
aaltojen ja jäävirtain vaikutuksesta, ja osaksi maan vajoamisenkin
kautta. Ylätasanko on sen kautta vähitellen jakautunut teräviin
selänteihin ja huippuihin, joista korkeimmilla on kesälläkin lunta.
Nämä basalttirannat ovat kolkon ja synkän näköiset, mutta vuonoissa
maiseman luonne on lauhkeampaa. Siellä on tunturien juurella matala vyö
ja mehevän vihannista niityistä loistavat talojen valkoiset päädyt.
Toisin paikoin basalttivuorien mustia värejä keskeyttää vaaleammat
rinteet ja kellertävät tai rusottavat kukkulat. Tämä vaaleampi väri
ilmaisee toista purkautunutta vuorilajia, jota sanotaan »liparitiksi».
Sitä on basaltin välissä siellä täällä, toisin paikoin suuriakin
aloja. Basaltti on tulivuoresta valuessaan verraten vetelää. Se
leviää sen vuoksi helposti laajalle alalle, jota vastoin liparitti on
kankeata ja jää suuriksi röykkiöiksi. Liparitti on hyvin vaihtelevaa
väriltään ja semmoiset vuoret, joissa se on vallitsevana, ovat sen
vuoksi merkillisen moniväriset ja kirjavat. Missä liparitti on nopeaan
jäähtynyt, siellä se muodostaa mustaa vulkanista lasia, »obsidiania»,
missä taas vesihöyryjen vaikutuksesta hyvin hottoa ja sienimäistä,
siellä sen väri on vaaleata. Semmoinen liparitti on jokaiselle
tunnettua hohkakiveä. Liparittilaavavirrat ovat etäältä nähden
kuin suuria pikimustia kivihiiliröykkiöitä. Pinta on lasiterävää,
kiiltävää ja kimmeltävää obsidiania, jonka väri jyrkästi eroo melkein
lumivalkoisesta hohkakivikuonasta. Mutta sisältä laavavirta on harmaata
taikka punaisenruskeata, ja pinta on täynnään suuria halkeamia, joita
erottavat toisistaan terävät lasiharjanteet. Moisen laavavirran poikki
on sangen vaikea kulkea. Syviä pimeitä rotkoja ja särmäisiä teräviä
lasisärkkiä on toinen toisensa vieressä ja kynsin hampain saa niissä
tepastella yli kulkiessaan. Toisin paikoin on liparittilaavavirroissa
suuria kallionkappaleita, jotka purkaus on puolisulaneina tuonut
mukanaan syvemmistä kerroksista. Semmoisia laavavirtoja on varsinkin
itärannalla.
Keskellä Islantia on vielä kolmannen laatuista kallioista, jota
sanotaan palagonittituffiksi. Se on vanhain tulivuorien purkamaa
tuhkaa ja kuonaa, joka on kiintynyt kiveksi. Tämän kallioisen muoto
ja väri vaihtelevat suuresti. Toiset tuffit ovat hyvin hienoa, toiset
karkearakenteista kiveä. Tavallisesti ne ovat väriltään ruskeanpunaisia
tai kellertäviä. Semmoiset tunturit, jotka ovat palagonittituffia, ovat
hyvin rapautuvia. Tuuli, sade ja pakkanen niitä helposti hajottavat.
Ne sen vuoksi enimmäkseen ovat matalia ja pyöreitä, jota vastoin
basalttikukkuloilla on terävät särmät ja huiput. Palagonittituffi
kulkee leveänä vyöhykkeenä saaren keskitse pohjoisesta etelään, ja
melkein kaikki nykyiset tulivuoret ovat tässä vyöhykkeessä. Niissä
seuduin, joissa perustus on tätä kallioista, on pinnalla sen vuoksi
paljon kraatereita, tavallisesti monta samassa jonossa, ja laavavirtoja.