hyötylintu. Sitä pyydystetään ja syödään, vieläpä jotenkin julmalla
tavalla. Vestmannasaarilla, jotka ovat meressä etelärannan edustalla,
harjotetaan varsinkin lunnin pyyntiä. Lunni kaivaa rannalle nurmeen
syvän kolon, johon se laskee munansa, ja tästä kolosta islantilainen
koukkupäisellä sauvalla vetää linnun ulos ja vääntää samassa niskat
nurin. Lunnin höyheniä viedään suuret määrät ulkomaille. Eräs
silminnäkijä kertoo käynnistään pienellä saarella, joka oli lunnin
suosimia olopaikkoja: »Jo menomatkallamme olimme ihmetelleet, kuinka
suunnattomia lunniparvia lenteli ympärillämme ja ohitsemme. Mutta vasta
maihin astuessamme jouduimme oikein ihmetyksen valtoihin. Merta tuskin
näkyi lunnien paljouden tähden. Se oli kokonaan niitten peitossa, ja
saari itse kallioineen, ruohokoineen samoin. Keto oli kauttaaltaan
täynnään koloja ja nurmen alaisia kammioita. Niissä ovat lunnin pesät.
Lunni munii lumivalkoisen munan, joka kuitenkin savesta pian likaantuu
kellertäväksi. Munaa ei ole varsin helppo saada pesästä, sillä kolo on
niin syvä, että tuskin käsivarsi ulottuu sen pohjaan ja siellä istuu
lunni itse ja käy noukallaan ja kynsillään säälimättä rosvon kimppuun.»
Jalo joutsenkin on Islannissa hyötylintu, ei vain salojärven kukka,
niinkuin meidän maamme syrjäisissä osissa. Se asustaa joko parittain
tai suurissa parvissa sekä meren rannalla että sisämaan vesillä.
Pesimisajakseen se mieluimmin pakenee saaren sisäosiin yksinäisiin
vuorijärviin. Sulkasadon aikana joutsen karistelee itsestään paljon
höyheniä yksinäisille pesimäpaikoilleen ja sieltä niitä islantilaiset
kokoovat.
Mutta muutoin he tätä lintua suosivat muunkin kuin hyödyn vuoksi.
Eräs islantilainen kirjailija siitä sanoo: »Joutsen on niin kaunis
ja ilahuttava lintu, että vaikk'ei siitä olisi vähääkään hyötyä,
niin olisi kuitenkin ilo tietää, että sillä maassamme on niin
laajalti kotinsa». Missä se vain esiintyy, joko uivana hiljaisessa
tunturijärvessä, taikka suhisevin siivin ja joikuen lentäen kautta
ilman, kaikkialla se maisemalle antaa omituisen viehätyksen. Ei ihmettä
siis, että melkein jokainen uudempi islantilainen runoilija joutsenelle
omistaa laulun. Joutsenen äänet, joita on kaksi, muistuttavat torven
ääntä ja kellon ääntä samassa ja ovat mollivireiset. Tavallisesti
joutsen joikuu lentäessään, ja kun niitä matkaa paljon yhdessä
parvessa, niin siitä syntyy omituinen soinnukas ilmahelkkynä, joka
hyvällä säällä kantaa tuulen mukana penikulmien päähän. Tämä omituinen
ääni tekee mieleen niin syvän vaikutuksen, sanotaan, että se, joka
on sen kerran kuullut, ei sitä milloinkaan unhota. Lukuisat paikat
Islannissa ovatkin saaneet joutsenesta nimensä, ja toiselta puolen on
joutsen siinä määrin Islannin luonnelintu, että se puolestaan on saanut
tieteellisen nimensä saaresta (_Cygnus Islandicus_).
Paljon muita lintuja on Islannissa, varsinkin meren rannoilla, mutta
niitä emme voi kaikkia mainita. Sisämaassa lintuja sitä vastoin on
hyvin vähän muuta kuin vetten partailla. Sitä iloisemmaksi siellä
vaatimatonkin sirkutus tekee matkamiehen. Mutta yksi lintu meidän
kuitenkin on mainittava, Islannin valkoinen jalohaukka, joka varsinkin
ennen aikaan, silloin kun jalohaukkaa mahtavat ruhtinaat ja ritarit
käyttivät metsästykseen, oli suuressa arvossa. Islannin jalohaukkaa,
varsinkin valkoisia yksilöitä, pidettiin kaikkia muita jalohaukkoja
etevämpänä. Lopulta Tanskan kuninkaat kielsivät myymästä niitä
kenellekään muulle kuin heidän hovimetsästäjälleen, joka joka vuosi
erityisellä laivalla tuli saarelle niitä ostamaan. Myöhemmin, kun
jalohaukalla metsästäminen joutui tavoista pois, sen pyytäminen ja
opettaminen unhotettiin, ja samalla jalohaukka, joka jo oli saarella
sukupuuttoon kuolemassa, alkoi uudelleen lisääntyä. Viime aikoina on
sen hinta taas melkoisesti kohonnut, kun rikkaat englantilaiset ovat
alkaneet sitä ostaa.
Korppi on Islannin ahnaimpia petolintuja, se ottaa mitä suinkin
saa ja on siellä ahnaampi kuin missään muualla. Sitä varten sitä
vihataan, mutta ennakkoluulon vuoksi kansa vielä tänä päivänä on hyvin
vastahakoinen sitä surmaamaan. Sen mielessä elää vanha muisto, että
korppi aikanaan oli Odinin pyhä lintu, jolle uhrattiin veriuhreja ja
joka Floken laivan saarelle opasti.
Pauhaavia rantoja kierreltyämme, luotuamme katseemme myrskyiselle
merelle, jolla kymmenet purjeet keinuvat aalloilla ankarassa
taistelussa niukan toimeentulon edestä, lähtekäämme maalle
tutustuaksemme kansaan sen kotona. Muistellen ylpeitä, väkivaltaisia ja
omaa ja toisten kuolemaa halveksivia viikinkejä ehkä kammolla odotamme
ensi tuttavuutta islantilaisen kanssa. Mutta kauaakaan meidän ei
tarvitse olla hänen nykyään vaatimattoman kattonsa alla huomataksemme,
että olemmekin tulleet maailman rauhallisimman, hyväntahtoisimman
ja vaatimattomimman kansan keskuuteen, jäätyään toimeentuloaan
taistelemaan ainoastaan karulta, vaikka jylhältä ja suurelta luonnolta,
saatuaan vuorostaan muun maailman puolelta kokea vain itsekästä
sortoa, islantilaiset aikain kuluessa ovat lauhtuneet rauhallisiksi,
hyväntahtoisiksi, vaaroissa ja vastoinkäynneissä nöyrtyneeksi kansaksi,
joka mahtinsa ajalta on säilyttänyt ainoastaan suoran lujan luonteensa
ja vapaudenrakkautensa.
Jos astumme maihin jollain kauppa-asemalla, niin näemme siellä nykyisin
tavallisesti jo uudenaikaisia, hirsistä rakennettuja taloja, jotka
eivät paljoakaan poikkea pohjoismaitten, yleisestä rakennustavasta.
Mutta kauaksikaan ei tarvitse niistä poistua, ennenkun talot ovat
aivan toista mallia. Niitä tuskin ensin asumuksiksi huomaakaan, matkan
päästä nähden. Ne ovat vain kuin ruohokumpuja tai perunakuoppia, muuta
maata korkeammalla, mutta siksi matalia kuitenkin, että kotieläimet
voivat kuljeskella katolla laitumella. Silmäys ympäristöön riittää
selittämään niiden synnyt. Ei missään näy semmoista metsää, josta
saataisiin kunnollisia rakennusaineita, Ei näy muuta kuin korkeintaan
matalaa pensaikkoa, tuulen tuivertamaa koivikkoa, pihlajikkoa, mutta
enimmäkseen ovat tunturin rinteet ja lakeat niitten juurella paljaat,
paremmat maat vihannan nurmen peitossa.
Kun ensimäiset viikingit saapuivat Islantiin, niin he toivat
kotoaan rakennusaineet tullessaan. Silloin saarella oli suuriakin
hirsitaloja avarine saleineen, joihin mahtui paljonkin uroita samalla
kerralla, samoin kuin kotimaassa Norjassa. Mutta jo silloin täytyi
vähempivaraisten tyytyä paljon yksinkertaisempiin asumuksiin. Ne
rakennettiin turpeista, joita ladottiin päällekkäin. Seinät olivat
aivan matalat. Turveseinäin kannattamana lepäsi katto, joka niinikään
päällystettiin turpeilla. Toiset latoivat seinät kivistä, peittäen
kuitenkin kivet turpeilla. Semmoisista rakennusaineista ei tietenkään
voitu saada kokoon suuria huoneita eikä monihuoneisia taloja.
Rakennettiin sen vuoksi monta pientä huonetta vierekkäin, kukin oman
kattonsa alle, ja ne käytävällä yhdistettiin. Sama rakennustapa on
Islannin maalaistiloilla vielä tänä päivänä vallalla. Tavallisessa
talonpoikaistalossa on rinnakkain neljä matalaa pientä huonetta,
joita käytävä yhdistää. Yhdessä huoneessa keitetään ruoka. Savu
kulkee katossa olevasta lakeisesta. Sen vieressä on käytävän toisella
puolella huone, jossa ruokatavaroita säilytetään. Kolmas huone on
vierashuone. Siinä on, ainakin varakkaimmissa taloissa, laudasta
seinät ja katto, huonekaluja vuode ja pieni pöytä sekä tuolit ja joku
lipas, jossa isäntäväki säilyttää pyhävaatteitaan. Sen vastapäätä on
käytävän toisella puolella kaikenlaisten taloustavarain säilytyshuone.
Molempien viimeksi mainittujen huoneitten päällä on matala ullakko,
johon noustaan käytävästä portaita pienen oviaukon kautta. Tätä
ullakkohuonetta, joka ei ole kuin miehen korkuinen, sanotaan
»badstofaksi» eli saunaksi. Vanhoissa islantilaisissa taloissa oli
nimittäin jokaisessa sauna, mutta nykyään semmoista ylellisyyslaitosta
tuskin on ainoassakaan. Nimi on periytynyt sille huoneelle, jota
tavallisesti vain lämmitetään ja jossa perhe asuu. Badstofassa perhe
oleskelee, milloin talousaskareilta ennättää, ja siellä se nukkuu,
miehet ja naiset samassa huoneessa, niinkuin vanhanaikainen sopu
hyvin sallii, miehet toisella puolella pientä keskuskäytävää, naiset
sen toisella puolella. Vuoteet ovat niin lähetysten molemmilla
seinillä, että toisen makaajan jalat melkein ottavat toisen päähän
kiinni. Semmoisissa taloissa, joihin on kannattanut ostaa lautoja, on
isäntäväelle badstofasta lautaseinällä erotettu oma »kamari». Ahtaissa
tiloissa islantilainen talonpoika väkensä keralla asuu. Mitenpä
voisikaan olla muutoin? Vaikka hänellä olisikin varoja rakentaa avara
huoneusto, niin kieltää sitä varovaisuus. Tuon tuostakin järkkyy vahva
mantu hänen talonsa alla niin ankarasti, että matala turvetalokin
ruhjoutuu. Jos hän rakentaisi kivestä suuren talon, niin tekisi se
sortuessaan paljon suurempia tuhoja, eikä hänellä olisi varoja sitä
uudelleen rakentaa. Varakkaammissa taloissa on isäntäväki kuitenkin
itseään varten varustanut väljemmät ja valoisemmat asuinsuojat. Mutta
toiselta puolen on Islannissa paljon säätyläisiäkin, varsinkin pappeja,
joitten koti ei ole vähääkään sen upeampi kuin yllä on kerrottu.
Paitsi asuinhuoneita on islantilaisessa talossa koko joukko
ulkohuoneita, joitten pääty aina antaa samaan suuntaan kuin
päärakennuksenkin. Islantilainen talo on sen vuoksi vähän sen
näköinen kuin kappale pienen kaupungin katua. Siinä luulisi olevan
monta pientä mökkiläisasumusta yhdessä ryhmässä, vaikka kaikki
rakennukset kuuluvatkin samaan talouteen. Eräässä ulkohuoneessa
säilytetään kaikenlaisia ulkotalouskapineita, toisessa on paja, joka
ei koskaan puutu islantilaisesta — sen enempää kuin suomalaisestakaan
— talosta. Lehmi- ja lammasnavetat sekä talli tavallisesti ovat jonkun
matkan päässä asuinrakennuksesta ja kalankuivaushuoneet niinikään.
Varakkaampien talot ovat tavallisesti pihoineen ylt'ympärinsä
turveaidalla ympäröidyt. Islantilaisen koti ei siis meikäläisiin
oloihin verraten ole kovin tilava eikä viihdykäskään. Se on lisäksi
sangen kostea. Mutta puitten puute ja maan järkkyminen estävät
parempia taloja rakentamasta. Pohjoisrannalla ja itärannalla on
kuitenkin käytetty enemmän puuta, sillä niille rannoille merivirta
kuljettaa paljon ajopuita, jotka luultavasti ovat aina Siperiasta
kotoisin. Siperian suuret joet niitä kevättulvilla purkavat Jäämereen
mahdottomia ryteikköjä, merivirta kuljettaa puut navan poikki, ja osa
lopulta päätyy Islannin ja Grönlannin rannoille. Ne ovat merimatkansa
suorittaneet saman virtauksen mukana, joka toi Nansenin »Framin» navan
ohi Atlantin meren pohjoisosiin.
Paljon hankaluutta tuottaa islantilaisille se seikka, että
polttoaineita on niin niukalti ja että ne ovat niin huonoja. Uuneja
ei taloissa siitä syystä ole ensinkään, avoimet liedet vain. Kun
ajopuita harvoissa paikoissa saadaan riittävästi eikä poltettavaksi
pätevää koivumetsää ole juuri ensinkään, niin polttaa islantilainen
suoturvetta. Mutta hänen suoturpeensa ei ole yhtä hyvää, kuin
Tanskan ja Pohjois-Saksan. Usein se on rikkipitoista ja lämmittää
huonosti. Apuna poltetaan hevosen- ja lehmänlantaa, vaikka sen
kautta maanviljelys menettää tärkeän lannotusaineen, jota se kovin
hyvin tarvitsisi. Lehmänlanta levitellään niityille, saa olla niillä
koko talven ja keväällä kuivaneena tuodaan taloihin poltettavaksi.
Semmoisilla polttoaineilla ei tietenkään voida pitää huoneita yhtä
lämpöisinä kuin meillä Suomessa, jossa uuneissa päivät pitkät palaa
kovia kuivia halkoja. Mutta vielä paljon huonommin on köyhien
kalastajien lämmityksen laita. Heillä kun on hyvin vähän kotieläimiä,
niin ei ole edes lantaa polttaa. Kalastajat sen vuoksi kokoavat
rannikolta mitä suinkin palavaa löytävät, kalantotkuja, luita, maalle
ajautuneita kuivaneita merileviä, sieniä. Vestmannasaarilla ei aina
ole sitäkään. Siellä enimmäkseen poltetaan kuivattuja lintuja — samoin
kuin monessa paikoin pääsaarellakin, milloin ei muuta polttoainetta
ole. Varsinkin lunneja ja myrskylintuja poltetaan. Lunnin rintapuoli
leikataan pois ja suolataan syötäväksi, muu osa kuivataan ja
poltetaan. Myrskylinnun pää, siivet, kynnet, ja sisälmykset sekotetaan
lehmänlantaan, seos kuivataan ja poltetaan. Helppo on arvata,
minkälaista käryä semmoisesta polttoaineesta lähtee, etenkin kun ei ole
kunnollisia liesiä. Mutta lämpö on aina suloista, ja kahta suloisempaa
niin kolkossa, tuulisessa ja kosteassa maassa kuin Islanti on.
Ruuasta ei Islannissa sitä vastoin ole niinkään puutetta, vaikk'ei
meikäläinen heidän ruokiaan juuri kiittäisi. Meri ja joet antavat
kalaista karjaa. Laitumilla on joka talolla sadottain lampaita ja
hyvät ovat lehmikarjatkin. Mutta hevosen lihaa ei Islannissa enää
syödä. Leipää syödään vähän, sillä se on kaikki ostettava. Leivän
sijasta purraan suolaamatonta kapakalaa, joka on kuivaushuoneissa
kuivattu. Kuiva kala sinään piestään kivellä mureaksi ja sekotetaan
sitten suolattomaan, käymistilassa olevaan voihin. Mutta maitoa onneksi
saadaan runsaasti ja voita niinikään. Ainoastaan kalastajat ovat senkin
puolesta huonommalla osalla. Voin asemesta he sekottavat ruokaansa
höysteeksi talia ja traania. Viljaleivän asemesta syödään jäkälästä
laitettua hätäleipää. Mutta viime aikoina, viljanhinnan halvennuttua
ja merenantimien hinnan kohottua, on oikea jauholeipä alkanut päästä
Islannissa yhä enemmän käytäntöön. Maassa itsessään ei kuitenkaan vielä
tänä päivänäkään leiväksiä kasva. Mutta Islannin jäkälä ei kuitenkaan
ole halveksittava ravintoaine. Se sisältää kokonaista 80 pros. samoja
ravintoaineita kuin ruiskin. Se kootaan, kuivataan, jauhetaan jauhoksi
ja leivotaan leiväksi. Mutta tavallisempaa on, että se keitetään
velliksi. Toisin ajoin on kansa semmoisissa seuduissa, joissa tätä
jäkälää on runsaasti, elänyt yksinomaan sillä pitkiä aikoja. Ja kun
se kunnolla valmistetaan, niin siitä tuleekin sekä hyvänmakuinen että
varsin ravitseva ruoka. Islannin jäkälää (_Cetraria islandica_) kasvaa
Suomessakin. Se ei ole sama kuin poronjäkälä (_Cladonia rangiferina_).
Muitakin jäkäliä köyhät islantilaiset ovat tottuneet hädän aikana
syömään. Väinönputken (_Archangelica officinalis_) juurta he pitävät
herkkuna ja se on jo monen eksyneen matkamiehen hengenkin pelastanut
karuilla ylämailla. Paitsi juuria syödään itse putketkin, jonka
vuoksi tätä kasvia viljelläänkin. Merileviäkään ei halveksita. Erästä
merilevää liotellaan kuukausmääriä suolattomassa vedessä. Lehdille
tällöin kokoontuu pieniä valkoisia rakeita, jotka maistuvat varsin
hyviltä. Levä sitten yhdessä jäkälän kanssa keitetään velliksi ja
syödään. Toisinaan sitä kuivattuna syödään paljaaltaan. Ennen vanhaan
leviä syötiin vielä paljon yleisemmin kuin nykyään.
Tarkkaan on islantilainen siis tottunut hyväkseen käyttämään karun
maansa luonnontuotteita.
Ennen vanhaan lienee Islannissa viljelty joku määrä viljaa, mutta pian
huomattiin viljan viljelys kannattamattomaksi ja se on sitten kokonaan
unhotukseen jäänyt. Se mikä islantilaisella talonpojalla on muokattua
ja lannotettua maata, on heinämaana. Lannotetuista maistaan hän saa
parhaat heinänsä talven varaksi. Se heinä, joka luonnonniityiltä
korjataan, syötetään lampaille. Luonnonniityistä alavammilla
hetemailla sijaitsevat ovat hyviä, mutta suurin osa on jotenkin karua
kivensekaista maata, jota osaksi käytetään laitumenakin. Soiltakin,
jotka Islannissa ovat laajat, korjataan melkoiset määrät heinää.
Viime aikoina on ruvettu sekä niittyjä että soita keinotekoisesti
kastelemaan, ja sen kautta on' niitten kasvuvoimaa paljon parannettu.
Tunturien kupeilla ja vuoristoon nousevissa tunturilaaksoissa ovat
varsinaiset laidunmaat.
Islannin tärkein elinkeino on karjanhoito. Viljaa kasvattamaan maa on
liian kylmä — vihanneksia ja perunoita kuitenkin viljellään — mutta
heinää se tuottaa runsaasti ja laitumet ovat harvaan asutukseen nähden
laajat. Lammas, joka muualla alkaa jäädä pois kotieläinten luvusta,
on Islannissa muita tärkeämpi, koska se tulee toimeen huonoimmalla
laitumella. Lammas lämpöisine villaturkkineen saa toisinaan olla vuoden
umpeensa ulkona laitumella ja itse etsiä ravintonsa, sillä Islannin
talvi on verraten leuto. Tosin lampaita silloin usein tapaturman
kautta menetetään, joko ne eksyvät tuntureille ja hautaantuvat
lumeen, putoilevat kallioitten tai jäätiköitten rotkoihin, taikka
joutuvat ketun, Islannin pahimman petoeläimen saaliiksi. Lapset ja
puolikasvuiset tytöt paimentavat laumoja, älykkäät koirat apunaan.
Semmoisilla laitumilla, jotka ovat taloista etäämpänä, on turpeesta
ja kivestä rakennetut paimenmajat ja karjansuojat. Kun laumat
ulkolaitumilla kulkevat sekasin, niin saa jokainen lammas, ennenkun
sitä laitumelle lasketaan, korvaansa omistajansa merkin.
Tunturilaitumilla lammaslaumat usein hajaantuvat ja eksyvät, ja sen
vuoksi on tapana, että joka talosta, joka on laitumeen osallinen,
kesässä moniaan kerran lähtee mies paimenten avuksi kokoomaan
hajaantunutta laumaa. Syksyllä laumat ajetaan alas laaksoihin.
Myrskyjen, lumituiskujen ja pakkastenkin vuoksi voi laumain kerääminen
silloin olla vaarallinenkin tehtävä. Erinomaisen vaivalloista se
aina on, sillä kaiken kesää omissa hoteissaan oltuaan lampaat ovat
käyneet aroiksi ja tahtoisivat mieluummin vapautensa säilyttää kuin
palata alas taloihin. Syksyllä on sen vuoksi tunturilaitumilla paljon
väkeä puuhassa, lampaat kootaan eri suunnilta kiviaitauksiin, joissa
ne korvamerkkinsä mukaan erotellaan, niin että kukin saa omansa. Kun
lampaat on erotettu, niin ne ajetaan alas laaksoihin ja käyvät sitten
talojen lähiseuduilla laitumella, niin kauan kun suinkin voivat lumen
alta etsiä ravintonsa. Ainoastaan pahimmilla myrskyillä ne pääsevät
navettaan ja lunta liiaksi kartuttua saavat kuivia heiniä. Mutta
jos lumi tulee aikaiseen, niin sattuu usein, että talon heinävarat
loppuvatkin kesken ja silloin täytyy kevättalvesta karjaa vähentää.
Islannissa ennen vanhaan pidettiin suuria nautakarjoja, mutta ne
ovat vähentymistään vähentyneet ja lammasten hoito, saaren ilmastoon
sopivampana, on voittanut alaa. Lehmiä pidetään sen verran kuin talon
omat tarpeet vaativat, lampaita sitä vastoin niin paljon, että niiden
tuotteita riittää myydäkin. Islannin lehmärotu on voimallista, hyvin
kehittynyttä ja lypsää hyvin. Kun se koleana vuodenaikana pidetään
navetoissa, niin on se paremmin säilynyt kuin hevonen ja lammas, jotka
vähitellen ovat ilmaston koleuden vuoksi vähentyneet ja karvaansa
muuttaneet. Islannin hevoset olivat vanhain viikinkien aikana parhaita
sotiratsuja, mitä pohjoismaissa oli. Niitä hoidettiin suurella huolella
ja pidettiin suuria laumoja. Tapana oli panna toimeen kilpa-ajoja
ja myös hevostaisteluita, jotka olivat saarella yleisiä vielä monta
vuosisataa sen jälkeenkin, kun Islanti oli itsenäisyytensä menettänyt.
Mutta aikain kuluessa on muinoinen sotiratsu paljon muotoaan muuttanut.
Siitä on tullut pieni ja takkuinen, mutta erinomaisen sitkeä ja
älykäs eläin, joka kiipeilee tuntureilla ketterään kuin vuohi ja on
islantilaiselle tuiki välttämätön, jos mieli tehdä vähänkin pidemmän
matkan. Islantilaisessa talossa sen vuoksi pidetään paljon hevosia.
Tavallisesti saa jokainen nimikkonsa, heti kun hän on tullut siihen
ikään että hevosen selässä pysyy. Kun talonväki sunnuntaina lähtee
kirkkoon, niin tapahtuu se ratsain. Nuoret ja vanhat, miehet ja vaimot,
isäntäväki ja palvelijat, kaikki ratsastavat hevosellaan, toisinaan
kilpaakin ajaen. Ja kun talosta lähdetään vierailemaan johonkin
naapuritaloon — talojen välimatkat ovat pitkät — niin tapahtuu se
ratsain. Kun isäntä lähtee kauppapaikkaan myymään maansa ja karjansa
tuotteita, niin kuljettaa hän tavaransa hevosen selässä ja hevosia on
silloin koko lauma mukana. Samoin hän hevosen selässä tuo, mitä sieltä
ostaa. Kaikki kuljetus yleensä tapahtuu hevosen selässä, sillä teitä
ei saareen ole rakennettu kuin aivan viime aikoina enimmin kuljetuille
väleille. Islantilaisessa talossa on sen vuoksi kotieläinten suhde
toinen kuin muualla maailmassa. Voidaan pitää 6—8 lehmää, 200 lammasta
ja 12—16 hevosta.
Mutta vaikka Islannissa hevonen on niin välttämätön, niin saa se
kaikista kotieläimistä huonoimman hoidon osakseen. Ainoastaan parhaat,
isännän ja emännän nimikot, pidetään kotona vuodet umpeensa ja talvella
tallissa. Suurin osa talon hevosista kiertelee kesän pitkän kaukana
ylämaan laaksoissa ja tunturien rinteillä, jossa ne viihtyvätkin
erinomaisesti. Mutta talvella niitten toimeentulo on kylläkin vaikea,
ja moni hevonen silloin joutuu turmioon. Ei huonommillakaan säillä
niitä voida kauaa tallissa pitää, sillä heinävarat ovat pienet. Heti
kun suinkin ilma myöden antaa, niiden tulee lähteä laitumelle kuopimaan
lumen alta ravintonsa. Vaikein on hevosten toimeentulo keväällä.
Silloin niitten usein täytyy tyytyä levään, jota meri on rannalle
vierittänyt, ja nälkään nääntyäkin. Viime aikoina on hevosia aljettu
yhä enemmän kasvattaa maasta vietäviksi. Niitä viedään Skotlantiin ja
Englantiin, jossa niitä käytetään hiilikaivoksissa.
Tämmöistä on siis nykyisin jokapäiväinen elämä Islannissa. Saarensa
luonnonvarain turviin jätettynä väestö on melkoisesti muuttunut
entisestään. Sen on täytynyt oppia taistelemaan ankarampaa luontoa
vastaan kuin melkeinpä minkään muun kansan maanosassamme, lappalaisia
lukuunottamatta. Sen on täytynyt oppia tarkalleen käyttämään hyväkseen
kaikkea, mitä karu luonto tarjoo, ja toisilla tuotteilla korvaamaan
semmoisia, joita melkein kokonaan puuttuu, Tuskin voi siitä kuvaavampaa
esimerkkiä mainita kuin sen, että polttopuitten asemesta poltetaan
kuivatuita lintuja. Entinen sotainen rajuus on talttunut. Nykyinen
islantilainen on hiljainen, rauhallinen, jossain määrin umpimielinen,
niinkuin Suomenkin asukas, luonteensa pohjalla paljon surumielisyyttä.
Mutta siltä ei häneltä suinkaan puutu rohkeutta. Harvapa muu kansa
pienillä avoimilla veneillä ansaitsisi elatuksensa niin levottomalla
merellä.
Mutta vaikka islantilainen onkin vanhastaan muuttunut, niin on hänessä
vielä paljon samojakin ominaisuuksia kuin saaren ensimäisissäkin
asukkaissa. Runoutta suositaan vielä tänä päivänä samoin kuin
silloinkin, Ja Islannissa on jotenkin ennallaan säilynyt se vanha
kielikin, jolla Eddat ja muu sankarikirjallisuus on kirjotettu.