esimaun Islannin luonnosta. Ja vielä paremmin niillä saarilla, jotka
ovat meressä sen pohjoispuolella, varsinkin yksinäisillä myrskyisillä
Fär-saarilla, jotka jyrkkinä ja jylhinä kohoovat ainiaan mylleröivän
hyökyaallokon keskellä.
Vielä jylhempänä, korkeampana kohoo Islanti merestä, milloin niin
taajoissa usvissa, ettei siitä näy mitään, vaikka kuuluu aallokon
pauhu rannoilla, milloin taas lyhyen ajan kirkkaan taivaan alla,
näyttäen merelle harmaita tunturiseiniään ja maajäätikköjen peittämiä
kukkuloitaan. Suunnattomia parvia vesilintuja ja valtameren
petolintuja istuskelee kallioilla, lokkeja ja kajavia pölähtelee
siellä lentoon niin suunnattomat joukot, että ne näyttävät äkilliseltä
lumituiskaukselta. Joskus, vaikka onneksi harvoin, ei laivaan näy
Islantia ensinkään, ennenkun ollaan satamassa. Koko ilma on silloin
sakeana savua ja hienoa tuhkaa, jota sataa laivan kannelle ehkä jo
Fär-saarien tienoilla, ja joka käy sitä karkeammaksi, kuta enemmän
saarta lähestytään. Purjehtija silloin tietää, että joku Islannin
lukuisista tulivuorista on puhjennut purkaukseen ja että puute ja kato
uhkaa heikkoja asutuksia tuolla suuren luonnon saarella. Semmoiset
tuhotapaukset ovat onneksi verrattain harvinaisia, mutta milloin niitä
sattuu, silloin Islanti saa kokea kohtalon iskun, joka lamauttaa
kauaksi ajaksi sen elämää, milloin suppeammalla alalla, milloin koko
saarella.
Mutta ennenkun maalle päästään, tavataan merellä elämää, joka on
osa sen elämästä. Islannin meri on erinomaisen kalaisa. Siellä ovat
maailman parhaat turskanpyynnit, saadaan silliä, valaita, hylkeitä ja
haikaloja ja kaikenlaista muuta eväistä karjaa, jota kylmissä merissä,
kumma kyllä, on paljon runsaammin kuin lämpöisissä. [Tämä luultavasti
johtuu siitä, että kylmä vesi sisältää enemmän happea kuin lämpöinen.]
Melkein kaikkina vuodenaikoina makailee islantilaisia veneitä merellä
pyydyksineen, mutta ne ovat vain pienempi osa niistä sadoista
aluksista, joita siellä tapaa. Sinne kokoontuu kalastajia monesta
maasta melkoisin laivoin.
Syksyllä, talvella ja keväällä ovat islantilaiset itse uutterimmin
kalanpyyntihommissa. Silloin liikenee pyyntiin enimmän väkeä. Kun
maatyöt ovat päättyneet ja karjat koottu tunturilaitumilta, alkaa
kalastajapaikkoihin kokoontua maalaisnuorisoa, joka töitten vähennyttyä
maatiloilla rupeaa talveksi kalastajain palvelukseen, saadakseen
jonkun verran lisäansiota. Toiset asettuvat asumaan kalastuspaikoilla
oleviin verraten varakkaihin taloihin, toiset ylen köyhäin varsinaisten
kalastajain luo, toiset taas samanlaisiin kala-aittoihin, joita
Suomenkin ulkosaaristossa on. Nämä majat suovat talvella tosin
huonon suojan, mutta väki on karkaistua ja sille ne ovat lämmön
ja viihtymyksen paikkoja, koteja, milloin päästään mereltä maissa
käymään. Merellä on elämä vielä monta vertaa kolkompaa. Toiset rupeavat
veneenomistajain palvelukseen osapalkoilla, toiset lyöttäytyvät yhteen
ja vuokraavat itselleen veneen ja pyydykset. Saalis jaetaan ikivanhain
perittyjen sääntöjen mukaan. Se jaetaan niin moneen yhtä suureen
osaan, kuin on venekunnassa miehiäkin, mutta perämies saa kahta vertaa
suuremman osan kuin muut ja sitä paitsi erotetaan sopimuksen mukaan
osat veneen, verkkojen ja pyydyksien omistajia varten.
Mutta ylen pieniä ovat mereen verraten ne veneet, joilla islantilaiset
lähtevät turskan pyyntiin. Ne ovat solakat ja kevyet, purjeita vain
sen verran, kuin ohjauksen helpottamiseksi on tarpeen. Mutta veneissä
ei olekaan painolastia, eivätkä ne sen vuoksi kestä purjeita muuta
kuin hyvällä säällä. Islannin rantoja huuhtova meri on hirmuinen.
Suomenlahden ja Itämeren laineet ovat vähäpätöisiä niihin verraten,
jotka hyökyvät Norjan länsirannalla, mutta ne taas ovat vähäisiä
Atlantin meren pisimmästä perästä Islannin rantoja vastaan vyöryviin
jättiläisaaltoihin verraten. Ei tarvitse olla paljoakaan tuulta,
ennenkun meri on mäkinä ja laaksoina. Mutta lisäksi on Islanti niin
vaarallisessa ilmastoalueessa, että tuulet siellä vaihtelevatkin.
Saarimaan eteläpuolella on nimittäin vakinainen alhaisen ilmapaineen
alue, joka laajalti, jopa kautta Europan, vaikuttaa tuulien suuntiin,
ja sen vuoksi tuuli Islannin rantavesillä usein hämmästyttävän
nopeaan kiertää kaikki ilmansuunnat. Kun kuitenkin lounaasta käyvä
pääaallokko aina on vallitsevana, niin seuraa siitä, että merellä
usein on ristiaallokoita, joissa tyrskyt kohoavat tavattoman korkeiksi
ja vaarallisiksi. Suunnattoman korkealle hyökkäävät aallot jyrkkiä
kalliorantoja vastaan ja alavilla hiekoilla ne taas jo kaukana rannasta
murtuvat kuohuvaksi sekasorroksi, joka nopeaan hajottaa vahvankin
aluksen. Näiden aaltomurroksien vuoksi etelärannan hiekkoja pelätään
yhtä paljon kuin jyrkkiä luoksepääsemättömiä kalliorantoja.
Urheutta kysytään siltä kansalta, joka pienillä avonaisilla
soutuveneillä talvimyrskyjen aikana uskaltaa lähteä tälle merelle.
Parhaat kalapaikat ovat ulapalla penikulmien päässä rannasta ja siellä
on päivä vietettävä. Mereen heitetään uiva ankkuri, jonka mukana vene
hiljalleen ajelehtii myötätuuleen. Onget syötetään ja heitetään mereen.
Ainoastaan perämies ei joudu onkimaan, hänen velvollisuutensa on kaiken
aikaa hoivata venettä, sillä aallokossa se ilman hoitoa voisi täyttyä.
Kauniillakin säällä roiskuu tyrsky veneen yli. Kun tuulen ohella vielä
pakastaakin, niin jäätyvät kalastajain hiukset ja parta jääpuikkoja
täyteen, heidän nahkaiset vaatteensa kangistuvat, niin että tuskin
kääntyä sallivat, käsineet jäätyvät jäämöhkäleiksi. Mutta hyvän syönnin
aikana on kalastaja koukkuineen'niin uutterassa työssä, ettei hän
paljoa ennätä katsoa omia vaivojaan. Hän ei silloin jouda muistamaan
eväitäänkään, jotka tavallisesti ovatkin sangen niukat, koska illaksi
palataan maihin.
Mutta usein tapahtuu, että pyynti on kesken heitettävä, kun sää alkaa
yltyä ylivoimaiseksi. Monesti on soudettava rantaan vastatuuleen.
Silloin täytyy ponnistella airon pyyryssä koko yökin, kuinka sattuu,
ennenkun ollaan satamassa. Mutta hyvin usein tapahtuu, ettei venekunta
enää ensinkään maihin pääse. Tuhkatiheään sattuu tapaturmia, joko meri
nielee aluksen miehineen päivineen, taikka sortuu se rantahyökyyn ja
siinä täyttyy.
Samaan tapaan kalastavat Muurmannin rannan suomalaiset. Onkikalastus
nimittäin on jotenkin tuottava, eikä kysy kalliita pyydyksiä. Monesti
se antaa erinomaisen ansion. Toisin paikoin on aljettu samalla laskea
siimaa, vaikka se jo vaatii varakkaampaa kalastajaa, sillä siima
lukuisine koukkuineen ja laitoksineen on verraten kallis laitos.
Siimasta on se etu, että voidaan ryhtyä paikalla onkimaan, kun se on
laskettu, ja siten pyydystää samalla haavaa kahdella tavalla. Siiman
päät kiinnitetään upokkailla meren pohjaan ja upokkaihin sidotaan
veden pinnalla kelluvat kohot. Syöttinä käytetään silliä, äyriäisiä,
simpukoita, mätiä, matoja, kalanlihaa, naudan- ja lampaanmaksaa,
jopa juustoakin. Turska kulkee niin suunnattomissa parvissa, että
koko merenpinta on sen lähestyessä laajalti harmaissa juovissa. Se
on nälkäinen ja niin monen ottajan ollessa ravinnon tarpeessa se syö
melkein vaikka mitä. Verkolla kalastusta islantilaiset sitä vastoin
eivät suosi, osaksi siitä syystä, että väittävät verkkojen pilaavan
kalapaikat, mutta vielä enemmän sen vuoksi, että verkot ovat kalliita
laitoksia, joitten hankkimiseen heillä ei ole varoja.
Turska osaksi syödään tuoreena, mutta suurin osa valmistetaan
säilyväksi ja säilytettynä sitä viedään suuret määrät ulkomaille. Se
on sitä kapakalaa, jota meillä Joulun aikana syödään livekalana ja
katolisissa maissa yleensä paaston aikana, jolloin kala on ainoa
sallittu liharuoka. Se perataan ja ripustetaan avoimiin katoksiin
kuivamaan, taikka suolataan ja ladotaan kallioille kasoihin. Kasassa
se saa vähitellen lävitse suolautua, jonka jälkeen kalat levitetään
kiville ja kallioille kuivamaan. Sitä suolataan myös tynnyreihin,
joissa se saa olla suolavedessä, kunnes joutuu etäisien ostajien
nautittavaksi.
Turskan jälkeen on jäähaikala islantilaisten tärkein pyyntikala.
Jäähai on suuri, 6—8 metriä pitkä, voimallinen kala, joka on ahneimpia
Jäämeren petokaloista. Se ahdistaa suuria valaitakin ja valaanpyytäjien
väsyttäessä harppuunalla iskemäänsä valasta se tavallisesti on veden
alapuolella saaliin kimpussa repien siitä terävillä hampaillaan suuria
kimpaleita, ennenkun pyytäjät ennättävät saaliinsa merestä nostaa.
Jäähai syö ahnaasti kaikkea, mitä suinkin kiinni saa, mutta ihmistä se
kuitenkin verrattain harvoin ahdistaa. Siitä saadaan oivallista traania
ja nahkaa käytetään jalkineiksi ja monenlaisiin muihin tarpeihin.
Pyyntiaika on tammikuusta huhtikuun puoliväliin, ja sitä varten
enimmäkseen käytetään kannellisia aluksia. Toisin paikoin soudetaan
kuitenkin jäähainkin pyyntiin avoimilla veneillä, pyyntijoukkona
kymmenkunta miestä. Kun vene sattuu parven löytämään, niin se
tavallisesti saa hyvän saaliin ja vaivoistaan runsaan korvauksen, mutta
parven löytö on sattuman varassa ja sen vuoksi tämä pyynti onkin paljon
epävarmempaa kuin turskan pyynti. Kannellisissa aluksissa on miesten
toimeentulo talvipakkasellakin helpompi, mutta avonaisissa veneissä he
saavat kestää paljon kurjuutta, taistella usein monen sadan kilometrin
päässä rannasta, kymmenen ja kahdenkinkymmenen asteen pakkasessa,
ankarissa aalloissa, myrskyissä ja lumituiskuissa, ja enimmän ajan
vielä pimeässäkin, koska päivät varsinkin pohjoisrannikolla, jossa
tätä pyyntiä pääasiallisesti harjotetaan, talvella ovat hyvin lyhyet.
Muita vaaroja ovat ajojäät ja sumut, jotka toisinaan voivat viikkoja
pimittää kaikki niin, että on mahdoton saada maan näköä ja sen kautta
tietoa siitä, missä ollaan. Vaikka miehet varustavatkin itsensä niin
hyvin, kuin vähävaraiset kalastajat yleensä voivat, niin on heidän
toimeentulonsa pyyntiretkellä kuitenkin ylen vaikea, etenkin kun he
harvoin voivat keittää lämmintä ruokaa. Hiukset, parta jäässä, vaatteet
kankeina aamusta iltaan ja illasta aamuun, he nukkuvat yönsä avoimen
veneen tuhdoilla, ilman muuta suojaa kuin märkä purje. Usein merivesi
pilaa eväät. Juomavesi voi loppua, eikä vaarallisten hyökyjen vuoksi
uskalleta rantaan laskea. Nämä kalastajat näkevät paljon enemmän
kurjuutta ja vaivoja kuin moni napamatkustaja, vaikka eivät taistele
maineen vuoksi, vaan ainoastaan köyhäin kotona odottavain perheittensä
elättämiseksi.
Islantilaisilla kauppapaikoilla näkee ainiaan naisia perkkaamassa ja
kuivaamassa turskaa yllä mainitulla tavalla. Silloin tällöin poikkeaa
satamaan höyrylaiva, joka ottaa kuorman valmista tavaraa,'taikka
saapuu maakylistä pitkät jonot hevosia, selässä maataloustuotteita,
lampaita, vuotia, villoja, voita. Maanviljelyksen tuotteet vaihdetaan
meren antimiin ja kauppatavaroihin, jotka samalla tavalla kuljetetaan
kauppapaikalta maakyliin.
Mutta vaikka suuri osa Islannin kansasta saakin merestä ravintonsa,
niin on sen vesien kalastus kuitenkin suurimmaksi osaksi ulkomaalaisten
käsissä. Islannin vesille saapuu Norjasta, Englannista, Saksasta,
Amerikasta ja varsinkin Ranskasta suuria aluksia, toiset purjein,
uusimmat höyryn voimalla, kaikin puolin mitä parhaiten varustettuina,
ja nämä vievät mukanaan paljon enemmän kaloja kuin Islanti itse
pyydystää. Ranskalaiset kalastajat ovat enimmäkseen kotoisin
Bretagnesta, Paimpolin satamasta. Heidän Islannin retkistään on Pierre
Loti kirjottanut viehättävän romaaninsa »Islannin kalastajat». Laeilla
on tosin lähin rantavesi suojattu ulkomaalaisten pyynniltä, mutta lain
noudattamista on vaikea valvoa, ja varsinkin englantilaiset alukset
sitä rikkovat ja kalastavat nuotillaan ja verkoillaan islantilaisten
rantavedetkin niin puhtaiksi, ettei saarelaisille useinkaan jää
mitään. Mutta sitä paitsi ne, niin sanotaan, armotta ajavat upoksiin
islantilaisia veneitä niitten omilla maavesillä, eivätkä silloin
pysähdy haaksirikkoutuneille apua antamaan, koska nämä voisivat
niitä vastaan todistaa. Toisissa kalastaja-aluksissa, varsinkin
amerikkalaisissa, on lisäksi mitä huonointa väkeä, joka silloin tällöin
nousee maihin varta vasten pieksämään asukkaita — vanhain viikinkien
jälkeläisiä. Suuresti ovat siis olot muuttuneet siitä ajasta, josta
tämän kirjasen alkuosassa kerrottiin. Vapausaikanaan saarelaiset päin
vastoin retkeilivät samoihin maihin, jotka nyt suurvaltoina lähettävät
alamaisiaan heidän rannoilleen, toivat niistä haaksen täydet saalista
ja orjia raatamaan. Nyt sitä vastoin heidän kalavetensä pyydystetään
puhki ja poikki ja joskus on tapahtunut, että ulkomaalaiset kalastajat
ovat kesken kirkonmenon tunkeutuneet kirkkoon ja ajaneet sieltä pois
rauhallisen seurakunnan.
Syy siihen, että islantilaiset omilla rantavesillään nykyisin
kalastavat paljon heikommilla aluksilla ja pyydyksillä kuin
ulkomaalaiset, on heidän köyhyytensä. Heillä ei ole varoja hankkia
laivoja ja laitoksia, joihin kalastuksen nykyisen kehityksen
aikana tarvitaan paljon pääomia. Osaksi on tämä asiantila myös
jäännös entisaikain oloista. Menetettyään vapautensa islantilaiset
joutuivat mannervaltain holhouksen alaisiksi. Heiltä kiellettiin
vapaa kaupankäynti. Kun Islanti Norjan keralla joutui Tanskan
alusmaaksi, niin sorrettiin sitä taloudellisesti vielä enemmän.
Seitsemännellätoista vuosisadalla Tanskan kuningas Kristian IV antoi
saaren kaupan vuokralle Juutinrauman suurimmille kaupungeille.
Aina seuraavan vuosisadan jälkipuoliskolle saakka niillä oli tämä
yksinoikeus. Sitten Tanskan hallitus otti kaupan omaksi monopolikseen.
Islantilaiset saivat omista tuotteistaan huonon hinnan, mutta heidän
täytyi maksaa kallis hinta kaikesta, mitä ostivat. Siten he kaupassa
menettivät kahdenkertaisesti. Siitä kärsi varsinkin karjanhoito ja
Islantilaiset sen vuoksi alkoivat sitä laiminlyödä ja entistä enemmän
kalastaa. Mutta Tanskan hallitus kielsi heitä käyttämästä kannellisia
aluksia, estääkseen heitä liiaksi vaurastumasta. Tämän määräyksen
tyly mielivaltaisuus astuu vasta oikein näkyviin, kun ajattelemme,
ettei sen kautta ainoastaan estetty islantilaisia kehittämästä sitä
elinkeinoa, joka heille oli tuottavinta, vaan myös pakotettiin heitä
heikoilla aluksilla oleskelemaan vaarallisella merellä ja sen kautta
haaksirikkojen kautta menettämään paljon enemmän miehiä, kuin muutoin
olisi tapahtunut. Islantilaiset pakottamalla pakotettiin kalastamaan
avoimilla aluksilla omilla vesillään. Ei siis kumma, että ulkomaalaiset
kalastajat saivat merellä ylivallan ja saarelaisten täytyi tyytyä
lapsipuolen asemaan. Siinä syy miksi tämä elinkeino ei vieläkään ole
päässyt kohoamaan vaikeasta asemastaan, vaikkapa säännökset aluksien
käyttämisestä jo ovatkin aikoja sitten kumotut ja monopolikauppakin
viime vuosisadan keskivaiheilla lakkautettiin. Vanhat olot vaikuttavat
kauas tulevaisuuteen, eivätkä islantilaiset ole vielä tänäpäivänäkään
kohonneet siitä köyhyydestä ja voimattomuudesta, johon pitkällinen
taloudellinen sorto heidät saattoi.
Omituista on, että sillinpyynti Islannissa on verrattain nuori
elinkeino, vaikka silli on arvokkaimpia merikaloja ja se Islannin
rannoilla saadaan vielä parempana ja lihavampana kuin Norjan paras
rasvasilli. Norjalaiset ovat alkaneet käydä Islannin rannoilla silliä
pyytämässä. Akureyrissa, saaren pohjoisrannalla, on kuitenkin jo
melkoisia islantilaisiakin sillinpyyntilaitoksia. Mikäli pääomia
saadaan, hankitaan parempia aluksia ja verkkoja, sillä sillin pyynti
avoimella merellä vaatii kalliita laitoksia. Varsinkin vartijalaiva,
joka merellä etsii silliparvet ja antaa niistä tiedon, on hienoine
verkkoineen kallis. Yksi ainoa semmoinen laiva laitoksineen maksaa
noin 150,000 markkaa. Semmoista eivät voi köyhät kalastajat, eivätkä
talollisetkaan hankkia muuta kun yhteen liittymällä. Kun pyynti hyvin
onnistuu, niin voi se kuitenkin yhdessä kesässä maksaa hintansa.
Mutta hylkeenpyynnissä eivät ulkomaalaiset voi islantilaisten kanssa
kilpailla, sillä se parhaiten tapahtuu rantavesillä, milloin ei
ajojäitä ole meressä. Siinä varmaankin syy, miksi islantilaiset
hylkeitä suosivat, vaikka ne hävittävätkin paljo kaloja.
Hylkeitä pyydettiin jo vanhimpina aikoina uutteraan, sekä rannoilta
että jäiltä ja veneillä. Hylkeenlihaa syötiin, siitä saatiin arvokasta
rasvaa ja varsinkin sen nahka oli käytännöllistä monenlaisiin
tarpeisiin. Vielä tänä päivänä islantilaiset käyttävät hylkeennahkasta
valmistettuja jalanmukaisia jalkineita, jotka tunturivaelluksilla ovat
erinomaiset, ne kun paljaan jalan tavoin mukautuvat maahan ja ovat
sangen kestävät. Nykyisin ei kuitenkaan tapeta täysikasvuisia hylkeitä,
ei varsinkaan naaraita, vaan päinvastoin niitä suojellaan, vaikkapa ne
esim. jokiloissa tekevät paljon vahinkoa, hävittämällä lohia. Poikaset
sitä vastoin surmataan, sillä niitten liha on paljon maukkaampaa ja
nahka hienompaa.
Näin olemme maininneet tärkeimmät riistaeläimet Islannin vesissä.
Valaat on jo melkein sukupuuttoon hävitetty. Mutta tuottava on
sekin kalastus, jota mereen laskevissa joissa ja sisämaan järvissä
harjotetaan. Se on yksinomaan islantilaisten käsissä — elleivät he
kalastusoikeuttaan vuokraa pois. Kaikkiin Islannin jokiin nousee
keväällä lohi, sekä semmoisiin, joissa on kirkas vesi, että niihinkin,
jotka, maajäätiköitten alta tullen, ovat savesta maidonvalkoiset. Lohi
kutee jokiloissa ja kasvaa niissä, lähtee täysikasvuisena mereen,
mutta palaa säännöllisesti joka kevät takaisin kutemaan. Rantajokia
on Islannissa niin paljon, ettei ole montakaan taloa, jonka maihin
ei sattuisi joku lohisa joki. Lohta pyydetään monella tavalla ja
kala tavallisesti syödään tuoreena. Mutta vaikka Islannin lohi onkin
maan valio, niin on siellä kuitenkin tultu samaan kokemukseen kuin
Pohjois-Suomessakin: loheen sitä enemmän kyllästyy, kuta enemmän sitä
saa. Mutta kun islantilaiset oppivat sitä paremmin säilyttämään, samoin
kuin amerikkalaiset, niin saavat he siitä vielä arvokkaan kauppatavaran.
Vielä arvokkaampana kuin lohta pidetään forellia, jota on järvissä
runsaasti. Viime aikoina ovat saarelaiset alkaneet yhä enemmän vuokrata
jokivesiään ja järviään englantilaisille urheilijoille, jotka saapuvat
sinne onkimaan.
Ennenkuin meren rantasaumasta poistumme, muistakaamme vielä
eräs elinkeino, joka on jotenkin tuottava ja Pohjois-Atlantin
ranta-asukkaille omituinen. Se on lintujen pyynti.
Ensimäinen elonmerkki, jonka matkustaja mereltä lähestyessään
huomaa Islannin rannoilla, ovat suuret lintuparvet, jotka pilvinä
parveilevat uloimpien luotojen ympärillä, taikka pitkissä jonoissa
istuvat kallioseinämien pykälillä, niinkuin valkoiset lumijuovat.
Saaren rannoilla vilisee kaikkialla vesilintuja, jotka sinne lentävät
lepäämään ja pesimään. Mutta varsinkin yksinäisillä kalliosaarilla ja
niemennokilla on lintuja uskomattomat määrät. Semmoisia vuoria sen
vuoksi sanotaankin »lintuvuoriksi». Niillä on usein niin taajassa
lintuja, ettei missään näy paljasta paikkaa, ja niitä lentelee vielä
ilmassakin täynnään. Valittava kiljuna kuuluu kauas merelle.
Merilintujen värit ovat yksitoikkoiset, valkoista, harmaata ja ruskeaa.
Maalintujen höyhenpuku on kirjavampi, mutta maalintuja on merilintuihin
verraten vähän. Sisämaan järvillä kuitenkin on vilkas lintuelämä.
Siellä pesivät sorsat, hanhet, joutsenet ja monet muut vesilinnut
lukemattomin laumoin. Niitä ammuskellaan ja syödään, mutta saaren
taloudessa eivät järvilinnut ole likimainkaan niin hyvä tulolähde kun
merilinnut.
Merilinnuista on tärkein haahka (_Somateria mollissima_), jonka
untuvat ovat vanhastaan olleet arvossa patjantäytteinä. Haahkaa on
monessa kohdassa rannikolla, mutta parhaiten se viihtyy semmoisilla
paikoilla, missä on paljon pieniä saaria ja luotoja. Haahkan liha on
hyvää syödä, munat niinikään, mutta arvokkaimmat ovat ne hienot hennot
untuvat, joita se poimii rinnastaan, sisustaakseen niillä pesänsä
pienokaisilleen lämpöiseksi ja pehmeäksi. Semmoinen maanomistaja, jonka
rannalla haahka pesii, on koko pohatta yksinään sillä perusteella.
Monella tavalla koettavat sen vuoksi rantain omistajat maanitella
haahkaa pesimään. Rakennellaanpa sopiviin suojaisiin paikkoihin
pieniä keinotekoisia luotojakin siinä toivossa, että haahka ne
huomaisi itselleen sopiviksi asuinsijoiksi. Pesimäsijat raivataan niin
mieluisiksi kuin suinkin, taikka rakennellaan niille kaikenlaisia
suojia. Lisäksi haahkaa koetetaan suojella kaikkia vihollisia vastaan;
niitä ovat kotka, kettu ja korppi — korppi ryöstää sekä pojat että
munat — ja monet muut linnut, jotka tyytyvät muniin. Parhaana haahkan
suojelijana, kumma kyllä, pidetään jalohaukkaa, ja missä sitä on,
sinne eivät monet haahkan viholliset tule, jalohaukka ei tee haahkalle
vahinkoa. Toiset koettavat tiukusilla ja muilla tuulessa ääntävillä
soittolaitoksilla haahkaa houkutella, sillä islantilaiset luulevat
huomanneensa, että haahka suosii soitantoa. Kovilla laeilla on
haahka suojeltu ihmisen vainolta. Se, joka ottaa haahkan untuvia ja
munia luvatta, taikka haahkoja ampuu, rangaistaan kuin varkaudesta.
Pesimäaikana ei vieraita ensinkään lasketa semmoiselle luodolle, jossa
haahka viihtyy, ja ne, jotka silloin käyvät pesistä säännöllisesti
keräämässä munia ja untuvia, eivät puhu kovaa, eivät astu rohkeasti,
eivätkä varsinkaan kuljeta mukanaan koiria, jotka voisivat
haukunnallaan haahkoja säikähyttää. Mutta semmoinen saari tai luoto,
jolle haahka vasta alkaa saapua pesimään, mieluimmin jätetään vuodeksi
tai pariksi kokonaan rauhaan, että lintu ennättää kotiutua. Kaikella
mahdollisella tavalla on haahka siis suojeltu, mutta munien ja untuvien
kokoamisessa ei islantilainen ole yhtä hienotunteinen.
Eräs luonnontutkija kertoo siitä seuraavaa: »Kun haahkat alkavat
toukokuun lopulla munia ja munivat kukin emo 4—6 munaa, niin otetaan
nämä ensimäiset munat untuvineen pois, jonka jälkeen haahkaemon
täytyy munia uudet munat, tällä kertaa vain 3—4 ja sisustaa pesänsä
uudelleen untuvilla, joita se nokallaan nokkii rinnastaan ja mahansa
alta. Säälimätön ihminen ottaa vielä pois nämäkin munat ja untuvat,
ja untuvansa ja munansa menetettyään haahkaemon täytyy munia vielä
kolmas kerta. Mutta sillä ei olekaan enää untuvia, joilla valmistaa
pienokaisilleen pehmyt sija. Surullisena katsellen ryöstettyä pesäänsä
se valittaen huutelee luokseen hellää puolisoaan ja tämä silloin
mielihyvällä luovuttaa pesän rakentamiseksi untuviaan. Mutta ne on
helppo valkoisemmasta väristään erottaa emon harmaista untuvista, ja ne
ovat paljon huonompia laadultaan. Mutta jos munat ja untuvat otetaan
pois vielä kolmannenkin kerran, niinkuin ennen usein oli tapana, niin
haahkaraukka lähtee pesimäsijoiltaan, eikä enää milloinkaan palaja.
Se etsii itselleen yksinäisen saaren, jossa se etäällä sydämettömästä
ihmisestä saa kotinsa rakentaa ja poikueensa kasvattaa.»
Koirashaahka, joka hautomisajan viipyy emon luona ja monella tavalla
osottaa sille suosiotaan ja avuliaisuuttaan, katoo pian sen jälkeen,
kun poikaset ovat munasta tulleet. Se lähtee arvion mukaan vielä paljoa
kauemmaksi navan alaisiin seutuihin.
Haahkan untuvat tuottavat islantilaisille vuosittain sievoset rahat.