Kun kaikki olivat koolla, niin hän piti pitkän puheen, osottaen
maanmiehilleen, kuinka paha se olisi, ellei tulevaisuudessa enää
olisikaan yksi laki, vaan maa riitain kautta hävitettäisiin. Samoin
kuin Tanskan ja Norjan kuningas olivat ennen miehiensä vaikutuksesta
rauhan tehneet, samoin piti islantilaisten nyt tehdä rauha siten, että
kumpikin puolue jonkun verran myöntyisi. »Sillä totta on, että jos
revimme kahtia lain, niin revimme samalla kahtia rauhankin.» Hän asetti
sanansa niin taitavasti, ettei kumpikaan puolue tiennyt, mimmoisen lain
hän aikoi sanoa, mutta kaikki lupasivat, että hänen sanansa saisi olla
laki. Silloin hän sanoi laiksi, että kaikkien tuli antaa kastaa itsensä
ja pitää kristitty laki: Pakanallisista laeista jäisivät voimaan ne,
jotka sallivat asettaa lapsia kuolemaan ja hevoslihan syönnin. »Sillä
ne», sanoi Thorgeir, »jotka ovat kiivaimmin vastustaneet kristinuskoa,
tuskin käsittäisivät, kuinka se käy yhteen, että kaikki lapset, mitä
syntyy, sekä rikkaitten että köyhien, jätettäisiin elämään ja kuitenkin
kiellettäisiin ihmisiltä se ravintoaine, joka on kansalle kaikista
voimallisin.» Jumalille uhraaminen oli rankaistava henkipattoisuudella,
jos se voitiin toteen näyttää, mutta salassa uhraaminen ei sitä vastoin
ollut rankaistavaa. Kaikki käräjämiehet suostuivat kasteen velvotukseen
ja monet heistä ottivat paikalla kasteenkin ja sitten kansa kastettiin
kautta maan. Kun Runolv gode, joka oli innokkaimmin yllyttänyt
pakanoita, nyt velvotettiin ja tavan mukaan sai suolaa suuhunsa
muistoksi Vapahtajan sanoista: »Te olette maailman suola», niin sanoi
Hjalte: »Opetettiin nyt vanha godekin suolaa märehtimään.»
Samoin kuin Olavi Tryggvenpoika vaikutti Olavi Pyhäkin kristinuskon
juurtumiseen Islannissa, vaikkapa hänellä ei ollutkaan suoranaista
valtaa saarella, vaan tämä edelleenkin täydelleen säilytti
itsenäisyytensä. Olavi Pyhä muun muassa antoi hirsiä kirkkojen
rakentamiseksi ja hänen toimestaan poistettiin Islannin laista
viimeisetkin pakanalliset jäännökset. Mutta islantilaisten sydämissä ja
käsityksissä eli pakanuus vielä kauan sen jälkeenkin.
Are Frode, Islannin ensimäinen historioitsija, kertoo, että siihen
aikaan, kun Skapte Thoroddsen oli lainsanojana, s o. vuodesta
1003 vuoteen 1030, tuomittiin monta päällikköä ja mahtavaa miestä
henkipatoksi miestapon vuoksi. Niinä vuosikymmeninä, jotka seurasivat
kristinuskon voimaan astumista, puhkesi vanha pohjolainen sankarihenki
vielä kerran näissä vapaissa talonpojissa koko raivoonsa, samalla
kun jalouteensakin. Sitä seurasi rauhallisempi aika, jonka kuluessa
kirkko vahvistui ja piispat alkoivat saada saariyhteiskunnassa yhä
enemmän vaikutusvaltaa, maallisissakin asioissa. Kun taistelut olivat
päättyneet, niin maan parhaat alkoivat harrastaa uutta urheilua.
Päälliköt alkoivat kirjottaa muistoon esi-isäin urhotöitä ja
elämänvaiheita.
Päälliköt, jotka ennen olivat olleet pakanallisten jumalien uhripappeja
ja jumalhuoneitten hoitajia, pitivät luonnollisena asiana, että he
säilyttivät saman oikeuden kristinuskonkin voimaan astuttua. Islannin
kotimaiset piispat — saareen perustettiin kaksi hiippakuntaa —
polveutuivat vanhoista etevistä päällikkösuvuista. Monet muut päälliköt
antoivat vihkiä itsensä papeiksi ja rakensivat talonsa viereen kirkon,
aivan samoin kun ennen olivat pakanallisen uhrihuoneenkin rakentaneet.
Papiksi vihitty päällikkö siten hoiti jumalanpalvelusta omassa
kirkossaan, jossa hänen aluekuntansa kävi. Samalla hän kuitenkin piti
maallisenkin valtansa. Myöhemmin kuitenkin tuli tavaksi, että päällikkö
tosin ylläpiti kirkon, mutta palkkasi siihen muualta papin.
Tällä omituisella suhteella oli suuri vaikutus Islannin
kirjallisuuteen. Siihen aikaan oli nimittäin ainoastaan papisto
kirjotustaitoinen. Monessa muussa maassa se ei kirjotustaitoaan
käyttänyt muuta kuin kirkon palvelukseen ja latinalaisten teosten
kirjottamiseen, Islannissa se sitä vastoin oli niin läheisessä
yhteydessä maan parhaitten miesten menneisyyden kanssa, että se
kaikista kirkollisista ennakkoluuloista huolimatta rupesi kirjottamaan
muistoon saaren vanhoja sankaritaruja ja runoja. Syrjässä oppineesta
maailmasta, mutta sitä läheisemmässä yhteydessä omain maanmiestensä
kanssa, Islannin papisto alkoi kirjottaa äidinkielellään. Ensinnä
kirjotettiin kirjaan saaren monimutkaiset lait, joita siihen saakka
oli muistossa pidetty. Kuvaavaa on, että tämä ensimäinen islantilainen
lakikirja, joka kirjotettiin 12:nnen vuosisadan alussa, sai »harmaan
hanhen» nimen, arvatenkin siitä syystä, että se oli sulkakynällä
kirjotettu. Myös sitä sanottiin »lakisaagaksi», ja lainsanojan
velvollisuus oli tuoda se mukanaan altingiin. Islantilaiset olivat
vanhastaan olleet erinomaisen tarkkoja lakien laadinnassa ja
muistannassa — samalla kun muukalaisia kohtaan nyrkkivalta oli ainoa
laki — ja sitä seikkaa onkin kiittäminen siitä, että niin monta muistoa
heidän entisyydestään on säilynyt, sillä useimmat saaren paikallisista
urhotaruista olivat samalla käräjäasioita.
Runoilu oli vanhastaan kuulunut saaren nuorison kasvatukseen. Runon
tekeminen käden käänteessä oli hyvin kasvatetulle nuorukaiselle melkein
yhtä tärkeä avu kuin uiminen, painiminen ja aseitten käyttö. Islannissa
oli hyvin vähän eteviä miehiä, jotka eivät samalla runoseppiäkin
olleet, ja toiset olivat kerrassaan eteviä alallaan. Mutta runon
tekeminen oli kylläkin vaikeata, sillä runomitat olivat mutkikkaat ja
kuvakieli erinomaisen kehittynyt, jopa usein niin, että runoja nykyisin
on melkein mahdoton ymmärtää, vaikka vanha kieli tunnetaankin. Kuvat
enimmäkseen otettiin vanhasta jumal- ja sankaritarustosta, ja tämä
sen vuoksi pysyi erinomaisen tarkkaan nuorison muistossa. Esimerkkinä
näitten kuvain laadusta mainittakoon, että merta oli tapana sanoa »maan
vyöksi». Mutta kun toiselta puolen maata sanottiin »Thorin äidiksi»,
niin sanottiin myös merta »Thorin äidin vyöksi». Mutta vielä Thoria
sanottiin »jättien viholliseksi», siis myös merta »jättien vihollisen
äidin vyöksi». Islannin taiderunouden ymmärtäminen sen vuoksi
edellyttää sekä vanhan jumaltaruston että sankarisatujen tuntemista.
Lopulta eräs kirjauksen taitava mies päätti kirjottaa tavallisimmat
jumaltarut muistoon, johdoksi maanmiehilleen runojen ymmärtämiseen,
ja siten syntyi »Snorren Edda», joka on päälähteitä Skandinavian
muinaisen jumaltaruston, esim. Grotte-laulun tuntemiseen. Sen
kirjottaja ei kuitenkaan ollut Snorre Sturlasson, niinkuin on nimestä
yleiseen luultu. Samanlainen tarve sai kirjottamaan muistoon toisenkin
kokoelman, joka käsitti joukon muinaisrunoja jumalista ja sankareista,
n.s. »Saemundin Eddan», vaikka ei sekään ole Saemund Froden kirjottama,
niinkuin on otaksuttu nimestä. Samanaikaisista tapauksista taas
laadittiin melkein kaikista runomuotoisia kertomuksia, että ne paremmin
pysyivät muistossa. Niihin saattoivat sitten »saagain» kirjottajat
vedota.
Kolmas laji Islannin runoutta olivat suorasanaiset historialliset
kertomukset, »saagat». Tätä runouslajia viljeltiin kaikissa perheissä,
enimmän kuitenkin päälliköitten suvuissa. Suuret sukujuuret olivat
näitten itsetietoisten miesten ja naisten ylpeys, ne sen vuoksi
pidettiin tarkkaan muistossa. Kun useimmat suuret suvut olivat
keskenään heimoutuneet, niin tulivat siten sukutarinat melkein
yhteiseksi omaisuudeksi koko saarella. Nämä sadut ulottuivat taaksepäin
Ruotsin, Norjan ja Tanskan vanhoihin kuningassatuihin saakka,
koska monet suvut johtivat kuningassuvuista juurensa, jopa jotkut
taruolennoistakin, kuten Sigurd Fafnisbanesta.
Näitä runousmuotoja viljeltiin kaikkialla Islannissa; mutta varsinkin
muutamat paikat tulivat ennen muita niitten tyyssijoiksi. Haukadalin
talossa lounaismaalla asui yhdennellätoista vuosisadalla Hall
Thorarensson niminen päällikkö, joka polveutui suoraan Nadoddista,
saaren ensimäisestä löytäjästä. Häntä pidettiin yleiseen lempeimpänä
oppimattomista miehistä s.o. semmoisista, jotka eivät kuuluneet
hengelliseen säätyyn. Hänen taloonsa saapuivat päälliköitten ja
mahtimiesten pojat oppimaan Islannin muinaisuutta. Hallin oppilas oli
Are Thorgilinpoika, Islannin historiankirjotuksen isä, joka polveutui
Aud Rikkaasta. Are asui Hallin talossa 14 vuotta ja saattoi siellä
seurustella kaikkien kanssa, jotka muistossaan säilyttivät saaren
muinaistietoa. Are vihittiin sitten papiksi, sai kotiseudullaan
päällikönkin paikan ja viisaudestaan liikanimeksi »Frode». Hän
oli ensimäinen, joka kirjotti Islannin kielellä kirjoja. Näistä
on kuitenkin säilynyt ainoastaan »Islantilaisten kirja», lyhyt
historiateos ja »maanottokirjan» perustus. Mutta Aren sanotaan muun
muassa kirjottaneen norjalaisen kuningassadun.
Aren ystävä oli Saemund Sigfusson, joka niinikään oli pappi ja
päällikkö ja myös sai »Froden» liikanimen. Hänkin oli yhtä korkeata
sukua, polveutuen aina Harald Hildetandista saakka. Nuorempana hän oli
oleskellut paljon ulkomailla, muun muassa Ranskassa. Kotia palattuaan
hänkin kokosi luokseen opinhaluista nuorisoa ja tuli niin kuuluksi,
että häntä sitten on pidetty »Saemundin Eddan» kokoojana. Hänen
tietonsa kulkivat perintönä pojalle ja pojanpojalle, ja tämän luona
taas kasvoi se mies, joka kokosi ja muotoili Ynglingasuvun suuren
kuningassadun, »Heimskringlan». Heimskringla on maailman ihanimpia
historiallisia taideteoksia. Sen kokooja oli kuulu Snorre Sturlasson.
Islannin runoudessa on etusija molemmilla Eddoilla, joihin enimmät
tietomme pohjoismaiden vanhasta jumaltarustosta ja sankarisaduista
perustuvat. Näiden jälkeen ovat huomattavimmat myytilliset sadut,
jotka osaksi käsittelevät samoja aiheita kuin Saemundin Edda ja
lisäksi muitakin. Näitä ovat »Hervörin satu», »Hrolv Kraken satu»,
»Ragnar Lodbrokin satu», »Frithiuvin satu», ja »Orvar Oddin satu».
Niiden jälkeen ovat mainittavat Islannin sukusadut, ensi sijassa
»Islantilaisten kirja» ja »Maanottokirja». Niitä on kaikkiaan
kolmisenkymmentä ja joku päälle. Toiset ovat jotenkin laajoja,
kertomarunouden mestariteoksia, kuten »Gunlaugin» ja »Nialin sadut».
Neljänteen ryhmään kuuluvat historialliset sadut ulkomaisista
tapauksista. Niistä on etevin Snorren »Heimskringla». Tähän ryhmään
liittyy joukko taruja Fär-saarien ja Orkney-saarien norjalaisista
ruhtinaista, norjalaisia kuningassatuja, ja myös myöhempisyntyisiä
kokonaan vieraita aiheita käsitteleviä satuja, kuten »Bernin Didrikin
(Theodorik Suuren) satu» ja »Kaarlo Suuren satu». Viimeksi mainittu
on kokoelma ranskalaisia sankarisatuja, jotka olivat Islannissa yhtä
suuressa suosiossa kuin suinkin omat sankarisadut. Lisäksi oli suuri
joukko varsinaisia kansansatuja, joilla ei ole myytillistä sen enempää
kuin historiallistakaan pohjaa.
Suuri osa tästä runoudesta on puhtaasti islantilaista, Islannissa
syntynyttä ja Islannin tapauksia käsittelevää. Mutta vanhin osa
siitä epäilemättä on yleis-skandinavista. Ensimäiset siirtolaiset
toivat kotimaastaan Norjasta paljon runoja ja satuja, jotka jo
olivat vakautuneet valmiiseen muotoon. Varsinkin molempia Eddoja
sen vuoksi kaikki Skandinavian maat pitävät yhteisenä henkisenä
omaisuutenaan ja lähteinä, joista ne saavat varhaisimmat tiedot
esi-isäinsä aatepiiristä, vanhoista tapauksista ja henkilöistä. Paitsi
historiallista on Islannin runoudella mitä suurin taiteellinenkin
arvo. Tosin se kuvastaa raakain ja väkivaltaisten aikain käsityksiä
ja tapauksia, mutta semmoisiahan yleensä ovat kaikki sankaritarut.
Niitten esiintyvin piirre on mielikuvituksen valtava suuruus ja
ylimykselliset urheusihanteet, mutta samalla niissä on puhtaasti
inhimillisiäkin piirteitä, jotka ovat voimallisesti käsitettyjä,
syvällisesti tunnettuja, jylhässä ympäristössään verrattoman kauniita.
Vaikka Islannin sankarisadut eivät sinään olekaan yhtä yhtenäinen
ja taiteellisesti hiottu, sopusuhtaisesti punnittu eepos kuin esim.
Homeroksen Iliadi ja Odysseia, niin ovat ne sitä vastoin runollisena
ainehistona vielä rikkaammat. Skandinavian maitten runoudelle ne sen
vuoksi ovat tarjonneet tyhjentymättömän inspiratsionin lähteen aina
viime aikoihin saakka. »Edda» merkitsee isoäitiä, ja tosiaan se on
— samoin kuin Kalevala Suomen — koko skandinavisen kirjallisuuden
ylhäinen, korkeaotsainen isoäiti, josta saattaa sanoa samoin kuin Aud
Rikkaasta, että hän vielä kuolemaankin lähtiessään oli »sangen arvokas
nainen».
Kristinuskon vakaannuttua ei Islannissa siltä koittanut sisällisen
rauhan aika. Päin vastoin yltyivät sukuriidat niin suuriksi, että ne
viimein kokosivat koko saaren vihamielisiin puolueihin ja lopun lopuksi
johtivat siihen, että saari alistui Norjan kuningasvallan alaiseksi.
Niin tuskin kuitenkaan olisi käynyt, ellei Islanti elinkeinojensa
puolesta olisi ollut riippuvainen jostain viljaa kasvattavasta maasta.
Kun päällikönarvo voitiin periä ja myydä, niin seurasi siitä, että
saman miehen käsiin saattoi joutua monta päällikönarvoa samalla haavaa.
Snorre Sturlasson polveutui vanhoista maanottosuvuista ja niitten
kautta aina Norjan ja Tanskan kuningassuvuista saakka. Hän oli muun
muassa sukua Gange Rolfille, joka vallotti Normandian. Naimisen kautta
hän sai Islannissa Borgin tilan ja paljon omaisuutta, jota hän itse
myöhemmin suuresti lisäsi. Borgista hän muutti Reykjaholt nimiselle
tilalle, joka oli hänen haltuunsa joutunut, ja rakensi sinne muun
muassa kivestä saunan, johon vesi suorastaan johdettiin kuumasta
lähteestä. Sitä aikanaan paljon ihmeteltiin; raunioita on vieläkin
jälellä. Snorresta tuli Islannin rikkain mies. Hänet valittiin
lainsanojaksi. V. 1216 hän saapui altingiin erästä perintöriitaa
ajamaan saaton keralla, johon kuului 840 miestä. Hänen aikomuksensa
oli nimittäin ottaa oikeutta asevoimalla, jos asia muutoin kävisi
häntä vastaan. Mutta paljon hänelle karttui vihamiehiäkin, jopa omassa
suvussakin. V. 1218 Snorre lähti Norjaan, jossa hänellä oli paljon
mahtavia ystäviä.
Skule jaarli, joka kuningas Haakon Haakoninpojan alaikäisenä ollessa
hallitsi maata, otti Snorren ystävällisesti vastaan. Snorre sepitti
hänen kunniakseen runon ja pääsi jaarlin asekumppaniksi. Ruotsissakin
hän kävi kuninkaallisia heimolaisiaan tervehtimässä, ja sielläkin hänet
otettiin vastaan suurilla kunnianosotuksilla, sillä Snorre oli laajalta
kuulu opistaan, runotaidostaan ja rikkaudestaan. Mutta kun hän palasi
Norjaan, niin oli siellä erään riidan vuoksi vihastuttu niin kovasti
islantilaisiin, että Skule jaarli jo suunnitteli sotaretkeä Islantia
vastaan. Vaivoin Snorre sai hänet siitä luopumaan. Mutta Snorren täytyi
luvata Islantiin palatessaan pitää huolta siitä, ettei norjalaisia
kauppiaita enää häirittäisi ja että saari vähitellen suostuisi Norjan
kuninkaan alamaisuuteen.
Kun Snorre v. 1220 palasi Islantiin, niin oli siellä syttynyt
suuri sukuriita. Kaksi mahtavaa sukua oli miestapon vuoksi noussut
vastakkain. Snorre aluksi osasi käyttää riitaa omaksi hyödykseen, mutta
samalla hän omassa suvussaan herätti vihoja itseään vastaan, ja nämä
vihat sitten tuottivat hänelle turmion.
Snorre oli joutunut erään Saemund nimisen rikkaan päällikön lasten
holhoojaksi. Jakaessaan heille perinnön hän jakoi sen niin, että
vainajan kaunis nuori tytär Solveig sai parhaan osan, sillä Snorre
aikoi ottaa hänet vaimokseen, kun oli päässyt eroon entisestä
vaimostaan, jonka kanssa hän oli elänyt huonossa sovussa. Näin hän
aikoi saada uudet myötäjäiset. Mutta ennenkun Snorre ennätti erota
vaimostaan, tulikin hänen veljenpoikansa Sturla Sighvatinpoika väliin
ja vei sekä Solveigin että hänen myötäjäisensä. Siitä Snorren ja
veljenpojan välille syttyi sammumaton viha.
Snorre vaimostaan erottuaan nai erään toisen rikkaan perijättären
ja sai hänen kerallaan paljon omaisuutta ja mahtavia heimolaisia.
Suhteitaan hän vielä lujensi naittamalla äpärätyttärensä Ingeborgin
Gissur nimiselle miehelle, joka kuului Haukadalin suureen sukuun.
Snorre kävi nyt käräjiin mukanaan tuhatkunta miestä, ja asiat
päätettiin jotenkin niinkuin hän tahtoi. Hänen valtansa oli laajennut
niin, että se lounaiskulmalta ulottui länsirannan kautta aina
pohjoisrannalle saakka. Mutta Vatnadaliin hän lähetti Urökja nimisen
äpäräpoikansa ja tämä teki siellä niin paljon väkivaltaa, että Snorren
vihamiesten luku siitä paljon lisääntyi. Näitten »valtiollisten»
toimiensa ohessa Snorre kuitenkin ennätti järjestää ja koota suureksi
teokseksi muinaistarut, jotka hän oli poikana kuullut, tai joita
jo toiset ennen häntä olivat muistoon kirjottaneet. Snorre omisti
nimittäin juuri ne talot, joissa tätä muinaistietoa oli ennen
hartaimmin viljelty.
Snorren katkerin vihamies oli hänen veljenpoikansa Sturla
Sighvatinpoika. Tämä oli tehnyt pyhiinvaellusmatkan Roomaan ja
paluumatkalla poikennut Norjaan, jossa Haakon kuningas oli itse
ruvennut hallitsemaan ja joutunut vihoihin mahtavan holhoojansa, Skule
jaarlin kanssa. Kun Snorre oli jaarlin puoluelaisia, niin Sturla
liittyi kuninkaaseen, yllytti häntä Snorrea vastaan ja lupasi taivuttaa
islantilaiset Norjan alamaisuuteen, jos kuningas puolestaan lupasi
hänestä tehdä Islannin jaarlin.
Semmoisin aikein Sturla v. 1235 palasi Islantiin, jossa oli ilmisota
sen johdosta, että Snorren äpäräpoika oli tehnyt sotaretken Sturlan
isää Sighvatia vastaan. Sighvat poikansa keralla kokosi sen jälkeen
1000 miestä ja samosi niiden keralla äkkiarvaamatta Reykjaholtiin,
josta Snorren täytyi lähteä pakoon. V. 1237 hän lähti Norjaan saamaan
apua Skule jaarlilta.
Mutta Islannissa Snorren vävy Gissur jatkoi taistelua ja muutamien
vastoinkäymisien jälkeen hän voitti verisen tappelun, jossa sekä
Sighvat että Sturla saivat surmansa. Gissur Thorvaldinpoika oli nyt
Islannin mahtavin mies.
Olisi luullut tämän olevan Snorrelle eduksi, mutta päin vastoin kävi.
Norjassa oli kuninkaan ja Skule jaarlin välillä syntynyt ilmisota.
Skule oli julistanut itsensä herttuaksi ja Snorre hänen hovissaan
huvitteli pöytäkuntaa sepittämällä pilkkalauluja kuninkaan parhaista
ystävistä. Siitä suuttuneena kuningas kielsi kaikkia Norjassa olevia
islantilaisia kotia lähtemästä. Skule hankki Snorrelle laivan ja sillä
hän pääsi matkaan. Mutta pakonsa kautta Snorre oli julkisesti rikkonut
kuninkaan käskyn, vaikka kuuluikin hänen asetovereihinsa, ja tätä
seikkaa osasivat hänen vastustajansa hyväkseen käyttää.
Sturlan kuoltua tuli tämän voittajasta, Snorren vävystä Gissurista,
Snorren pahin vihollinen. Hän oli jo aikoja sitten luopunut vaimostaan,
Snorren tyttärestä, onnettoman avioliiton jälkeen. Onnettomat
avioliitot ja erot olivat siihen aikaan sangen tavallisia saarella,
kodin siteetkin olivat tänä levottomana aikana Iöyhtyneet. Kun Snorre
v. 1239 palasi Islantiin, niin hän kuitenkin sai takaisin omaisuutensa,
vieläpä sai haltuunsa Sighvatin ja Sturlankin omaisuuden. Mutta
samalla hän myös oli velvollinen kostamaan veljensä ja veljenpoikansa
surmaajalle Gissurille, vaikka olikin heidän kanssaan verivihoissa
elänyt. Semmoinen oli vanha verikostolaki, joka kristinuskosta
huolimatta vielä istui syvällä kansan käsityksissä.
Norjan kuningas Haakon päätti käyttää näitä rettelöitä hyväkseen. Hän
oli saanut kukistetuksi Skule jaarlin, joka lopulta oli julistanut
itsensä kuninkaaksi. Skule kärsi musertavan tappion Oslon kylässä ja
surmattiin sitten v. 1240 Throndhjemissa. Kuningas lähetti silloin
Gissurille sanoman, että hänen joko tuli surmata Snorre, taikka
lähettää hänet Norjaan petturina rangaistavaksi. Kun ei Snorrea
kuitenkaan voitu altingin kokouksessa vangita, niin päätti Gissur
yhdessä kahden muun Snorren vävyn kanssa hyökätä hänen kimppuunsa
kotona.
Hyökkäys tapahtui Snorren aavistamatta, jonka vuoksi hänellä ei
ollut väkeä koolla. Tosin hän oli eräältä salaliittoon kuuluvalta
mieheltä saanut varotuksen, mutta se oli kirjotettu niin mutkikkailla
riimuilla, ettei edes oppinut Snorre osannut niitä lukea. Snorren talo
oli sen vuoksi melkein aseeton, kun Gissur syyskuussa 1241 saapui
Reykjaholtiin, mukanaan 70 miestä. Hyökkäys tapahtui yöllä. Snorre
heräsi ja juoksi kellariin pakoon. Mutta sieltä hänet löydettiin
ja Gissur lähetti erään palvelijoistaan viiden miehen kera häntä
murhaamaan. Miesten joukossa oli muuan rosvo ja murhamies ja häntä
käski Gissurin palvelija antamaan Snorrelle surmaiskun. »Elä lyö!»
sanoi Snorre käskevästi. »Lyö vaan!» sanoi palvelija. »Elä lyö!»
sanoi Snorre jälleen, mutta samalla hän sai surmaiskun ja vielä
haavat parilta toiseltakin mieheltä. Siten kaatui Islannin kuuluin
mies 63 vuoden ikäisenä. Snorrella oli suuria vikoja, mutta samalla
hän kieltämättä oli aikansa parhaitten aatteitten etevin edustaja.
Hänen sukunsa elää vielä tänä päivänä Islannissa ja monta maineeseen
kohonnutta miestä siitä on polveutunut. Snorresta johti muun muassa
sukunsa kuvanveistäjä Bertel Thorvaldsen. Islannin vapaudelle Snorren
kuolema oli surmanisku.
Snorren kostamisen sai velvollisuudekseen hänen veljenpoikansa Sturlan
nuorempi veli Thord Sighvatsson. Hänen ja Gissurin välillä syntyi
riita, jota kesti monta vuotta, kunnes molemmat vetosivat Norjan
kuninkaaseen Haakoniin. Tämä koetti nyt Thordin avulla saada Islannin
valtansa alle, mutta kun se ei onnistunut ja kun Gissur Roomassa
käytyään poikkesi Norjaan ja samaan aikaan Thord kuoli halvaukseen,
niin kuningas korotti Gissurin jaarlin arvoon ja antoi hänen toimekseen
Islannin alistamisen. Tämä tapahtuikin v. 1258. Islannissa olivat
nimittäin keskinäiset riidat yltyneet siihen määrään, että Gissur
osaksi väkipakolla, osaksi kehotuksilla sai yhä useamman suostumaan
Norjan kuninkaan ylivaltaan. V. 1264 tunnusti koko saari vihdoin
Norjan kuninkaan hallitsijakseen, mutta Islannin ei siltä pitänyt
olla osa Norjan valtakunnasta. Osa päälliköitten entisestä vallasta
siirtyi kuninkaan edustajille, mutta monet laitokset, muun muassa
altingi jäivät ennalleen. Korkein lainkäyttö kuitenkin joutui Norjaan.
Islantilaisten täytyi ruveta maksamaan veroa, ja ensinnä norjalaiset ja
sitten saksalaiset saivat saaren koko kaupan käsiinsä. Maan varallisuus
sen kautta paljon rappeutui, ja vielä enemmän samaa vaikuttivat taudit,
suuret luonnonmullistukset, tulivuorenpurkaukset ja maanjäristykset,
joita seuraavina aikoina tapahtui. Musta surma, joka raivosi Norjassa
neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla, ei tosin tullut Islantiin,
mutta kun yhteys emämaan kanssa ruton ajaksi kokonaan keskeytyi, niin
syntyi saarella suuri nälänhätä. Myöhemmin pääsi rutto kuitenkin
Islantiinkin ja kaikkein näitten onnettomuuksien kautta saaren väestö,
joka parhaimmillaan oli ollut päälle 100,000 henkeä, väheni kovin
tuntuvasti.
Kauan vielä vanha runous eli kansan kesken, etsien uusia muotoja,
mutta sekin kuitenkin rappeutui. Vanhat aiheet olivat jo käsitellyt
ja vapautensa ja vallantuntonsa menetettyään kansa vähitellen kadotti
halunkin suurien sankarirunojen laatimiseen. Viimeinen islantilainen
runoilija, joka kävi Skandinavian hoveissa laulamassa, oli Olavi
Thorinpoika Hvitaskjald, Tanskan kuninkaan Valdemar Seierin suosima
ja kunnioittama vieras. Hänen veljensä oli viimeinen, joka kävi
Ruotsin hallitsijain hovissa. Se tapahtui Birger jaarlin hallituksen
loppuajalla. Niinkauan islannin kieltä luultavasti ymmärrettiin
Tanskassa ja Ruotsissa, mutta sitten kielet vähitellen yhä enemmän
erosivat toisistaan. Kauemmin kulkivat Islannin ja Norjan puheenparret
käsi kädessä, ja Skandinavian kielistä on Norjan kansankieli vielä tänä
päivänä vanhaa islantia lähinnä.
Nykyinen Islanti: Luonto ja kansa.
Nykyisin kulkevat melkein joka kesä upeasti varustetut matkailijalaivat
tilapäisesti Islantiin, mutta ne laivat, jotka sinne säännöllistä
liikettä ylläpitävät Tanskan satamista, ovat pienenlaiset ja
vaatimattomat. Niillä matkustaja saa riittämään saakka kokea Atlantin
meren pohjoiskulman vaihtelevia, levottomia sääsuhteita. Myrsky toisen
jälkeen sateineen, usvineen, yllättää matkalla, ja harvoin sillä
välillä meritaudilta säästytään.
Matkustaja sen vuoksi matkalla sitä enemmän ihmettelee, kuinka jo
ensimäisen vuosituhannen lopulla uskallettiin melkein avoimilla purje-
ja soutualuksilla kulkea tämän myrskyisen meren poikki.