ISLANTI
Tarun ja runon maa
Kirj.
I. K. INHA
Kansanvalistusseuran toimituksia 162.
Helsingissä,
Kansanvalistusseura,
1912.
SISÄLLYS:
Islannin mainehikas vapausaika.
Nykyinen Islanti: Luonto ja kansa.
Islannin nykyinen edistys.
Islannin mainehikas vapausaika.
Ensimäinen Pohjolan mies, joka näki Islannin, oli Nadodd niminen
norjalainen viikinki, joka purjehtiessaan Fär-saarille oli myrskyn
kautta joutunut pois oikealta väylältä ja kaukana lännessä tavannut
suuren maan. Nadodd nousi vuorelle, mutta ei millään suunnalla nähnyt
merkkiäkään ihmisasunnoista. Hän viipyi syksyyn saakka ja lähti sitten
paluumatkalle. Kun he olivat tulleet kauemmaksi ulapalle, niin näkivät
he, että tuntureilla oli paljon lunta, ja siitä he nimittivät maan
»Lumimaaksi». Tämä tapahtui yhdeksännen vuosisadan keskivaiheilla.
Nadoddin jälkeen Gardar niminen ruotsalainen viikinki kävi tässä
löydetyssä maassa ja purjehti sen ympäri. Pohjoisrannalle hän rakensi
talon, jossa vietti miehineen talven, ja siitä tätä lahtea vielä tänä
päivänä sanotaan Husavikiksi eli »Majalahdeksi». Sitten Gardarkin
palasi Norjaan. Saarta sen retken jälkeen sanottiin »Gardarin saareksi».
Lounais-Norjassa asui Floke Vilgerdinpoika niminen suuri viikinki, joka
päätti asuttaa löydetyn saaren. Hän uhrasi suuren veriuhrin kolmelle
korpille, jotta ne osottaisivat tietä. Sitten hän purjehti Shetlannin
saarille ja Fär-saarille, joihin tie oli tuttu, ja Fär-saarilta lännen
merelle. Purjehdittuaan kotvan hän laski ensimäisen korpin lentämään.
Se kohosi ilmaan ja kääntyi sitten takaisin Fär-saarille. Kotvan
purjehdittuaan Floke laski toisen korpin lentämään. Sekin kohosi
ilmaan, mutta palasi takaisin laivaan. Kun oli vielä kotvan aikaa
purjehdittu, niin laskettiin kolmas korppi lentämään, ja se ilmaan
kohottuaan lensi suoraa päätä eteenpäin. Sen perässä Floke laski.
Ensimäinen korppi oli ilmaan kohottuaan nähnyt maata vain takana päin
ja sinne palannut, toinen ei nähnyt ensinkään ja palasi laivaan,
kolmas meni menojaan, koska se korkealle kohottuaan oli nähnyt matkan
suunnassa maata.
Floke saapui Islannin kaakkoisrannalle laajan, pari kilometriä korkean
Vatnajöökulin juurelle ja purjehti siitä etelärantaa seuraillen
länttä kohti, kunnes saapui kauas mereen pistävään Reykjanniemeen.
Siitä avautui itää kohti suuri vuono, jonka pohjoisrannalta näkyi
korkea lumipeittoinen »Lumitunturiniemi» (Snaefellesnes). Faxe, eräs
Floken miehistä, sanoi: »Tämä mahtaa olla suuri maa, koska mereen
laskee suuria jokia.» Se paikka sai hänestä nimensä, ja koko vuono
nimitettiin Faxavuonoksi. Floke laski tästä vuonosta, jonka perukassa
nykyinen Reykjavik on, Snaefellesnesin ohi pohjoiseen ja kävi maihin
Breidivuonon rannalla. Vuonossa oli paljon hylkeitä ja kaloja, mutta
pyyntihommissa kului aika niin, ettei jouduttukaan korjaamaan heinää
karjalle ja karja sen vuoksi talvella kuoli. Kevät oli kylmä. Floke
nousi korkealle vuorelle ja näki vuonon olevan täynnään jäitä. Siitä
syystä hän nimitti koko saaren »Jäämaaksi» eli »Islanniksi» ja palasi
tämän jälkeen kotia Norjaan. Floke moitti kovasti tätä uutta maata,
mutta jotkut hänen miehistään sitä kiittelivät. Siinä olikin sekä
kiitoksen että moitteen aihetta. Pyynnit olivat hyvät, mutta maa itse
kolkko.
Näin kerrotaan Islannin löytö »Landnamabokissa» eli »Maanottokirjassa»,
joka on Islannin vanhan kirjallisuuden tärkeimpiä ja luotettavimpia
teoksia. Sitä alkoi muistotietojen mukaan kirjottaa jo 11:nnen
vuosisadan lopulla Are Frodi niminen pappi ja hänen jälkeensä toiset
sitä jatkoivat, ja sen kautta kaikki Islannin vanhat asutussadut
tulivat säilytetyiksi. Siitä voimme tutustua Islannin melkein jokaisen
laakson alkuvaiheisiin. Mutta tietysti tuli mukaan paljon taruakin.
Maa, jonka ympäri Gardar oli purjehtinut, on suuri saari, alaltaan
saman kokoinen kuin koko Etelä-Suomi. Ensimäisten viikinkien saapuessa
se oli asumaton, mutta he eivät kuitenkaan olleet ensimäiset, jotka
olivat siellä käyneet. Norjalaiset uudisasukkaat tapasivat Islannin
itärannikon edustalla pieneltä saarelta, jota vielä tänä päivänä
sanotaan Papinsaareksi, kelloja, papinsauvoja ja muita merkkejä,
jotka osottivat saarella jo ennen heitä käyneen hengellisiä miehiä,
irlantilaisia munkkeja. Kristinusko oli nimittäin varhain saanut
vahvan jalansijan Irlannin ja Skotlannin länsirannoilla ja sinne oli
perustettu suuria luostareita. Luultavasti oli niiltä, etsittäissä
uusia asumattomia maita luostareitten paikaksi, joko rohkean
löytöretken taikka tapaturman kautta jouduttu Islantiinkin, vaikkei
hengellinen yhdyskunta niin erillään muusta maailmasta ajan pitkään
voinut menestyä.
Ensimäisille siirtolaisille tämä maa suuresti muistutti Norjaa.
Missä he rannikkoa lähestyivätkin, kaikkialla kohosi jylhiä
tuntureita ilmoihin, ja monen kukkulalla oli ikuista lunta ja
laajoja maajäätiköitä. Kaakkoisrannikolla tunturit suistuvat melkein
äkkijyrkkään mereen, mutta muualla on tunturien ja merenrannan välillä
enimmäkseen kapea vyöhyke alhaista tasaista maata ja tuon tuostakin
rannasta polvee maan sisään suuria vuonoja. Kapea rantakaistale on
vihantaa ruohikkoa ja vuonojen perukasta kohoo vihantia laaksoja
korkeammalle tunturienkin väliin. Mahtavia jokia virtaa ylämaasta
mereen. Siihen aikaan oli tunturien ja meren välillä metsääkin, vaikka
luultavasti vain matalaa, mutta nykyisin metsät ovat melkein kokonaan
hävinneet.
Ilmasto oli kosteata ja levotonta, talvi pitkä ja pimeä, sumuinen
ja myrskyinen, mutta verraten leuto, kesä taas viileä. Ainoastaan
juhannuksen aikaan, jolloin aurinko on melkein vuorokauden umpeensa
taivaalla, on laaksoissa polttavan kuuma. Silloin niissä rehottaa mitä
vehmain ruohokasvullisuus ja tuhannet kukkaset koreilevat tunturien
liepeillä.
Saaren rannoilla oli suunnattoman paljon lintuja, samoin kuin Ruijankin
rannoilla, ja meressä Jäämeren riistarunsaus. Silloin tällöin, miten
tuulet sattuivat, ajautui varsinkin pohjoisrannalle keskellä kesääkin
suuria jäälauttoja.
Mutta monessa suhteessa tämä maa kuitenkin oli toisenkinlaista kuin
Norja. Kun kohottiin vuonojen rannoilta sisämaahan, niin tultiin
ylängölle, jossa penikulmia laajalti maa oli mustan laavan peitossa.
Islannissa on satoja ja tuhansiakin tulivuoria, joista suuri osa vielä
historiallisella ajalla on ollut toimessa. Ne ovat kylväneet ylämaan
täyteen tuhkaa ja vulkanista hiekkaa, valaneet sen päälle paksuja
laavapeitteitä. Kun ylämaa on niin korkealla merenpinnasta, että ilma
sen vuoksi on liian kolkkoa kasvullisuudelle, niin ovat vanhatkin
laavamaat jääneet kamalimmaksi erämaaksi. Siellä ei kasva juuri mitään
muuta kuin sammalta ja jäkälää ja joku ruohon korsi tai putki siellä
täällä. Laajat alat ovat aivan paljaina. Kesälläkin tuimat lumimyrskyt
uhkaavat tuhota matkamiehen. Ja lisäksi ovat laavamaat saaren
sisäosissa niin sanomattoman ryhmyisiä, vääntyneitä, halkeilleita mitä
vaikeimpiin muotoihin, että matkustaminen on joskus melkein mahdotonta.
Niin vaikeat ovat nämä ylänkömaat, ettei vanha viikinkiasutus voinut
niihin nousta ja että ne ovat vielä tänä päivänäkin asumattomat ja
osasta melkein tutkimattomat. Kun saaren vanhat asukkaat matkustelivat
itärannalta länsirannalle Thingvallan käräjiin, niin he harvoin
kulkivat suoraan maan poikki. Enimmäkseen he kiersivät jompaakumpaa
rantaa, vaikka välillä oli kahlattava leveitten vuolaitten virtain
poikki ja vaikka siihen aikaan vaara väkivaltaisten asukkaitten
puolelta useinkin olisi pelottanut semmoisesta retkestä muuta kuin
suurta miesjoukkoa.
Islannin ensimäiset vakinaiset asukkaat olivat Ingolf Örninpoika
ja Leif Hrodmarinpoika. He olivat mahtavia päälliköitä Norjan
länsirannalta, mutta olivat riitaantuneet Throndin jaarlin kanssa.
Leif oli menettänyt hänelle kaiken omaisuutensa, koska oli taistelussa
kaatanut kaksi jaarlin pojista. Molemmat viikingit, jotka olivat
sukulaiset ja kasvinveljet, päättivät silloin muuttaa Islantiin, jota
Korppi-Floke oli moittinut, mutta hänen miehensä Thorolf kiittänyt
niin hyväksi, että häntä siitä sanottiin Voi-Thorolfiksi. Leif ensinnä
teki viikinkiretken Irlantiin, hankkiakseen korvausta menettämästään
omaisuudesta, ja toi sieltä muun muassa kymmenen vankia, jotka hän otti
Islantiin orjikseen. Irlannissa hän myös anasti tappelussa miekan, joka
oli niin kirkas, että se pimeässäkin läikkyi, ja siitä ruvettiin häntä
sanomaan Hjörleifiksi, s.o. »miekanterä-Leifiksi». Kotia palattuaan
hän nai Ingolfin kauniin sisaren Helgan, jonka vuoksi oli Throndin
jaarlin poikain kanssa riitaantunut. Ennen matkaan lähtöä Ingolf uhrasi
jumalille suuren veriuhrin, sillä hän oli hurskas mies, mutta Leif ei
uhrannut milloinkaan.
Kumpikin omalla laivallaan he sitten purjehtivat Islantiin v. 874 j.Kr.
Mukaansa he ottivat naisensa, koko joukon vapaita asemiehiä, orjansa,
irtaimistonsa ja karjansa. Yhdessä matkattiin meren poikki, kunnes
Islanti tuli näkyviin; sitten erottiin. Ingolf oli ottanut matkaan
puiset patsaat, jotka seisoivat juomapirtissä isännän istuimen kahden
puolen ja joitten yläpää oli jumalankuvaksi vuoltu. Ne hän heitti
mereen ja lupasi rakentaa talonsa siihen, missä ne maihin uisivat.
Sitten hän laski lähimpään rantaan tätä tapausta odottamaan.
Hjörleif laski rantaan lännempänä ja rakensi talon. Mutta kun hän
keväällä kynti maata, eikä ollut muuta kuin yksi härkä, niin täytyi
orjain vetää auraa. Siitä he suuttuivat niin, että tappoivat sen
ainoankin härän, väittäen sitten karhun sen kaataneen. Kun Hjörleif
miehineen hajautui tuntureille karhua etsimään, niin orjat joukolla
tappoivat hänet ja hänen miehensä yksitellen, ottivat naiset ja
tavarat, kuormasivat ne alukseen ja purjehtivat pienille saarille,
jotka häämöttivät kauempana meressä. Kun Ingolf sai sen kuulla, niin
hän sanoi: »Kehno kohtalo tuli tässä urhon osaksi, kun orjista tuli
hänen surmansa. Hyvin sen näen, että niin käy jokaiselle, joka ei tahdo
uhrata.» Kun ruumis oli kumpuun haudattu, niin Ingolf kokosi miehensä
ja purjehti saarille, surmasi kaikki orjat ja pelasti naiset takaisin
maihin. Mutta saarta siitä pitäen sanotaan Vestmannasaariksi, »Lännen
miesten saariksi», koska ne, jotka siellä surmattiin, olivat Irlannista
kotoisin.
Seuraavana kevännä Ingolf lähetti orjansa etsimään patsaitaan. Ne
olivat ajautuneet maihin Faxavuonon kaakkoiskolkkaan. Sinne hän
purjehti väkineen, tavaroineen ja rakensi talon. Paikka nimitettiin
Reykjavikiksi, »savun lahdeksi», koska lähellä oli höyryäviä kuumia
lähteitä. Ingolf otti omakseen kaiken maan niillä seuduin, alueen
yhtä laajan kuin kihlakunnan. Siitä hän antoi maata omille vapaille
miehilleen ja muutamille orjilleenkin, jotka samalla saivat vapauden.
Siitä vielä saivat maata toisetkin, osasta suurisukuisetkin miehet,
joita myöhemmin saapui Islantiin. Ingolf ja hänen jälkeläisensä olivat
koko alueen päällikköinä, he ylläpitivät rauhaa ja toimittivat yhteisen
jumalanpalveluksen.
Kun näin ensimäiset siirtolaiset olivat saaneet Islannissa pysyvän
jalansijan, niin alkoi saapua paljon toisia heidän jälkeensä. Ensinnä
asutettiin länsiranta, sitten pohjois- ja eteläranta ja viimeksi
itäranta. Maan ottoa kesti noin 60 vuotta. Maanottokirjassa mainitaan
yli 3,000 maanottomiestä. Maata otettiin rannikolta ja laaksoista,
jotka vuonoista nousivat sisämaahan, mutta sisämaa itse jäi aivan
autioksi. Maanottokirjassa on kaikista näistä vaiheista laajat
värikkäät kertomukset. Se on arvokas historiallinen lähde, sillä ei ole
mitään muuta yhtä seikkaperäistä teosta niin vanhoilta ajoilta, jossa
laajan maan asutus ensi alusta saakka kerrottaisiin.
Ingolf ja Hjörleif olivat lähteneet kotimaastaan, kun eivät voineet
pitää puoliaan mahtavaa jaarlia vastaan. Sama syy sai seuraavana
aikana vielä paljon useamman Norjasta lähtemään. Kun nimittäin
Harald Kaunotukka v. 872 oli Hafursvuonossa saamansa suuren voiton
kautta tuhonnut ne monet pienet päällikkökunnat, joita Norjassa oli
eri osissa maata, ja yhdistänyt koko maan oman valtansa alle ja
julistanut kaikki veron alaisiksi, niin herätti tämä toisiin tapoihin
tottuneitten talonpoikain kesken suurta tyytymättömyyttä. Miehet,
jotka siihen saakka olivat itsenäisesti hallinneet alustaansa ja itse
lakia laatineet, eivät mielestään voineet tyytyä niin suureen vapauden
rajotukseen. Toisia lähti viikinkiretkille Englantiin, Irlantiin,
Ranskaan ja Brittein pienemmille saarille, josta he eivät enää
palanneet takaisin, suurin osa Islantiin. Maanottokirjassa mainitaan
tuhkatiheään, että se tai se viikinki oli Islantiin tullut, koska
hän oli taistellut kuningas Haraldia vastaan Hafursvuonossa, taikka
koska hän muutoin oli kuninkaan kanssa riitaantunut ja joutunut hänen
vainonsa alaiseksi. Siten tuli, monen muun suvun mukana Islantiin Ketil
Flatnesin pojan suku, josta Islannille sitten syntyi monta kuulua
miestä.
Kuningas oli lähettänyt Ketilin Orkney-saarille anastamaan niitä,
koska sinne oli paennut paljon norjalaisia viikinkejä, jotka eivät
tyytyneet hänen ylivaltaansa. Ketilillä oli mukanaan melkoinen laivasto
ja sotajoukko. Hän lähti matkaan kaikkine poikineen, yhtä, Bjarnea,
lukuunottamatta. Tämä jäi Norjaan hoitamaan hänen tiluksiaan. Ketil
saikin Orkney-saaret valtaansa, mutta piti ne omanaan, maksamatta
niistä kuninkaalle veroa. Kuningas silloin anasti kaiken hänen
omaisuutensa Norjassa ja tuomitsi Bjarnen henkipatoksi. Bjarne sai
Thorolf Mostrarskägge nimisen miehen luona tyyssijan, mutta kuultuaan
tämän, kuningas tuomitsi Thorolfinkin henkipatoksi. Tämä päätti silloin
muuttaa maasta pois. Ensinnä hän uhrasi rakkaimmalle jumalalleen,
Thorille, ja kaikki merkit viittasivat siihen, että hänen tuli lähteä
Islantiin. Sinne hän sen vuoksi purjehti suurella vainolaivallaan,
mukanaan perhe ja orjat, tavarat ja kaikki heimolaiset ja ystävät,
ketä vain halutti lähteä matkaan. Tämä tapahtui kymmenen vuotta sen
jälkeen kun Ingolf oli lähtenyt. Samoin kuin Ingolf Thorolfkin heitti
mereen patsaansa. Yhteen niistä oli Thorin kuva piirretty, ja Thorolfin
miesten mielestä näytti siltä, että se mereen tultuaan lähti uimaan
nopeammin kuin olisi luullut. Se ui Faxavuonosta Snaefellesnesin
ympäri suureen Breidivuonoon, ja tämän rannalle Thorolf siis asettui.
»Hän kiersi valkealla koko maanottonsa», sanotaan Maanottokirjassa.
Tämä tapahtui joko siten, että maan ottaja viritti valkean kahden
mereen laskevan joen suuhun, jolloin koko niitten välillä oleva alue
oli hänen omaisuuttaan, taikka kiersi hän niin paljon maata, kuin
yhdessä päivässä ennätti, ja teki kaikille mäille tulen, niin että
ne näkyivät tulesta tuleen. Kaikki maa, jonka maan ottaja siten oli
piirittänyt, oli hänen omaisuuttaan. Väelleen Thorolf rakensi monta
taloa ja itselleen muita suuremman, joka sai nimekseen Hov, koska hän
sen viereen rakensi suuren jumalanhuoneen, »hovin». Tämä rakennettiin
Norjasta tuodun vanhan Thorin huoneen rakennusaineista. Jumalanhuone
oli suuri ja siinä oli monta ovea. Sinne vietiin patsaat. Sisimpänä
oli ikäänkuin kuoro, jossa uhrialttarin paikka oli. Sen alle oli
tuotu Norjasta maata, vanhan hyljätyn alttarin alta. Alttarilla oli
umpinainen rengas, joka painoi kaksi äyriä, ja sillä vannottiin kaikki
valat. Päällikkö eli »gode» kantoi sitä käsivarressaan kaikissa
kansankokouksissa. Alttarilla pidettiin niinikään verimaljaa ja
luutaa, jolla uhrieläinten — tai ihmisten — verta pirskotettiin
piirissä seisoville jumalankuville. Kaikki kihlakunnan talonpojat
olivat velvolliset maksamaan jumalanhuoneeseen päällikön vaatimuksen
mukaan, mutta itse hänen tuli sitä ylläpitää. Päällikkö oli siis
samalla sekä kihlakuntansa ylimmäinen käskynhaltija että pappi,
ja siitä syystä häntä nimitettiin »godeksi». Hän oli kihlakunnan
vuosikäräjissä päämiehenä. Vielä siihen aikaan, jolloin maanottokirja
muistoon kirjotettiin, siis kristinuskon jo oltua satoja vuosia
Islannissa vallalla, oli Thorsnesissä käräjäpaikalla »Thorin kivi»,
jolla ennen uhrattaviksi tuomittujen miesten selkä murrettiin, ja aivan
vieressä oli piirissä kiviä, joilla ratkaistiin, keitä oli uhrattava.
Thorolfista tuli suuren ja kuulun suvun kantaisä.
Bjarne Ketilinpoika oli paennut Orkney-saarille, jossa hänen isänsä oli
kuollut, mutta muu suku kohonnut suureen arvoon. Yksi hänen veljistään
oli siellä suuren maan omistajana, yksi sisar naimisissa mahtavan
gotlantilaisen soturin kanssa, toinen tytär, Öd Rikas, Irlannin
norjalaisen kuninkaan Olavi Valkoisen kanssa. Tämä kuningas oli
taistelussa kaatunut, mutta hänen ja Ödin poika, Thorstein Punainen,
oli laskenut valtansa alle Skotlannin koko pohjois-osan. Koko tämä
heimokunta myöhemmin kokoontui Islantiin.
Ensinnä lähti sinne Bjarne, sillä pakanana hän ei voinut sietää sitä,
että hänen sukulaisensa olivat ruvenneet kristityiksi. Hän tuli vanhan
ystävänsä Thorolf Mostrarskäggen luo ja sai häneltä maata. Sitten
tuli hänen lankonsa, gotlantilainen Helge Laiha, joka tulella kiersi
itselleen maata pohjoisrannalla. Paljon miehiä otti häneltä maata
ja pian tuli koko Eyja-vuono taajaan asutuksi. Helge Bjola, Bjarnen
veli, sai maata Ingolfilta. Viimeisenä tuli Öd Rikas, kun hänen
poikansa Thorstein Punainen oli kaatunut taistelussa skotlantilaisia
vastaan. Thorsteinilla oli kuusi tytärtä ja yksi pieni poika, jotka
äidinkin kuoltua jäivät aivan orvoiksi. Kun Skotlannissa alkoi olla
turvatonta, niin isoäiti Öd otti kaikki lapsenlapsensa ja orjansa
ja sitä paitsi 20 vapaata miestä kerallaan ja purjehti Islantiin.
Ensinnä hän poikkesi veljensä Helgen luo, Reykjavikin alueelle. Tämä
lausui hänet tervetulleeksi puolen väkensä keralla. Mutta se oli Ödin
mielestä kitsastellen tarjottu ja hän sanoi, ettei Helgestä koskaan
tulisi mahtimiestä. Vaikka Öd haaksirikon kärsittyään oli vaikeassa
asemassa, niin lähti hän kuitenkin pohjemmaksi ja saapui Bjarnen luo
Breidivuonoon. Bjarne kävi sisartaan vastaan koko väkensä keralla
ja lausui hänet kaiken väkensä keralla tervetulleeksi, ja tämä
kutsumus Ödiä miellytti. Öd sitten etsi maata Hvamsvuonosta, joka on
Breidivuonon haaravuono, kiersi kaikki sen puolen laaksot itselleen
ja väelleen ja rakensi Hvamin talon. Sitten hän jakoi seuramiehilleen
maata. Toiset niistä joutuivat hänen lapsenlapsiensa kanssa naimisiin,
ja monta suurta sukua sen kautta perustettiin.
Kun Öd oli elänyt sangen vanhaksi ja hänen pojanpoikansa Olavi Feilan
kasvanut täydeksi mieheksi, niin isoäiti hänen puolestaan kosi
erästä rikasta impeä ja kutsui Hvamiin häihin kaikki sukulaisensa
ja monta muuta rikasta ja arvokasta miestä. Siitä karttui suuri
joukko, sillä Islannissa oli silloin jo paljon asukkaita. Hääpäivänä
Öd heikkoudestaan huolimatta otti kaikki vieraat vastaan ja saattoi
heidät pitopirttiin, joka oli niin komeaksi koristettu, että kaikki
sitä ihmettelivät. Kun kaikki olivat istuneet, niin Öd nousi ja sanoi:
»Veljeni Bjarnen ja Helgen ja muut heimolaiset ja ystävät kutsun
tässä todistamaan, että annan tämän talon ja kaiken sen irtaimiston
pojanpojalleni Olaville.» Sitten hän lähti huoneesta pois, pyytäen
heitä kaikkia juomaan ja pitämään iloa. Ödin sanotaan olleen kookkaan
ja ryhdikkään, ja kun hän reippain askelin astui huoneen poikki, niin
vieraat toisilleen kuiskasivat, että hän yhä vieläkin oli merkillisen
arvokas nainen. Mutta kun Olavi Feilan seuraavana päivänä meni
isoäitinsä makuuhuoneeseen, niin näki hän Ödin kuolleena, vuoteessaan
istuvana. Viimeiseen saakka Öd siten säilytti arvokkuutensa.
Melkein kaikki maanottomiehet olivat norjalaisia. Ainoastaan
kymmenkunta oli ruotsalaisia, Helge Laiha niistä huomattavin.
Tanskalaisia oli yksi ainoa. Mutta useat maanottomiehet kuitenkin
kuuluivat sukuihin, jotka näyttävät aikoinaan muuttaneen Norjaan
Ruotsista ja Tanskasta. Ne nimittäin johtivat heimoutensa näitten
maitten vanhoista kuninkaista, sekä Ynglingeistä, että Skjöldungeista.
Varsinkin Ragnar Lodbrokista polveutui monta sukua. Tämä vanha
kuninkaallinen sukujuuri se vaikutti, että Skandinavian vanhat
kuningassadut Islannissa säilyivät muistossa, kunnes tulivat
kirjotetuiksi.
Näin tapahtui pääpiirtein kertoen Islannin asutus. Maa oli riittävän
laaja, kalastus, linnustus tuottava, laitumet hyvät ja siirtolaisten
toimeentulo sen vuoksi verraten helppo. Lisäksi he epäilemättä toivat
mukanaan kotimaastaan melkoisia omaisuuksia, irtaimistoa, orjia,
karjaa, vaatteita, kultaa ja hopeaa. Ja uutta keräsivät ensimäisinä
vuosisatoina saaren nuoret soturit, jotka säännöllisesti jatkoivat
viikinkiretkiään ja sitten taistelivat palkkasotilaina, niin kauan
kun ehdot olivat suotuisat. Mahtavimmat maanottomiehet hallitsivat
kihlakuntiaan päällikköinä, heidän alaisiaan olivat muut maanottomiehet
kukin alueessaan. Olot järjestyivät kaikin puolin samalle
pakanalliselle kannalle kuin kotimaassa Norjassa ennen kuningasvallan
perustamista ja kristinuskon tuloa. Mutta siitä huolimatta oli Islanti
kuitenkin itsenäisyytensäkin ajalla melkoisessa määrin riippuvainen
kotimaastaan Norjasta. Sen kanssa sen vuoksi ylläpidettiin vilkasta
yhdysliikettä ja sieltä saari myöhemmin sai sekä kristinuskon että
kuningasvallan.
Päällikön eli goden arvo ei kihlakunnassa ollut valittava, vaan
perinnöllinen. Päällikkö ei suinkaan ollut vapaitten kihlakunnan
miesten käskynhaltija, vaan ainoastaan heidän johtajansa. Hänen
tehtävänsä oli toimittaa jumalanpalvelus jumalanhuoneessa, ylläpitää
kihlakunnan rauhaa ja sitä paitsi vielä tarpeen tullen olla kihlakunnan
miehille apuna neuvoillaan ja voimallaan, jos hän omin voimin saattoi
kurittaa rauhanhäiritsijää, niin hän sen teki. Elleivät hänen voimansa
riittäneet, niin olivat kihlakunnan miehet velvolliset häntä auttamaan.
Olojen kehittyessä ja asutuksen vahvistuessa eivät kihlakuntien rauhan
rikkojat enää olleet yksityisiä, vaan seudut nousivat tuon tuostakin
aseihin naapuriseutuja, laaksot laaksoja vastaan. Toisinaan taas
joutuivat kihlakunnan miehet riitoihin omien päälliköittensä kanssa ja
etsivät naapurikihlakunnasta apua, vielä useammin taistelivat päälliköt
päälliköitä vastaan. Monta satua on näistä ainaisista melskeistä
säilynyt. Ne ovat kaikki erinomaisen kuvaavia oloille, jotka tässä
omituisessa vanhanaikaisessa viikinkiyhteiskunnassa vallitsivat.
Islannissa vallitsi verikosto, ja se se varsinkin vaikutti, ettei
vainoista tahtonut koskaan loppua tulla, kun ne jonkun mahtavan miehen
surman kautta olivat alkuun päässeet.
Riitoja ei kuitenkaan likimainkaan aina ratkaistu asevoimalla, vaan
paljon useammin käräjänkäynnillä, ja miestapotkin, jotka olivat
milt'eipä tavallisin rikos, voitiin sakoilla sovittaa. Kun siis
päälliköt joutuivat päälliköitä vastaan, eikä ollut maassa mitään
ylipäällikköä, jonka ratkaistavaksi semmoiset asiat voitiin antaa, niin
kävi yhteisten maankäräjäin tarve tuntuvaksi. Aluksi syntyi eri osiin
saarta maakuntakäräjiä, joissa monet saman puolen kihlakunnat olivat
edustettuina. Käräjissä tuomitsivat päälliköt vapaitten talonpoikain
avulla. Mutta ensimäiseksi käräjissä aina koetettiin saada riitapuolien
välillä aikaan sopimus. Ellei se onnistunut, niin langetettiin tuomio.
Mutta oikeus ei pitänyt huolta tuomion täytäntöön panemisesta, vaan sen
tuli asianomaisen itse tehdä hyvien ystäviensä ja suojelijainsa avulla
— jos hänellä niitä oli. Näissä kevätkäräjissä — ne kaikki pidettiin
keväällä — ratkaistiin suuri osa asioita, mutta niistä vedottiin usein
koko saaren käräjiin, altingiin, jotka jo sangen varhain tulisivat
ylimmäksi oikeuspaikaksi. Altingin perustamisesta kerrotaan seuraavaa:
Kun Islanti jo oli laajalta asutettu, niin lähti itärannalta Ulvljot
niminen maanottomies Norjaan tutkimaan sikäläistä lakia, koska Islannin
eri osissa asioita ratkaistiin eri sääntöjen mukaan. Oleskeltuaan
Norjassa kolme vuotta erään taitavan laintuntijan luona Ulvljot palasi
Islantiin. Sitten hän lähetti kasvattiveljensä etsimään sopivaa
paikkaa yhteisille käräjille. Semmoinen paikka löytyi Thingvallavatnin
lakeudelta, Reykjavikin itäpuolelta, jossa asutuskin oli vanhin. V.
928 kokoontui altingi ensi kerran. Ulvljot esitti lakinsa, jotka
hyväksyttiin, ja hän itse valittiin lain haltijaksi eli »lain
sanojaksi», ja 20 kesää hän siinä toimessa oli. Mutta laki ei ollut
kirjotettu, vaan lainsanojan tuli pitää kaikki tarkkaan muistossaan.
Altingia varten verotettiin maassa jokaista vapaata miestä.
Käräjäpaikan ympäristössä olevia maita yhdistettiin yhteismaaksi,
jolla käräjämiehet saivat maksutta syöttää hevosiaan. Altingi oli
aina pidettävä alkukesästä ja sen määrä oli kestää 14 päivää.
Sittemmin käräjät siirtyivät vähän myöhempään, niin että ne alkoivat
heti juhannuksen jälkeen. Altingin pätöisyys vähitellen tarkemmin
määriteltiin ja muut käräjät alistettiin sen alaisiksi. Näin tuli koko
saaren oikeuslaitos järjestetylle pohjalle, vaikkapa se vielä olikin
kaukana siitä, mitä nykyisin oikeudella ymmärretään. Usein sattui itse
altingissakin, jonne jokainen käräjäin kävijä kokosi niin paljon
aseellista puoluekuntaa kuin suinkin, aseellisia yhteentörmäyksiä ja
veri vuoti virtanaan, jos tuomio sattui käymään jonkun mahtavan mieltä
vastaan.
Altingissa ei ainoastaan tuomittu, vaan myös laadittiin lakia. Sitä
varten saaren kaikki päälliköt — jotka määräsivät tuomaritkin, kukin
määrätyn luvun omia miehiään — valitsivat kihlakuntansa miehistä kukin
kaksi ja istuivat lakivuorelle, jossa oli istuimia kolmessa kehässä
sisäkkäin. Keskimäisen kehän istuimilla istuivat päälliköt, heidän
apumiehensä taas toinen edessä, toinen takana. Tämä kokous laati lakia
ja ratkaisi muita yhteisiä asioita. Kokouksen esimies oli lainsanoja,
joka kaiken kaikkiaan oli Islannin arvokkain mies. Hän istui kehien
keskipisteessä ja hänen puoleensa kääntyivät kaikki puhuessaan. Kun
tässä »lakioikeudessa» äänestettiin, niin tuli jokaisen läsnäolijan
vannoa, että hän äänestäisi sen mukaan, kun hänestä oikeus näytti
olevan.
Islannin valtiolaitos oli siis vapaus-ajalla kokonaan ylimysvaltaa.
Päälliköt eli godet, jotka saattoivat arvonsa myydä taikka muutoin
luovuttaa toisiinkin sukuihin, jos itse hyväksi näkivät, kysymättä
kihlakunnan miesten mieltä, nimittivät sekä tuomarit että lainlaatijat
ja uudet päällikötkin, milloin näitten lukua lisättiin. Mutta toiselta
puolelta oli sekä päälliköitten että käräjäin valta hyvin rajotettu ja
vapaitten talonpoikain oikeus itse hallita ja vallita omia talojaan
ja alustalaisiaan niin laaja kuin suinkin. Saarella toisin sanoen oli
yhteinen järjestetty oikeuslaitos, mutta toimeen panevaa ja hallitsevaa
mahtia ei ollut.
Altingista muodostui Islannin yhteiskuntaelämän keskus Keskiajalla.
Joka vuosi kokoonnuttiin sinne saaren eri osista. Samalla kun käräjissä
tuomittiin ja säädettiin uusia lakeja, tehtiin siellä myös kauppoja,
kihlattiin nuorisoa ja sovittiin kaikenlaisista muista yksityisistä
asioista.
Käräjäpaikka oli Thingvallavatnin pohjoisella rannalla. Siellä lähti
järvestä laavalakeus maan sisään, kohti ammoin sammunutta Skjaldbreid
nimistä tulivuorta. Paljon ennen kun ensimäiset siirtolaiset
tulivat Islantiin, oli mainitusta tulivuoresta valunut suunnattomia
laavavirtoja, jotka olivat tasottaneet laakson jotenkin leveäksi
laavalakeudeksi. Mutta laavan jäähtyessä ja alla olevan maan vajotessa
oli laavalakeuteen halkeillut syviä kuruja, varsinkin laakson
molemmille reunoille. Läntisellä puolella oli Almannakuru, itäisellä
puolella Korppikuru, joista edellinen on osasta 40 metriä syvä,
äkkijyrkin seinin. Näitten kurujen välissä oli käräjäpaikka, lähellä
järven rantaa ja Almannakurun reunaa. Ainoastaan yhdestä kohdasta
voitiin lännestä päin laskeutua kurun pohjaan, jonka seinään oli sitä
varten hakattu portaat. Pohjaa pitkin kuljettiin sitten kurun yläpäähän
saakka, ennenkun voitiin nousta käräjäpaikalle kapeaa polkua, jota
oli hyvin helppo puolustaa. Käräjälakealla kasvoi ruohoa ja matalaa
pensaikkoa. Lakimäen läheisyyteen oli pienen puron rannoille rakennettu
käräjämiehiä varten aittoja, jotka suurimman osan vuotta olivat
tyhjinä. Itse lakimäki oli laavalohko, joka oli jäänyt ympäristöään
korkeammalle sen kautta, että maa oli sen ympäriltä vajonnut. Sitä
kiersivät monen sylen levyiset syvät halkeamat, jotka osaksi olivat
vettä täynnään. Lakimäki oli siis kuin luonnon linnotus, johon päästiin
ainoastaan yhdeltä puolelta kapeata syrjää pitkin.
Käräjäaikana näköala lakimäeltä epäilemättä oli erittäin vilkas ja
kaunis. Yli mustien rotkojen, yli laavalakeuden, nurmikoiden ja
pensaikoiden näkyivät lännessä ja idässä molempien suurien kurujen
mustat seinämät ja niitten takaa etäämpää harmaat tunturit. Kauempana
pohjoisessa kumpusi taivaalle leveä, kilven kaltainen Skjaldbreid,
hohtava lumilakki laellaan. Lännessä ja etelässä katse käsitti
Thingvallan lakean, jolla puro kierteli. Käräjämiesten aittain luona
naiset askaroivat ja näyttelivät pukujaan, ja etäämpänä kimalsi järven
aava kirkas pinta. Ja koko maiseman ylitse kaareili korkea taivas,
usein pilvisenä, mutta toisinaan selkeänäkin ja sinisenä, ja milloin se
oli selkeänä, silloin sydänkesän aurinko valoi maisemalle loistettaan
vuorokauden umpeensa, pariksi lyhyeksi hetkeksi vain sukeltaakseen
taivaanrannan alle. Se oli käräjähuone, jossa tungos ei haitannut,
vaikka kansaa olisi ollut enemmänkin koolla. Ja yhtä suurisuuntaista
kuin oli luonto, oli se kansakin, joka tällä paikalla kokoontui.
Nykyisin on Thingvallan lakeus autio ja tyhjä. Se paikka, jossa niin
monta viekasta ja vihaista sanaa vaihdettiin, jossa myös lausuttiin
niin monta viisasta ja miehuullista mielipidettä, jossa kahtena
valoisena kesäviikkona naiset koreilivat upeissa värikkäissä puvuissaan
ja urhot heidän kunniakseen sommittelivat taidokkaita lemmenlauluja,
jossa monta kertaa miekat kalskahtivat ja keihään kärjet säkenöivät, se
on nykyisin tyhjä, kolkko ja surumielisen yksinäinen. Mutta henkensä
tuo kansa, joka siellä piti kokouksiaan, valoi satuihinsa. Niitä
ihaillaan vielä silloinkin, kun ehkä uusi maanjäristys on käräjäkentän
rikkonut ja mullistanut koko seudun tuntemattomaksi.
Islannissa lienee vapaudenajan ensimäisinä vuosisatoina asunut noin
50,000 henkeä. Karjanhoito oli pääelinkeino. Uudisasukkaat piankin
saivat kokea, ettei minkäänlainen viljan viljelys kunnolla menestynyt
heidän uudessa kotimaassaan. Sen vuoksi he eivät voineetkaan siellä
päästä kokonaan riippumattomaan asemaan, vaikka maa oli niin syrjässä
ja kaukana meren keskellä. Vilja oli tuotava Norjasta taikka Brittein
saarilta. Karjanhoito kävi piankin pääelinkeinoksi ja sen ohella
kalastus ja lintujen pyynti. Meri antoi runsaita antimiaan niin paljon
kun niille suinkin oli käytäntöä.
Mutta vanha aseammattikin oli yhä vielä tärkeä tulolähde, varsinkin
niinkauan kun maa pysyi pakanallisena. Osasta käytiin vanhaan tapaan
viikinkiretkillä. Niitten tauottua Islannin nuoriso, ylimysten pojat
seurajoukkoineen, palvelivat Skandinavian ruhtinaitten hoveissa
asemiehinä, taikka Brittein pohjoisilla rannikkosaarilla norjalaisia
jaarleja, niinkauan kun nämä pysyivät siellä voimassa. Toiset
retkeilivät vielä paljon edemmäksi. Konstantinopolin, »Miklagardin»
palkatussa varjaagijoukossa oli mukana paljon islantilaisiakin,
niinkuin saduissa tiheään mainitaan.
Näitten ulkomaisten yhteyksien kautta pysyi vanha sotainen henki kauan
yllä ja sen keralla Islannin nuoriso säilytti vanhan ylimyksellisen
henkensä paljon kauemmin kuin Norjassa, jossa talonpoika kuningasvallan
voimaan päästyä jäi maan raatajaksi. Se henki kuvastuu Islannin
runoudestakin. Islannin kuuluimmista sankareista monet samalla olivat
eteviä runoseppiä, jotka Norjan ja Ruotsin mahtavien hoveissa kilvan
sepittivät ylistysrunoja, »draapoja», ja niitä lauloivat. Tämä vanha
runous, ehkä Skotlannista ja Irlannista saatujen vaikutuksien mukaan,
kehittyi erinomaisen hiotuksi muotorunoudeksi, joka tavallaan oli
paljon myöhemmän trubadurirunouden edelläkävijä. Samalla kun näistä
taiderunoista hehkuu entinen miehuullinen taisteluinto, samalla niistä
henkii romanttinen rakkauspiirre, jonka tunteen syvyys on välittömämpi
kuin provengalelaisen ritarirunouden. Runous, vanhempi eepillinen
ja tämä jonkun verran uudempi taiderunous, onkin paras omaisuus,
mitä vanhalla Islannilla oli. Sen kautta on Pohjolan entisyys tullut
jälkimaailmalle tunnetuksi. Mutta se on sisällisenkin arvonsa puolesta
perintö, jonka vertoja rikkauden ja jalouden puolesta ei ainoakaan
toinen germaninen kansa ole säilyttänyt aikaisemmilta ajoiltaan.
Islannin ensimäisten uudisasukkaitten joukossa oli jo kristittyjäkin.
Muun muassa oli Öd Rikas kristitty. Hän ei antanut itseään kumpuun
panna, kuten pakanallinen tapa oli; hänet haudattiin merenrannalle.
Mutta hänen kerallaan tulleet asemiehet kääntyivät Islannissa jälleen
pakanoiksi, ja aina vuoden 1000 vaiheille saakka oli pakanuus saarella
vahva ja ehyt. Mutta pakanainkin joukossa oli kuitenkin semmoisia,
jotka olivat epäjumaluskon rumista puolista vapaat ja omistivat
puhtaan ja inhimillisen elämänkatsomuksen. Semmoisia esimerkkejä
saagoissa mainitaan useitakin. Ja paljoa ennen kuin kukaan vielä rupesi
kristinuskoa Islannissa varta vasten levittämään, oli siellä täällä
joku mahtavakin kristitty. Semmoinen oli Thorleiv Kristitty, joka eli
kymmenennen vuosisadan jälkipuoliskolla ja kieltäytyi veroa maksamasta
pakanalliseen jumalhoviin. Häntä siitä huolimatta suvaittiin, ja vaikka
joku mahtava yksityisestä vihasta koettikin yllyttää maamiehiään häntä
vastaan, niin raukesi asia kuitenkin silleen, koska Thorleiv tunnettiin
vierasvaraiseksi ja kaikin puolin kunnon mieheksi. Vaikka pakanuus
olikin syvälle juurtunut ja vallitseva, niin ei kuitenkaan vainottu
kristityitä heidän uskonsa vuoksi muuta kuin erinäisissä tapauksissa.
Ensimäinen, joka saarnasi Islannissa kristinuskoa, oli Thorvald
Vidförle, joka oli aikanaan pelastanut Tanskan kuninkaan Sven
Kaksiparran, tämän nuorena käydessä Skotlannissa ryöstöretkellä.
Thorvaldin oli Saksassa kastanut Fridrek niminen piispa, ja tämän
keralla hän sitten lähti Islantiin levittämään kristinuskoa sinnekin.
Thorvald ja Fridrek lähtivät asumaan Thorvaldin isän Kodranin luo,
joka asui pohjoisrannalla, saarnasivat siellä talven kristinuskoa
ja saivatkin joitakuita kääntymään. Kodrankin suostui kasteeseen.
Kun hän näki Fridrekin ja Thorvaldin äsken kääntyneitten keralla
viettävän juhlallista messua, kun hän kuuli kellojen soiton, tunsi
pyhän savusteen hajun ja näki piispan komeassa puvussaan ja hänen
apulaistensa valkoiset vaatteet, koko huoneen loistavan ihanasti
vahakynttiläin valossa, niin hän siihen mieltyi. Hän lähti poikansa
Thorvaldin puheille ja sanoi, että hänen mielestään oli vanhain
jumalain ja tämän jumalan välillä se ero, että Thorvaldin jumala
iloitsi valosta, jota vastoin vanhat jumalat valoa kammosivat. Piispan
hän käsitti Thorvaldin »tietäjäksi», joka hänelle ilmotti kaikki, mitä
Thorvald jumalastaan julisti. Kodranilla oli itsellään oma tietäjänsä,
joka oli hänelle ollut suureksi avuksi, varottanut häntä tulevista
tapauksista, vartioinut hänen karjaansa, ja muistuttanut hänelle
kaikkea, mitä hänen piti tehdä tai sallia. Tämä tietäjä asui talon
vieressä suuressa kivessä. Thorvald siis isältään kysyi, suostuisiko
tämä kristinuskoon, jos kristitty jumala voisi tämän pakanallisen
tietäjän karkottaa ja siten osottaa olevansa voimallisempi. Siihen
vanhus suostui. Piispa Fridrek silloin vihki vettä, meni sen keralla
kiven luo ja kaatoi sitä kiven päälle. Seuraavana yönä tuli tietäjä
unessa Kodranin luo tyytymättömän näköisenä ja ikäänkuin pelosta
vapisten ja valitti sitä, että Kodran piti luonaan näitä miehiä, »jotka
olivat kaataneet kiehuvaa vettä hänen (tietäjän) talonsa päälle,
niin että hänen lapsensa polttavista pisaroista kärsivät suurta
tuskaa». Seuraavana päivänä piispa uudelleen valoi kivelle vihkivettä
ja yöllä juonikas piru jälleen ilmestyi Kodranille näyttäen vielä
entistäkin huonommalta, hänellä kun oli päällään vain kehno nahkahame.
Jälleen hän pyysi Kodrania, että tämä kaikin mokomin karkottaisi
muukalaiset. Kolmantena yönä tietäjä tuli unessa valittamaan, että
piispa oli polttanut koko hänen talonsa, hävittänyt hänen vaatteensa
ja omaisuutensa, jonka vuoksi hänen täytyi lähteä matkoihinsa. Mutta
katsokoon Kodran nyt, tokko kukaan muu voi hänen omaisuuttaan vartioida
yhtä hyvin kuin hän oli vartioinut. Kodran vastasi, että koska vanha
jumala oli osottanut itsensä heikommaksi, niin oli oikeus ja kohtuus,
että hän sen hylkäsi ja rupesi voimallisempaa palvelemaan. Ja sitten
he erosivat vihassa ja Kodran koko huonekuntansa kanssa antoi kastaa
itsensä.
Mutta Thorvaldin veli Orm oli piintynyt pakana ja koetti estää
muitakaan suostumasta uuteen uskoon. Thorvald ja Fridrek silloin
lähtivät naapurilaaksoon, josta he neljä vuotta levittivät kristinuskoa
eri osiin saarta. Kun he erään kerran olivat pidoissa, niin tuli
pitotaloon kaksi pahamaineista »berserkkiä», raivotappelijaa, jotka
molemmat olivat innokkaita pakanoita. He haastoivat Fridrekiä
tekemään samanlaisia ihmetöitä kuin he osasivat, kulkemaan paljain
jaloin tulen kautta ja kaatumaan aseille telaamatta itseään. Fridrek
suostui koetukseen. Juomapirttiin sytytettiin kolme suurta roviota.
Piispa täydessä juhlapuvussa kävi ja pirskotti vihkivettä kolmannelle
rovioista. Berserkit hyökkäsivät esiin paljain miekoin, kiljuen
ja purren kilpensä reunaa. He hyppäsivät ehjin nahoin molempien
ensimäisten rovioitten kautta, mutta kun he tulivat kolmannelle, niin
he putosivat tuleen ja joko paikalla saivat surmansa, taikka polttivat
itsensä pahasti. Piispa sen jälkeen käski hakata heiltä pään poikki.
Pohjoisrannalla monet mahtavatkin miehet muuttivat uskoaan, mutta siitä
oli seurauksena, että pakanat vihdoin alkoivat nousta kristittyjä
vastaan, varsinkin kun eräs päällikkö oli rakentanut talonsa viereen
kirkon. Eräänä kesänä Thorvald oli niin rohkea, että hän altingissa
saarnasi kristinuskoa. Mutta pakanat vastustivat häntä jäykästi ja eräs
heistä teki kristityistä seuraavan pilkkalaulun
»Yhdeksän lasta
Piispa sai.
Niiden kaikkein
On Thorvald isä.»
Thorvaldin viikinkiveri kiehahti ja hän tappoi molemmat runosepät,
josta piispa häntä ankarasti nuhteli. Mutta länsimaalla pakanat siitä
suuttuivat Thorvaldiin ja hänen piispaansa niin ankarasti, että
tuomitsivat molemmat käräjissään henkipatoiksi ja lähtivät suurella
joukolla heitä surmaamaan. Nämä surman välttääkseen molemmat pakenivat
Norjaan, eikä Thorvald sen koommin tullut Islantiin.
Sen jälkeen koetti Stefner Thorgilinpoika levittää Islannissa
kristinuskoa. Hän saapui sinne kuningas Olavi Tryggvenpojan
kehotuksesta, alkoi levittää oppia väkipakolla, repiä hoveja ja murtaa
epäjumalankuvia. Mutta siitä pakanat kovasti suuttuivat. Stefneriä
vainottiin ja altingissä hyväksyttiin semmoinen laki, että jokaisen
oli velvollisuus haastaa kristityt sukulaisensa oikeuteen jumalain
pilkkaamisesta. Stefner silloin v. 997 kiiruumman kautta pakeni Norjaan.
Norjassa eli siihen aikaan Thangbrand niminen pappi, joka oli sotainen
ja väkivaltainen mies. Kuningas oli ottanut hänet huonekuntansa
papiksi, mutta kun Thangbrand sillä varjolla, että hän muka levitti
kristinuskoa pakanain joukkoon, alinomaa kävikin viikinkiretkillä ja
hävitti omaa maata kaikkialla, missä kristinuskoa vastustettiin, niin
kuningas suuttui ja päätti karkottaa hänet. Thangbrand pyysi, että hän
mieluummin saisi suoritettavakseen jonkun vaarallisen tehtävän, ja
kuningas lähetti hänet kastamaan Islantia. Thangbrand purjehti sinne
samana kesänä, jona Stefner karkotettiin, ja itärannalla Hall niminen
mahtava päällikkö, jolle hänellä oli Olavi kuninkaalta kirje, otti
hänet suojelukseensa. Thangbrand pystytti telttansa Hallin maalle ja
Hall tuli usein hänen kanssaan keskustelemaan uskon asioista. Kun Hall
kuuli enkeleistä ja muista uskonkappaleista ja varsinkin mahtavasta
arkkienkelistä Miikailista, joka miekallaan surmaa lohikäärmeen, ja
kun hän näki kristittyjen jumalanpalveluksen laulun, suitsutuksen ja
palavat kynttilät, niin se häntä miellytti ja seuraavana pääsiäisenä
hän koko huonekuntansa Keralla suostui kasteeseen. Puroa, jossa hänet
kastettiin, siitä pitäen sanottiin »Pesupuroksi». Kesällä Hall lähti
altingiin ja hänen esimerkkinsä sai monet muutkin mahtavat talonpojat
ottamaan vastaan kasteen. Mutta pakanatkin olivat jäykät ja palkkasivat
erään noidan »vajottamaan maan» Thangbrandin alta. Tämä tapahtuikin,
sillä kun Thangbrand kerran oli matkalla, niin hänen hevosensa äkkiä
vajosi. Mutta Thangbrand pelastui ja jäi seisomaan suuren kuilun
partaalle. Altingin päätyttyä Thangbrand matkusti pohjoismaalle ja
kastoi sielläkin paljon kansaa. Kaksi vuotta hän kulki pitkin maata,
mutta menetteli usein väkivalloin. Hän ei surmannut ainoastaan
berserkejä — hänestä kerrotaan samat jutut kuin Fridrekistäkin — vaan
muitakin, jotka olivat häntä pilkkalauluilla loukanneet, taikka jotka
eivät suostuneet häntä matkalla kestitsemään. Parin vuoden kuluttua
hänen sen vuoksi täytyi palata Norjaan.
Kristittyjen ja pakanain välillä syntyi tämän jälkeen paljon
rettelöitä. Kun eräs Hjalte niminen mies oli itse lakivuorella tehnyt
pakanallisista jumalista pilkkalaulun ja sanonut Freijaa varkaan
näköiseksi, niin hänet tuomittiin maanpakoon jumalanpilkkaamisesta.
Hän purjehti Norjaan toisen vainotun kristityn miehen, Gissur Hviden
kanssa. Olavi kuningas otti heidät hyvin vastaan. Samaan aikaan palasi
Thangbrand Islannista ja valitti islantilaisten epäuskoa ja noituutta.
Kuningas siitä niin vihastui, että hän aikoi surmauttaa kaikki
palveluksessaan olevat nuoret islantilaiset. Mutta Gissur ja Hjalte
puhuivat heidän puolestaan ja sanoivat, että kristinusko kyllä saisi
Islannissa vallan, mutta ei semmoisten miesten kautta, kuin Thangbrand
oli. Islantilaiset eivät voineet sietää hänen väkivaltaisuuttaan ja
sitä että hän surmautti ihmisiä, jotka häntä vastustivat. Gissur ja
Hjalte lupasivat saattaa kristinuskon Islannissa valtaan, ja sillä
ehdolla vangitut islantilaiset päästettiin vapaiksi; mutta heidän
täytyi jäädä Norjaan panttivangeiksi, kunnes kuultiin, kuinka Gissurin
ja Hjälten yritys onnistuisi.
Gissur ja Hjalte saapuivat keväällä v. 1000 takaisin Islantiin, jossa
altingi oli paraillaan koolla. He kokosivat melkoisen joukon sukulaisia
ja tuttavia — molemmat olivat mahtavaa sukua — ja ratsastivat näitten
keralla suljetussa joukossa käräjäpaikalle. He olivat täysissä aseissa
ja pakanat niinikään kokoontuivat aseineen. Kaikki viittasi siihen,
että asia seuraavana päivänä ratkaistaisiin asevoimalla.
Huomeneksella pappi, jonka kuningas oli antanut Gissurin seuralaiseksi,
kristittyjen kanssa vietti messun länsivuonolaisten aittain luona.
Sieltä kaikki joukolla kulkivat lakimäelle, etupäässä seitsemän
pappispukuista miestä ja kaksi ristiä sekä suitsutusastiat, joista
levisi suitsutusta yli koko lakimäen, sekä myötätuuleen että
vastatuuleenkin, niin saaga sanoo. Gissur ja Hjalte esittivät
vaatimuksensa, että kaikkien islantilaisten piti kääntyä kristinuskoon.
Syntyi suuri hälinä. Kristityt ja; pakanat sanoivat rikki lakiyhteyden
ja meteli lisääntyi, kun eräs mies juosten saapui kertomaan, että
Ölfusissa oli syttynyt maapalo (tulivuorenpurkaus). Pakanat huutivat,
että se tietysti oli merkki jumalien vihasta. Mutta Snorre gode, vaikka
vielä olikin pakana, sanoi siihen: »Entä mistä jumalat silloin olivat
vihoissaan, kun paloi tämä kenttä, jolla nyt seisomme?» Meteli asettui
ja kansa poistui lakimäeltä.
Kristityt silloin pyysivät, että Hall rupeisi heille lainsanojaksi. He
aikoivat siis perustaa oman valtion. Mutta Hall keksi paremman keinon.
Hän meni Thorgeir Thorkelinpojan luo, joka oli koko saaren lainsanoja.
Tämä oli pakana. Hall antoi hänelle puolensataa hopeata, jotta hän
sanoisi lain, jonka kautta koko Islanti velvotettaisiin suostumaan
kasteeseen, kaikki hovit ja jumalankuvat julistettaisiin epäpyhiksi,
sekä veriuhrit kiellettäisiin pienemmän henkipattoisuuden uhalla. Mutta
siinä oli pulma, miten kaikki saataisiin semmoiseen lakiin suostumaan.
Thorgeir lähti aittaansa, rupesi levolle ja peitti päänsä vuodalla,
voidakseen rauhassa ajatella, ja jäi siten miettimään kokonaisen
vuorokauden.
Pakanat sillä välin pitivät kokousta ja päättivät uhrata kaksi miestä
kustakin neljännespiiristä (suuremmasta käräjäpiiristä). Gissur ja
Hjalte kutsuivat kokoon kaikki kristityt. Hekin olivat sitä mieltä,
että oli uhrattava miehiä voitoksi, kaksi kustakin neljänneksestä,
mutta ei pahantekijöitä, joita pakanain oli tapana uhrata, vaan
kaikkein parhaita miehiä, eikä niitä pitänyt surmata, vaan ne oli
pyhitettävä »voitonlahjaksi Herrallemme Jeesukselle Kristukselle»;
heidän piti »kuolettaa itsessään lihan himot ja ruumiin nautinnot,
elää lempeästi, oikeamielisesti ja hiljaisesti maailmassa ja uhrata
itsensä Herralle Kristukselle, päästäkseen hänen kanssaan osallisiksi
ijäisestä elämästä taivaassa». Gissur ja Hjalte tarjoutuivat itse
eteläneljänneksen puolesta, toisia tarjoutui itävuonoista — Hall ja
ennen mainittu Thorleiv Kristitty, — toisia pohjoismaasta. Mutta
länsirannalta ilmottautui ainoastaan yksi, kunnes Orm Kodranin poika,
joka siihen saakka oli ollut pakanoista kiivain, tuli kristittyjen
joukkoon ja sanoi, että jos hänen veljensä Thorvald Vidförle olisi
sattunut paikalla olemaan, niin ei toista miestä olisi puuttunut. Sen
vuoksi hän piti velvollisuutenaan tarjoutua veljensä puolesta.