Kesä kului ja loppui.
Kesän perästä tuli talvi, talven perästä kesä ja taasen uudestaan talvi
-- aivan niin, kuin niillä on tapana vaihdella.
Aaro tietysti kasvoi ja kehittyi ajan edelleen kuluessa.
Aaro kasvoi ja kehittyi niinkuin puu metsätien varressa. Puu on liijan
lähellä tietä, tiellä on kulkijoita, jokainen kulkija puun oksia
jollakin tavalla koskettaa ja hevosmiesten reki raapaisee runkoakin.
Oksat vääntyilevät ja vääristyvät, koko puu kasvaa vikaiseksi ja
rosokylkiseksi, ja kitukasvuinen se on, sillä maa on raakaa,
viljelemätöntä.
Pellon pientarella voi kasvaa puu tuuheaksi, vaikka sen juuritse
kulkisi tiekin. Siellä on ympäristö lihavampi, josta puu saa voimaa
kasvaakseen.
Kaikkialta, kotoa ja kylästä, sai Aaron kehitys vaikutuksia, pahoja ja
osiksi hyviäkin. Mutta hänen vanhemmillaan ei ollut kykyä hyvillä
vaikutuksilla masentaa pahojen voimaa, vaan antoivat hekin runsain
määrin juuri pahoja vaikutuksia. Kun ne aina alkoivat kovin suuriksi
kasvaa, koetettiin niitä nyhtää pois kovalla kurilla. Mutta usein oli
kurituskin niin rajua, että se vaikutti aivan vastakkaista kuin oli sen
tarkoitus.
Isä olikin oikein ankara kurittaja, ja isäänsä Aaro kammoksui, oli arka
ja siivo hänen näkyvissään...
Äiti oli lujaksikin löyhä vitsan käyttämisessä, ja siksi Aaro isommaksi
tultuaan tottui olemaan hänen sanoistaan välittämättä.
Kielto, käsky ja vitsa -- siinä olivatkin ne keinot, joita Aaron
kasvatuksessa käytettiin. Ja niitäkin käytettiin miten milloinkin
sattui.
Kesällä pani äiti merkille, että maitopytyt aina vajuivat. Hän arveli
kissan kulkevan ruokahuoneessa, kun hän piti öillä ovea auki, että
huone jäähtyisi.
Hän rupesi suojelemaan ovea öilläkin kiini. Mutta maitopytyt yhä
vajuivat.
Vihdoin tapasi hän Aaron maitopytystä ryyppimässä.
Syksypuoleen tuli äidille valituksia, että Aaro käypi ihmisten
naurishalmeissa.
Aaro olikin tänä kesänä enimmät ajat yksikseen. Errin oli eräs
kasakkamies ottanut lapsenhoitajaksi, kun hänen vaimonsa täytyi kulkea
työssä.