Seuraavana sunnuntaina oli isä vasten tavallisuutta kotona.
Äiti ei koskaan sunnuntaina kirkkoaikana laskenut lapsia minnekään,
vaan komensi heidät ottamaan "kirjan käteensä". Erri osasi jo lukea
sisältä jokseenkin selvästi ja katkismusta muisti hän ulkoa kolmanteen
pääkappaleeseen asti.
Mutta Aaroa ei tahtonut saada lukemaan millään hinnalla. Jos hän kirjan
käteensä ottikin, niin siinäkös vetelehdeltiin ja haukoteltiin ja
tehtiin jos minkänäköisiä koukkuja, kunnes vihdoin sai kiertäytyneeksi
vapaaksi.
Jokaisena sunnuntaina kirkkoaikana lukea jutusteli äiti itse
virsikirjasta päivän epistolan ja evankeliumin, vieläpä usein päivän
tekstiin jollakin tavoin liittyviä rukouksia ja virsiäkin, ja silloin
täytyi aina molempain lasten olla hänen rinnallaan istumassa.
Tänään luki isä, kun hän oli kerran kotona. Ainoan ikkunan alla istui
hän penkillä, piti Aaroa polviensa välissä ja kirjaa Aaron edessä, että
se voisi seurata silmillään mukana, kun hän luki raukaisevalla
nuotillaan.
Äiti istui rahilla pöydän edessä ja kuunteli. Erri oli hänen
vierellään, nojaten äitiä vasten ja pitäen käsivarttaan kierrettynä
äidin käsivarren ympäri.
Mitenkä tuskastuttavan vaikea Aaron oli olla yhdessä kohdin ja
kuunnella isän väsyttävää, hidasta ja venytettyä lukua! Kuin taudin
kourissa kiemurteleksen ja sijoitteleksen poika jos mille mukalalle.
Ajatukset olivat kaikessa muussa kuin kirjan sisällössä, ne liitelivät
ulkona kesäisessä metsässä ja isän lausumat sanat hiipoivat vain
hiukkasen korvia kuin kaukainen kaiku. Aarolla oli niin polttava halu
päästä pujahtamaan pakoon...
Kun olisi päässyt edes käymään ulkona...
Valmiiksi muodostettu pyyntö kierteli Aaron ajatuksissa kauvan aikaa.
Mutta kun yritti äännähtämään, alotti isä samalla ajalla sanaa ja Aaron
täytyi pyyntönsä lausuminen pidättää. Vihdoin, isän lukiessaan pitäessä
pitemmän seisahduksen, sai Aaro äänensä kuuluviin.
-- Saisinkohan minä käydä vähäisen pihalla?
-- Pistäyhän nyt, jos on tärkeä asia, sanoi isä ja avasi kätensä.
Aaro puikki ulos niin maltittomasti, kuin olisi pelännyt takaisin
käännytettävän, jos ei joudu sukkelaan pois näkyvistä.
Mutta kun hän pääsi ulos, tuntui hänestä aivan ehdottomalta asialta,
että hänen oli pötkittävä pakoon. Seinän vartta myöten mateli hän
ikkunan alitse ja nurkan luo päästyään vilisti veräjälle, jotta
tuuhahteli vainen vaalea tukka.
Aaro meni kivirakennukselleen. Siellä kantoi hän muutaman kiven
rakennukseensa, mutta kun se ei tuntunut huvittavan, heittäytyi hän
huoneensa sisään nurmikolle pitkälleen ja nukkui.
Herättyään läksi hän kotiin päin. Vasta matkalla muisti, että hän oli
karkuretkillä.
Kovin peloitti kotiin mennessä. Veräjästä ei uskaltanut mennä ylitse,
vaan kapusi korkean pisteaidan ylitse saunan suojassa. Saunan
nurkkajuuresta pilkisti pihaan.
Kun pihalla ei näkynyt ketään, uskalsi hän nurkkajuuria myöten hiipiä
porstuaan ja astui arvellen ja arkaillen tupaan.
-- Missä sinä hunsvotti olit? sanoi isä julmasti.
-- Kivitalollani olin.
-- Kivitalollasiko? puuttui äiti ihmetellen ja nuhtelevasti puheeseen.
-- Niin, vastasi Aaro.
-- Mutta siellä sinä et voinut olla, sanoi äiti. Minä kun pihalla
kuuntelin niin moneen kertaan, eikä kuulunut mitään.
-- Minä nukuin, vastasi Aaro.
Isä oli kovin kovasti suuttunut.
-- Vai semmoisia valheita sinun päähäsi vielä juutas ajaa, sanoi hän.
Mutta maitahan eikö sinusta mutkat oikeile!
Isä sieppasi vahvan kepakon sopelta, tarttui Aaron käsipuoleen ja
huiskutti keppiä.
-- Sano nyt joutuin, missä sinä lurjustelit, tahi...
-- Isä, minä olin siellä todellakin!
Silloin se keppi alkoi laulaa ja Aaro juoksi sen minkä kerkesi kehässä
isän ympäri parkuen:
-- Elkää hyvä isä!
Mutta isä kääntyi sinnepäin, jonne poika juoksi. Ja hän antoi kepin
liikkua säestäen jokaista lyöntiä:
-- Tunnustatko missä olit? Tunnustatko? Tunnustatko? Tunnustatko? -- --
-- Tunnustan, tunnustan! huusi Aaro.
Tanssi taukosi hetkeksi ja isä piteli rakasta "hunsvottiaan"
käsipuolesta.
-- Missä sinä sitten olit?
-- Minä... minä... minä...
-- Aijotko ruveta siinä vielä uusia valheita kutomaan? sanoi isä ja
keppi kohosi.
Aaro oli aikonut sanoa kuten ennenkin, mutta kepin uhkaava asento sai
sanat vaikenemaan. Hän oli kyllä pari kertaa narrin kujeilla pelastanut
selkänahkansa, mutta nyt tuntui olevan asema niin kovin ristiriidassa
entisten samallaisten tilaisuuksien kanssa, ettei hän mitenkään
jaksanut käsittää, miksikä häntä pakotettiin valehtelemaan. Eikä sitä
niin sukkelaan välähtänyt mieleen edes semmoista valhettakaan, jonka
olisi luullut välttävän.
Mutta keppi heilui ylhäällä.
-- Minä... minä...
Jo muksahti kerran.
-- Elkää hyvä isä!
-- Tunnustatkos!
-- Tunnustan, tunnustan...
-- No!
-- Lemperissä kävin...
-- Ja luulitko tekeväsi oikein, kun sillä lailla viekkaudella läksit
jumalansanaa kuulemasta.
-- En...
-- Mutta miksikäs läksit?
Aaro ei tiennyt miten vastata. Mutta kun hän näki velvollisuudekseen
jotakin sanoa, katsoi hän parhaimmaksi käyttää isän omia sanoja, että
tottahan ne kelpaavat.
-- Juutas viekotteli, sanoi hän katuvalla äänellä.
-- Niin, ja sitten vielä valehtelit!