Lauvantai-aamuna varhain läksi äiti kirkolle. Tavallisesti sieltä
pitäjään perukalta läksi suuri kirkkovenhe sunnuntai-aamuna auringon
nousun aikana ja sittenkin täytyi soutaa hikoillen ja väkeillen, jos
mieli joutua kirkkotoimitusten alkuun. Mutta nyt, näin rippipyhänä, oli
äiti kuullut kirkkovenheen lähtevän jo lauvantaina aamiaisten aikaan,
että jouduttaisiin iltakirkkoihin ja rippikirjoitukseen. Venheelle oli
maamatkaa puolikymmentä kilometriä, joten täytyi lähteä kotoa jo aivan
noustuaan.
Äiti oli palkannut kotimiehen, joka kävisi lehmän lypsämässä ja silloin
pitäisi vähän huolta lasten ruokajärjestyksestä. Muuten lapset saivat
tulla toimeen omine neuvoineen. --
Lauvantai-iltana, kun lapset jo olivat nukkumispuuhissa ja nahisivat
kahden sängyssä, jossa he saivat nyt sekä isän että äidin poissa
ollessa levätä, aukeni aitan ovi ja isä astui aittaan. Kauvan kopeloi
se aitassa vaatteittensa taskuja, puhalsi sitten tyytymättömänä
sieramiinsa ja meni pois.
Erri hiipi sängystä ylös, raotti ovea ja katsoi isän jälkeen. Aarokin
nousi ja meni kurkistelemaan Errin ylitse.
Isä näkyi menevän kylään päin ja kujasilla oli Lemperin renki
odottamassa.
-- Löytyivätkö? kysyi renki isän lähetessä.
-- Eikä, vastasi isä äreästi.
-- Eikö? kysyi renki pettyneellä ja hiukan ihmettelevällä äänellä.
Mikäs siinä...?
-- Akan kutale kaiketi kätkenyt. Ja miehet menivät kylään päin.
Mutta lapset pujahtivat peloissaan sänkyyn.
Sunnuntaina tuli lapsille ikävä kotona kahden kesken ollessa. Aamiaisen
syötyään läksivät he Lemperiin.
He kulkivat järven lahteen viettävän notkelman poikki ja kohosivat
siitä ahon kulmitse edelleen. Aaro viskoi kulkiessaan vanhaa vannetta,
jonka hän oli löytänyt tullessaan kujasten suulta.
-- Hei! kuului raukea äännähdys metsän reunasta.
Molemmat lapset säikähtivät. Mutta kun he katsoivat sinne päin, josta
huudahdus oli kuulunut, näkivät he siellä isän kellottamassa pitkällään
lepikon varjossa. Lapset menivät luo.
-- Mitä isä siellä tekee? kysyi Aaro.
-- Isä lepää, vastasi isä nauraen.
-- Minkätähden isä lepää?
-- Nythän on pyhä, poikaseni.
-- Onko isä väsyksissä?
-- Ainahan sitä vähän väsyy...
Isä olisi tavallisesti työlästynyt noin joutaviin kysymyksiin, mutta
nyt hän näkyi olevan kovin hyvällä tuulella, koska niin mieluisasti
vastaili. Aarokin huomasi sen ja meni lörpöttelemään isälle asioitaan.
-- Katsoppas isä, minkälaisen hevosen minä löysin!
-- Niinpäs on.
-- Arvaappas, isä, mistä se löytyi?
-- En minä arvaa.
-- Aidanrapun luota kujasten suulta.
Isän täytyi ottaa vanne oikein käteensä ja kiidättää ahoa myöten
menemään.
-- Mitenkä isä saa pitkällään ollen noin hyvästi pyörimään?
-- Minnekä te olitte menossa? kysyi isä.
-- Lemperiin.
-- Mitäs sinne?
-- Luultiin isän olevan siellä.
Isä kellotti yhä pitkällään, puhua rekosteli Aaron kanssa ja
naureskeli.
Aaro pyysi isää kertomaan satuja. Isä kertoi. Ensiksikin jutteli hän
pojasta, joka ei koskaan muistanut, jos hänet lähetettiin mille
asialle. Kerran lähetti isänsä hänet hakemaan kylästä vintilätä ja
käski koko matkan hokea "vintilä, vintilä, vintilä", että muistaisi.
Poika hoki koko matkan niin kauvan kunnes kaatui. "Vintilä, vintilä,
vintilä, vipsis", sanoi hän kaatuessaan viimeisen kerran, eikä kylään
mentyään sitten muistanutkaan mille asialle hänet oli laitettu. --
Kun Aaro rupesi saamaan saduista tarpeeksi, rupesi hän laukkaamaan
nelinkontin aholla. Laukatessaan teki hän sen keksinnön, että hän onkin
hevonen ja sitten juosta konkaroi, hyppeli, potki ja hirnui. Kun oli
hetkisen ollut hevosena, meni pyytämään siskoa taluttamaan.
-- Millä minä talutan?
Hevonen meni pyytämään isältä vyötä.
-- Ota, lupasi isä. Hevonen päästeli vyön isän ympäriltä ja solutti
siitä pois tuohisen tupen. Sitten otti vyön solen suuhunsa ja siskon
täytyi toisesta päästä taluttaa.
Lapset olivat parhaallaan pehertelemässä, kun tietä kulki Lemperin
isäntä renkinsä ja kasakkamiehensä kera. Olivat olleet metsässä
kortilla. Isäntä huusi isän nähtyään:
-- Vieläkö se pää tuntuu raskaalta?
-- Enpä tässä ole vielä kävelyä koettanutkaan, kun olen noiden
penaskain kanssa pusannut.
-- Koeta nyt toki ja joudu taas miesten joukkoon! sanoi isäntä ja
nauroi.
-- Jokos se viina loppui? kysyi isä.
Isäntä nauroi vaan ja sanoi:
-- No tulehan nyt syömään! Tulkaa lapsetkin.
Lapset astelivat miesten perässä vähän jälempänä.
Lapset jäivät porstuaan, kun miehet menivät ruokatupaan. Piika tuli
sitten kutsumaan, isäntä antoi isot voileivät molemmille ja piika toi
penkille suuren kupin täynnä kalakeittoa ja tuopilla sakeaa piimää.
Ruoka maistoikin paljon paremmalta kuin kotona. Kotonakin se oli äidin
joskus kylästä tuoma leipä lapsista monta vertaa mieleisempää kuin
kotona leivottu.
Syötyä menivät lapset taasen kotimökille, kun ei Lemperinkään lapsia
näkynyt kotosalla. Siellä odottivat äitiä kirkosta tulevaksi, mutta kun
sitä ei alkanut kuulua, lähtivät taas kävelemään Lemperiin päin.
Tien varrelta kuului katajikosta puheen puminata. Lapset poikkesivat
lähemmäksi katsomaan. Kortilla näkyivät siellä olevan miehet, isäkin
oli joukossa.
Aaro meni isän selän taakse istumaan ja katsomaan, mutta Erri ei
ilennyt tulla.
-- Tule pois! pyysi hän Aaroakin.
Mutta Aaro ei hennonut lähteä.
Vihdoin näkyi sisko menevän pois yksinään ja Aaro rupesi rauhallisemmin
istumaan.
Aaro piti niin paljon noista korteista, joissa oli ukkoja ja akkoja,
että isän täytyi antaa yksi semmoinen hänelle katseltavaksi. Mutta kun
tuli uusi "työvuoro", otti isä kortin pois.
Aaro katseli hartaudella, mitenkä miehet oikein ähkäen paiskelivat
kortteja nurmikoon. Aaro olikin nähnyt paljon sitä työtä tehtävän,
sillä viime talvenakin oli Malilan tuvassa ollut kortinpelaajia
jokaisena pyhänä ja välistä arkenakin.
Tarkasti kuunteli Aaro ja koetti painaa mieleensä niitä miehekkäitä
lauseita, joita kortinlyöjät niin totisina lausuivat ja joita
käytettiin vaan korttia lyödessä.
Mutta Lemperin renki se Aaroa kaikkein enimmän huvitti, se kuin melkein
sillä töin lauloi rivoja laulujaan.
-- Mene nyt jo kotiin, sanoi vihdoin isä, kun aurinko jo alkoi lähetä
laskuaan.
-- Enkös minä vielä saisi olla? rukoili Aaro.
Isä kiinnitti ajatuksensa peliin ja näytti unhottavan koko pojan.
Mutta kun joku miehistä jälleen jakoi korttia, ja isä sai niistä kolme
katsottavakseen, kysäsi Aaro:
-- Mikäs tuo kortti on, jossa on ainoastaan yksi nelisnurkkainen
punanen pilkku?
Muut miehet nauroivat, vaan isä ärähti:
-- Suus, poika!
Mutta kun ruutu kääntyi valtiksi, suutahti isä ja sanoi:
-- Mene nyt! Eikö tuo jo liene äitisikin tullut kotiin.
Niin, äiti! Aaro oli aivan unhottanut, vaikka äsken olivat niin
odottaneet. Juoksujalkaa Aaro vihlasi kotiin.
Äiti oli kotona, ja Erri oli parhaillaan jauhattelemassa
kirkkotulijaisia, valkoista vehnäskimpaletta.
Aarollekin kaivoi äiti nyytistään. Ja illallista syödessä saivat lapset
äidin säästämää eväspannurieskaa, kirkon kellon kuulumaa.
Äiti kuori iltasella pytyt valmiiksi, että aamulla olisi sitten
joutuisampi kirnuta ennen työhön lähtöä, sinne Lemperin kuokokselle.
Vihdoin mentiin nukkumaan. Äiti rupesi sänkyyn ja Aaro siskonsa kanssa
lattialle.
Kun Aaro oli jo hetkisen nukkunut, heräsi hän ja kuuli puheen turinata.
Isä oli tullut kotiin ja kuului juonittelevan äidille tavallisella
tavallaan. Oli aina vähän aikaa vaiti ja sitten alkoi jurista, kiihtyi
juristessaan ja huippuun päästyään hiljeni taas, piti sitten pienen
väliajan ja alkoi jurista uudelleen.
-- Voi, nukuhan pois, kuului äiti sanovan.
-- Mutta eikös se ole parempi sanoa? vastasi isä.
-- Tottapahan aamulla löytyvät.
Aaro nukkui, mutta kuin unessa kuului hänen korvaansa kauvan aikaa isän
juonittelu.
Ja aamulla vielä unen horroksissa ollessaan kuuli Aaro taas samallaista
juonittelun juorattelua. Vihdoin kuului kovempaa ääntä, jolloin Aaro
heräsi ja nousi istualleen vuoteellaan.
Äiti istui sängyn reunalla kirnu polvien välissä ja kirnusi illalla
kuorimataan kermaa, ja isä istui kynnyksellä ja juonitteli. Äiti piti
kirnutessaan samallaisia väliaikoja kuin isäkin juonitellessaan,
kirnuta hyrrytteli ensin hyvin pitkän huokauksen ajan, nosti sitten
männän aivan kerman pintaan ja kiepautti sitä vähäsen, painoi taasen
männän syvemmälle kermaan ja kirnuta hyrrytteli, jotta kirnusta kuului
semmoinen ääni kuin hiljainen ukkosen hyminä.
Mutta kun äiti sitten seisautti kirnuamisensa ja kirnun yli kumartuen
koukistetulla sormellaan hivutteli alas reunoihin pirskahdellutta
kermaa, näki Aaro, että kirnuun putosi kyynel äidin silmästä. Äiti
näytti sen itsekin huomaavan, koska pyyhkäsi silmiään huivinsa
nurkalla.
-- Laita nyt vaan ne joutuin käsiin, että pääsen työhön, ähkyi isä.
-- En minä tiedä, tiuskasi äiti lopultakin vihastuneena, sillä hän oli
jo monta kertaa saanut saman sanoa.
-- Vai et tiedä! ärjäsi isä ja töytäsi äidin tukkaan.
Aaro kuuli äidiltä purskahtavan itkun ja päästi itsekin kovan
parkauksen. Erri myös itki.
Mutta kirnu kaatui ja kerma hulahti vuoteelle Aaron ja Errin päälle. Se
oli siksi suuri tapaus, että kahakka loppui siihen.
-- Kyllä olet kapine! sanoi isä ovelle mennessään ja hänen äänestään
tunsi, että hän katkeran ivallisesti nauroi. -- Potkasepas kirnu
kumolleen... hah!
Ja äiti oli todellakin tainnut sen potkaista.
Isä läksi Lemperiin päin.
Mutta äiti meni kiireesti kopeloimaan isän taskuja. Kun hän oli
parhaallaan siinä toimessa, tuli isä takaisin, seisattui ovelle ja
sanoi melkein tavallista lauhkeammalla äänellä:
-- Käy siellä suolla kuokkimassa, jos joudat ja jaksat. Kun saisit
tällä viikolla sen urakkapahasen loppuun, taitaa tässä ruveta
heinänteko päälle pakkaamaan.
Sitten isä meni. Kaiketi hän oli huomannut tehneensä väärin ja tahtoi
kääntyä takaisin sovittamaan.
Äiti löysi isän taskusta korttipakan, meni sen kanssa ovelle ja viskasi
kortit pihalle.
-- Tuossahan nuo ovat raamattusi, vaikka semmoista meteliä pidit!
Isä vilkasi jälelleen, mutta meni menojaan.
Kortit olivat levinneet yksin kappalein pihalle ja saivat olla siellä
aamiaisten ajoille asti. Kuitenkin keräsi äiti ne sitten kokoon ja vei
aittaan isän taskuun.