I.

-- Erri! huusi Aaro pensaikosta.

-- No, vastasi Erri ynähtäen ja ainoastaan hiukkasen huuliaan raottaen.

Ne huulet olivat aivan sulautuneet toisiinsa hartaasti askaroidessa.

Paljon Erri oli töitä toimitellutkin. Lehmikarjan oli asetellut somaan

sikeroon laitumelle, mansikan kukkien keskelle, tuuhean lepikon

reunaan. Sitten oli katsellut hetkisen niitä päiväpaisteessa

harristuneita kuusen käpyjä, että mitenkä ne söivät ja laittanut

männynkäpylampaat laitumelle samalla tavalla.

Karjansa vaalittuaan oli Erri käynyt muihin talousaskareihin uuteen

taloon, jota Aaro parhaallaan rakensi.

Se oli semmoinen kivinen röykkiö se talo ja siinä oli ainoastaan yksi

huone, sisästä suunnilleen sylen pituinen ja leveydelleen päin

puolentoista kyynärän paikoille. Seinät olivat pohjalta melkein

kyynärän ja yläreunastaan parin korttelin vahvuiset.

Rakennus oli jo melkein Aaron korkuinen, vaan Aaro oli sen aikonut

tehdä hyvin, "hyyvin korkeaksi" ja laittaa siihen oikein katonkin.

Siinä keskitekoisessa talossa Erri nyt talousaskareissaan puuhaili,

huulet yhteen sulautuneina.

Astiat, kotoa ja kylästä kerätyt, monen vuoden aikana särkyneet

kahvikuppien, lautasien ja savivatien kappaleet, oli asetettu hyvään

järjestykseen molempiin ovensuunurkkiin laitetuille hyllyille, ja

lattia oli lakaistu. Ja parhaallaan oli Erri tyynnyttelemässä pientä

perettään levolle huoneen perälle, kun Aaro häntä huusi.

-- Tulepas avuksi!

-- Kyllä kyllä, vastasi Erri niin sukkelasti, että siitä kuului vaan

jonkullainen "lykylyky", lähätti kaikki pienokaisensa kahmalon

täyteisenä tukkuna kätkyeen, jonka isä oli talvella päreitä kiskoessaan

tekaissut leveästä päreestä. Kaikki lapsenrievut lähätti Erri läjään

pienokaistensa päälle, ajattelematta ollenkaan niiden raukkojen

tukehtumista, ja sitten mennä hynttyytti pensaikkoon huutoa kohden.

Aaro oli semmoinen pyöreä, vahvakasvuinen pojan palleroinen, jota

toiset pojat eivät hyvinkään seurassaan suosineet siksi, että hän oli

heidän mielestään aivan liijaksi rauhallinen ja vetelä. Erri tapasi

hänet sieltä hamuamasta suuressa kivessä sylin kuin minkähän

hapsinkakkiasen. Vaikka kivi oli aivan Aaron itsensä korkuinen, oli

poika sen saanut jo kuopastaan ylös hinatuksi.

Rakennuksen seuduilla ei enää ollutkaan sen pienempiä kiviä. Siksi --

ja muutenkin -- oli Aaroa jo alkanut kyllästyttää koko rakentaminen.

Errin täytyi tarttua avuksi kiveä vierittämään, koska Aaro nyt kerran

niin halusi. Muulloin hänen emäntänä ei ollut tarvinnut ottaa osaa

rakennuspuuhiin.

Vaikka Erri oli viidettä vuotta Aaroa vanhempi, olisi häntä luullut

aivan yhtä nuoreksi, jos ei nuoremmaksikin, sillä hän oli paljon

hinteroisempi, heikompi. Äiti oli monta kertaa kertonut, mitenkä hän ei

ollut luullut tulevan mitään kalua koko tytöstä, kun se oli ollut

semmoinen uivelo lapseksi. Ja kun hänen oli täytynyt hoitaa Aaroa sen

pienenä ollessa, oli tuo äsken kapalosta päässyt poika suututtuaan

rusentanut siskonsa kumolleen, noussut polvin päälle ja tarttunut

takkuiseen tukkaan, jotta siskolta oli päässyt surkea huuto.

Mutta yhdessä he nyt nyökkivät vieryttäen tuota suurta summatonta kiveä

rakennukselle päin.

Kun kivi oli saatu talon viereen, niin siinä se vasta arvelu syntyi,

että mitenkä se saadaan rakennukseen nostetuksi. Kauvan sen kanssa

täytyi nujuta. Yksi kulma asetettiin rakennuksen seinää vasten ja

toisesta päästä nostettiin. Kyllähän se siitä nousi, mutta lopulta

nuljahti kuitenkin seinää vasten asetettu kulma irti ja putosi maahan.

Monta kertaa se sama temppu uudistettiin, monta raamua saivat työmiehet

käsiinsä ja monta mustelmata jalkoihinsa.

Vihdoin saatiin kivi nujerretuksi rakennuksen ylimmän kivikerroksen

kohdalle. Silloin oli Aarolla hätä ja hyvä mieli, sillä hän oli

ennättänyt vähän kuin harmistua ja tulla jokseenkin toivottomaksi. Hän

väänti kaikella väellä ja vihdoin kivi vierähti kuin vierähtikin

seinälle.

Tuntui mieli silloin niin tyydytetyltä. Mutta kun mieli alkoi

jännityksestään paikoilleen palautua ja jäntereet ponnistusten perästä

herkesivät vapisemasta, valtasi Aaron väsyttävä raukeus.

-- Olkoon, sanoi Aaro, astui rakennukseensa, heittäytyi nurmikolle

vatsallensa ja katseli mitenkä Erri lapsilaumaansa vaali.

Kun oli vähän aikaa toisen touhuja katsellut, heräsi Aarossakin halu

olla mukana lasten vaalinnassa.

Siinä niitä sitten yhdessä tuuditeltiin ja hyssyteltiin, kapaloitiin ja

käärittiin ja korjailtiin lasten palttinasta tehtyjä päitä.

Aaro älysi lapsia vaaliessa, että he, hän ja Erri, ovat oikea isä ja

äiti, ukko ja akka. Sitä aatetta sitä sitten selvitettiin, keksittiin

siitä aina uusia puolia ja koetettiin oikein luonnollisesti

toteuttaa... semmoiseksi kuin oli heidän omakin isänsä ja äitinsä.

Aaro sanoi sen kaikkein suurinpäisen tytön -- tyttöjä ne lapset

olivatkin melkein kaikki, sillä ne olivat Errin tekemiä ja hän piti

enemmän tyttölapsista -- olleen vähän vallattoman ja torui sitä, sanoi

hyvin isällisellä äänellä, että "totteletko" ja "tämä tässä". Mutta kun

se suuripäinen vauva ei totellut, otti Aaro maasta heinän ja tahtoi

pienokaista kurittaa.

Ja sitten tuli noille pienille lasten kasvattajille illallisen aika --

vaikkakin päivä paistoi aivan korkeimmalla kohdallaan. Savileivät

oli jo eilen pantu paistumaan aholla olevalle leveälle ja

tasapäällyksiselle kivelle. Erri meni niitä sieltä hakemaan ja Aaro

laittoi sillä ajalla pöydäksi leveän linttikiven. Takaisin tultuaan

pani Erri leipiä pöydälle ja asetti siihen hyllyltä astioita. Sitten

oltiin syövinään.

Syötyä oltiin hommassa ruveta nukkumaan, sillä kylpy ei sattunut

johtumaan mieleen.

Mutta kun he olivat nukkumassa tupansa nurmilattialla, muistui Errin

mieleen jotakin, josta Aaro ei varmaankaan mitään tietäisi.

-- Aaro! äännähti hän ja kohotti päätään.

-- No.

-- En taida sentään sanoa.

-- Minkätähden?

-- En taida tohtia.

-- Miks'et tohdi?

-- Lemperin piijat kielsivät.

Aaro tuli sitä enemmän uteliaaksi, kun kuuli oikein Lemperin piikojen

kieltäneen. Hän houkutteli ja kiusasi, mutta sisko ei vaan aikonut

sanoa. Aaro kuitenkin tiesi auttavan keinon, juoksi pitkällään olevan

Errin päälle, puisteli häntä ja tiukkoi:

-- Etkö sano?

-- Sanon, sanon, lupaili Erri.

Mutta kun Erri oli päässyt vapaaksi, rupesi hän uudestaan empimään:

Silloin koetti Aaro vielä yhtä keinoaan.

-- Enpä pidä hyvänä, sanoi hän ja näytti rupeavan "mökön turkkia

paikkaamaan", jommoiseksi heillä oli tapana sanoa suutuksissaan

olemista.

Silloin Erri jo myöntyi, mutta ei kuitenkaan aikonut kertoa asian sitä

kohtaa, jota luuli Lemperin piikojen tahtovan etupäässä pitää salassa.

-- No, sanoi Aaro odottaen.

-- Niin. Minäpä tiedän uuden leikin.

-- No, sanoi Aaro uudestaan.

-- Minä olen Lemperin piikana ja sinä Koskelan renkinä. Ja sinä tulet

minun luokseni yöjalkaan.

-- Yöjalkaan? kysyi Aaro. Hän oli kuullut semmoista mainittavan, mutta

minkälaista se on, siitä ei hän ollut saanut vielä mitään käsitystä.

-- Niin. Minä olen rupeavinani nukkumaan ja sinä sitten tulet.

-- Mitenkä siinä sitten käypi?

-- Menehän nyt! sanoi Erri.

Aaro meni aholle odottamaan ja Erri valmistautui kivikartanon sisälle

tuohon uuteen "leikkiin".

-- Joko? huusi Aaro.

-- Ei vielä.

Aarosta tuntui, että leikki on jonkillaista piilosilla oloa, ja hän on

silmää peittämässä, jolla ajalla Erri menee piiloon. Aaro tirkisteli

aholta, että mitä Erri huoneessa tekee. Nurmikkolattialta tuvan perältä

se näkyi puhdistavan kaikki tavarat ja pienet kiven mukulat. Sitten

rupesi pitkälleen ja oli nukkuvinaan.

-- No nyt.

Aaro kävellä kehvelsi kivitalon sisälle ja näki Errin siellä loikovan

kädet silmien edessä. Hänestä alkoi tuntua koko leikki hyvin

vähäpätöiseltä, sillä eihän noin mitättömässä piilossa olo mitään

maksanut.

-- Mitenkä sitä nyt ollaan siinä "yöjalassa"? kysyi hän.

Erri otti kätensä pois silmiltään ja noin tyhmään poikaan hyvin

tyytymättömän näköisenä murisi:

-- Eihän sitä sillä lailla saa tulla!

Ja silloin ei hän enää muistanut mitään Lemperin piikojen

varoituksesta, vaan selitti juurta jaksain, mitenkä hän viime

lauvantai-iltana, viedessään isälle puhtaita vaatteita ja Lemperiin

yöksi jäätyään, oli päässyt piikojen aittaan nukkumaan. Silloin ne

Koskelan rengit olivat käyneet yöjalassa ja heidän oli täytynyt pitää

pitkät rukoukset, ennenkuin piika Tiina oli laskenut aittaan. Niissä

rukouksissa oli ollut niin somia sanasutkauksia, joista Erri ei

muistanut muuta kuin että "täällä tuulee niin, ettei lehtikään liikahda

ja sataa niin, ettei vettäkään tipahda". Mutta kunhan nyt senkin

sanoisi ja pyrkisi. Sitten ne olivat koko yön rupatelleet ja leikkiä

nujunneet, että hän oli vähän väliä herännyt, valvoskellut pitkät ajat

ja kuunnellut loikoen Tiinan selän takana seinän puolella.

Aaro kuunteli kertomusta hyvin herhalla korvin. Sitä hän ei vaan

jaksanut käsittää, että minkätähden Koskelan rengin oli täytynyt niin

paljon rukoilla.

-- Pitikö se Tiina Koskelan renkiä pahana, kun ei tahtonut laskea?

kysäsi hän.

-- Eikä, vastasi Erri ja taasenkin tuntui Aaro hänestä niin

kokemattomalta. Ei hän tosin itsekään asiata täysin käsittänyt, mutta

sen hän kuitenkin luuli huomanneensa, ettei Tiina pitänyt Koskelan

renkiä pahana.

Vihdoin muistivat lapset, että heidänhän oli ruvettava leikkimään.

Erristä tuntui, että oviaukko ei saa olla aivan avonainen, joten Aaron

on paremmin pakko pyrkiä. Ahon reunalta löydettiin kepakko, joka

pantiin oviaukkoon Aaron rinnan korkeudelle. Sitten alotettiin leikki

uudestaan ja Aaro teki ensimmäisiä kokeitaan "pyrkimispuheitten"

pidossa. Vihdoin kun Aaro jo yritti unhottaa kokonaan sen asian, että

he olivat leikkimässä ja aikoi tulla sisään puun alitse, tuli Erri

ottamaan puun pois ja selitti, etteivät suuret pojatkaan tule väkisin.

Sitten he kellivät kaikessa rauhassa kivitalonsa nurmikkolattialla,

johon päivä paistaa hellitti täydeltä terältä.

-- Nukkumassakos täällä on joukko keskellä päivää?

Erri säikähti ja hypähti äkkiä pystyyn. Hänelle oli Lemperillä

saamastaan kokemuksesta syöpynyt mieleen vaistomainen aavistus, että

tämmöistä leikkiä täytyy salata. Aaro ei tiennyt mitään

salaamishalusta, vaan meni rauhallisena Lemperin tyttären Ainin luo,

sillä hän se oli tullut siihen ovelle seisomaan ja katseli ihmetellen

Aaron kokoamaa suurta kiviröykkiötä.

Aini lähti kävelemään pihaan päin kädessä astia, jolla hän oli tullut

Malilan mökin luona rinteellä olevasta lähteestä viertomiehille vettä

hakemaan. Lapset läksivät Ainin mukaan.

Malilan mökki oli semmoinen pahanen rähjä järven rantatöyräällä. Siinä

oli Aaro Mali, pienen Aaron ja Errin isä, ollut jo monta vuotta

loisina, ja kun mökillä ei ollut muutakaan nimeä, oli sitä kylän kesken

ruvettu kutsumaan Malilaksi. Siinä oli peltoakin pienet pyöräkkeet,

joita Malin ainoa lehmä lannoitti ja Lemperin isäntä viljeli, antoi

vaan Malille vuosittain pienen nurkkanaan peruna- ja liinamaaksi.

Aaro Mali oli tunnettu tottuneeksi kirvesmieheksi ja oli enimmät ajat

tekemässä rakennusurakoitaan, usein naapurikylissäkin. Nyt hän oli

Lemperissä rakentamassa lammasnavettaa.

Aini kävi ottamassa lähteestä vettä astiaansa ja lapset kävivät häntä

saattamassa veräjälle asti takaisin mennessä. Sitten he poimivat

keltaisia vuohensilmiä veräjän viereisen raunion kupeilta ja kävivät

lahden rannikolla uida pulikoimassa.

Uitua rupesi Erri ajelemaan kiinni suurta perhosta, jolla olivat

mustanruuniset siivet ja siivissä punertavia ja valkeita pilkkuja.

Perhonen lenteli edessä, asettui aina jollekin lehdelle tai nurmen

notkistuneelle latvalle, mutta jokaisella kerralla kun Erri rupesi

kiini tavoittamaan, lehahti se lentoon. Vihdoin liipotteli se

otrapellon kohdalle ja Erri ei uskaltanut mennä perästä.

-- Lapset!

Äiti se huusi ja lapset juoksivat kotiin. Äiti seisoi porstuan edessä

ja lausui lasten lähetessä:

-- Menkääpäs pyytämään Lemperin emännältä voivakkasta lainaksi.

Pyytäkää sitä pienintä ja sanokaa nyt oikein kauniisti, että "jos

oisitte hyvä ja antaisitte".

-- Päästäänkös mekin sitten, rukoili Aaro.

-- Eihän teistä niin pitkälle matkalle...

Äiti näet aikoi lähteä huomenna kirkkoon ja lapset olivat melkein koko

viikon rukoilleet ja houkutelleet. Kirkkoon meno oli askaroidessa

vähäksi aikaa unohtunut, mutta sitten se tuli taas yhä hartaampana

haluna mieleen. Aaro meni oikein äidin luo, tarttui sylin äidin polviin

ja hieroi kasvojaan karkeilla villalangoilla piikkokankaaseen kudottuun

hameeseen ja sitten rukoili. Vihdoin äiti lausui tavallista

ankarammasti:

-- Menkäähän nyt!

Ja silloin lapset lähtivät.