"Yhteistyötä se on!" vastasi Martta. "Otatko sinä osan vastaan?"
"Kyllä, kunhan te vain opetatte minulle, miten tulee käyttäytyä!"
"Se on niin merkillistä", sanoi Martta, "että kymmeniä tyttöjä on
meidän konventtiluokillamme yhteensä, mutta kun tahtoo saada vaikka
kuinka pientä kuvaelmaa, vuorolausuntoa tai sen semmoista esitetyksi,
niin ota siihen henkilöt jos saat! Poikia on melkein helpompi saada,
mutta tyttöjä vaivaa sellainen käsittämätön ujous tai pelkuruus, tahi
miksi sitä kutsuisi, että ei niistä tahdo saada ketään."
"Minusta pitäisi olla jokaisen velvollisuus auttaa silloin kun
pyydetään", sanoi Kaarina.
"Mutta on se sitäkin, että monet tahtoisivat tehdä nämä tehtävät aivan
mallikelpoisesti, ja kun he huomaavat, etteivät kykene kaikkein parasta
aikaansaamaan, kieltäytyvät he koko hommasta."
"Eivät ne sillä tavalla koskaan opikaan mitään!" sanoi melkein
harmistuen Kaarina, joka samalla muisti, että hänellä oli tyttökoulun
ajoilta samanlaisia kokemuksia.
"Pari vuotta sitten, silloin meillä oli hauskaa, kun joukossamme
vielä olivat silloiset 8-luokkalaiset. Silloin ei vielä ajateltu niin
paljon mitä muut sanoisivat, mutta pääasia oli, että iloittiin itse
sekä harjoituksissa että esitettäessä. Ja jos joku oli onnistunut
odottamattoman hyvin, niin hänelle ei kiitollisuuden osotuksia
säästetty. Kerrankin näytelmän primadonna kaiken lopuksi kannettiin
juhlakulkueessa tuolissa ympäri salin. Ja sitä suurempi ilo syntyi, kun
hänen ainoastaan hellävaroin käsiteltäväksi aijottu pukunsa alkoi tässä
menossa ratketa ja koristukset tippuivat tiehensä." Martta innostui
näistä muistelmista niin, että hänen tyynen näköiset tummanveriset
kasvonsa saivat eloa ja väriä. Mutta siinä samassa hän taas kävi
vakavaksi.
"Mitähän kello lienee?" kysyi hän. "Hyvä ettei ole enempää, minulla on
vielä tunti tänä iltana! Voi hyvin!" Martta nousi ja Kaarina saattoi
hänet eteiseen.
Sitten hän palasi huoneeseensa ja alkoi hillityllä äänellä harjoitella
Martan tuoman runon lausumista.
* * * * *
Lakkoviikko sai politikoimisen koululaisten kesken entistä suurempaan
vauhtiin, eikä suinkaan enimmin yläluokilla. Alaluokkalaiset
olivat yhtä varmat puoluekannastaan kuin konsanaan yläluokkalaiset
ja ylioppilaat Kaarinan asuintovereista toinen poika, joka
oli yhteiskoulun ensi luokalla, tarkoin tiesi kuinka monta
perustuslaillista ja kuinka monta suomettarelaista oli koulun kolmella
alimmalla luokalla. Minkä suuntaiset väittelyt olivat alimmilla
luokilla, ei Kaarina tiennyt, mutta hän, joka kotona oli tottunut
lukemaan eri puolueiden sanomalehtiä, huomasi ennen pitkää, että
yläluokkalaisten kesken kumpaankin puolueeseen lukeutuvat käyttivät
säännöllisesti sanomalehdistä lainatuita lauseparsia valttinaan. Hyvin
usein tuntui siltä, että nämä lauseet sattuivat aivan sopimattomasti,
mutta jos ne ponnella lausuttiin ja vastustajalla ei ollut vastausta
heti valmiina, niin tämä tuli kuin tulikin nolatuksi. Voittaja
sai voitostaan yhä suurempaa varmuutta ja rohkeutta, voitettu
tiesi, että hänen täytyi ensi kerran väittelyyn antautuessaan olla
paremmin ladattu, muuten ei ollut siihen yrittämistä. Tämäntapaiset
väittelemiset asioista, jotka olivat usein mitä vakavinta laatua,
tekivät Kaarinaan sekä hassunkurisen että surullisen vaikutuksen, eikä
hän huolinut niihin kajota.
Tapahtui sitten eräänä syys-iltana tunnetun, vaikutusvaltaisen
valtiomiehen murhaajan pakeneminen. Luonnollista oli, että tämä tapaus
kiinnitti koululaismaailman huomiota. Kun romaaneissa tämäntapaisista
seikkailuista kerrottiin, niin tuntuivat ne kummilta, mitä sitten kun
sellainen todellisuudessa oli tapahtunut, ja aivan tässä Helsingissä
päälle päätteeksi! Kuten luonnollista oli, ei tyydytty yksin pohtimaan
karkaamistapausta, vaan heräsivät sen johdosta uuteen vireeseen
väittelyt itse murhateon oikeutuksesta.
Monessa ryhmässä oltiin koossa koulun pihalla ennen tuntien alkamista
ja yhtä kiivaasti niissä kaikissa väiteltiin. Kaikissa paitse yhdessä,
jossa yksi puhui ja kaikki muut hiljaa kuuntelivat. Saapuessaan
pihalle, Kaarina huomasi puvusta ja tummasta letistä, että puhuja oli
Martta, ja uteliaana meni hän lähemmäksi kuullakseen, mitä hän sanoi.
"— — — Me olemme aivan liian vähän perillä niissä asioissa. Kuinka
moni meistä on viime vuosina ajatuksella ja totuutta etsien lukenut
edes sanomalehtiä säännöllisesti, minä tarkoitan eri puolueitten
lehtiä, entäs sitten eri tahoilta levitettyjä lentokirjasia?
Voidaksemme pintapuolisestikaan tietää, mistä on kysymys, olisi tämä
aivan välttämätöntä. Ja sittenkin, vaikka me nykyäänkin lukisimme,
tarvitsemme me, voidaksemme arvostella asioita itsenäisesti, enemmän
pohjaa, kuin mitä meillä on. Meidän olisi oltava selvillä sisällisestä
puolue-elämästämme, ja kansallisuustaistelumme historian pitäisi olla
meillä tarkoin ja puolueettomasti esitettynä. Minä olen varma siitä,
että meiltä jokaiselta puuttuu tämä pohja. Kansallisuustaistelumme
alkuvaiheet, se on J.V. Snellmanin aika, on ainoa, josta meillä on
yhtäjaksoinen ja puolueeton kuvaus. Mutta onko edes joku ainoa meistä
lukenut Snellmanin elämäkerran, minä tarkoitan valtioneuvos Reinin
kirjoittaman?
Minusta me näytämme oikein naurettavan typeriltä, kun me täällä
koulupihalla väittelemme ja pidämme suurta ääntä puolueasioistamme.
En minä olisi tätä kaikkea sanonut, jollei minulta uudestaan olisi
vaadittu vastausta kysymykseen: mihin puolueeseen minä kuulun.
Olkoon se vielä kerran sanottu: minä en vastaiseksi kuulu mihinkään
puolueeseen!"
"Mutta jos me saamme yleisen valtiollisen äänioikeuden me naisetkin ja
jo 21 vuoden ijässä, ketä sinä sitten äänestät?" kysyi yksi joukosta.
"Kahden vuoden perästä sinulla täytyy kumminkin olla oma mielipide!"
"Ja meillä muilla myös! Jos me nyt istumme hiljaa kuin hiiret, niin
emme me koskaan mitään opi. Puhumalla asiat selviävät!"
"Eivät ne meidän puhumisellamme selviä!" sanoi Martta. "Mutta meillä
on monta muuta asiaa, jotka ovat meitä lähempänä ja joista meillä voi
olla omia ja erilaisia mielipiteitä. Puhutaan niistä! Kyllä me sitten
vähitellen kehitymme, ja paljoa paremminkin, kuin jos soitamme suuta
ja lyömme toisiamme vastaan lauseparsia, emmekä lopuksi kumminkaan ole
mitään itsenäisesti käsittäneet!" Martta sanoi tämän yhä yltyvällä
kiivaudella. Sitten hän vaikeni ja joukko alkoi hajaantua.
"Oikeuden ja totuuden ymmärtää lapsikin. Ja kun Suomi taistelee
oikeuksiensa puolesta, on nuorison kuljettava eturintamassa!" sanoi
yksi päättävästi.
"Salamurhaajan teon ymmärtää vääräksi jokainen, joka tuntee viidennen
käskyn!" sanoi toinen enemmän itsekseen, kuin muille kuultavaksi.
Martta oli sillä välin, välittämättä näistä puheista, lähestynyt
Kaarinaa ja kysyi: "Mitä sinä ajattelet siitä, mitä minä äsken sanoin?
Minun ei olisi pitänyt kiivastua puhuessani!"
Kaarina tarttui Martan käteen lausuen: "Kiitos, Martta, sinä puhuit
juuri sitä, mitä minä ajattelen. Minä vain en olisi voinut niin hyvin
ajatuksiani tuoda ilmi. Vahinko etteivät kaikki olleet kuulemassa."
Hiukan mietittyään Kaarina jatkoi:
"Minulle johtui tässä mieleeni, että mitähän jos sinä toverikunnan
iltamassa, jossa on monta kuulemassa, puhuisit uudestaan tämän saman
asian!"
"En minä sitä tee, en minä kykene näitä asioita selvittämään. Minä
en ole joutanut lukemaan niin paljoa, että minulla olisi varmoja
mielipiteitä enemmän kuin muillakaan. Ei minusta olekaan niin tärkeätä,
että tästä puhutaan, vaan tärkeämpää on saada uusia ajatuksenaiheita,
uusia harrastuksia, jotta ajatukset ja keskustelut siirtyisivät
pois puoluekiistoista, sillä näin kehittymättömien kesken ne vain
kiihoittavat ja raaistuttavat mieliä."
Kello soi.
"Puhutaan niistä asioista toiste enemmän!" kiirehti Martta sanomaan
ennenkuin riensi luokkansa riviin.
Astuessa oman luokkansa kanssa sisälle oli Kaarinan mieli tavallista
iloisempi. Sen teki tieto, että Martta oli hänen kanssaan samaa mieltä
asiasta, jota hän usein oli itsekseen miettinyt, ja siitäkin, että
Martta oli luvannut puhua hänen kanssaan "toiste enemmän".
Kaarinalle oli vähitellen alkanut selvetä syy, miksi hän oli heti
tuntenut omituista mieltymystä Marttaan. Hän oli samalla viisas ja
hyvä tyttö. Hänessä oli jotain raitista ja teeskentelemätöntä, mutta
samalla kertaa hienotunteista, joka hänet heti erotti muista tytöistä.
Töissä hän oli vakavin, leikeissä innostunein kaikista. Puhuessaan hän
usein laski leikkiä, mutta ei koskaan tehnyt sitä loukkaavalla tavalla.
Sanalla sanoen hänellä oli niin monta hyvää ominaisuutta, että Kaarina
oikein vakavasti mietti, olisiko hänellä vikoja ollenkaan. Kaarina ei
ainakaan voinut niitä havaita, ja siitä seurasi, että hän suorastaan
ihaili Marttaa.
Kaarina ei yleensä ollut taipuvainen ihailemaan ihmisiä, kuten
useat hänen tovereistaan. Tähän saakka ei ainoakaan opettaja, ei
ainoakaan tyttö tai poika ollut saavuttanut hänen ehdotonta ihailuaan.
Sentähden oli hänen elämässään merkkitapaus se, että Martta aivan
vastustamattomasti veti hänet puoleensa. Hänen oma elämänsä sai aivan
toisen sisällyksen sen jälkeen kun hän oppi Martan tuntemaan. Ne
hyvät pyrkimykset, jotka hänessä asuivat, saivat uutta kasvunvoimaa,
ja tuntui aivan kuin hän olisi saanut enemmän tarmoa tukahduttamaan
huonoja halujaan. Hänessä heräsi voimakas halu kehittyä samalle
asteelle kuin se, millä hän tapasi ihailemansa toverin.
Ei siis ihme, että Kaarina jännityksellä odotti hetkeä, jolloin hän
saisi tilaisuutta keskustella pitemmältä Martan kanssa.
Kumminkin kesti kauan ennenkuin tämä toivottu tilaisuus tarjoutui.
Martta oli vähävaraisuutensa tähden pakotettu oman koulutyönsä ohella
tekemään ansiotyötä. Hän antoi säännöllisesti iltapäivisin tunteja
alaluokkalaisille, ja niin ei viikon varrella ollut hänellä ainoatakaan
vapaata iltapuolta. Sunnuntaisin hän luki läksyjä edeltäpäin ja
valmisteli muita koulusta annettuja kotitöitä: matematiikan laskuja,
aine- ja käännöskirjoituksia. Lauantaina oli aina vapaa iltapuoli, ja
silloin hän, kun ei ollut toverikunnan kokousta, kävi äitinsä kanssa
sukulaisten ja tuttavien luona.
Kaarinaa vaivasi omituinen ujous Marttaan nähden. Osaksi se johtui
siitä, että hän pelkäsi Martan huomaavan, kuinka suuresti Kaarina häntä
ihaili, osaksi hän pelkäsi, että hän, Martan kanssa keskustellessaan,
tulisi puhuneeksi tahi käyttäytyneeksi niin, että hän Martan silmissä
joutuisi jollain lailla epäedulliseen valoon ja siten turmelisi sen
luottavaisen suhteen, jonka hän oli huomannut olevan syntymäisillään
heidän välillään. Martan omat luokkalaiset sitä paitse luonnollisella
oikeudella vaativat hänet seuraansa ja keskusteluun kanssaan ja
kaikkein vähemmin olisi hän, kahta vuotta nuorempana ja alemmalla
luokalla ollen, voinut tunkeutua luokkatoverien väliin.
Näin kului viikko ja toinenkin. Mutta sitten tuli toverikunnan
kokous. Se ei ollut mikään ohjelmallinen ilta, vaan tuollainen vakava
keskustelukokous, jommoisia oltiin Martan, toverikunnan puheenjohtajan,
ehdotuksesta tästä lähtien päätetty panna toimeen ainakin kerran
lukukaudessa.
Keskustelu oli koskenut "toverihengen elvyttämistä" ja oli sen pitänyt
eräs seitsemännellä luokalla oleva lapsellisen, hyvin kiltin näköinen
poika. Viime vuotisissa kokouksissa oli ollut laajempikantoisia
aiheita kuten "isänmaanrakkaudesta" ja "kansanvalistuksesta" mutta
kun huomattiin, että koululaiset pysyivät suurelta osaltaan poissa
kokouksista, päätettiin vast'edes ottaa keskustelun alaiseksi asioita,
jotka lähemmin koskettelivat kaikkia toverikunnan jäseniä. Tästä
huolimatta oli ainoastaan vähäinen osa tullut saapuville.
Useimmat olivat jo poistuneet, mutta Martta, Kaarina, keskustelun
pohjustaja ja eräs toinen poika seisoivat vielä eteisessä
neuvottelemassa siitä, mitä olisi tehtävä, jotta saataisiin syntymään
enemmän innostusta "keskusteluiltamiin".
Pojat olivat aivan toivottomia.
"Eläviä kuvia he menivät katsomaan oikein joukolla. Kun me emme voi
heille sellaista lystiä tarjota, niin eivät he tänne tule!" sanoi
toinen heistä, otti lakkinsa ja meni pois, ja toinen seurasi kohta
jäljessä, jättäen Martan ja Kaarinan kahden.
"Merkillistä se on!" sanoi Martta heidän astuessaan ulos, rappusista
alas ja kadulle. "Luulisi, että nuo viisaat, hyväpäiset ja ajattelevat
pojat ja tytöt, joita kumminkin on niin monta, olisivat ensimäiset
käymässä toverikunnan iltamissa ja varsinkin silloin kun on keskustelua
ohjelmana, mutta vielä vai! Useimmat niistä, jotka tietävät enemmän ja
voisivat puhua enemmän ja paremmin kuin muut, eivät näissä ensinkään
näyttäydy."
"Lieköhän se siitä syystä, että heillä ei ole harrastusta toverikuntaa
koskeviin asioihin, tahi mikä sen vaikuttaa?" kysyi Kaarina.
"Minä luulen sen riippuvan ainoastaan siitä, että he eivät ajattele
muuta kuin omaa kehitystään. Nuoruus ja kehitysaika on heidän
mielestään käytettävä heidän itsensä kehittämiseksi niin täydellisiksi
kuin suinkin. Kun he huomaavat, että toverien joukossa on sellaisia,
jotka ovat heitä alempana kehityksessä, eivätkä siis voi heidän
mielestään olla miksikään avuksi heidän täydellisyyteen pyrkiessään,
niin he pysyvät tovereista erillään ja ainoastaan syrjästä käsin
arvostelevat ja tuomitsevat heitä."
"Mutta etkö luule, että he erehtyvät uskoessaan, että toverien seura
on heille niin vähä-arvoinen? Kyllä kai heitä kehittäisi sekin, että
saisivat keskustelussa tuoda ilmi mielipiteensä ja ajatuskantansa eri
asioissa."
"Aivan varmaan, ja onhan puuhaaminen yhteisissä toverikunnan asioissa
sekin tavallaan kehittävää. Minä pahasti pelkään, että he tulevat
vielä, samaa eristäytymistapaa seuratessaan, hyödyttömiksi jäseniksi
yhteiskunnassa. He tulevat ehkä tuommoisiksi kamariteoreetikoiksi,
jotka eivät koskaan opi näkemään oikeata elämää. Jos he löytävät
vikoja ja puutteita ja tahtoisivat näitä parannella, niin he eivät
voi, sillä heidän tapansa katsella asioita yksipuolisesti tekee heidät
mahdottomiksi toimimaan, niin että siitä toiminnasta olisi todellista
hyötyä."
"Minä luulen, että heissä on tavallista enemmän itsekkäisyyttä."
"Aivan niin! Ja he saavat itsekin siitä kärsiä. Mutta mikä on pahempi,
muutkin kärsivät. Ensiksikin monet viittaavat heihin, sanoen: noin
ne tekevät, jotka muuten ovat viisaita ja toimissaan säntillisiä ja
seuraavat heidän esimerkkiään. Toiseksi heidän kylmän järkevä, joskus
pilkallinen arvostelemisensa lamauttaa toisten toimintahalua."
"Oletko sinä koettanut puhua heille?"
"Monta kertaa minä olen koettanut. Ja he kuuntelevat mielellään, 'kun
pikku Martta alkaa puhetta pitää'. 'Puhu vielä, puhu vielä!' sanovat
he joskus; heistä on luultavasti lystikästä, kun minä innostun, ja kun
minä olen lopettanut, niin he paukuttavat käsiään — siinä palkkani. Ei
minun sanani ole heihin mitään vaikuttanut!"
"Elä sano! Sinä et voi niin tarkoin tietää, mitä ne ovat vaikuttaneet."
"Vaikka minä en suvaitsekaan koululaisten keskeistä kinastelua
puolue-asioissa, niin joskus salaa melkein toivoisin, että
nuo jäykkäniskaiset yli-ihmiskandidaatit edes niihin asioihin
sekaantuisivat. Minä olen jotenkin varma siitä, että heillä on omasta
mielestään vakaantunut käsityskantansa, ainakin monella heistä,
vaikka on kyllä joukossa varmaan niitäkin, jotka jo ovat ehtineet
puoluetaistelujen yläpuolelle muka ja arvostelevat niitäkin hyvin
ylimielisesti."
He olivat vähitellen joutuneet Martan kotiportaille saakka, mutta
Marttaa ei vielä haluttanut mennä sisälle, vaan hän tahtoi vielä jatkaa
keskustelua, ja niin kääntyivät he hiljakselleen astumaan takaisin
samaa tietä jota olivat tulleetkin, pitkin yhä hiljeneviä ja liikkeiden
sulkeutuessa hämärtäviä katuja.
"Muistatko mitä puhuimme koulun pihalla muutama viikko sitten?" kysyi
Martta.
"Kuinka en sitä muistaisi! Lupasit puhua enemmän siitä asiasta. Olen
oikein utelias tietämään, millä tavalla sinä olet ajatellut saada
toverimme luopumaan tuosta kypsymättömästä politikoimisestaan."
"En minä itsekään ole oikein selvillä menettelytavasta, mutta sen vain
tunnen, että jotain olisi tehtävä ja että se on tehtävä solidarisuuden
tunteen pohjalla."
"Sinä tarkoitat samaa kuin tämäniltaisen keskustelumme alustajan
päätös: että toverihenki on oleva se side, joka tovereita yhdistää ja
velvoittaa työhön, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta."
"Vähän sinnepäin! Ei se lause minua oikein tyydyttänyt, mutta en
kumminkaan saanut keksityksi parempaakaan muotoa, jota olisin voinut
sijalle ehdottaa."
"Mitä sitten tarkoitit?" kysyi Kaarina.
"Minä oikeastaan tarkoitin, että meidän tulisi löytää joku harrastus,
joka olisi meille pohjana ja tukena kaikissa muissa harrastuksissamme
eikä ainoastaan näissä, mutta kaikissa meidän töissämme ja
pyrinnöissämme, suuntautukoot ne minnepäin tahansa, liikkukoot ne millä
aloilla hyvänsä."
Minä olen toivonut ja odottanut, että opettajien taholta annettaisiin
meille viittauksia edes, mistä päin meidän on etsittävä tällainen
harrastus, mutta turhaan olen sitä odottanut."
"Minusta tuntuu kuin opettajat kyllä koettaisivat kiskoa rikkaruohoja,
mutta eivät sittenkään pidä kylliksi huolta siitä, että maa kasvaa
hyödyllisiä ja kauniita kasveja. He eivät anna näille kylliksi
ravintoa, valoa ja lämpöä. Ymmärräthän mitä minä tarkoitan?"
"Rikkaruohoilla sinä varmaan tarkoitat huonoja tapoja, kuten pojilla
tupakanpoltto ja juominen, tytöillä turhamaisuus ja keimaileminen."
"Niinpä niin ja paljon muuta samantapaista."
"Niin! Mutta se hyvä, mikä itää ja kasvaa nuorison sydämissä,
kaipaa heiltä enemmän rohkaisua, myötätuntoisuutta ja rakkautta.
Minä kunnioitan opettajiamme yleensä ja minä tiedän ja tunnen, että
he tahtovat nuorison parasta, mutta sittenkin heistä jokaisesta
puuttuu jotain. Me emme ymmärrä sitä kaivata, me emme koskaan ole
sitä osaksemme saaneet, mutta jos heillä ei tätä puutetta olisi,
niin koko koulunkäyntimme ja opiskelemisemme olisi meille tuhatta
vertaa arvokkaampi kuin nykyään. Ei meillä silloin voisi tulla
kysymykseen lunttaamiset, kuiskailemiset ja muut salajuonet, joiden
avulla pelastumme ensi pälkähästä, kun huonosta osaamisesta muutoin
joutuisimme kiinni, sillä sitä tuomitsisi niin voimakas yleinen
mielipide, että ei kukaan rohkenisi asettua sitä vastaan."
"Sinä puhut hyvin kauniisti, mutta et selitä, mitä sinä oikeastaan
tarkoitat", sanoi Kaarina, joka todellakaan ei arvannut, mihin toveri
tähtäsi.
"Minä tarkoitan, että heiltä puuttuu elävää harrastusta
kansallisuusasiaan. — Tiedätkö sinä mitä tämä harrastus on? Ymmärrätkö
sinä, että se voi ihmistä kohottaa, tehdä paremmaksi ja jalommaksi,
tehdä rikkaaksi ja onnelliseksi? Ymmärrätkö sinä, että kansallisuusaate
ei ole mikään turha korusana, joka juhlatilaisuuksissa soreasti
sointuu, mutta joka arkipäivänä unhossa makaa? Ymmärrätkö, että se voi
sydäntä lämmittää, innostaa työhön ja uhrautuvaisuuteen, että se voi
olla meillä johtotähtenä ijäisyyspyrkimyksissämme?"
He olivat joutuneet puistokäytävälle, ja kun Martta puhui viimeiset
lauseensa oli hän seisahtunut ja kääntynyt Kaarinaan päin. Hän puhui
harvaan ja yhä suuremmalla innolla, ja hänen suuret tummat silmänsä
saivat haaveellisen loisteen.
Kaarina taasen tunsi kuinka hänen sydämensä lämpeni. Tuntui aivan kuin
häntä kohtaan olisi lehahtanut lämmin tuulahdus kotoa. Siellä hän oli
kuullut samanlaisia ajatuksia. Hän ymmärsi Marttaa, vaikk'ei hän itse
koskaan ollut vielä saanut itselleen näitä ajatuksia selvitetyksi.
Hänen olisi tehnyt mieli puristaa Marttaa lujasti rintaansa vastaan,
sillä hän tunsi näiden sanojen johdosta rajatonta kiitollisuutta tätä
kohtaan.
Mutta ei hän edes tarttunut hänen käteensä, sillä hän ei vielä koskaan
ollut vapautunut siitä tottumuksestaan, että hän salasi syvimmät
ajatuksensa ja lämpimimmät tunteensa. Siitä johtui, että hän vain
vastasi lyhyesti:
"Kyllä minä ymmärrän!"
Martta kulki aivan vaiti ja Kaarina huomasi, että tämä kuiva vastaus
oli vaikuttanut häneen tympäisevästi.
"Mistä sinä olet saanut noin lujan uskon kansallisuusaatteen voimaan?"
kysyi Kaarina vihdoin.
"En minä voi ymmärtää muuta kuin että se on tullut minuun perintönä
äidiltäni, sillä se asuu aivan veressäni. Huvittaako sinua kuulla mitä
minä olen tässä asiassa kokenut?
"Sinä et ehkä tiedäkään, että minulla on sisarpuoli. Hän on nyt
naimisissa erään ulkomaalaisen kanssa ja asuu, Ruotsissa. Hänen
äitinsä oli ruotsinmielisestä kodista, mutta isä oli suomenmielinen ja
tyttärellä oli mielipiteenä: kaksikielisyys ja yksimielisyys, toisin
sanoen tuo vieläkin, muutamissa piireissä yleinen käsityskanta, että
kansamme voi kaksikielisenäkin kehittyä ehjäksi ja voimakkaaksi.
"Äitini taasen on yksi niitä, jotka ovat jo nuoruudessaan käsittäneet
kansallisuusaatteen merkityksen. Ja vielä enempi. Hän on uhrannut
paljon aatteen hyväksi. Hän on tehnyt työtä, silloin kun sitä on
vaadittu, hän on vähistä varoistaan uhrannut suhteellisesti paljon,
m.m. hän möi kaikki kultakorunsa voidakseen suomalaisia kouluja
avustaa, siihen aikaan kun niitä perustettiin. Minä en sano tätä
kehuakseni äitiäni, mutta selittääkseni kuinka kallis kansallisuusaate
hänelle oli ennen.
"Hän ja sisareni eivät sopineet yhteen, minä sain aina lapsuudestani
saakka kuulla väittelyjä heidän kesken, ja aloin vähitellen kallistua
äidin puolelle, sillä minä ymmärsin hänen ajatuskantansa, ja ennen
pitkää kasvoi minussa sama vakaumus kuin hänessäkin.
"Nyt ei mikään valta maailmassa voi minulta riistää sitä vakaumusta,
että kansallisuusaate on se luja pohja, jolle Suomessa olisi kaikki
rakennettava. Se on yhdysside, joka ei katkea, vaan joka lujittaa ja
yhdistää kaikkia, niin että todellinen solidaarisuudentunne voi syntyä
kansassamme."
"Luuletko sinä todellakin, että toverimme ylimalkaan jaksavat käsittää
kansallisuusaatteen merkityksen ja vielä siihen määrään, että se
tulisi heille oikein eläväksi harrastukseksi? Minä päätän itsestäni ja
etupäässä entisistä tyttökoulutovereistani, joita olin oppinut lähemmin
tuntemaan. Minä olen elänyt verrattain kehittävissä olosuhteissa,
ja kumminkin kaikessa mitä puhuit, alkaen siitä innostuneesta
tavasta, jolla ajatuksesi selvitit, on minulle paljon outoa ja uutta.
Luokkatoverieni joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi käsittänyt
senkään vertaa."
"Sitähän juuri sanoin, että meitä ei ole kasvatettu ymmärtämään
kansallisuusaatetta, mutta meidän ei käy kauemmin odottaminen, että ne
käsitykset meille annetaan ulkoapäin. Ei, meidän itsemme täytyy tästä
puoleen alkaa syventyä kansallisuusaatteen ytimeen, ja minä luulen,
että juuri silloin, kun me omin voimin, omilla ponnistuksillamme
pääsemme siitä selvyyteen, kasvaa meille tietomme elävämmäksi ja
voimakkaammaksi ja on enemmän toiveita, että kansallisuusaate voi tulla
meille tuollaiseksi yhdistäväksi ja kohottavaksi aatteeksi, jota me
kaipaamme."
"Ensi toverikunnan keskustelukokouksessa sinä otat asian alustaaksesi,
teethän sen?" sanoi Kaarina, joka alkoi mielessään myöntyä siihen, että
olisi mahdollista toverillisesti saada asia toisille ymmärrettäväksi.
Samassa johtui hänen mieleensä Martan aikaisemmin tekemä vertaus ja hän
jatkoi:
"Kun eivät puutarhurit pidä huolta muusta kuin rikkaruohojen
kitkemisestä, niin antaa Jumala suotuisat säät, ja hyvät taimet
kasvavat reheviksi ilman muuta hoitoa!"
"En minä siihen vielä uskalla luottaa. Mutta jos niin onnellisesti
kävisi, että me saisimme meidän toverikuntaamme istutetuksi käsityksen
siitä, mitä kansallisuusaate merkitsee, tästä aatteesta innostumaan ja
sen voimasta elähdytetyiksi, niin luulen, että paremmin kuin millään
muulla tavalla saisimme kasvatetuksi tuota oikeata toverihenkeä, jota
me nyt kalpaamme."
"Kun kansallisen yhteenkuuluvaisuuden tunne kasvattaisi velvollisuuden
tuntoa, tunnollisuutta pikkuasioissakin, itsekieltäymystä ja
sovinnollisuutta; kun oman kielemme vaaliminen ja oman kansallisuutemme
kunnian puolustaminen herättäisi meissä oman arvomme tuntoa ja
itseluottamusta, silloin meillä olisi luja pohja, jolle rakentaa koko
tulevainen kehityksemme. Koulusta päästyämme, yliopistossa ja yhä
edelleen tällä pettämättömällä pohjalla pysyessämme, me voisimme seisoa
pystyssä, toinen toisiamme tukien, ja nöyryytettyinä ulkonaisen sorron
alla, silloin kun se meitä kohtaa, voisimme elää ja iloisin mielin
täyttää tehtävämme."
He olivat kulkeneet edestakaisin, ajattelematta tarkemmin, missä
olivat, ja seisoivat nyt, kun Martta henkeään pidätellen puhui
viimeiset lauseensa, kadunristeyksessä lähellä Martan kotia. Kaarina
ei voinut mitään vastata, hän oli täydellisesti sulautunut toverinsa,
toivorikkaisiin tulevaisuuden unelmiin, ja hän tuskin huomasi, että
Marttakin oli vaiti.
"No niin, nyt taitaa meillä olla aika erota!" sanoi Martta vihdoin. He
puristivat toistensa käsiä ja lähtivät kukin omalle taholleen.
* * * * *
Oli sunnuntai. Ihmiset kaduilla liikkuivat levollisesti, huolellisesti
puettuina ja iloitsivat syksyisestä päiväpaisteesta. Puut alkoivat olla
alasti, nurmikoissa näki vielä jonkun verran vihreätä vivahdusta, mutta
meri lainehti yhä vapaana ja Tähtitorninmäeltä katsellessa merelle
päin olisi voinut kuvitella mielessään, että oli kevät. Niin kirkkaan
välkkyvänä kuvastui auringon valo meren selälle, kuin konsanaan
keväällä jäiden lähdettyä.
Kaarina istui yksin penkillä ja lepäsi. Hänen sielunsa oli enemmän
väsähtynyt kuin hänen ruumiinsa, ja merelle katsominen tuotti hänelle
omituista lepoa. Hän oli äitinsä jo kotoa lähtiessä tekemää ja vielä
kirjeissäkin uudistettua kehotusta noudattaen käynyt tervehtimässä
erästä sukulaisperhettä, joka syksyllä oli muuttanut Helsinkiin. He
asuivat omassa talossaan, joka oli rakennettu uudenaikaiseen tyyliin,
ja jo marmorinen porraskäytävä villaisine mattoineen antoi aavistaa,
että talossa asui varakkaita, komeutta rakastavia ihmisiä. Sisällä
kaikki osoitti aavistuksen todeksi. Mutta enemmän kuin tämä outo komeus
teki Kaarinaan kylmän ja vieraan tunteen ne muutamat sanat, jotka talon
muuten ystävällinen emäntä ensimäisten kuulustelemisien ja vanhojen
Kaarinan äidin kanssa yhteisten muistojen kertomisten jälkeen sanoi,
viitaten pöydällä olevaan uuteen avaamattomaan kirjaan, jota Kaarina
oli emäntää odotellessaan selaillut ja tämän sisäänastuessa vielä piti
käsissään. Hän sanoi kirjan tekijästä:
"Hän on yksi meidän etevimpiä nuoria runoilijoitamme!"
"Hänkö — meidän?" ajatteli Kaarina saamatta hämmästykseltään sanaa
suustaan, sillä kirjan kannella hän oli nähnyt aivan oudon ruotsalaisen
nimen, ja tunnetun tukholmalaisen kustantajankin nimi osotti, että
tekijä oli Ruotsin kansalainen.
Samassa olivat kadonneet tuttavallisuus ja avomielisyys, jotka olivat
olleet hänessä syntymäisillään heidän keskustellessaan yhteisesti
tuntemistaan henkilöistä ja asioista.
Näistä muutamista sanoista kuvastui katsantokanta niin aivan erilainen,
kuin minkä hän oli oppinut oikeana pitämään, että hän tunsi itsensä
täällä istuessaan kuin muutetuksi aivan vieraaseen maailmaan.
Niin pian kuin hän taisi, olematta epäkohtelias, nousi hän lähteäkseen
ja oikein huokasi helpotuksesta, kun pääsi ulos. Häntä vaivasi
sittenkin ahdistava tunne, ja häneen tuli vastustamaton halu päästä
näkemään avaralta ympärilleen. Sen vuoksi oli hän tullut tänne
Tähtitorninmäelle. Täälläkään ei painostus häntä jättänyt, vaan
päinvastoin se lisääntyi, kun hänelle johtui mieleen setä ja Svea.
Hän ei itsekään käsittänyt, miksi hän heitä nyt muisti, vaikkei ollut
pitkään aikaan heitä ajatellut. Ehkä se oli tuo vierauden kylmä tunne,
joka heidät mieleen johdatti. Luultavasti oli heidän ajatuskantansa,
enemmän kuin tuon vanhan tuttavan, sukua sille, jonka hän ja hänen
omaisensa omaksuivat, mutta kumminkaan se ei ollut niin läheinen, kuin
sen olisi tullut olla, jotta he olisivat voineet vilpittömästi sanoa:
"meidän surumme ovat teidän surujanne!" Samassa oli aivan kuin hän
olisi nähnyt särkynyttä ja hajanaista ympärillään, minne vain katseli.
Siitä johtui hänen sielunsa väsymys, jolle ainoastaan aavan meren
näkeminen tuotti viihdytystä.
Väristys puistatti ruumista. Mikä sen vaikutti, syksyinen
tuulenviimako, vai tuo sattumalta mieleen johtunut ajatus, että hänellä
oli niin läheisiä sukulaisia, jotka elivät hänestä ja hänen omaisistaan
kokonaan vieraantuneina?
Hän nousi ja läksi astumaan kotiinpäin, johdattaen ajatuksensa uusille
urille.
"Mitähän Martta nyt toiminee? Muistaneeko hän vielä minua? Vai
olenko häipynyt hänen ajatuksistaan uusien tuttavien tieltä, jotka
hän on saanut siellä maaseudulla?" Hän muisti kuinka tyhjältä
oli tuntunut tulla Helsinkiin syksyllä, kun Martta ei enää ollut
koulussa. Viime keväänä oli hän yhä lujemmin Marttaan kiintynyt. Mutta
Martta tuli ylioppilaaksi ja heille tuli ero, ehkä ijäksi, sillä
hän tiesi, ettei Martta, joka nyt oli seminaarissa valmistuakseen
kansakoulunopettajaksi, tulisi Helsingissä olemaan juuri ollenkaan
samoihin aikoihin kuin hän, nimittäin lukukausien aikana.
Martan suuret toiveet kansallisuusaatteen harrastuksen elvyttämisestä
koululaisissa eivät olleet toteutuneet. Liian syvälle oli muutamien
mieliin syöpynyt katkeruus sen johdosta mitä suomalaiset olivat saaneet
ja yhä saivat kärsiä sortoa, pilkkaa ja halveksimista suomalaisuutensa
tähden, liian lujaan oli toisille kasvanut se katsantokanta, että
suomalaisuuden harrastus oli samaa kuin rotuvihan sytyttämistä Suomessa
asuvien ruotsalaisten ja suomalaisten kesken. Martan, hänen ja parin
kolmen muun heidän ajatuksiinsa yhtyneiden voimien yli kävi saada
tovereita yleisemmin kannattamaan ajatusta yhdistävästä, rakkauden
pohjalla rakennetusta kansallisuusharrastuksesta.
Kaarina ei koskaan voisi unohtaa niitä sanoja, joilla Martta lopetti
kansallisuusasian harrastamiseen kehoittavan puheensa:
"Kansallisuusasia, suomalaisuuden asia tarkoittaa yksinomaan
suomalaisen kansanaineksen kaikinpuoleista kohottamista. Se ei yllytä
vihaan, vaikka se vaatii suomenkielelle sen kieltämättä oikeutetun
valta-aseman, vaikka se vaatii suomalaiselle kansalle sivistystä
ja kehittymisen mahdollisuutta kaikkialla maassamme. Se on turva
ulkonaisesti, se on voima sisällisesti, se on ainoa varmuus kansamme
tulevaisuudelle."
Hänestä samoin kuin Martastakin oli ollut niin päivän selvää, että
isänmaanrakkaus ilman rakkautta omaan kansaan, sen kieleen ja
kansallisuuteen, oli tyhjä korusana. Ja rakkaus omaan kieleensä ja
kansallisuuteensa toiselta puolen vaati kunnioitusta toisen kieltä ja
kansallisuutta kohtaan. Mutta ei tuollaista matelevaa, huonommuutensa
perustuksella nöyrää kunnioitusta, jota toiset, ruotsalaiset,
tahtoivat saada osakseen ja usein saivatkin suomalaisten taholta,
vaan oman arvonsa tuntevan, omaa kansallisuuttaan ja kieltään
kunnioittavan pystypäistä arvonantoa toiselle. — Se, etteivät toverit
tätä käsittäneet, eivätkä tulisi sitä kohtakaan käsittämään, se oli
hänen elämänsä ehkä ensimäinen suuri pettymys. Tulisiko hän kokemaan
sellaisia useampiakin?
Kun Kaarina tuli kotiin, löysi hän pöydältään kirjeen äidiltä. Näin se
kuului:
"Oma tyttäreni!
Kiitos viime kirjeestäsi! Olisin jo ennemmin vastannut, mutta
meillä on ollut vieraita parina iltana, ja eilen kävin isän
kanssa konsertissa, jonka Dagmar Hagelberg täällä antoi. Tämä oli
harvinainen tilaisuus, ei senvuoksi, ettei laulua oltaisi ennen
kuultu yhtä taiteellisesti esitettynä, mutta siksi, että laulut,
kuten runossa sanotaan: "tunki kuulijan sydämmeen". Sinä tiedät mistä
syystä. Oli hauska nähdä sitä innostusta, joka vallitsi väliajoilla.
Yleisö oli kokonaan unohtanut meidän kaupungissamme tavallisen
konserttijuhlallisuuden (jollen ota lukuun muutamia ruotsinmielisiä,
jotka arvatenkin erehdyksestä olivat tilaisuuteen saapuneet, mutta
heidän jäykkyydestään ei kukaan välittänyt). Kuului innostuneita
huudahduksia, nähtiin loistavia katseita ja silloin tällöin joku
tuttava harvinaisen lämpimällä kädenpuristuksella tuttavalleen
tulkitsi tunteensa. Yksi kysymys vain kuultiin: Miksi ei meille
ole ennen tätä nautintoa suotu? Miksi ei kukaan jo kauan sitten
ole tahtonut lämmittää sydämiämme ja kohottaa mieliämme laulamalla
meille sillä ainoalla kielellä, jota me täysin tajuamme? kysyttiin
myös. Sinähän olet kuullut, että ennen on ollut niitä, jotka ovat
sen tahtoneet tehdä ja sen tekivätkin, se oli suomalaisen oopperan
aikana. Mutta siitä on niin kauan, että moni on sen unohtanut. Niin,
liian kauan on kestänyt suomalaisuuden takatalvi!
Mutta nyt asiaan! Kysyit mitä mieltä minä olen osanotostasi
raamatunlukupiirien kokouksiin. Minä olen asiata miettinyt, isänkin
kanssa siitä neuvotellut ja lopuksi tullut siihen päätökseen, että
jos itse haluat niihin ottaa osaa ja huomaat, että sinulla on siihen
aikaa, niin en tahdo panna vastaan. Tämä lukuvuosi, kun jo olet
koulujärjestykseen tottunut ja kaikissa aineissa toverien tasalla,
lienee sinulle helpompi kuin viimeinen, joten ei näiden kokousten
tähden tarvinne valvoa läksyjä lukeaksesi. Toiselta puolen voi olla
sinulle hyödyksi, että harrastuksesi uskonnollisiin asioihin pysyy
vireillä ja että saat toveriesi kanssa olla vakavissa keskusteluissa.
Lapset ja minä voimme hyvin. Isä sitävastoin on ollut väsynyt ja
uneton, ei niin paljon työtaakan raskauden tähden, sillä onhan
sanomalehdessäkin jo aputoimittaja, jonka hartioilla enin osa
lepää, kuin kaikkien ikävyyksien tähden, joita hän on saanut kärsiä
tunnottomien ihmisien puolelta. Sinä kyllä tiedät, mitä tarkoitan,
ei mitään uutta ole tapahtunut viime aikoina. Jumala suokoon heille
anteeksi puoluekiihkosta johtuneen sokeutensa!
Eihän meillä kumminkaan ole valittamisen syytä, sillä onhan moni
saanut kovempaakin kokea. Toivon varmasti, että isän levoton
mielentila on ohimenevää laatua, ja parina yönä hän onkin jo nukkunut
paremmin.
Voi hyvin! Kohta odotamme taas tietoja sinulta. Terveisiä isältä ja
sisaruksilta!