"Ei sitä paljon pakota, kun minä saan maata alallani, mutta se ei tahdo
sietää liikuttamista. Sitä sähkötetään ja hierotaan joka päivä. Kyllä
siitä kohta hyvä tulee!"
"Onko sinulla ikävä maata täällä?"
"Voi, ei ensinkään! Me täällä näitten toisten kanssa aina kujeilemme
vain, ja sisaret ovat niin ystävällisiä, että oikein on hauska. Vuoroin
joku heistä käy kysymässä vointiani. Se sisar, joka sinut tänne
saattoi, on hoitajani. Hän on hyvin hiljainen ja hän usein iltaisin
lukee meille."
"Olitko kauankin sairas ennenkuin tulit tänne?"
"Oikeastaan jalka on ollut kipeä yhtä mittaa viime talvesta saakka.
Mutta vasta noin kolme viikkoa sitten sitä alkoi pakottaa."
"Kuka sinua kotona hoiti?"
"Ei kukaan", vastasi Taimi ja jatkoi hätäisesti:
"Onko sinusta hauska käydä yhteiskoulua?"
Kaarina ei enää kysynyt Taimilta mitään, vaan alkoi sen jälkeen kertoa
Taimille vaikeuksiaan uuteen kouluun tullessaan. Hän kertoi kuinka
oudolta oli ensi aluksi tuntunut, kun luokalla istui sekä tyttöjä että
poikia, kuinka useimmat olivat hyvin eteviä, paljoa etevämpiä kuin
parhaimmat heidän koulussaan. Heidän luokallaan oli muutamia, joita
lukeminen innostutti siihen määrään, että he vapaaehtoisesti kotona
lukivat laveampia teoksia ja tiesivät kertoa asioista, joista toisilla
ei ollut aavistustakaan. Mutta oli siellä sitten semmoisiakin sekä
tyttöjä että poikiakin, jotka vain pakosta koulua kävivät ja jotka
olivat keskenään liitossa, niin että kun joku ei osannut, niin toiset
olivat aina valmiita auttamaan. He olivat kumminkin niin viisaita,
etteivät opettajat mitenkään voineet saada heitä kiinni. Sitten Kaarina
kertoi uusista opettajista ja toverikunnan kokouksista, jotka täällä
erosivat heidän tyttökoulunaikuisistaan siinä, että ohjelmat olivat
monipuolisempia ja että ohjelman loputtua aina pistettiin tanssiksi.
Sitten he keskustelivat entisistä tovereistaan. Eini oli kotona tätinsä
luona lepäämässä koulunkäynnin jälkeen. Helli oli kauppakoulussa j.n.e.
Vihdoin sisar tuli huomauttamaan, että sairaitten vastaanottoaika oli
lopussa, ja Kaarina heitti hyvästi sekä lupasi niin pian kuin ehtisi
tulla takaisin Taimia tervehtimään.
Kotimatkalla ajatteli Kaarina Taimia, jonka hän oikeastaan vasta viime
vuonna oli oppinut tuntemaan, vaikka he koko kouluajan olivat olleet
samalla luokalla. Kerran alaluokalla ollessaan oli hän käynyt Taimin
kodissa, tämän syntymäpäivillä. Hänen vanhempansa omistivat silloin
vanhahkon, mutta kumminkin verrattain isoilla huoneilla varustetun
talon laitakaupungin puolella. Kodissa oli jonkun verran kulunutta,
se mikä oli näkyvissä, mutta ei mikään kuitenkaan osottanut erityistä
köyhyyttä. Heille, Taimin tovereille, oli tarjottu kahvia ja hedelmiä,
ja kaikenlaisissa leikeissä oli ilta kulunut hupaisesti.
Sittemmin oli Taimi sulkeutunut yhä enemmän itseensä; ei hän käynyt
kenenkään toverin luona eikä kukaan käynyt hänen kodissaan. Toiset
toverit kertoivat, että hänen vanhempansa molemmat joivat, ja sitten
sai Kaarina kuulla, että Taimin äiti oli kuollut ja heidän talonsa
myyty. Kerran hän tuli kysyneeksi Taimilta, missä hän nyt asui, mutta
Taimi oli vain ylpeästi keikahduttanut päätään ja sanonut: "Asunpahan
jossain!" Sen jälestä ei Kaarina sitä asiaa kysellyt.
Ylemmillä luokilla, kun useimmat muut tytöt alkoivat lihota, tapahtui
Taimissa aivan päinvastoin kalpeneminen ja laihtuminen. Tytöt
kuiskailivat keskenään, että hän ei saanut kyllin syödäksensä, että
hänen juoppo isänsä häntä kiusasi ja muuta sen tapaista, joka tuntui
Kaarinasta niin mahdottomalta, kuin olisi se ollut paljasta juorua.
Mutta sitten Taimi sairastui. Hän oli viikkokauden ollut poissa
koulusta, kun Kaarina päätti lähteä häntä katsomaan. Hän meni Taimin
entiseen kotitaloon kysyäkseen, missä hän asui, ja sai sieltä tietää,
että hän äskettäin oli muuttanut aivan vastapäätä olevaan taloon.
Se oli kaksikerroksinen taitekattoinen talo, jolla ei ollut
sisäänkäytävää kadun puolelta. Portista sisään päästyään hämmästyi
Kaarina siivottomuutta, joka pihalla vallitsi; joka nurkka oli täynnä
luutia ja muuta romua, keskellä pihaa oli vajanaisia huonekaluja ja
likaisia ajoneuvoja sikin sokin. Kaksi ovea oli rakennuksessa, ja
Kaarina päätti mennä sisälle oikeanpuoleisesta kysyäkseen Taimin
asuntoa. Vanhahko, likaisesti puettu vaimoihminen tuli häntä vastaan ja
kertoi että Taimi asui vinnikerroksessa, johon johti eteisen perällä
olevat kapeat ja epämukavat portaat.
Eteisen perällä oli puolipimeätä, ja kun Kaarina pääsi portaitten luo,
oli ensimäinen ajatus, että muija oli hänet pettänyt, sillä eivät
suinkaan nämä portaat vieneet asuinhuoneisiin. Kumminkin hän rohkaisi
mielensä ja alkoi kiivetä ylöspäin.
Noustua puolitiehen alkoi valoa pilkistää ylhäältä päin ja vihdoin hän
saapui jonkunlaiseen käytäväntapaiseen ullakolla, jonne molemmissa
päissä olevista pienistä ikkunoista tuli valoa. Käytävän oikealla ja
vasemmalla puolella oli ovia. Kaarina aukaisi toisen oven oikealla,
muijan neuvon mukaan. Mutta huoneessa, johon hän tuli, ei ollut ketään.
Hän tarkasteli huonetta lähemmältä. Se oli hyvin matala, ummehtuneelta
haiseva pieni huone. Oikealla oli vuode, siinä kunnossa kuin joku sen
olisi jättänyt järjestämättä vuodevaatteita, vasemmalla penkki, ikkunan
yläpuolella riippui risainen, harmaantunut uutimenpätkä, pöydällä
ikkunan edessä oli läkkituoppi ja mustaksi savuttuneella lasilla ja
rikkinäisellä kuvulla varustettu pöytälamppu. Vielä oli huoneessa
rikkinäinen tuoli, pari saappaita nurkassa ja muutamia vaatekappaleita
epäjärjestyksessä penkillä.
Taas hän rupesi epäilemään olisiko mahdollista, että Taimi asuisi
täällä, ja häntä rupesi melkein pelottamaan olla yksin tässä oudossa
kurjuuden pesässä. Samassa ilmestyi Taimi ovessa. Hän oli nähtävästi
maannut jossain ja levätessään aukaissut vaatteensa, ja nyt hän
siinä seisoi pörröisenä ja punastuneena, toisella kädellä pidellen
vaatteitansa. Hänet nähdessään Kaarina huomasi, että hän todellakin oli
määräpaikassaan. He olivat yhtä hämmästyneinä kumpikin. Koulussa he
olivat paljon yhdessä, eikä ainakaan hän, Kaarina, koskaan ajatellut,
että olisi ollut eroitusta heidän välillään. Nyt, mikä ero! Hänellä
oli hyvä koti ja kaikki, mitä hän tarvitsi. Taimi ei oikeastaan voinut
puhua kodista, ja Kaarina ymmärsi, että häneltä täytyi usein puuttua
se, mitä välttämättömäksi katsotaan, sekä ruokaa että vaatteita.
Kaarina ymmärsi, että Taiminkin mielessä liikkui vertailevia ajatuksia
sillä aikaa kun hän laittoi vaatteensa reilaan ja sitten, ontuen,
suurella vaivalla, välittämättä Kaarinan vastustelemisesta, liikkui
huoneessa järjestellen vaatteita paikoilleen ja kooten yhteen läjään
rikat, jotka olivat jääneet aikaisemmin korjaamatta.
Kaarina ei muistanut heidän silloisista puheistaan muuta kuin että
Taimi lupasi lopuksi tulla seuraavana maanantaina kouluun. Sitten
Kaarina oli lähtenyt pois häpeissään siitä, ettei hän ennemmin ollut
ottanut selkoa Taimin kotioloista. Ehkä hän olisi voinut jotain tehdä
Taimin hyväksi.
Nyt hän vasta oikein tunsi Taimin, tuon ylpeän, nöyryytetyn ja
alennustilassaankin pystyssä päin kulkevan, paljon kokeneen
tyttöraukan. Mikä luonteenlujuus hänessä asui! Ei valituksen sanaa
kuulunut hänen huuliltaan, avunpyytäminen ei tullut kysymykseen! Lahjan
vastaanottaminen oli suurin nöyryytys, mikä häntä voi kohdata.
Kotiin tultuaan hän kertoi äidille kaikki näkemänsä. Lopuksi hän ei
voinut olla sanomatta mitä hän usein oli miettinyt: "Ihmeellistä
kuitenkin, että hän on niin turhamainen! Ei kukaan olisi voinut hänen
leninkejään ja päällysvaatteitaan nähdessään aavistaa, kuinka köyhä
hän oli! Minä olen varma siitä, että hän on uhrannut sekä leipänsä
että terveytensä voidakseen esiintyä sellaisissa puvuissa kuin muut
varakkaampien kotien tytöt!"
Kun hän oli tämän sanonut, oli äiti käynyt vakavaksi ja sanoi jotenkin
tähän tapaan:
"Ajattele mitä puhut ja mieti useamman kerran ennenkuin toista
tuomitset. Onkohan todellakin turhamaisuutta, että nuori tyttö, joka
syyttömästi on joutunut köyhyyteen, tahtoo olla yhdenvertaisena
ihmisten silmissä kuin muut hänen ikäisensä ja koulutoverinsa, jotka
ovat samasta onnettomuudesta säästyneet? Mitenhän itse käyttäytyisit
hänen asemassaan?"
Kaarina ei silloin voinut mitään vastata. Äiti ei puhunut Taimista
Kaarinalle tämän jälkeen, mutta hän aavisti, että äiti oli ottanut
selkoa Taimin tilasta ja että hänen tarpeitaan, opettajien tahi muiden
kautta, tämän jälkeen oli pidetty silmällä. Taimi ei siitä maininnut
sanaakaan, ei hän sen koommin käynyt Taimin luona, eikä hän muutenkaan
saanut tilaisuutta huomata parantuisiko hänen olonsa. Nyt vasta olivat
Taimin sanat ja hänen itkuun purskahtamisensa antaneet hänelle täyden
varmuuden siitä, että hänen käynnillään Taimin luona oli ollut tälle
ratkaiseva merkitys.
* * * * *
Kaarina istui taas työpöytänsä ääressä, ainoassa paikassa, joka
täällä, lukuunottamatta hänen yösijaansa, tuntui olevan kuin hänen
omansa. Juuri tuolla keskellä pöytää hänen huonetoverinsa ja hänen
omien kirjaläjiensä välillä kulki raja, jonka takana oli aivan vieras
alue. Hän tiesi tekevänsä väärin, jos hän luki ainoatakaan riviä siitä
mitä hänen toverinsa kirjoitti, ja sitä hän ei kuitenkaan voinut
estää. Hänellä oli pitkänäköiset silmät, ja kun hän lukiessaan ulkoa
läksyjään katsoi eteensä, osui hänen katseensa aina toverin paperille,
jos hänellä sellaista oli edessään. Kerran sattui, että hän ei voinut
vastustaa haluansa ottaa tarkemmin selkoa kirjoitettavasta ja silloin
huomasi hän, että tämä ainekirjoituksen asemesta kirjoitti runoja.
Hän tunsi, että hänen olisi pitänyt ilmaista huomionsa ja pyytää
toveriltaan anteeksi tungettelevaisuuttaan, mutta hän ei ilennyt
sitä tehdä. Hän päätti, ettei hän kenellekään kertoisi toverinsa
runoilemisesta, ja siitä puoleen hän läksyjä lukiessaan tai muissa
mietteissä ollessaan aina katsoi joko oikealle, ikkunasta ulos
kadulle, tahi vasemmalle puolelleen, huoneen perälle, jossa seisoi
tummanruskeaksi maalattu piironki valkeine pitsireunaisine liinoineen,
peilineen ja kampausvehkeineen, vasemmalla seinällä hänen sänkynsä,
oikealla toverin.
Siinä istuessaan muisti hän, että nyt juuri olivat olleet mummon
hautajaiset. Täytyihän hänen myöntää, että äiti oli oikeassa, olivathan
nämä vain ulkonaiset menot, mutta sittenkin, jos hän olisi saanut olla
mukana ja juuri tässä tilaisuudessa hiljaisuudessa rukoilla Jumalalta
anteeksi, ettei hän ollut mummolle niin paljon kuin hänen olisi pitänyt
olla ja kuin hän olisi voinut olla, niin hänellä ehkä olisi helpompi
nyt.
Hän ei ollut huolinut vetää alas uutimia eikä sytyttää pöytälamppua,
vaikka olisi ollut aivan pimeä, jollei katulyhtyjen heijastus olisi
tuonut huoneeseen sen verran valoa, että silmän totuttua voi eroittaa
esineitten ääriviivat. Siinä istuessaan hän tuli katsahtaneeksi
ikkunasta vastassa olevan kivimuurin katon rajan luona näkyvään
palaseen tähtitaivasta.
Äkkiä lensi hänen mieleensä tarina, että vainajain silmät tähtinä
taivaalla meitä seuraavat, ja hän oli siinä näkevinään mummon silmän.
Se loisti, se pisti hänen lävitsensä aina sydämeen saakka, se näki mitä
hän ajatteli, se huomasi, että anteeksi pyytävä huokaus nousi hänen
rinnastaan, ja se hymyili ja säteili. Ja hänen rintansa täytti tyyni
ja lohdullinen tunne. "Sama taivas, sama tähti katselee tällä haavaa
kotiani tuolla kaukana, jossa omaiset kaikki ovat koolla ja muistelevat
mummoa ja ehkä — minuakin." Niin ajatteli Kaarina sitten; mutta samassa
kodin kaipaus valtasi hänet niin täydellisesti, että hän ei voinut
vastustaa kyyneleitään, jotka väkisin tunkivat esille.
Ovelle naputettiin. Kaarina pyyhki silmänsä, paineli niitä kerran
kämmenensä viileällä selkäpuolella ja läksi avaamaan. Salista tulviva
lampun valo huikasi hänen silmänsä. Ensin erotti vain lyhyenlännän
vartalon ja tummatukkaisen pään, ja vasta hetken jälkeen osasi hän
nähdä, että ovella seisoja oli Martta, joka oli Ailin, Kaarinan
huonetoverin serkku.
Kaarina iloisesti hämmästyi hänet nähdessään. Koko koulussa ei ollut
ainoatakaan tyttöä, joka häntä olisi miellyttänyt niin paljon kuin
Martta, ja sen jälkeen, kun hän oli tullut Martalle keventäneeksi
kuormaansa lunttaamisasiassa, oli mieltyminen yhä kasvanut.
"Aili ei nyt ole kotona", sanoi Kaarina. "Mutta käyhän kuitenkin
sisälle!"
Hänen sytyttäessään lamppua tuli Martta sisälle ja sanoi:
"Minä en nyt oikeastaan tullutkaan Ailia tapaamaan, minulla on vähän
asiaa sinulle!"
"Mitä kummaa se voisi olla!" ajatteli Kaarina järjestäessään mattoa
keinutuolissa, voidakseen tarjota vieraalle huoneen ainoan mukavan
istuimen. Hänen sydäntään lämmitti ajatus, että Martta oli häntä sen
verran huomannut, että hänelle jotain asiaa toimitti. Hän tarttui
Marttaa käsipuolesta, vei hänet keinutuolin luo ja käski istumaan.
"No, mitä se sitten olisi, olen oikein utelias tietämään?" kysyi
Kaarina.
"Oi kuinka mukava tämä keinutuoli on!" sanoi Martta ja nojautui
taappäin. "Minä olen tänään istunut niin paljon kumarassa, että oikein
suloiselta tuntuu saada nojata selkäänsä taaksepäin ja hengittää
keuhkonsa täyteen ilmaa! — No niin, asia on semmoinen, että meillä
olisi aikomus esittää ensi toverikunnan iltamassa kuvaelma, johon minä
nyt tulin pyytämään sinua osanottajaksi."
"Minuako?" kysyi Kaarina hämmästyen, "onhan meillä sievempiä ja kaikin
puolin sopivampia tyttöjä — miksi juuri minua?"
"Kyllä sinä olet kylliksi sievä, mutta tarvitaan lausumista, ja
muutamat arvelivat, että sinä voisit hyvin siitä suoriutua; sinä olet
rohkeamman näköinen kuin useat muut!"
"En minä nyt oikeastaan tiedä miksi minä pelkäisin", vastasi Kaarina;
"olkoon menneeksi, minä rupean siihen, jos minä saan osani nähdä ja
huomaan, että minä sen osaan suorittaa."
"Se ei tule kysymykseenkään, kyllä sinä sen osaat!" Martta otti
kirjansa välistä paperipalan, johon oli kirjoitettu kymmenkunta riviä.
"Tässä se on!"