Äiti."

Juuri täksi iltapäiväksi oli määrätty heidän raamatunlukupiirinsä

kokous. Äidin vastaus sattui siis tulemaan kuin tilattuna!

Kristilliset nuorisoliikkeet olivat alkaneet ulottaa vaikutuksensa

koulunuorisoonkin, ja syksyllä oli Kaarinankin luokalle perustettu

raamatunlukupiirejä, yksi poikien ja kaksi tyttöjen kesken. Kaarina ei

niissä vielä ollut käynyt, sillä hän tahtoi ensin kuulla vanhempiensa

mieltä, ennenkuin päätti asiasta. Hän kaipasi henkisesti virkistävää

seuraa ja vakavata keskustelua ja tuli senvuoksi iloiseksi äidin

vastauksesta. Heti päivällisen syötyään hän otti käteensä uuden

testamentin uutena käännöksenä painosta ilmestyneen osan, jota tytöt

olivat päättäneet pitää keskustelujen pohjana, ja läksi reippain mielin

astumaan sen toverin luo, jossa kokous tällä kertaa pidettiin.

Rippikoulun käydessään, edellisenä kesänä, oli hänelle herännyt

halu syventyä yhä enemmän uskonnollisiin asioihin, ja hän toivoi

raamatunlukupiireihin osaaottaessaan saavansa tilaisuutta tähän

perinpohjaisempaan syventymiseen. Hänessä oli herännyt aavistus, että

kristillisyys ei vaatinut erottautumista elämästä eikä elämän ilon

hylkäämistä, ja hän toivoi, että toverilliset keskustelut voisivat

osottaa hänelle tien tällaisen valoisan kristillisyyden saavuttamiseen,

joka hänestä tuntui olevan täydellinen vastakohta sille synkälle

uskolle, joka kielsi iloitsemisen ja kaiken huvittelun maailmallisena

ja syntisenä ajanviettona.

Heitä oli koolla viisi tyttöä, ja johtajana tässä lukupiirissä oli

Siiri Einola, toisia jonkunverran vanhempi, pitkä, pienipäinen ja

pyöreäkasvoinen, solakka ja vaaleaverinen tyttö. Kun kaikki istuivat

paikoillaan, pani Siiri kätensä ristiin ja muut seurasivat hänen

esimerkkiään. Siiri rukoili: "Herra Jeesus Kristus, sinä joka olet

luvannut tulla luoksemme, kun me nöyrällä mielellä sinua rukoilemme,

ole läsnä meidän keskusteluissamme, siunaa meitä ja valaise meitä sinun

valkeudellasi. Anna meille armosi, että me oikein ymmärtäisimme sinun

sanasi ja sinua aina kiittäisimme ja ylistäisimme kaikesta, mitä olet

meille antanut, sinä meidän rakas Vapahtajamme. Amen."

He olivat alkaneet lukea Johanneksen ilmestystä ja olivat nyt kolmannen

luvun alussa. Siiri luki ensin kuusi ensimäistä värsyä ja sen jälkeen

alettiin keskustella yksityiskohtaisesti niistä.

"— — — Minä tiedän sinun tekosi: sinulla on se nimi että elät, mutta

oletkin kuollut.

"Herää valvomaan ja vahvista niitä muita, jotka ovat olleet

kuolemaisillaan; sillä minä en ole havainnut sinun tekojasi

täydellisiksi Jumalan edessä."

"Tämä luullakseni tarkottaa osoittaa, että Jumala katsoo syvemmälle

kuin ihmiset. Moni, joka ihmisten silmissä on täydellinen, on

todellisuudessa hengellisesti kuollut ja tarvitsee sen vuoksi

herättämistä. Eikä ole kyllin, että hän itse herää, vaan hänen tulee

vielä valmistaa kuolemaisillaan olevia, sellaisia, joiden hengellinen

elämä on heikko", sanoi Siiri.

"Onko joku teistä ajatellut muunlaista selitystä tähän lauseeseen?"

kysyi hän sitten.

"Minusta se oli niin kummallinen, etten siitä ymmärtänyt hölynpölyä,"

vastasi yksi; "kyllä kai sinä olet sen oikein selittänyt."

"Minä olen ajatellut, että tämä lause on kirjoitettu tekopyhille, jotka

luulevat täyttäneensä kaikki sillä, että elävät hurskaina, eivät tee

kellekään vääryyttä ja kaikessa noudattavat hyviä tapoja," virkkoi

toinen.

Kaarina ei ollut ollenkaan varma mitä lause oikein tarkoitti. Siirin

selitys oli hänestä muutoin oikea, vaan se liikkui liian ahtaissa

rajoissa. Hän ajatteli, että eläminen ja valvominen tarkoittaisi

valppautta kaikissa elämänkysymyksissä, ei ainoastaan hengellisellä

alalla, vaan kaikissa, jotka ympäröivässä elämässä ihmistä kohtaavat.

Hänen arvelunsa mukaan olivat kuolleina ja kuolemaisillaan olevat

ihmiset, joista tässä puhuttiin, sellaisia, jotka elivät ottamatta

osaa elämän rientoihin, aivan kuin tämän elämän ulkopuolella, ja

silloinkin, kun heidän ajatuksensa yksinomaan liikkuivat tulevaisen

elämän kysymyksissä. Kun heillä oli usko Jumalaan ja syntein

anteeksiantamukseen, niin he luottivat siihen, että heidän elämänsä

kantoi uskon hedelmiä, ja seuraus oli, että he siinä luottamuksessa

jäivät nykyisessä elämässä hyödyttömiksi olennoiksi, toisin sanoen:

kuin kuolleiksi muulle maailmalle. Tämän ajatuksensa Kaarina piti

omanaan, eikä virkkanut mitään, syystä että hän ei tahtonut heti ensi

kerralla esiintyä toisten mielipiteitten vastustajana.

Seuraavia lauseita koetettiin samalla tavalla selittää, luettiin

eteenpäin ja samoin lausuttiin arveluja luetun tarkoituksesta.

Kaarinan täytyi tunnustaa, että Siiri omalla tavallaan selvästi käsitti

ajatukset, ja kaikesta tuntui, että hän oli kokenut hengellisen elämän

alalla paljon sellaista, josta Kaarinalla ei ollut aavistusta. Mutta

siitä huolimatta seisoi hän koko ajan mielessään kapinoivana Siiriä

vastaan, silloin kun toiset nöyrästi alistuivat hänen etevämmyyteensä.

Kun luettiin lause: "minä tiedän sinun tekosi: et ole kylmä etkä

kuuma; oi, jospa olisit kylmä tai kuuma!" ja kun toiset arvelivat sen

tarkoittavan uskonnollisia tunteita, käsitti Kaarina sen tarkoitukseksi

suhdetta ympärillä liikkuvaan elämään, hyviin harrastuksiin ja

kaikenpuoleiseen edistykseen. Kaarina ei voinut ymmärtää, että ne

tässä luvussa olevat lauseet, jotka selvästi puhuivat persoonallisesta

suhteesta Jumalaan, olisivat olleet ristiriidassa sen ajatuksen

kanssa, että tätäkin ajallista elämää oli elettävä, ottamalla osaa sen

kehitykseen ja voimiensa mukaan vaikuttamalla siihen, että hyvä pääsisi

voitolle, ei ainoastaan ihmisessä itsessään, vaan hänen ympäristössään

ja yhteiskunnassa, lähinnä hänen oman kansansa keskuudessa, sitten

ihmiskunnassa kokonaisuudessaan.

Ja vihdoin kaikkien "lähetyskirjeitten" lopussa olevista lauseista:

"Joka voittaa, se näin puetaan valkeisiin vaatteihin — — —"

"Joka voittaa, hänestä minä teen pylvään Jumalani temppeliin — — —"

"Joka voittaa, sen minä annan istua kanssani valtaistuimellani — — —"

Sanat "joka voittaa", joita seurasivat ihanat lupaukset, käsitti

Kaarina erilailla kuin toiset.

Siiri ja ne muut arvelivat, että oli puhe siitä voitosta, jonka

ihminen saa taistelussaan syntiä ja maailman viettelyksiä vastaan.

Kaarinan mielestä oli luultavampaa, että tämä tarkoitti ihmisen omassa

sydämessä tapahtuvan taistelun voittamista. Hänestä tuntui, että monet

sanat tässä luvussa viittasivat siihen. Jo luvun alusta huomasi, että

Jumala vaati ihmiseltä valppautta ja toimintaa, keskiosassa puhuttiin

Jumalan sanan mieleenpainamisen tärkeydestä ja lopussa taaskin

varotettiin "haaleudesta" ja sanottiin m.m.: "ole siis innokas ja tee

parannus". Tässä oli siis hänen mielestään kysymys etupäässä siitä

voitosta, joka ihmisen tuli saavuttaa oman velttoutensa, laimeutensa

ja uneliaisuutensa yli. Taaskin hänestä tuntui, että läheinen

persoonallinen yhteys Jumalan kanssa ei olisi ristiriidassa tämän

ajatuksen kanssa, vaan päinvastoin Jumalan apu silloin olisi lähempänä

heikkoja voimia tukemassa.

Kun Siiri alkoi häneltä kysyä hänen mieltään, niin hän vihdoin päätti

koettaa suoraan sanoa ajatuksensa, mutta sen tehtyään hän tuli

huomaamaan, että hän törmäsi lujasti Siirin ajatuskantaa vastaan.

"Sinä siis olet sitä mieltä, että ihmisen on taisteltava pahaa vastaan

ennenkuin on saavuttanut tuon läheisen suhteen Jumalan kanssa. Kuinka

sinä luulet sen käyvän päinsä?" kysyi Siiri.

"Aivan yksinkertaisesti siten, että ihminen koettaa omassa mielessään

punnita, mikä on oikein, ja menettelee sitten parhaan taitonsa ja

ymmärryksensä mukaan!"

"Mistä sinä luulet, että ihminen saa voimaa tähän taisteluun, jos ei

Jumala sitä hänelle anna?" kysyi Siiri.

"Ovathan järki ja tahto myöskin Jumalan lahjoja, ja kun ihminen niitä

oikein käyttää, niin Jumalan avullahan hän silloin toimii!"

"Nyt sinä tekaiset omia mietiskelyjä. Sanotaanhan: 'Etsikää ensin

Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, sitten nämä kaikki

teille annetaan!' Onhan siinä aivan selvä käsky, että ensin on

saavutettava varma suhde Jumalaan, ennenkuin taistelua, saatikka

voittoa, on ajateltava mahdolliseksi!"

"Niin, mutta jos ihminen kaiken ikänsä etsii ja vasta viimeisellä

hetkellään löytää, eikä ole uskaltanut sitä ennen mitään tehdä, niin

hän kuolee, jättäen jälkeensä toimettoman elämän."

"Etkö muista että: 'Joka etsii hän löytää ja kolkuttavalle avataan'?"

"Niin, mutta jos hän löytää vasta kuolinhetkellään? En minä pääse

siitä, että hän olisi rikkonut enemmän kuin jos hän olisi sillä välin,

eläessään, käyttänyt järkeään, toimintahaluaan ja hyvää tahtoaan niin

hyvin kuin on tainnut taistelussa hyvien aatteiden puolesta!"

"Mutta minäpä luulen, että hän ei olisi onnistunut, sillä jos ei

Jumala huonetta rakenna, niin ne turhaan työtä tekevät, jotka sitä

rakentavat."

"Entä jos Jumala rakentaa mukana silloinkin, kun vielä hänestä

kauempana olevat ja etsivällä kannalla seisovat ihmiset työtä tekevät?"

"Minusta näyttää kuin sinä tahtoisit päästä joutumasta siihen läheiseen

yhteyteen Jumalan ja Jeesuksen kanssa, johon sanassa käsketään, ja että

tahtoisit mieluummin luottaa omiin voimiisi, kuin Siihen, jonka voima

on heikoissa väkevä."

Siiri sanoi tämän jyrkällä äänen painolla, ja Kaarinalla pyöri kielellä

vastaus, että hän, Siiri, luuli olevansa niin paljoa viisaampi, että

häntä vastaan ei saisi hiiskua mitään. Kuitenkaan hän ei mitään

sanonut, sillä samassa hänen mielessään liikkui tunne siitä, että Siiri

oli näissä asioissa hänen edellään.

Siirikään ei muuta sanonut sillä kertaa, mutta kun he olivat lyhyellä

rukouksella lopettaneet keskustelun ja olivat poistumassa, tuli

hän Kaarinan luo, katsoi häntä silmiin tutkivasti ja sanoi hiljaa:

"Annathan anteeksi minun kiivauteni! En minä ajattele sinusta niin

pahaa, kuin lienee sanoistani tuntunut."

"Mitäs sitä muistella! Sattuuhan sitä joskus kiivastumaankin! Ole

huoletta, en minä sitä ole mieleeni painanut", vastasi Kaarina ja

puisteli veitikkamaisesti toverin ojennettua kättä.

Vielä muutamassa raamatunlukupiiri-kokouksessa oli Kaarina mukana,

mutta joka kerralla hän huomasi, ettei hänen ajatuskantansa soveltunut

yhteen sen kanssa, mitä toiset ajattelivat, ja hän kärsi siitä, että

hänen, ollakseen rehellinen, täytyi aina joutua väittelyyn. Tuntui

niinkuin raamatunlukupiirin kokoukset hänen tähtensä olisivat tulleet

yhä enemmän väittelykokousten luontoisiksi, kiivastumista uudistui yhä

tiheämmin, ja usean kerran kokouksista erottiin kyynelsilmin. Kaarina

kärsi siitä ehkä enin, koska hän arvasi, että hän itse oli siihen

syypää. Ja joka kerta istuessaan toisten joukossa kärsi hän siitä

paitse sisällisiä taisteluja. Toinen ääni käski hänet olemaan vaiti ja

antamaan toisten pitää mielipiteensä, toinen ääni käski hänet olemaan

rehellinen ja sanomaan oman ajatuksensa huolimatta siitä, mikä seuraisi.

Vihdoin hän päätti erota raamatunlukupiiristä, taikka oikeammin olla

kokouksiin menemättä, ilmoittamatta mitään syytä, vaikka hän omassa

mielessään oli päättänyt, ettei hän niihin enää ensinkään menisi.

Tämän päätöksen tekeminen ei ollut aivan helppoa. Kaarina oli luullut,

että keskustelemisesta vakavassa tarkoituksessa aina olisi hyötyä,

että eriävilläkin mielipiteillä olisi joitakin yhtymäkohtia, kun vain

pääsuunta olisi yhteinen, ja että tämän yhteisen pääsuunnan löytämisen

kautta voisi syntyä erimielisten kesken kehittävää vuorovaikutusta.

Mutta hän oli pettynyt laskuissaan. Hän ei ollut ottanut huomioon

syrjävaikuttimia, tunteita ja intohimoja, jotka aina tulivat vaatimaan

osansa. Todellisuus oli toisenlainen kuin se kaunis mielikuva, jonka

Kaarina oli itselleen luonut. Oliko hän elämässään kokeva paljonkin

sellaista? Minkälainen itse elämä sitten todellisuudessa oli? Oliko se

ensinkään sellainen, kuin hän oli sitä mielessään kuvitellut?

Koska hän kerran oli kotiin kirjoittanut päätöksestään ruveta

raamatunlukupiireihin, niin tuli hänen kirjoittaa siitäkin, että oli

päättänyt niistä erota. Paljon päänvaivaa tuotti hänelle miettiminen,

miten hänen tuli asiasta kirjoittaa, ettei hän saattaisi kunnon

tovereitaan huonoon valoon, taikka muuten tässä arkaluontoisessa

asiassa saisi aikaan väärää valaistusta.

Kirjoitettuaan konseptin, jossa oli monta mustaa viivaa sekä päälle ja

alle viivan kirjoitettua, sai hän kirjeen lopullisesti seuraavaksi:

"— — — Minä en enää aijo käydä raamatunlukupiirien kokouksissa. Aikaa

minulla kyllä olisi ja raamatunlukemiseen minulla myöskin olisi halua,

mutta kumminkin olen vakavasti harkittuani päättänyt olla näistä

kokouksista poissa. Syy on se, että toisilla tytöillä on toisenlainen

tapa ajatella asioita ja me emme sovi yhteen. Niitten toisten mielestä

olisi ihmisen ensin tultava uskovaiseksi ja vasta sitten kun hän on

päässyt niin pitkälle saisi hän ruveta ajattelemaan muita maailman

asioita. He arvelevat, että ihminen muutoin ei osaa oikein ajatella

eikä toimia. Minä taas ajattelen, että hengellinen kehitys olisi

kulkeva käsikädessä muun kehityksen kanssa ja sitä ei ole olemassa,

jos ihminen istuu vain itseksensä mietiskellen ja raamattua lukien.

Sentähden minä aina tahdon saada toisenlaiset selitykset raamattuun

kuin ne muut. Minä toivon, että te ymmärrätte, etten tätä päätöstä ole

tehnyt kevytmielisyydestä tahi uskonnon halveksimisen tähden. —"

Muutamien päivien perästä sai Kaarina äidiltä seuraavan kirjeen:

"Rakas Kaarina!

Vaikka aivan äsken sinulle kirjoitin, eikä nyt ole mitään uutta

kerrottavaa, tahdon heti vastata sinun viime kirjeeseesi.

En ollenkaan ihmettele, että lopetit osanottosi

raamatunlukupiireihin; luulen, että minä sinun sijassasi olisin

tehnyt aivan samoin. Yleensä en hyväksy sitä, että erotaan

yhdistyksistä ja yhteisistä hommista, kuten monasti tehdään, sen

vuoksi, että jossain asiassa ollaan eri mieltä kuin enemmistö eikä

omaa mielipidettä saada kyllin kuuluviin. Mutta tässä on mielestäni

toinen asia kysymyksessä, sillä tällaisissa kokouksissa on pääasia

oleva jokaisen oman ajatuspiirin laajentaminen ja hengellisen elämän

kehittäminen. Ja siihen ei luullakseni ole suuria edellytyksiä, jos

käy, kuten kerrot toveripiirissäsi käyneen, että väittely ja kiista

tuli päätökseksi.

Mitä muuten tulee siihen periaatteeseen, joka saattoi sinut tekemään

päätöksesi, voin kyllä käsittää ajatuksesi, vaikka olenkin hiukan

toisella kannalla kuin sinä. Tahdon vähän tarkemmin selittää, missä

suhteessa.

Kun olin nuori ja sinun ijässäsi, ajattelin minä jotenkin

samoin kuin arvaan sinun nyt ajattelevan. Niin paljon kyin,

siihenkin aikaan puhuttiin antautumisesta Jumalalle yksinomaan ja

maailmallisen hylkäämisestä, en minä voinut näiden vaatimuksien

oikeutusta ymmärtää. Luontoni ei sitä sallinut. Minä ajattelin, että

uskonnollisuus, joka pysyy erillään nykyisestä elämästä, on väärää ja

hyödytöntä uskonnollisuutta. Luulin sen voivan johtaa tekopyhyyteen

ja ulkokultaisuuteen. Minun mielestäni tosi kristillisyyden tuli

kehittyä taistelussa ulkona maailmassa, enkä pannut suurtakaan painoa

hiljaisessa mietiskelyssä tapahtuvaan uskonnolliseen kehitykseen.

Mutta vanhetessani ja elämää kokiessani olen näiden asioiden

suhteen muuttanut mieltäni. Olen tullut huomaamaan hiljaisuudessa

tapahtuvan uskonnollisen kehityksen tärkeyden. Ei niin, että

tahtoisin nytkään, taikka että edes pitäisin oikeana eroittaa

uskonnollisen elämän kokonaan muusta elämästä. Päinvastoin olen

yhä sitä mieltä, että todellinen kristillisyys välttämättömästi

tunkeutuu kaikkialle ja painaa leimansa kaikkeen, vähäpätöisimpäänkin

ihmisen toiminta-alalla. Mutta sittenkin on olemassa yksi puoli

uskonnollista kehitystä, joka pysyy ulkonaisesta elämästä erillään.

Se on hiljainen lähestyminen ja yhteenliittyminen Jumalaan, toisin

sanoen persoonallisen kanssakäymisen kautta kehittyvä yhä lujempi

yhteys Hänen kanssaan. Tämä suhde kehittyy syvällä ihmissydämen

salaisimmassa sopukassa, ja mitä läheisempi se on, sitä kauemmas se

pyrkii piiloutumaan ulkomaailmalta ja ympäröivältä elämältä.

En tahdo raamatunlukupiirien enkä muidenkaan kristillisien

harrastuksien ylläpitämiseksi toimivien yhdistysten tuomitsijaksi

ruveta, mutta tahdon kumminkin sanoa, että minussa aina on ollut

salainen pelko, että epäkypsä nuoriso niiden kautta tulisi vetämään

päivän valoon sellaista, joka kärsii joutumisestaan kosketukseen

ulkomaailman kanssa, tarkoitan tuota ihmisen sisimmässä piilevää

persoonallista uskonelämää. Ja toiselta puolen niiden kautta nuoriso,

jolla on elämä edessään, ja jonka tehtävänä olisi ennen kaikkea

valmistua kunnollisiksi työntekijöiksi ja valppaiksi taistelijoiksi

jalojen aatteiden puolesta, voi joutua luonnottomasti kiihottuneeseen

uskonnolliseen mietiskelyyn, joka voi sen johtaa monella lailla

harhaan.

Mielelläni tunnustan, että jalot periaatteet elähdyttävät

kristillisten nuorisoliikkeiden johtohenkilöitä, ja niillä on

epäilemättä hyvä ja hyödyllinenkin vaikutuksensa. Mutta tahdon

kumminkin sanoa sinulle mielipiteeni niistä, jotta käsittäisit minkä

vuoksi en ole suorastaan liittynyt niiden kannattajiin ja jotta

samalla huomaisit, että täydellisesti käsitän sinun menettelysi.

Hartaasti toivoisin, että sinussa kasvaisi elävä Jumalan tunteminen

ja voimakas hengellinen elämä, mutta luulen, että sillä on sinussa

suurempi kehittymisen mahdollisuus eläessäsi uskonnollista elämääsi

erillään tovereistasi.

Heille ehkä on parempi toisin. Emme saa asettua heidän tielleen,

vielä vähemmin heidän tuomarikseen.

Minulle on ollut hyvin mieluista saada kerran tilaisuutta ja aihetta

kirjoittaa sinulle näistä asioista. Toivoakseni me vielä monta

kertaa saamme vaihtaa mielipiteitä toistemme kanssa elämän vakavista

kysymyksistä.