Äiti osasi oikein arvata! Vaikka hän pari viikkoa sitten oli kuullut
mummon sairastamisesta, ei hän voinut aavistaa, että tauti olisi
kuolemaksi. Hänestä oli tuntunut niin mahdottomalta tuo ajatus, että
mummo olisi kuollut. Kummallista se on: vaikka järki sanoikin, että
liki kahdeksankymmentä vuotta elänyt ihminen jo on ikänsä lopussa,
niin sittenkään Kaarina ei voinut ruveta itselleen kuvailemaan mummon
mahdollista kuolemaa. Lapsena hän usein oli ajatellut, että mummo oli
heille aivan välttämätön, koska hän heille aina sukkia kutoi. Nyt hän
tiesi, että oli niitä olemassa toisiakin sukankutojia. Nyt hänestä
tuntui vain, että mummo oli heille välttämätön, koska hän kerran oli
olemassa. Kumminkin hän oli poissa. Ei koskaan hän enää saisi auttaa
häneltä päällystakkia ja laitella hänelle oikein mukavaa istuinta
keinutuoliin. Ei koskaan hän saisi nähdä hänen ystävällisiä kasvojaan,
ei hänen ääntänsä kuulla eikä taas saattaa häntä ovelle, kun hän läksi,
sauvaansa nojautuen, astumaan kotiinpäin.
Kauan Kaarina istui ja itki muistellessaan mummoa, jolle hän olisi
tahtonut olla hyvä ja ystävällinen. Mutta vaikka hän olisi sitä
tahtonutkin, niin ei hän saanut sitä tehneeksi niin paljon kuin olisi
pitänyt. Omia hommia oli hänellä usein esteenä, kun olisi pitänyt mennä
mummon luo, ja kun mummo heillä kävi, niin silloinkin milloin läksyt,
milloin muut puuhat estivät häntä mummon luona olemasta. Nyt oli
myöhäistä katua!
Sitten hän taasen otti esiin kirjeen ja luki sen uudelleen. Ensimäinen
tehtävä oli nyt uuden puvun hankkiminen. Miksi äiti tahtoi, että hänen
tuli hankkia musta hame? Olihan mustan puvun käyttäminenkin joutava
ulkonainen surun ilmaisutapa! Mutta koska äiti niin tahtoi, niin
täytyihän hänen hankkia tuo puku. Kuinkahan hän nyt oikein kysyisi
tädiltä neuvoa? Ei hän voinut vaatia tätiä mukaansa kauppoihin, ja
mallitilkkujen pyytäminen oli niin vaikeata. Se kai nyt kuitenkin oli
tehtävä.
Seuraavina päivinä kuluivat kaikki hänen vapaat hetkensä kankaan
valitsemiseen, ompelijan hankkimiseen ja puvun koettelemiseen. Täti
antoi hänelle hyviä neuvoja ja kaikki onnistui hyvin.
Heti tästä puuhasta päästyään oli hän päättänyt mennä
diakonissalaitokselle Taimia tapaamaan. Oli lauantai-iltapuoli, kun hän
läksi astumaan Kaisaniemen puistoa kohti, jatkaakseen sitten matkaansa
sen läpi ja pitkin Töölöön lahden yli menevää rautatiepengertä
Eläintarhassa sijaitsevalle diakonissalaitokselle.
Liike Helsingin kaduilla oli ollut vilkkaimmillaan. Kaisaniemessä
tuli vielä muutamia henkilöitä vastaan, mutta sen jälkeen vain ani
harva silloin tällöin. Kun Kaarina saapui diakonissalaitoksen eteen,
alkoi jo hämärtää, ja sisään astuessa olivat käytävät jo valaistut.
Eräs diakonissa sinivalkeassa puvussaan tuli häneltä kysymään ketä
hän haki. Kun Kaarina oli sanonut Taimin nimen, lupasi hän mennä
ylihoitajattarelta kysymään millä osastolla Taimi makasi. Siinä
istuessaan ja odottaessaan vastausta näki hän useitten diakonissojen
kulkevan ohitsensa. Tuolla tuli kaksi sisarta vastakkaisilta tahoilta.
Vastaantullessaan he suutelivat toisiansa. "Jumalan rauhaa! Miten sisar
nyt on voinut?" — "Herralle kiitos, hyvin!" — "Herran haltuun, sisar!"
— "Samoin, sisar!" Taas he suutelivat toisiaan ja erosivat kevein,
tuskin kuulumattomin askelin, kuten olivat tulleetkin.
Kohta sen jälkeen tuli Kaarinan luo pitkä, hieman rokonarpinen sisar,
joka pyysi hänet tulemaan neiti Taimin luo. Kaarina kulki hänen
jäljessänsä ensin pitkin käytävää, sitten toiseen kerrokseen ja
taas käytävää pitkin. Vihdoin he saapuivat saliin, jossa oli neljä
sänkyä, ja yhdessä niistä makasi Taimi. Hän ei ollut ensinkään sairaan
näköinen. Hänen poskensa olivat päinvastoin punakammat kuin ennen, ja
kun hän näki Kaarinan, loistivat hänen pienet silmänsä ilosta.
"Äiti kirjoitti, että olet sairas ja että tulisit tänne makaamaan.
Miten sinä nyt jaksat?"
"Minun oikeaa jalkaani, tiedäthän, joka viime talvena oli kipeä, taas
alkoi pakottaa. Kyllä minä luulen, että se olisi tullut kotonakin
terveeksi, mutta tässä minä yhtäkaikki olen. Kun kirjoitat äidillesi,
niin kiitä häntä kaikesta!" Taimi hyrähti itkuun.