III

Melua, kolinaa ja jyskettä, savua ja katkua, kellojen kilinää ja

torvien toitotuksia! Aivan olivat korvat mennä lumpeen.

Kun Kaarina käveli kadulla täytyi hänen huutaa, jotta vierustoveri

eroittaisi hänen puheensa. Vastaantulijoita hän siinä hiukan häpesi,

mutta mikäs auttoi.

Kyllähän kotikaupungin kaduilla joskus oli hälinää, mutta ainoastaan

määrätyillä paikoilla, missä kadut olivat kivitetyt, ja ainoastaan

pahimman liikkeen aikana aamupäivällä. Mutta täällä, oli aamu tai

ilta, aina näytti sitä riittävän. Ja kadun yli astuessa tuli vilkaista

oikealle, vasemmalle, eteen ja taaksepäin, ettei vain joutuisi pyörien

alle. Varsinkin nuo leveäpyöräiset automobiilit olivat kuin hirvittäviä

petoja, ja raitiovaunutkin, vaikka ne kulkivat määrätyillä radoillaan,

herättivät hänessä pelon tunteita.

Kaarina ei voinut olla ihmettelemättä sitä, että kulkijat yleensä

liikkuivat niin levollisesti, kuin ei pelon aihetta olisi ollut

likimaillakaan, ja kumminkin, jos jalka olisi luiskahtanut kadun yli

mennessä, niin kuoleman vaara olisi ollut edessä sillä samalla hetkellä!

Kaarina oli matkalla koulusta kotiin. Seuraavassa kadunkulmassa hänen

ja toverinsa tiet erosivat ja hän jatkoi yksin matkaansa. Hänen

mielessään pyöri ajatuksia, mutta katuhälinän vuoksi hän ei voinut

niitä itselleen selvitellä. Vasta kun hän tuli asuntoonsa ja pieneen

huoneeseen, jossa hänellä oli naisylioppilas asuintoverina, sai hän

aikaa rauhassa miettiä tänä päivänä saamiaan kokemuksia.

Hän oli vasta muutamia päiviä ollut koulussa tutkinnon jälkeen, jonka

hän kutakuinkin oli suorittanut. Uusien opettajien tapa kysellä ja

kuulustella tuntui hänestä vielä oudolta ja monessa suhteessa tuntui

koulunkäynti toisenlaiselta, kuin ennen. Siellä tyttökoulussa hän oli

vähitellen saavuttanut varman aseman opettajiin nähden. Opettajiin oli

aikaa myöten juurtunut käsitys, että hän oli ahkera ja osasi läksynsä,

ja ollakseen rehellinen, täytyi hänen tunnustaa, että hän oli joskus

käyttänyt väärin saavuttamaansa luottamusta.

Hänelle sattui joskus, ettei hän ollutkaan aivan varma asiastaan,

taikka sattui niin, että hänen ajatuksensa kesken kaikkea lähtivät

kulkemaan omia teitään, ja kysymyksen kaikuessa hän ei saanut niitä

heti kootuksi ollakseen valmis oikein vastaamaan, mutta hän viittasi

kumminkin. Omituista kyllä, hän ei kertaakaan joutunut kiinni, mutta

hän tunsi kumminkin salaista häpeää, muistellessaan näitä tapauksia.

Kun hän nyt huomasi olevansa uutena tulokkaana, usein toisenlaisten

vastauksien antamiseen tottuneena, opettajien tarkan silmälläpidon

alaisena, niin hänen täytyi lukea läksynsä huolellisemmin kuin ennen ja

aina olla valpas vastaamaan.

Uusien toverien joukossa monet olivat iloisempia ja vilkkaampia

ja jutteluissaan terävämpiä, ja monessa suhteessa he tuntuivat

kehittyneemmillä, kuin entisistä tovereista hauskimmat ja viisaimmat.

Kouluelämä täällä olisi häntä tyydyttänyt monta vertaa enemmän kuin

ennen, jollei paria seikkaa olisi ollut, jotka tuntuivat hänestä

vierailta ja vastenmielisiltä.

Seurustelu poikien ja tyttöjen kesken oli yleensä täysin toverillista,

"meidän pojat" eivät olleet "kavaljeereja" tyttöjen silmissä ja "meidän

tytöt" olivat poikien mielestä jotain muuta kuin tavalliset tytöt.

Olivatko ne huonompia tai parempia, se oli sivuseikka, pääasia vain,

että turhanmoinen keikaileminen heidän edessään ei tullut kysymykseen.

Tämä vaikutti Kaarinaan omituisen vapauttavasta Hän oli

tyttökouluaikanaan tuntenut jonkunlaista puutetta toverielämässä,

samoinkuin seurustelussa poikien kanssa. Hän ei silloin kyennyt

itselleen selvittämään, mitä hän oikein kaipaisi, mutta nyt hän

luuli huomanneensa, että molemmissa oli yksipuolisuutta, joka

yhteiskoululaisten kesken oli suurimmaksi osaksi poispyyhittyä. Tässä

ympäristössä esiintyi sen tähden kahta räikeämpänä se tapa, jolla

muutamat yläluokkien pojat ja eräät alemmilla luokilla olevat sievät

ja keimailevat tytöt seurustelivat keskenään. Kaarina sattui kerran

kuulemaan heidän keskeisiä juttelujaan ja hän hämmästyi sanomattomasti.

Hän ei koskaan ollut voinut mielessään kuvitella, että nuorten

keskustelut olisivat voineet pukeutua sellaisiin muotoihin.

Mitä he puhuivat oli sivuseikka, eikä niillä sanoilla oikeastaan

ollutkaan muuta sisällystä kuin että ne verhosivat koko maailman täynnä

alhaisia tunteita ja ajatuksia.

Kaarina ei koskaan ollut voinut käsittää, mistä johtui muutamien

opettajien pelko kaikkea sitä vastaan, mitä kutsuttiin rakkaudeksi,

vielä vähemmän hän oli käsittänyt niitä yhdenikäisiä tyttötovereita,

jotka tunsivat suoranaista vastenmielisyyttä kaikkia poikia kohtaan.

Hänen mielestään rakkaushaaveet olivat kuin kukkasia ajatusmaailman

nurmikolla, ja hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että tytöillä

oli ihanteensa, ainoastaan sen vuoksi, että elämä niiden kautta sai

kirkkaamman loisteen ja jokapäiväiset työt niiden kautta kadottivat

raskaan vaikutuksensa. Hän tosin ei vielä ollut omaa ihannettaan

löytänyt, mutta hän odotti sen saapuvaksi ja tämä toivokin jo mieltä

virkisti.

Mutta niiden huomioiden jälkeen, jotka hän nyt teki, hän ei oikein

tiennyt mitä ajatella. Tuntui aivan kuin hänen silmiensä edessä olisi

vedetty alas verho, ja sen takaa näkyi sellainen puoli elämästä,

jonka hän kyllä oli aavistanut olevaksi, mutta jonka hän luuli olevan

jossain kaukana piilopaikoissa. Nyt hän aavisti sen osaksi asuvan hänen

edessään, hänen lähimmässä ympäristössään, ja hän tunsi, että se puoli

oli voimakas osa elämästä, niin voimakas, että hän joutui aivan ymmälle

kuvitellessaan mitä se oikein oli ja mihin se voi johtaa. Hän tunsi

itsensä voimattomaksi ja valmistautumattomaksi sitä vastaan. Ja sitä

hänen kumminkin olisi pitänyt tehdä, tunsi hän.

Toinen tuskallisesti vaikuttava huomio oli se, että suuri osa

tovereista laiskuutensa ja laimean lukuharrastuksensa johdosta oli

oppinut turvautumaan lunttailemiseen jos jossain muodossa. Ei yksikään

tovereista näyttänyt sitä kummastelevan, vielä vähemmin paheksivan.

Kaikilla se oli tiedossa, mutta siitä huolimatta kaikki opettajien

edessä esiintyivät niin rehellisen näköisinä, aivan kuin heillä ei

koskaan olisi ollut mitään vilppiä mielessä.

Kaarina oli heti ensi päivänä päättänyt puhua siitä tovereille. Hän ei

voinut uskoa muuta kuin että heidän täytyisi hävetä tätä asiata, kun

hän vieraampana tulisi siitä muistuttamaan.

"Toisena päivänä hän sen tekisi!" ajatteli hän koulusta kotiin

lähtiessään.

Kun tuli seuraava päivä, tunsi hän itsensä sitä vastoin epävarmemmaksi.

Mitähän he hänestä ajattelisivat? — Oliko hän sitten niin täydellinen,

että hän olisi oikeutettu heitä moittimaan ja tuomitsemaan? —

Sanomatta se vieläkin jäi.

Mutta tänä aamuna hän oli lujasti päättynyt sen tehdä, käyköön sitten

miten hyvänsä, tapahtukoon mitä tahansa. Ja hän sanoi sen. Heti

ensimäiselle välitunnille päästessä hän nousi ylös, ennenkuin yksikään

tovereista oli ehtinyt luokasta poistua.

Hän ei oikein tarkkaan enää muistanut mitä hän sanoi. Hän oli ensin

koettanut olla tyyni, mutta kohta hän sittenkin puhui kiivaasti. Hän

oli tuntenut kuinka veri nousi päähän. Hän oli kiihtynyt kiihtymistään

ja vihdoin olivat kyyneleet tunkeneet esille.

Ei kukaan ollut sanonut mitään, hän oli seisonut pulpettinsa edessä,

tohtimatta kohottaa katsettaan sen kannesta. Kun hän oli sanottavansa

sanonut ja katseli eteensä, huomasi hän hämmästyksekseen, että suurin

osa luokasta oli hiipinyt ulos, ainoastaan muutamia tyttöjä seisoi

hänen edessään ja yksi heistä tuli hänen luokseen, otti häntä kädestä

ja sanoi:

"Hyvä se oli, mitä puhuit, mutta pelkään, ettei siitä ole paljonkaan

apua." Sitten hänkin poistui toisten kanssa, mutta Kaarinalla oli

olevinaan tekemistä pulpettinsa järjestämisessä ja hän läksi ulos

luokasta vasta sitten kun hän arvasi, että muut olivat eteisestäkin

poistuneet. Häntä sekä hävetti, että harmitti. Hän tiesi olevansa

oikeassa, mutta hän oli sittenkin nöyryytetty.

Välttääkseen omia luokkalaisiaan ryhtyi hän välitunnilla jutteluun

ensiluokkalaisten kanssa, yhtyi vihdoin heidän palloleikkiinsä ja astui

tunnin alkaessa viimeisenä kaikista takaisin luokkahuoneeseen.

Kun hän koulupäivän päätyttyä raskain mielin astui koulutietä

kotiinpäin, kuuli hän jonkun takanaan sanovan nimensä. Siinä tuli

Martta, eräs kahdeksasluokkalainen. Hän oli Kaarinan mielestä niin

rehellisen näköinen tyttö, että hänen oli verrattain helppo rohkaista

mieltään ja hänelle kertoa tämänaamuinen tapahtuma. Ilokseen hän

huomasikin, että Martta hänet täydellisesti ymmärsi. Hänkin oli

koettanut omalla luokallaan vaikuttaa samaan suuntaan. Hänelle oli

sanottu, että oli mahdotonta nykyaikoina tulla toimeen aivan ilman

lunttaamista, läksyt olivat muka liian pitkät, ne ja ne vanhemmatkin

ihmiset olivat monta kertaa sitä valitelleet, ja surkutelleet sitä

työtaakkaa, mikä nykyään on koululaisten hennoilla hartioilla. Aivan

ilman vaikutusta tovereihin hän ei kuitenkaan uskonut olevan, että

asiasta heille huomautti. Hänen luokallaan oli kuitenkin muutamia,

jotka tästä pahasta tavasta olivat kokonaan luopuneet.

Martan puhelu saattoi Kaarinan mielen keveämmäksi, mutta nyt taas, kun

hän istui kotona, painoivat ajatukset häntä raskaasti ja elämä tuntui

hänestä kummalliselta ja käsittämättömältä.

Palvelustyttö tuli kutsumaan hänet päivällisille. Siellä he

olivatkin jo kaikki muut koolla; ylioppilaat, polyteknikkolainen,

jatko-opistolaiset ja pikkupojat. Pöydän päässä seisoi emäntä, pyöreänä

ja hymyilevänä, pitsimyssy parhaimmassa asennossaan, antaen Kaarinan

sisääntullessa nuorelle joukolle viittauksen istuutumisen merkiksi.

Kaikki kävivät pöytään, ainoastaan polyteknikkolainen seisoi vielä

pystyssä. Hän katseli vastapäätä olevan ikkunan läpi ulos kadulle ja

ivallinen hymy liikkui hänen huvilla huulillaan.

"Tuossa maisteri Heikkilä taasen astuu neiti Alhon kanssa. Aina ne

kaksi ovatkin yhdessä. Aina he hommaavat ja häärivät, luulevat muka

maailmaa parantavansa, mutta eipä siitä juuri jälkeä näy!" sanoi hän

pilkallisesti naurahtaen. Sitten hänkin kävi pöytään.

"Ovatkohan he kihloissa?" kysyi yksi jatko-opistolaisista.

"Semmoinen vanhapiika! Johan hän sopisi maisteri Heikkilän äidiksi!"

vastasi toinen.

"Mitä varten he sitten aina yhdessä kävelevät?" kysyi yksi pikkupojista

uteliaasti.

Polyteknikkolainen ei pannut huomiota näihin kysymyksiin, vaan jatkoi:

"Raittiutta he saarnaavat ja sitä ikuista kristillistä siveellisyyttä

ja kuka ties mitä kaikkia jaloja ja ihanteellisia aatteita. Kaikkea

sitä mitä ihmiset yleensä pitävät taiteellisena, he arvostelevat oman

ankaran mittapuunsa mukaan. Ei heidän silmissään saa armoa muut kuin

heidän kaltaisensa suunpieksijät ja maailmanparantajat!"

Nais-ylioppilas, Kaarinan huonetoveri, tarttui nyt puheisiin:

"Minä luulen että he kumminkin tarkoittavat kaikkein parasta!" sanoi

hän hiukan arastellen.

"Mutta mitä varten tehdä itsensä naurettavaksi ihmisten silmissä?

Katupojatkin osottavat heitä sormella ja sanovat: tuossa se

raittiuspari taas marssii!" sanoi polyteknikkolainen halveksivasti. Hän

jatkoi sitten:

"Neiti Alhon nuorempi sisar on nyt vielä aivan tavallinen ihminen.

Mutta jahka hän tulee vanhemmaksi, niin saattepa nähdä, että hän on

aivan samanlainen inhottava olento kuin tämäkin Heikkilän toveri.

Varokaa vain, pikkupojat, ettei joku teistä joudu hänen ansoihinsa!"

Useat nauroivat ja pikkupojat katsoivat hämmästyneinä toisiaan.

Emäntä punastui ja ryhtyi puolustamaan neiti Alhoa. Hän oli kuullut

kerrottavan, että tämä oli erittäin avulias köyhille, ja usea

työmiesperhe, joka ennen, perheenisän juoppouden tähden, näki nälkää,

oli kurjuudesta pelastunut sen kautta, että mies, neiti Alhon avulla,

oli tullut raittiiksi.

Polyteknikkolainen ei enää puuttunut puheisiin, ja keskustelu

siirtyi tuleviin konsertteihin ja teatteriin, sekä siitä sitten taas

henkilökohtaisiin arvosteluihin, kosketellen huomatumpia heidän

tuttavapiirinsä jäseniä.

Tämänsuuntaisia olivat heidän keskustelunsa ruokapöydässä miltei

säännöllisesti. Kun nuoret kiihtyivät aiheettomaan moittimiseen ja

ivailemiseen, niin emäntä koetti sitä jonkinverran hillitä, mutta

muuten sai juttelu kulkea omaa latuansa. Ei koskaan löydetty, tuskinpa

haettiinkaan mitään yhteistä ainetta, joka voisi kaikkia innostaa,

ei edes tyyneesti harkittua keskustelua opintojen alalta, jossa

kuitenkin ainakin joillakuilla olisi ollut yhteistä pohjaa. Toinen

pikkupojista oli ainoa, joka mitä suurimmalla innostuksella joskus

puhui luonnontieteellisistä retkeilyistään ihailemansa nuoren opettajan

seurassa.

Tällä kertaa Kaarina tunsi tavallista selvemmin, että hän oli vieras

tässä piirissä. Kun toiset pöydästä noustua vielä jäivät ruokasaliin

kahvikuppiaan odottelemaan, erosi hän seurasta ja vetäytyi omaan

huoneeseensa.

Kuinka toisenlainen olikin se ilmakehä, joka häntä kotona ympäröi! Ei

sitä hyvää harrastusta, joka ei saavuttanut vanhempien kannatusta,

ja itsensä uhraavat, hiljaisuudessa tahi julkisuudessa toimivat

jaloaatteiset henkilöt saivat heiltä aina lämpimintä myötätuntoa

osakseen. Jos kenenkään, niin juuri heidän pieniä virheitään ja

inhimillisiä puutteellisuuksiaan koetettiin lieventää. Suurimpina ja

kunnioitettavimpina heidän silmissään esiintyivät ne henkilöt, jotka

osottivat uskallustansa toimia toisin kuin "muut ihmiset", jos heidän

omatuntonsa niin vaati.

Toiselta puolen saivat kyllä ankaroita sanoja osakseen, varsinkin

isän puolelta, ne jotka hänen ymmärryksensä mukaan itsekkäisissä

tarkoituksissa puuhasivat, ne jotka esiintyivät enemmän tai

vähemmän valheellisina, eikä suinkaan hän säästänyt niitäkään,

jotka raukkamaisina alistuivat "yleisen mielipiteen" vaatimusten

kannattajiksi, vaikka heillä oli edellytyksiä toimimaan uskollisina

periaatteilleen.

Siellä, kotona, hän hengitti vapaasti, ja usein vanhempien keskusteluja

kuultuaan hän tunsi sisällisesti kasvaneensa, oli aivan kuin omituinen

voima olisi virrannut hänen suonissaan.

Täällä hän tunsi painostusta ja masennusta. Ehkä se syntyi siitäkin,

että hän tunsi ajattelevansa toisin kuin muut, mutta ettei hän saanut

ajatuksiaan ilmaisseeksi. Hän tunsi olevansa raukkamainen, sillä hän,

joka usein oli tehnyt itselleen pyhiä lupauksia, että hän uhraisi

itsensä isänmaalleen ja kansalleen, ei itse asiassa ollut uhrautumisen

taidossa, pienimmässäkään, tuskin alkuun päässyt. Ja nyt kun hän

kuuli ivapuhetta toisesta, joka todella oli jotain uhrannut ja tehnyt

kanssaihmistensä hyväksi, puuttui häneltä rohkeutta nousta puolustamaan

vääryyttä kärsivää. Tätä ajatellessaan hänen täytyi hävetä itseänsä.

Kaarina istuutui omalle puolelleen sitä pöytää, joka oli hänen ja

huonetoverinsa yhteinen. Hän oli koulusta tultuaan syönyt päivällisen

ja kävi nyt lukemaan kirjettä äidiltään.

"Kaarina kulta!

Vihdoinkin tiedän, että kirjeeni pääsee luoksesi sinne Helsinkiin,

ja voin siis ruveta kertomaan kuulumisia täällä sen viikon ajalta,

jolloin yhteys pääkaupungin kanssa on ollut kaikin puolin katkaistu.

Ennenkuin käyn kirjoittamaan muusta, tahdon sinulle kertoa jotakin,

joka on sinulle odottamatonta kuulla. Meidän vanha rakas mummomme on

päässyt ijäiseen rauhaan. Hän sairastui lakkoviikon toisena päivänä,

ja kun vapauden kellot soivat ja kansa kulki juhlasaatossa laulaen

ja soittaen, seisoimme hänen kuolinvuoteensa ääressä todistamassa

hänen henkensä muuttoa valon ja vapauden asuntoihin. Kaipauksen

kyyneliä me nyt vuodatamme, sillä olihan hän meille kaikille rakas,

ja erittäinkin minulle, hänen nuorimmalle tyttärelleen. Mutta

voimme samalla iloita siitä, että hän on hyvän päivätyön tehnyt ja

jättänyt meille hyvän ja kauniin muiston itsestään ja monta suurta

ja hyödyllistä opetusta. Jos sinäkin, tyttöseni, olet minulta hyviä

neuvoja saanut, niin muista, että monen monta, ehkä parhaimmat

on sinun mummosi ensin minulle antanut. Hän ei ollut lukenut

tieteellisiä teoksia, mehän monta kertaa naurahdimme, kun hän meille

näytti oppikirjojaan, joita hän lapsena luki, ja kertoi mitä tietoja

hän koulussa pääasiallisesti oli saanut. Mutta hän oli lukenut elämän

suurta kirjaa ja lukenut sitä niin, että hän oli sen ymmärtänyt, ja

hän osasi siitä, minkä hän oli oppinut, jakaa tietoja muillekin,

etupäässä lapsilleen. Elämän kirja on niinkuin raamattukin, moni sitä

lukee, harva sitä oikein ymmärtää, eikä yksikään ole niin viisas kuin

se, joka on ymmärryksellä ja kauan molempia lukenut. Ne kuuluvat

yhteen yhtä hyvin kuin laillinen järjestys ja yhteiskuntaelämä.

Auttamattomasti yksipuolinen on se, joka tutkii toista, mutta

laiminlyö toisen seuraamista avosilmin ja ymmärryksellä.

Sinä et ehkä vielä oikein tätä käsitä, mutta toivon, että vielä tulet

sen ymmärtämään.

Nyt lakkoviikolla oli meillä oivallinen tilaisuus nähdä kuinka

käy, jos historiallisella pohjalla kehittynyt laillinen järjestys

yht'äkkiä sysätään syrjään yhteiskunta-elämästä. En huoli ruveta

kertomaan yksityiskohtaisesti tapahtumista täältä, koska niistä

on luettavana meidän lehdessämme kaikki mitä tiedämme, ja sieltä

saat niistä asioista tiedon. Pää-asia on nyt vain, että kun tämä on

ohi, niin kaikki huokaavat helpotuksesta ja iloisemmin kuin ennen

askaroivat jokapäiväisissä toimissaan.

Mummon hautajaiset ovat ensi tiistaina. En tahdo kehoittaa sinua

tänne tulemaan, koska tiedän, että sinulle on tärkeätä nyt

ensimäisellä lukukaudella olla mukana joka tunti. Onhan tämä

ulkonainen meno vain, täytyyhän meidän se myöntää, kun järkevästi

asiata ajattelemme.

Sinä saat hankkia itsellesi jotain käytännöllistä mustaa vaatetta

jokapäiväiseksi leningiksi (hyvä musta leninkisihän sinulla

on kunnossa paremmaksi puvuksi). Suruharsoa sinun ei tarvitse

hankkia. Kuten tiedät, en minä hyväksy niiden käyttämistä enkä ole

itsellenikään sellaista hankkinut.

Sitten vielä yksi asia. Taimi on kovasti sairas. Se viimevuotinen

tauti on taas uusiintunut ja muutamat rouvat ovat yhdessä lupautuneet

maksamaan hänen matkansa Helsinkiin ja olonsa Diakonissalaitoksella.

Niin kohta kun hänelle ilmestyy matkatoveri, joka hänet vie perille

saakka, lähtee hän matkaan. Tietysti sinä käyt joskus häntä

katsomassa!

Vielä, oletko käynyt Anderssonin ja Molanderin tätien luona? Jos et

ole, niin mene ensi pyhänä ainakin toiseen sukulaispaikkaan ja muista

sanoa minulta terveiset!

Kirjoita nyt kohta ja kerro tarkoin voinnistasi. Tiedäthän, että sekä

isä että minä ajatuksissamme seuraamme sinua ja tahtoisimme kuulla

kaikista asioistasi.