Ei hän mitenkään saanut kirjettä sen pitemmäksi venymään; olisi sen nyt
kumminkin oikeastaan pitänyt olla vähän pitempi. Kaarina luki Hellin
kirjeen vielä kerran läpi ja sen jälkeen oman kirjeensä. Tyytyväisyys
palasi häneen. Sisälsihän tämä kirje kumminkin oikeata asiaa paljoa
enemmän kuin Hellin kirje. Kyllä hän saa olla tyytyväinen! Näin
päätellen hän taittoi kirjeen, pisti sen kuoreen, kirjoitti osotteen ja
sulki kirjeenkuoren. Sen tehtyään hän huoahti helpotuksesta, nousi ylös
ja teki muutamia voimakkaita hengitysliikkeitä.
"Olisi kumminkin toista, jos minulla olisi olemassa joku toveri, jolle
voisi kertoa kaikki tunteensa ja ajatuksensa aivan avomielisesti",
Kaarina ajatteli näin istuutuessaan ikkunan ääreen ja katsellen ulos
puutarhaan. — Jos olisi voinut kertoa nekin ajatukset, joita hänessä
herättivät tämänkesäiset kauheat valtiolliset tapaukset, niistä
johtuneet vapautuksen ja pelonsekaiset tunteet. Einin kanssa hän ei
näistä asioista vaihtanut sanaakaan. Eikä hän voinut muutenkaan puhua
Einille siitä, mikä syvimmällä sydämessä liikkui. Eini ei olisi häntä
ymmärtänyt, sen hän tunsi vallan hyvin.
Entä jos hän nyt alkaisi toteuttaa sen ajatuksen, jota hän jo
vuosikauden oli hautonut. Jos hän alkaisi kirjoittaa päiväkirjaa! Joka
päivä kun jonkun rivin kirjoittaisi, ja kun olisi aikaa ja ajatukset
olisivat paljon painamassa, niin hän kirjoittaisi pitemmältä.
* * * * *
Vaan ei tässä nyt ollut aikaa istua kovinkaan kauan miettimässä.
Huomennahan tulee setä ja hänen morsiamensa, Svea Öster. Vihdoinkin
setä tuli taas heillä käymään! Ja sulhasmiehenä!
Setä oli liki neljäkymmentä vuotta vanha ja isällä oli jo kauan
ollut suurena huolena, että hän jäisi vanhaksipojaksi. Mutta vihdoin
tänä kesänä oli tullut tieto, että hän oli mennyt kihloihin. Kuin
eilispäivän tapahtumana Kaarina muisti, kuinka isä riemastui lukiessaan
kihlakortit. Hän oli siinä samassa hetkessä tahtonut saada uutisen
kerrotuksi äidille, mutta äiti oli sattumalta aitassa ja isä sai
turhaan hakea häntä huoneista, verannalta ja pihalta. Kun äiti vihdoin
Mandan hakemana saapui, oli hän niin hengästynyt ja hätääntynyt, että
hänen täytyi käydä penkille istumaan ennenkuin jaksoi kysyä: "Mitä
on tapahtunut?" Hän luuli, että posti oli tuonut jonkun äkillisen
surusanoman.
Kuultuaan mitä asia koski ilostui äitikin, suuteli ja onnitteli isää,
aivan kuin isälle olisi itselleen jotain erinomaista tapahtunut.
Sitten tuli kirje sedältä, jossa hän kertoi tarkoin morsiamestaan ja
tutustumisestaan häneen ja lopuksi hän lupasi tulla heille Sveaansa
näyttämään.
Svea Öster, niin peräti ruotsalaiselta tuo nimi hänestä sointui.
Olikohan hän ruotsinmielinen?
Näissä ajatuksissaan oli Kaarina järjestänyt kirjat ja sanomalehdet
tuvan seinähyllyllä ja meni sen tehtyään ulos tarkastamaan kukkalavoja,
joissa ei saisi olla ainoatakaan rikkaruohoa vieraiden tullessa.
Paljonpa niitä taas oli kasvanutkin, voi, voi sentään! Miksi kummalla
niillä oli niin suuri itämisen ja kasvun voima, vaikka ne olivat niin
tarpeettomia kasveja? Mikä olisi kukkia hoitaessa, jos ei rikkaruohot
aina olisi kiusaamassa. Ja muutamat niistä ovat niin sitkeähenkiset,
että jos et koko juurta saa kiskotuksi, niin jo nousee parin päivän
perästä uusi entisen tilalle.
Kuinka hän nyt kauneimmin koristaisi huoneet nuoren kihlatun parin
tuloksi? — — — Tupaan hän hankkisi männyn oksia, niitä hän asettaisi
nurkkiin ja oven yläpuolelle pari kimppua. Pöydälle hän laittaisi
kukkavihkon tuoksuavista kukkasista, ja Svean valokuvan, jonka setä
oli lähettänyt, hän ympäröisi puolanvarvuista tehdyllä seppeleellä.
Sekä sedän että hänen morsiamensa yöpöydälle hän asettaisi lemmikkejä
lasiin, noita oikeita rantalemmikkejä, jotka ovat kaikista lemmikeistä
kauneimmat.
Löytyisiköhän vielä ruusuja?
Kaarina meni katsomaan syvemmältä ruusupensaitten sisältä, ja toden
totta sieltä löytyi vielä muutama nuppu. Varmaankin hän vielä niitä
saisi molempien rintaan yhden!
Kun setä morsiamineen istahti kahvipöytään laivalta tultua seuraavana
päivänä, pisti Kaarina kummankin rintaan juuri puhkeamaisillaan olevan
vaaleanpunaisen ruusunnupun.
Puolijuosten hän oli rientänyt kotiinpäin laivarannasta, josta vieraat
olivat lähteneet ajaen. Mielessä koko matkan väikkyi pikimältään
näkemänsä sedän morsiamen viehättävä ulkomuoto. Hienopiirteiset kasvot
miellyttävine ilmeineen, koko olento ja aistikas, koristelematon
puku muodosti niin kauniin kokonaiskuvan, että Kaarina oli aivan
ihastunut. Hän tunsi itsesoimauksia, siitä, että oli takertunut Svean
ruotsalaiseen nimeen ja ennakolta jonkunlaisella epäluulolla häntä
ajatellut. — Hän oli hieno ihminen ja sivistynyt ihminen, sen näki
kaikesta! Hyvä hän varmaan myöskin oli, koska hän sedän karkealta
näyttävän pinnan alta oli voinut löytää hänessä asuvan kauniin sielun.
Kuinkahan hän, Kaarina, nyt vain voisi käyttäytyä, jotta hän ei
joutuisi häpeämään tämän uuden sukulaisensa edessä! Nämä ajatukset
olivat olleet hänellä koko matkan mielessä.
Sekin vähäinen rohkeus, mikä hänellä oli, hävisi kumminkin
tipotiehensä, kun Svea kiitokseksi saamastaan ruususta syleili
häntä, katseli häntä ystävällisesti ilmeikkäillä silmillään ja
suuteli otsalle. Veri nousi hänelle päähän ja hän ei voinut sanaakaan
sanoa. Nolona hän istuutui kahvipöytään eikä koko aikana uskaltanut
katsahtaakaan Sveaan päin, joka istui enimmäkseen vaiti tahi vastasi
aivan lyhyesti hänelle tehtyihin kysymyksiin.
Svean vaiteliaisuus taasen rohkaisi Kaarinaa, ja kun Svea nousi
ylös kahvipöydästä toisten mukana ja asettui seisomaan rappusten
luo verannan pylvästä vastaan nojaten aivan kuin tutkimalla
tarkastaen puutarhaa, arveli Kaarina, että hän ehkä mieluummin näkisi
sen lähemmältä ja tarjoutui hänelle sitä näyttämään. Iloisella
nyökkäyksellä suostui Svea hänen ehdotukseensa ja Kaarina kuletti hänet
joka paikkaan puutarhassa, kanatarhan ja takapihankin luo.
Puhelu luisti hitaasti, ja nyt vasta huomasi Kaarina, että Svea puhui
erittäin kankeasti, usein hän haki tavallisimpia sanoja ja kun ei niitä
löytynyt sanoi hiukan hämillään ollen ruotsalaisen sanan, jonka Kaarina
sitten vaistomaisesti suomensi.
Huonon suomenkielen puhuminen oli usein Kaarinaa loukannut, mutta
Sveaan nähden hän ei siitä tuntenut mitään vastenmielisyyttä,
päinvastoin hänen avuttomuutensa, kun hän takertui puheessaan, teki
hänet vielä rakastettavamman näköiseksi Kaarinan silmissä.
Eihän Svea itse ole syypää siihen, että hän on ruotsalaisen kasvatuksen
saanut ja miltei unohtanut sen suomenkielen taidon, jonka hän lapsena
on omistanut. Ruotsalaisissa seuduissa hän oli asunut kesilläkin,
ruotsiapuhuva oli koko hänen tuttavapiirinsä. Aivan tavaton into
suomenkielen oppimiseen olisi hänellä tarvinnut olla! Olisikohan ollut
oikeutta vaatia häneltä tällaista intoa? Ei Kaarina sitä voinut uskoa.
Ja taasen hänen epäilyksensä Svean suhteen tuntuivat kuin vääryyden
tekemiseltä häntä kohtaan!
Ennenkuin he palasivat verannalle toisten luo, tarttui Svea Kaarinan
molempiin käsiin, katsoi häntä silmiin ja sanoi: "Muista nyt, että
kutsut minua sinuksi, vaikka tulenkin olemaan sinun tätisi!" Svea oli
niin herttaisen näköinen tätä sanoessaan, että Kaarinan olisi tehnyt
mieli häntä puristaa ja suudella oikein sydämen pohjasta, ja pyytää
anteeksi epäilyksiään ja ajatuksiaan hänestä. Kumminkin hän vain
puristi takaisin Svean käsiä ja kuiskasi aivan hiljaa: "Kiitos!"
Setä oli kuuttatoista vuotta Sveaa vanhempi, mutta kun setä tuolla
istui Svean rinnalla, näytti siltä kuin hän olisi vähintäin kymmenen
vuotta nuortunut. Hänen kasvonsa olivat aivan kuin verevämmiksi
muuttuneet ja hänen onnesta säteilevät silmänsä loivat niihin erikoisen
iloisen leiman.
Kaksi päivää viipyi Svea heidän luonaan, ja vietettiin nämä päivät
niin hauskasti kuin suinkin. Käytiin kävelemässä näköalapaikkoihin,
soudeltiin järvellä ja juotiinpa yhdet kahvit saaressakin. Svea läksi
sitten kaupunkiin, viipyäkseen vielä pari päivää erään vanhan tätinsä
luona mutta setä jäi siksi ajaksi maalle.
Parempi olisi ollut, kun setäkin olisi mennyt Svean mukaan! ajatteli
Kaarina sen johdosta, mikä niinä päivinä tapahtui.
Näin se kävi! Isä ja setä menivät metsään, mutta siellä ollessa syntyi
heidän kesken väittely puolueasioista, ja seurauksena oli, että kun
he tulivat kotiin, eivät he enää vaihtaneet sanaakaan koko päivänä,
ja seuraavana aamuna setä läksi, ennenkuin toiset olivat nousseet.
Isän sanoista, äänenvivahduksista ja muutamista muista merkeistä pääsi
Kaarina täydelleen selville asian menosta, ja hänet valtasi outo,
raskas tunne.
Onko todellakin välttämätöntä, että erimielisyys puolueasioissa
erottaa veljen veljestä? — Ei, ei se voi olla mahdollista, ajatteli
hän, ei tässä voi olla mikään tosi ero kysymyksessä! Kun setä on ollut
jonkun ajan poissa, niin hän on tyyntynyt ja on meille taas sama
kuin ennenkin, ja isä, hän varmaan tyyntyy pikemminkin. Ei voi olla
mahdollista, että heidän välillään olisi tapahtunut mitään oikeata
särkymistä! He ovat molemmat kiivastuneet, kuten usein ennenkin. Kyllä
se laine laskee, kun tuuli tyyntyy!
Näin järki sanoi, ja Kaarina uskoi, että järki oli oikeassa, ja hän
tunsi kuinka paino rinnassa keveni.
Vielä hän kuitenkin olisi tahtonut tietää miten ja mistä syystä
erimielisyys kasvoi niin suureksi, mutta hän ei saanut rohkeutta sen
kysymyksen tekemiseen.
Eräs asia oli kumminkin Kaarinasta selvä, se nimittäin, että Svea ei
voinut olla aiheen antajana isän ja sedän väliseen erimielisyyteen.
Kaarina näki hänet taas edessään, kun hän seisoi laivassa hyvästellen
heitä kaikkia, tuulen heilutellessa hänen punaruskeita kiharoitaan,
jotka tunkivat esiin pienen matkalakin alta. Hänen kasvoissaan silloin
kuvastui niin paljon sydämellistä lämpöä heitä kohtaan, että oli
vallan mahdotonta ajatella hänen tuomitsevan heitä mielipiteitten
eroavaisuuden tähden. Ja viimeinen katse, jonka hän, pitkien
silmäripsien takaa, loi jäähyväisiksi sedälle, katse joka uhkui
rakkautta ja lempeyttä, sekin Kaarinan mielestä todisti, että Svea oli
syytön veljesten erimielisyyteen.
* * * * *
He olivat nyt viidennellä luokalla ja toverikunnan johtajina.
Tämä oli toverikunnan kokouksista kolmas syksyn kuluessa. Tytöt
kokoontuivat vähitellen. Johtajatar tuli, emännät valkeissa
esiliinoissaan ottivat hänet vastaan ja saattoivat salin perällä olevan
pöydän ääreen, joka aina oli opettajia varten varattu. Vielä tuli kaksi
miesopettajaa, neiti Kulmala ja rouva Heiniö, voimistelunopettaja. Kun
näytti siltä, ett'ei enää toisia opettajia saapuisi, päätettiin alottaa
ohjelma. Suurin osa tytöistä oli tähän saakka seisonut eteisessä,
nyt ne tulivat sisälle pitkänä yksitoikkoisena jonona ja istuutuivat
toisten pöytien ympärille asetetuille tuolille.
Kahden neljäsluokkalaisen nelikätinen soitto muodosti ensimäisen
ohjelman numeron. Sitten seurasi Taimin esitelmä urheilusta, pääasiassa
voimistelusta. Esitelmän jälkeen alkoi väliaika, jolloin emännät
tarjosivat opettajille teetä. Tytöt istuivat pienissä ryhmissä
jutellen. Kaarina, Eini ja Taimi istuivat vierekkäin. He keskustelivat
joulujuhlan viettämisestä.
"Meidän pitäisi kohta pitää kokous, jossa valittaisiin toimikunta
juhlaa varten, muuten emme saa mitään valmista!" sanoi Taimi.
Se oli toistenkin mielestä hyvä ehdotus, ja päätettiin, että ensi
lauantai olisi sopiva kokousaika. Kaikkien pitäisi siksi miettiä
ehdokkaita toimikuntaan ja ehdotuksia ohjelmanumeroiksi.
Heidän huomaamattaan oli neiti Kulmala lähestynyt. Hänen kookas
vartalonsa kohosi äkkiä heidän edessään ja pulleitten poskien
yläpuolelta hänen viekkaannäköiset pienet, vaaleanväriset silmänsä
säihkyivät, kun hän pidellen kömpelöissä sormissaan teekuppiaan istahti
heidän vieressään sattumalta tyhjänä olevalle tuolille ja sanoi:
"Te taisitte keskustella joulujuhlasta! Joko olette päättäneet, mitä
hankitte ohjelmaksi?"
"Me vasta päätimme pitää kokouksen, jossa asiasta keskustellaan",
vastasi Taimi ja heitti päänsä taaksepäin tuolla hänelle ominaisella
uhmailevalla tavallaan, joka aina loukkasi Kaarinaa.
"Milloin te pidätte kokouksen?" kysyi neiti Kulmala.
"Ei se vielä ole oikein päätetty!" vastasi Kaarina nopeasti. Hän tiesi
puhuvansa vastoin parempaa tietoansa, mutta hän ei millään muotoa olisi
suonut, että neiti Kulmala saisi tietää asiasta, sillä jos hän olisi
tietänyt, olisi hän saattanut kutsumattakin, aivan kuin sattumalta,
tulla kokoukseen. Tämä ei saisi tapahtua!
Toiset tulivat näistä sanoista vähintäin yhtä noloiksi kuin
Kaarina itse, ja kaikki istuivat vähän aikaa vaiti, katsellen alas
käsitöihinsä. Neiti Kulmala sillä välin joi teetään.
"Onko joku teistä ollut teatterissa tänä syksynä?" kysyi neiti Kulmala
vihdoin.
"En minä ole viitsinyt mennä, kun siihen aina on johtajattarelta
lupa pyydettävä!" vastasi Taimi, aivan tahallaan kiusaa tehdäkseen.
Hän tiesi, että neiti Kulmala oli teatterin suhteen aivan toista
mieltä kuin johtajatar. Hän suorastaan ihaili teatteria ja jumaloi
näyttelijöitä. Taimin sanojen johdosta tuli hänen kykynsä jatkaa
keskustelua kovalle koetukselle. Neiti Kulmala näyttikin huomanneen
Taimin tarkoituksen ja kääntyi vastauksen saatuaan hänestä pois ja
sanoi Kaarinan puoleen kääntyen:
"Minä näin toissa-iltana sinun vanhempasi teatterissa. Sinun äitisi on
harvinainen ihminen, jokapaikassa hän ennättää olla ja uhrata työtä ja
voimia kanssaihmistensä hyväksi. Ja isäsi sitten, ei ole sitä hyvää
yritystä tässä kaupungissa, jossa hän ei olisi mukana! — Mutta sanoppa
minulle, onko äitisi ollut sairas, hän oli minusta niin väsyneen
näköinen?"
Kaarina rupesi miettimään. "Pari viikkoa sitten hän makasi vuoteessa
muutamia päiviä, ei hän muuten tietääkseni ole ollut sairas!" vastasi
hän, samassa kun harmi kyti hänessä, sillä hän oli sattumalta saanut
vihiä siitä, että neiti Kulmala eräissä asioissa oli kannattanut juonia
hänen äitiään vastaan.
Samassa kuului emännän ääni: "Tytöt tulkoot viidenteen luokkaan teetä
juomaan!"
Helpotettuina nousivat tytöt ylös ja hyökkäsivät luokkahuoneeseen,
jossa pulpetit olivat sysätyt syrjään ja höyryävät teekupit asetetut
korokkeeltaan alas nostetulle opettajanpöydälle.
"Kaarina!" sanoi Eini varottavalla äänellä, "sinähän valehtelit neiti
Kulmalalle! Kuinka sinä uskalsit?"
Ennenkuin Kaarina ehti vastata tuli Taimi väliin sanoen:
"Se oli aivan oikein, mitä se asia häntä koski?"
"Täytynee meidän kumminkin pyytää häntä opettamaan meitä, jos me
aijomme jotain kuvaelmaa tai sen tapaista esittää", virkkoi Eini.
"Niinhän ne ovat aina ennen tehneet, ja tietysti siitä syystä, että
he eivät ole uskaltaneet häntä vastustaa, kun hän on siihen väkisin
tuppautunut. Mutta uskokaa pois, me emme pyydä häntä." Kaarina veti
toiset syrjään ja kuiskasi: "Me pyydämme rouva Heiniötä!"
"Ihanko totta!" huusi Eini, hypähtäen pystyyn ja taputtaen käsiään.
"Hst, hiljaa! Elä huuda! Sinä voit pilata koko asian!" jatkoi Kaarina.
"Enhän minä tiedä mitä muut sanovat, mutta minä aijon sitä ehdottaa
kokouksessa. Hyväksykööt tahi hyljätkööt sen ehdotuksen sitten, miten
tahtovat!"
"Minä kannatan sitä!" yhtyi Taimi.
"Ja minä myös, ja oikein sydämen pohjasta! Voi, voi kuinka tulee
hauskaa!"
Näin sanoessaan Eini näytti siltä kuin hän ei olisi tahtonut pysyä
aisoissaan, sillä rouva Heiniö, voimistelunopettaja, oli Einin ihanne
yhä vieläkin ensi luokalta alkaen.
"Mutta päästäksemme niin pitkälle on meidän kaikin mokomin pidettävä
kokouspäivä salassa. Ymmärrättehän miksi! Ei puhuta siitä mitään tänä
iltana!"
Kaarina meni toisten kanssa teetä juomaan ja sitten taas kuuntelemaan
ohjelman jatkoa, sanomalehden lukua, lausuntoa ja kertomusta.
Kaarina ei seurannut sanomalehden lukemista, sillä hän muisti äkäistä
vastaustaan neiti Kulmalalle.
Oliko hän valehdellut? Eihän kokouspäivä vielä ollut päätetty ennenkuin
kaikki yhdessä siitä olivat keskustelleet; eihän se silti ollut
päätetty, vaikka Taimi, Eini ja hän sitä yhdessä olivat suunnitelleet.
Mutta taas omatunto soimasi. Olihan nykyään niin, että tämä heidän
sakkinsa oikeastaan jo ennakolta päätti kaikki. Toiset tytöt olivat
joko niin välinpitämättömiä tahi omaa mielipidettä vailla, etteivät
koko luokan koolla ollessa virkkaneet niin mitään.
Taikka olisiko hänen totuuden vuoksi ollut pitänyt panna alttiiksi koko
joulujuhlan onnistaminen ja koko hauskuus sitä hommatessa? Hän osasi
ulkoa neiti Kulmalan esittämän ohjelman: lausunto ja satu, joita hän
opetti, ja kuvaelma, jonka hän asetti, joko enkeleitä, hengettäriä,
tahi luonnottaria harsoissa, joiden värit vain vaihtelivat, mutta
kokonaisvaikutus oli aina sama. Pää-asia oli näyttää kauneimpien
tyttöjen kasvot, maalattuina vielä kauniimmiksi, bengaalitulen
valaistuksessa. Sama vaikutus oli aina ollut Kaarinalla neiti Kulmalan
järjestämistä joulujuhlakuvaelmista.
Tämänvuotisessa juhlassa ei tämä tavanmukaisuus enää saanut uudistua.
Pää-asiassa sitä varten oli neiti Kulmala pysytettävä hommasta erossa.
Ja toiseksi! Juhlan hommaamisen tuli tuottaa heille itselleen niin
paljon huvia kuin suinkin. Jos nyt oltaisiin laitettu monipuolisempi
ohjelma, jossa olisi ollut enemmän puuhaa, niin olisi heidän täytynyt
olla alituisissa tekemisissä neiti Kulmalan kanssa. Itse juhla-ilonkin
hän olisi häirinnyt alituisella läsnäolollaan esiripun takana
valmistuspuuhissa.
Kaikki tämä painoi vaa'assa niin paljon, että Kaarina tunsi
rikkomisensa hätävalheen tehdessään aivan mitättömän köykäiseksi.
Pari tyttöä kuiskaili keskenään aivan Kaarinan lähellä. Hän käännähti
heihin päin ja kuiskaus taukosi. He olivat ymmärtäneet yskän. Aivan
äsken oli tyttöjen kesken ollut puheena se, että muutamat aina
kuiskailivat esityksien kestäessä ja Kaarina oli sellaisesta sanonut
ankaran paheksumisen. Sentähden ei muuta tarvittu kuin että hän hiukan
levottomasti liikahti, niin he ymmärsivät mitä hän tarkoitti.
Totta puhuen ei tuota sentään maksa vaivaa seurata, ajatteli Kaarina,
joka oli ennakolta lukenut läpi "Esikkoon" lähetetyt kirjoitukset.
Kumma kuitenkin, ettei kirjoittajilta parempaa syntynyt!
Mutta sellaistahan se oli koko tämä toverikunta! Kaarina oli
mielessään suunnitellut niin monta keinoa sen elämän kehittämiseksi ja
vilkastuttamiseksi. Osaa niistä hän ei itsekään tajunnut niin selvään,
että olisi voinut tehdä ne toisille ymmärrettäviksi. Osa otettiin
vastaan pilkalla: utukuvia, mahdottomuuksia! Muutamia parannuksia
entisen suhteen päätettiin panna toimeen. Niitä oli sanomalehden
sisällön huolehtiminen ja jonkun huvittavan ohjelmanumeron hankkiminen
joka illaksi. Sanomalehden parantaminen kävi vaikeammaksi kuin voitiin
arvata, ja huvittavien numerojen hommaamisessa tuli Kaarinan aina olla
mukana, muutoin ei niistä mitään tullut. Ei kenelläkään ollut niinkään
paljoa kekseliäisyyttä siinä suhteessa kuin hänellä. Mutta vaikeata
tulisi hänen ajan pitkään olla ainoana varsinaisena "keksijänä", sen
hän hyvin älysi.
Mieli pyrki masentumaan, kun hän ajatteli pettymyksiään toverikunnan
elämän suhteen. Miten sitten käynee joulujuhlan, jonka suunnittelu
nyt oli edessä? Tulisikohan johtajatar suostumaan näytelmäkappaleen
esittämiseen? Antaisiko hän tanssia ohjelman loputtua? Vai täytyisikö
tämän heidän luokkansa laatiman juhlankin valautua vanhaan jo
ikävästyttäväksi joutuneeseen kaavaan?
Lopulta kaikki kumminkin onnistui hyvin. Neiti Kulmala ei ollut päässyt
osalliseksi joulujuhlan valmistukseen. Tytöt olivat yksin suunnitelleet
kaikki valmiiksi ja rouva Heiniö kutsuttiin näytelmäkappaletta
ohjaamaan. Johtajatar oli heti suostunut näytelmäkappaleeseen, olipa
hän illalla, kun ohjelman loputtua pyydettiin tanssia, kaikkein
ihmeeksi siihenkin hymyillen suostunut. Eikä heidän koulussaan koskaan
oltu vietetty näin hauskaa joulujuhlaa, se oli yleinen arvostelu.
Kaarina oli tyytyväisin kaikista, sillä hän tiesi kuinka suuri osa
hänen rohkealla päättäväisyydellään oli juhlan onnistumiseen.
Tämän jälkeen lujittui se johtajan-asema, jonka Kaarina oli saavuttanut
luokkansa ja toverikunnan keskuudessa. Ei ainoatakaan yhteistä
yritystä ollut, jossa hänen mielipiteillään ei olisi ollut ratkaisevaa
merkitystä. Tekikö tämä hänet itserakkaaksi? Itse hän ei sitä uskonut.
Varmaa oli kumminkin, että hän tunsi jonkunlaista tyydytystä sen
johdosta, että näki olevansa huomattavassa asemassa.
Vielä enemmän kuin tämä, tyydytti Kaarinaa se muutos, joka oli
tapahtunut neiti Kulmalan ja hänen keskinäisissä väleissä. Neiti
Kulmala oli tällaisissa asioissa ominaisella tarkkanäköisyydellään
päässyt perille siitä, että Kaarina oli ollut hänen syrjäyttäneistään
tarkoittavissa juonissa osallisina olevista ensimäisiä, ja sen jälkeen
hänen käytöksensä Kaarinaa kohtaan muuttui kylmän jäykäksi. Näin ollen
oli Kaarinankin helpompi osoittaa sitä kylmyyttä, jota hän tunsi.
Eikä heidän kesken sen jälkeen vaihdettu muita sanoja, kuin mitä oli
välttämätöntä opetuksen yhteydessä.
* * * * *
Niin oli taasen lukukausi kulunut ja joululoma alkoi tuhansine
juhlanvalmistuspuuhineen. Sitten seurasi jouluaatto iloisine
yllätyksineen ja vihdoin pitkät pyhät, jotka Kaarina käytti
joululahjaksi saamiensa kertomuskirjojen lukemiseen. Pyhien välillä
oli hiljaiset, yksitoikkoiset arkipäivät, jolloin oli esillä pienemmät
vaatteiden korjaustyöt.
Varmaankin olisi joululupa kulunut samalla tavalla loppuun asti, ilman
mitään merkittävämpää tapausta, jollei eräänä päivänä olisi postissa
saapunut kutsukortti Svean ja sedän vihkiäisiin. Se oli ruotsinkielinen
ja Svean vanhempien allekirjoittama.
Lähtönsä jälkeen setä ei ollut kirjoittanut ainoatakaan kirjettä,
ja häihin kutsu tuli heille kaikille suurena yllätyksenä. Vanhemmat
nähtävästi odottivat, että setä heille vielä kirjoittaisi, erityisesti
vaatiakseen heitä tulemaan häihinsä. Mitään muuta selitystä he eivät
olisi toivoneet. Mutta kirjettä ei tullut ja hääpäivä läheni.
Kaarina, joka jo oli mielessään kuvitellut kuinka hauskaa olisi ollut
päästä mukaan häihin, alkoi vähitellen aavistaa, ettei häämatkasta
tulisi mitään, ei edes vanhempien, vielä vähemmän hänen puoleltaan.
Vihdoin isä sanoi sen suoraan:
"Tuollainen virallinen kutsu vain on lähetetty minulle, hänen ainoalle
veljelleen. Se on mielenosotus, jos mikään. Jos me menisimme häihin,
niin me osottaisimme, ettemme vähääkään osaa panna itsellemme arvoa."
Isä sanoi tämän vakavasti, mutta tyynesti eräänä iltana, kun hän, äiti
ja Kaarina istuivat illallispöydässä.
Se oli siis päätetty. Isä oli näyttänyt tyyneltä tätä sanoessaan, mutta
Kaarina aavisti, että hänen sisässään oli toista. Kuinka olisi voinut
toisin olla!
Hän, Kaarinakin, huomasi kuinka luonnonvastaista oli, että veljekset
eriävien mielipiteitten ja katsantokantojen tähden irroittivat ne
siteet, jotka heidät syntymästään yhdistivät, veljeyden siteet. Jos
toinen heistä olisi ollut kunnoton, petollinen ja halpamainen luonne,
olisi se vielä ollut käsitettävissä! Jos heillä olisi ajatuksissaan
ja mielipiteissään ollut eroavaisuuksia siihen määrään, että kaikki
se mikä toisesta oli hyvää, oli toiselle pahaa, jos sanalla sanoen he
omistaisivat kokonaan vastakkaisen maailmankatsomuksen, silloin toisen
läheisyys olisi voinut tuntua toisesta ahdistavalta, ja silloinkin
olisi voinut käsittää, että jonkunlaista kylmäkiskoisuutta oli heidän
välillään.
Ei edes näitä eroavaisuuksia ollut isän ja sedän maailmankatsomuksissa.
He olivat molemmat rehellisiä, toimeliaita, tunnollisia miehiä.
Uskonnon asioissa heidän mielipiteensä olivat hyvin yhteenkäypiä,
sen mukaan kuin Kaarina ymmärsi. Isänmaan asioissa oli heille hänen
arvelunsa mukaan yhteistä se, että he olivat taipuvaiset alistamaan
yksityisen hyvän yhteisen onnen vaatimusten alle.
Kaarina ei voinut, paitse eroavaa puoluekantaa, huomata heissä muuta
eroavaisuutta kuin sen, minkä olivat vaikuttaneet ulkonaisesti
erilaiset olosuhteet. Isä oli elänyt verrattain hiljaisissa ja
vaatimattomissa oloissa ja noudatti kaikissa tavoissaan suurta
yksinkertaisuutta. Setä oli tullut liikkuneeksi vilkkaammissa ja
varakkaammassa seurapiireissä. Itse hän oli koonut pienen pääoman ja
vähitellen tottunut varakkaan miehen tapoihin.
Mutta tämähän kaikki oli ulkonaista! Olisi ollut järjetöntä luulla,
että tämä olisi voinut vaikuttaa veljesten keskinäisiin suhteisiin.
Kaarina ei päässyt asiasta selville ennenkuin hän kuuli isän eräänä
päivänä, työpöytänsä ääressä papereitaan selaillessaan, puhuvan
itsekseen:
"Se epäluulo, se epäluulo!"
Muuta isä ei sanonut. Kaarina muisti kertomuksen siitä, kuinka
vihollinen tahtoi valloittaa kansan, meni ja kylvi siihen epäluulon
siementä, kansa joutui eripuraisuuteen ja oli helposti voitettu.
Epäluulo täällä eroitti isän ja sedän toinen toisestaan! Kuka sen
oli kylvänyt, se ei Kaarinalle selvinnyt, mutta että se siemen oli
ulkoapäin heitetty, siitä hän oli varma.
Oliko Svea sittenkin tähän syypää? Ei, se ajatus ei ollut mahdollinen.
Kaarina ei voinut keksiä mitään syytä, minkä vuoksi Svea edes olisi
halunnut kylvää eripuraisuutta veljesten kesken. Hänelle, joka kaikesta
päättäen oli rikkaassa henkisessä maailmassa kasvanut, jaloluontoinen
nainen, olisi tämä ollut aivan mahdotonta.
Pikemmin hän suri tätä olotilaa, mutta ei voinut asioita parantaa. Niin
sen täytyi olla!
Mutta jos syy erimielisyyteen ei johtunut Sveasta eikä
isästä ja sedästä itsestään, niin mistä se voisi johtua? — — —
"Kansalaiskatkismus!" sen sanan oli Kaarina kuullut usein mainittavan.
Nyt hän muisti, että se oli mainittu puhuessa sukulaisten ja tuttavien
kesken syntyneistä välien rikkoontumisista. Melkein satumaisilta
tuntuivat kertomukset näistä, ja Kaarina oli itsekseen arvellut, että
mahtoi tällaisissa tapauksissa aina sentään olla jotain loukkautumisen
syytäkin. Eivät suinkaan välien rikkoutumiset muutoin olisi olleet
mahdolliset! Verrattain kylmäkiskoisesti hän sen vuoksi oli kuullut
niistä ja niiden yhteydessä tuosta kummallisesta kirjasta puhuttavan.
Nyt tämän kirjan nimi, huomaamatta mieleen johtuneena, vaikutti häneen
kuin valon välkähdys. Kuinka epäluulo oli saatu syntymään, oli hänelle
nyt toisarvoinen asia sen rinnalla, mikä siitä johtui: toinen toisensa
tuomitseminen konnaksi, roistoksi ja isänmaanpetturiksi.
Mitä isän ja sedän väleihin tuli, niin arveli hän, että jollei setä
voinut uskoa isästä pahinta, niin hänessä kumminkin asui salainen
epäluulo, että oli jotain halveksittavaa isän toimissa. Ja tämän
epäluulon vuoksi eivät heidän välinsä voineet olla entisellään.
Hetkiseksi Kaarina tunsi helpotusta päästyään selville tästä
pulmallisesta kysymyksestä.
Mutta, kuinka ollakaan, nousi uusi kysymys: oliko oikein jäädä pois
sedän häistä? Isän mielestä se nähtävästi oli parempi. Mutta sittenkin?
Entä jos joku toinen heiltä menisi, ett'ei sedän suku jäisi vaille
edustajaa tässä tilaisuudessa! Äiti? Taikka hän, Kaarina!
Niin, jos hän menisi: Eihän heillä ollut mitään todellista syytä
loukata setää ja Sveaa. Ja toiselta puolen, jos he eivät olleet
saaneetkaan sellaista kutsua, kuin olivat toivoneet, eikö olisi ollut
parempi, että joku heistä pystyssä päin, kuten ainakin se, jolla on
puhdas omatunto, saapuisi häihin, kuin että he kaikki aivan kuin
oikeutetusti nolattuina ja nöyryytettyinä jäisivät tulematta?
Häät vietettäisiin Svean vanhempien omistamalla maatilalla lähellä
Helsinkiä.
Mutta sehän sopisi mainiosti! Hän kävisi samalla matkalla Helsingissä
tiedustelemassa yhteiskoulun johtajalta vaatimuksia koulun 6:lle
luokalle, jonne hän tyttökoulusta päästyään aikoi pyrkiä. Se oli
erinomainen ajatus! Heti äidille siitä puhumaan!
Kaarina tiesi, että jos hän alkaisi asiata vielä useammalta puolelta
harkita, voisi hän pian ruveta epäilemään ajatustaan. Sentähden ei
saanut viivytellä.
Äiti oli taloushommissa keittiössä, kasvot hehkuvan punaisina lämmön
ja höyryjen vaikutuksesta, kun Kaarina juoksi hänen luokseen ja pyysi
saada puhua hänen kanssaan hyvin tärkeästä asiasta. Äiti vastasi,
että hän oli juuri pääsemässä vapaaksi. Kohta sen jälkeen hän tulikin
Kaarinan kanssa saliin, jossa Kaarina hänelle kertoi, että häntä
halutti niin kovasti lähteä sedän häihin, ja kun hän voisi samalla
tiellä käydä Helsingissäkin, niin olisi samalla suuri hyöty hänen
matkastaan.
Äiti ei luvannut mitään muuta kuin että hän puhuisi isälle asiasta.
Enempää ei Kaarina ollut odottanutkaan. Tämä oli jo hyvä enne! Mutta
suuressa jännityksessä pysyi Kaarinan mieli, ensin odottaessa isää
kotiin tulevaksi, sitten hänen ja äidin keskustelemisen aikana, joka
tapahtui sulettujen ovien takana, ja vihdoin ovien avautuessa, hänen
tietäessään päättävän sanan olevan tulossa.
He suostuivat! Uusia ajatusmaailmoja avautui Kaarinan eteen:
matkustaminen junalla outoihin seutuihin, tutustuminen uusiin
sukulaisiin, häät juhlallisine menoineen, vieraineen, tanssineen!
Kauan ei saanut tässä miettiä. Häät olivat kolmen päivän perästä eikä
hänellä ollut edes pukua. Äidin kanssa juostiin kauppapuodeissa,
ostettiin ruusunpunainen leninkikangas, Kaarinan ensimäiseksi
vaaleaksi puvuksi. Kaarina haki ompelijan, ja puvun valmistamisessa
ja koettelemisessa, matkakapineiden kokoamisessa ja järjestämisessä
kuluivat päivät, niin että Kaarina oli aivan uupunut iltasilla. Sen
enempää hän ei jaksanut, vaikka olisi ennättänytkin mielessään kuvailla
tulevia kokemuksiaan, ennenkuin hän istui junassa ja ensin vanhemmat
asemasillalla, sitten kotikaupungin viimeiset rakennukset, olivat
hävinneet hänen näkyvistään.
Silloin vasta hän oikein tajusi, että hän nyt oli matkustamassa
tuntemattomien ihmisten luo ja aivan yksin päälle päätteeksi. Jos hän
olisi tälle matkalle lähtenyt toisten pakoittamana eikä omasta vapaasta
tahdostaan, niin olisi olo tuntunut aivan luonnolliselta. Hän olisi
kulkenut tahi oikeammin antanut junan kulettaa itsensä määräpaikkaansa,
ja olisi asiansa toimitettuaan tullut samaa tietä takaisin, vaivaamatta
päätään kysymyksillä miksi ja mitä varten hän oli matkansa tehnyt.
Aivan toinen oli nyt asian laita. Jollei hän olisi itse pyrkinyt
häihin, istuisi hän nyt sievästi kotona. Ehk'ei hän olisi muistanutkaan
koko matkaa ja tämä päivä olisi samanlainen kuin kaikki edelliset
yksitoikkoiset joululuvan päivät.
Miltähän oikein tuntuisi saapuminen ventovieraaseen kotiin? Mitähän
setä sanoisi, kun hän tulisi yksin? Vai hämmästyisikö hän siitäkin,
että hän ollenkaan tuli? Tulisikohan Svea iloiseksi hänet nähdessään?
Hänen ei tarvinnut selittää syytä vanhempien poisjäämiseen, hänen vain
tarvitsi sanoa, että isä lupasi siitä kirjoittaa sedälle, niinkuin
hänet oli käsketty sanomaan. Olihan toki hyvä, että hän sillä pääsi
tästä pälkähästä!
Tällaisia ajatuksia ja kysymyksiä risteili päässä ja matka kului
hirveän hitaasti Kaarinan mielestä. Hän päätti painaa silmänsä kiinni
ja koettaa nukkua, mutta hän oli tottumaton junan epätasaiseen
tärinään, sanomattakaan vihellyksiin ja seisahduksiin, niin
ettei nukkumisesta tullut mitään. Silloin hän rupesi katselemaan
matkatovereitaan ja huomasi häntä vastapäätä istuvan pyylevän emännän
tutkivasti tarkastelevan itseään. Sivultapäin oli kalpea äiti
kahden pienen levottoman pulloposkipojan keralla. Hänellä oli täysi
työ tyydyttää heidän nälkäänsä ja janoansa, jotka näyttivät aivan
loppumattomilta. Vielä istui vaunun osastossa muutamia miehiä, jotka
lukivat sanomalehtiä.
Näitä hän ei ehtinyt lähemmin tarkastaa, sillä emäntä vastapäätä alkoi
häneltä udella kaikenlaista Kaarinan matkasta, minne hän matkusti,
kuinka kauvan hän tulisi viipymään, j.n.e. Saatuaan vastaukset
kysymyksiinsä rupesi hän kertomaan. Hän oli matkalta tyttärensä ja
vävynsä luo. Hänellä oli kaksi poikaakin, mutta he olivat lähteneet
Argentinaan perustamaan uutta suomalaista siirtokuntaa. Hän ei koskaan
ollut matkustanut niin pitkältä kuin nyt, ja hän pelkäsi kovin, että
joutuisi väärään junaan. Tämä junassa matkustaminen oli hänestä niin
hermostuttavaa. Kun hän sen oli sanonut, kumartui hän alas ja otti
matkalaukustaan pienen pullon ja sokeripalan, jolle hän tiputti
pullosta lääkettä. Sitten hän söi sokeripalan ja vaikeni. Vähän ajan
kuluttua häntä alkoi haukottaa, hän koetti ottaa niin mukavan asennon
kuin suinkin, levitti nenäliinansa kasvoilleen ja näytti nukkuvan.
Haukotteleminen tarttui Kaarinaankin. Ainoastaan pikkupoikien
lörpötteleminen ja hihkaileminen esti hänet heti vaipumasta uneen,
mutta kun lapsetkin vähitellen tulivat hiljaisemmiksi, nukkui hän
makeasti useita asemanvälejä.
Herättyään virkistävästä unestaan hän ei enää vajonnut mietteisiin,
katseli vain vuoroin ulos vaununikkunasta, vuoroin seurasi pienten
matkatoveriensa hommia ja leikkejä. Siten loppumatka sujui sukkelasti,
ja melkein yllätyksenä kuului konduktöörin huuto, kun hän mainitsi sen
aseman nimen, jolla Kaarinan tuli nousta vaunusta.
Asemalla oli useita hevosia, ja eräs kyytimies tuli Kaarinalta
kysymään, aikoiko hän Svean kotitaloon. Saatuaan myöntävän vastauksen
auttoi hän Kaarinaa tavarain kantamisessa ja ennen pitkää istui Kaarina
mukavassa reessä nahkasien sisällä.
Puolen tunnin kuluttua oli hän perillä.
Vastaanotto oli erinomaisen ystävällinen, ja Kaarina tunsi koko siellä
oloajan, että hän oli erityisen huomaavaisuuden esineenä varsinkin
Svean äidin, tuon lempeännäköisen, hienosti käyttäytyvän ja varmaan
nuorempana hyvin kauniin naisen puolelta.
Setä hyväili häntä kuin lasta, ja oli hyvin liikutetun näköinen häntä
tervehtiessään, mutta sittemmin hän ei joutanut muuta kuin pari kertaa
hänen kanssaan muutamia sanoja vaihtamaan.
Kaarina oli päättänyt, että hän tässä oudossa seurassa olisi pää
pystyssä ja aivan tahallaan osottaisi, että hän tunsi oman arvonsa,
vaikka hän olikin toista maata kuin muut. Kun hän kamarissaan oli
pukeutunut ruusunpunaiseen pukuunsa, ja kiinnittänyt punaisen
silkkinauhan mustaan tukkaansa, näytti hän peilistä katsoessaan
oikein kunnianarvoiselta "daamilta". Hän teki peilin edessä muutamia
kumarruksia. Ei tuo hullummalta näytä! arveli hän.
Saliin tultua tuli Svean äiti häntä vastaan, esitti hänet pitkin
riviä Antin veljentyttärenä, ja Kaarina sai kymmeniä kertoja uudistaa
peilin edessä harjoittamansa kumarruksen, samalla notkistaen polviaan
vanhemmille rouville.
Naisten hienot silkkiset puvut herättivät hänen huomiotaan. Hän ei
koskaan ollut nähnyt niin monta silkkipukuista naista koolla. Kun hän
esittelyn loputtua istuutui lähelle ovea, huomasi hän, että hänen
pukunsa oli hyvin yksinkertainen toisten rinnalla. Tämä ei ollut
ainoa nolaava huomio. Pitkin iltaa, jota vihkiäisten jälkeen tuntui
riittävän loppumattomiin, huomasi hän ettei ollut tämän seurapiirin
tapoihin tottunut. Ja hänestä tuntui, että kaikki muutkin sen olivat
huomanneet ja pitäneet lystiä hänen, pikku kaupunkilais-tytön
kustannuksella. Emännän kohteliaisuus ja huomaavaisuus, joka osottautui
huolenpitona siitäkin, että hän saisi ahkerasti tanssia, tuntui
hänestä nöyryyttävältä. Kun Svea tahi setä ystävällisesti sivumennen
häntä puhuttelivat, tuli häneen vastustamaton tunne siitä, että he
sen tekivät enemmän velvollisuudesta, kuin todellisesta halusta.
Hänen täytyi koota kaikki voimansa jaksaakseen olla seurassa loppuun
asti. Kun sitten kaikki oli lopussa, ja setä ja Svea, joiden oli
määrä matkustaa varhain seuraavana aamuna, olivat hänelle jäähyväisiä
heittäneet, sanoi hänkin niin kiireesti kuin taisi hyvää yötä Svean
vanhemmille ja kiiruhti kamariinsa.
Tällaistako se nyt olikin! Tätä vartenko hän oli tullut, jotta kaikki
saisivat nähdä minkälaisia tallukoita sedän sukulaiset olivat! Onneton
päähänpisto, joka oli tämän matkan aiheuttanut!
Hän riisuutui kiivaasti, kömpi vuoteeseen ja väänsi sähkölampun
sammuksiin. Mutta kesti kauan ennenkuin uni tuli. Kuva toisensa jälkeen
tämän iltaisia näkemiään väikkyi hänen mielessään:
Ensin itse vihkiäiset, jolloin hän ei nähnyt ketään muuta kuin sedän ja
Svean, joka oli niin kaunis valkeassa puvussaan ja laajassa, kevyessä
hunnussaan, ettei hänen kuvansa koskaan voisi Kaarinan mielestä häipyä.
Hän tuli liikutetuksi aina kyyneliin saakka, itsekään tietämättä miksi.
Yhtäkkiä hän säpsähti, sillä huomaamattaan hän oli vetänyt esiin
nenäliinansa ja niistänyt nenänsä. Hänestä tuntui, että se oli kuulunut
yli koko salin, jossa muutoin vallitsi täydellinen hiljaisuus. Vieläkin
nousi veri päähän, kun hän tätä ajatteli. Se oli ensimäinen tyhmyys.
Sitten vihkiäisten jälkeen tarjottiin viiniä. Siellä oli sekä
punaista että valkoista. Hän otti lasin, mutta muisti samassa, että
hän oli koulun toverikunnan raittiusseuran jäsen ja asetti lasin
ikkunalaudalle. Hän ei oikein tiennyt, tuliko hänen kilistää tahi ei,
sillä olisihan hän voinut kilistää, vaikkei juonutkaan. Vihdoin hän
päätti jättää lasin ja mennä sitä ilman morsiusparia onnittelemaan.
Ensin Svean äidille, sitten muutamalle muulle vanhalle rouvalle ja
vihdoin Svealle itselleen täytyi hänen selittää syy, miksi hänellä
ei viinilasia ollut. Ja kun onnitteleminen oli loppuun suoritettu ja
vieraat joivat ja kilistelivät keskenään, tuli Svean serkku, tuommoinen
koukkuviiksinen keikarimainen nuorimies, häneltä kysymään: luuliko hän,
että hänestä tulisi juomari, jos hän tämän ainoan lasin joisi setänsä
kunniaksi? Kaarinaa harmitti, mutta hän ei saanut vastatuksi niinkuin
olisi tahtonut. Ja tuo nuorimies näytti niin pilkalliselta, kun hän
kääntyi pois kilistämään ja leikkiä laskemaan toisten nuorten tyttöjen
keralla.
Tanssi ei häntä huvittanut, kun ei hän osannut jutella noiden vierasten
herrojen kanssa. Yksi oli juttelevaisempi kuin muut ja hänen kanssaan
Kaarina sai jonkun sanan vaihdetuksi. Se oli pitkä, vaaleaverinen,
hyvin vilkasilmeinen herra. Mutta ne muut ne aina alkoivat keskustella
semmoisista asioista, että Kaarina ei osannut vastata kuin ei tahi jaa.
Ja taas häntä hävetti, kun tätä ajatteli.
Ja tytöt sitten. Kuinka ne peilailivat ja kääntelivät ja vääntelivät
itseänsä, ja taas kohentelivat kiharoitansa ja puuteroisivat kasvonsa.
Ja kaikki kävi heiltä niin tottuneesti, aivan kuin olisi ollut
luonnollisin asia maailmassa ajatella pääasiassa ulkomuotoaan. Tämä
Kaarinaa tympäsytti. Ja kumminkin hän melkein kadehti heidän taitoansa
rupatella ja ilakoida herrojen kanssa.
Sitten ne osasivat pari tanssia, jotka olivat hänelle tuiki outoja. Ja
mikä pahempi, kerran hän vastaanotti kutsun tanssiin ja vasta keskellä
lattiaa huomasi, että hän ei sitä osannut. Kyllä mahtoi hullulta
näyttää, kun hän kavaljeerineen tanssi epätahtia koko kierroksen
loppuun. Herra kumarsi ja hän häpesi.
Hänessä asui kapinan henki häntä itseään vastaan, sillä itse hän oli
syypää koko matkaansa.
Vanhemmat olivat luulleet, että hänellä olisi ollut siitä huvia! — Ja
olihan hän itsekin sitä toivonut!
Huomenna tähän aikaan hän onneksi olisi jo kaukana täältä, matkalla
Helsingistä kotiinpäin!