Kaarina vastasi vaan: "Minusta tämä on melkein kuin unta."

Muuta Eini ei ehtinyt sanoa, sillä täti oli tullut ja tarttuen hänen

käsivarteensa torui hän:

"Sinä suuri tyttö, kun et ensinkään ymmärrä käyttäytyä. Katso

ympärillesi, kaikki muut ovat niin juhlallisen näköisinä, kuten tulee

ollakin, — sinä vain juokset ja juttelet, niinkuin ei muita huoneessa

olisikaan. Tulehan nyt edes johtajatarta tervehtimään." Täti vei

Einin valmistavan koulun johtajattaren luo, joka häntä ystävällisesti

tervehti.

Samassa tulikin tyttökoulun johtajatar opettajahuoneesta. Hän oli

pitkä ja solakka, ryhti oli suora ja arvokas. Kasvot olivat erittäin

säännöllisesti muodostuneet, hyvin vaaleaveriset; sileästi jakaukselle

kammattu, vaalea tukka pyrki ohimoilla muodostamaan muutamia keveitä

kiharoita.

Kaarina oli ennenkin ihaillut hänen ulkomuotoansa. Nyt, kun hän

näki johtajattaren, tulevana opettajanaan, vaatimattomaan, mutta

aistikkaaseen mustaan pukuun puettuna seisovan tuossa opettajahuoneen

ovella, ystävällisesti silmäillen kouluun pyrkivää tyttöparvea, hän ei

tiennyt uskaltaisiko katsoa suoraan johtajatarta silmiin, pelosta että

tämä huomaisi ihailua hänen katseessaan.

Tervehdittyään lasten saattajia, pyysi johtajatar lapset

luokkahuoneeseen. Sinne kaikki kilpaa riensivät, Kaarina vielä ovessa

kääntyi pikaisesti katsomaan äitiä, jonka silmissä hän hämmästyksekseen

oli näkevittään kyyneleitä. Pelkäsikö äiti ettei hän onnistuisi

tutkinnossa, vai miksi hän itki?

* * * * *

"Kiire on, kiire on tyttökouluun, tyttökouluun, kiire on, kiire

on," isä oli sanat toistanut rannalla, laivan tukutusta matkien,

ja nyt kun laiva oli täydessä vauhdissa, kuuluivat nämä yhtämittaa

Kaarinan korvissa. Hän oli nyt matkalla tyttökouluun kahden hänelle

tuntemattoman vanhan ystävällisen tädin seurassa, vanhempien ja

nuorempien lasten vielä jäädessä maalle muutamiksi päiviksi.

Pääsytutkinto oli onnistunut sekä hänelle että Einille, ja he olivat

luvanneet toisilleen olla vierustovereita, jos johtajatar siihen

suostuisi. Nyt oli kesä kulunut, kuten tavallisesti; muistoina olivat

vaan enää huviretket, onkimatkat, mansikassa, mustikassa ja puolukassa

olot. Hauskimpia muistoja oli onnistumaton huviretki, joka päättyi

siihen, ettei ukkos-ilman vuoksi uskallettu lähteäkään vesille, vaan

syötiin eväät uimahuoneessa, joka onneksi oli siksi tilava, että

koko perhe siihen mahtui yht'aikaa. Enemmän kuin näissä muistoissa

viipyivät Kaarinan ajatukset siinä mikä nyt tuleva oli. Hän ajatteli

koulunkäyntiä, uusia tovereita ja opettajia. Kummalliselta tuntui

hänestä matkustaa pitkää matkaa ilman vanhempia ja sisaruksia. Asemalla

kaupungissa olisi sitävastoin joko mummo tahi Helena, palvelija,

vastassa, ja mummon luona hän olisi kuin kotona taas. Äidin isoisän

kuva seinällä häntä taas tuttavallisesti tervehtisi, ei niin erittäin

ystävällisesti, vaan mieluummin arvostelevan ankarasti, aivan kuin

osaisi se katseellaan tunkeutua sydämeen ja tutkia sen salaisimpia

värähdyksiä. Pienenä hän oli tätä kuvaa pelännyt, niin ettei oikein

olisi uskaltanut yksin mennä siihen huoneeseen, missä kuva riippui

suuren kirjavapäällyksisen sohvan yläpuolella. Nyt häntä nauratti tämä

kuvan pelko, mutta kumminkin sen vaikutus häneen oli suuri yhä vieläkin.

Miltähän kouluun meno tuntuisi? Muistaisiko hän viitata ja nousta

seisomaan vastatessaan? Pääsytutkinnossa hän oli usein nämä asiat

unohtanut ja saanut hävetä muiden häntä katsellessa ja erään

pilkallisesti hymähtäessä. Kuinka se koski häneen tuo pilkka! Jospa hän

saisi tilaisuutta siihen kostaa. Sillä pilkallisen näköisellä tytöllä

oli niin leveä suu, ja hänen naurunsa kaikui niin kumman kovalta, että

miltei tuntui pahalta sitä kuulla.

Pienempänä ollessa olivat leikkitoverit laittaneet hänestä laulun, joka

alkoi ja loppui säkeillä "Kaisa-Liisa bom, bom!" ja kun he tahtoivat

häntä härnätä, alkoivat he tätä laulua laulaa. Ensin hän suuttui

hirveästi, hän hyökkäsi toisten kimppuun aikoen tukistaa heitä, kutakin

vuoroonsa, ja joskus hän onnistui saamaan kiinni Lyylin pitkästä

palmikosta. Hän tosin ei ollut laulun keksijä, eikä edes pahin sitä

laulamaan, mutta hän se sentään tukkapöllyn sai — syyttömästi kyllä,

sillä eihän ollut hänen vikansa että hänen sileä vaalea tukkansa oli

kasvanut pitemmäksi kuin muiden. Äiti sai siitä vihiä ja Kaarina sai

rangaistukseksi istua sisällä koko sen iltapäivän. — Sitten Kaarina

huomasi että oli parempi, kun ei hän ollut ensinkään kuulevinaan koko

laulua, ja tämä keino tepsi — eipä aikaakaan, niin oli se kaikilta

unohtunut. Vuosiin ei Kaarinakaan ollut sitä muistanut, vasta tuon

tytön pilkkahymy pääsytutkinnossa sen taas hänelle toi mieleen.

Hänen aikaansa lyhentääkseen oli äiti antanut hänelle matkalla

luettavaksi erään Topeliuksen kirjan. Kertomusta "Sini-linnusta"

hän nyt luki, ja ennen pitkää hän ajatuksissaan täydelleen oli

satumaailmoissa. Lopetettuansa istui hän ja mietti lukemaansa satua,

ja hänessä heräsi äkkiä syvä säälintunne tuota onnetonta prinsessaa

kohtaan, jonka hänen äitinsä koetti tehdä onnelliseksi, mutta joka oli

häijy ja pahansuopa ja sen vuoksi tuli ijäkseen onnettomaksi.

Hän oli tummaverinenkin; musta, pahuuden väri, ei hänestä pesemällä

lähtenyt. Kaarina tunsi osanottoa ehkä enimmin juuri tämän tähden.

Hänkin oli tumma, juuri semmoinen, miksi Topelius kuvasi kaikki pahat

tytöt. Hän ei ollut kauniskaan, sen hän hyvin tiesi. Eini sitävastoin

oli hänestä aina ollut kuin satujen prinsessa tai hyvä hengetär.

Hänellä oli niin kirkkaat siniset silmät, iho valkea, posket punaiset

ja vaaleat hiukset kiharat. Hänelle varmaan tulee elämässä käymään kuin

saduissa, hän köyhä orpotyttö ankaran tätinsä luota tulisi varmaan

vielä pääsemään suureen kunniaan! Mikä se olisi? Saisiko hän mahtavan

puolison, tahi tulisiko hänestä joku kuuluisuus? Kuuluisaksi tulemiseen

vaaditaan kumminkin lahjakkuutta, eikä sitä Einillä ollut, sen kyllä

Kaarina tiesi paremmin kuin kukaan muu. Sellaisissa leikeissä, joissa

tarvittiin ajatuksia ja kekseliäisyyttä, jäi Eini aina alakynteen.

Mutta tanssissa, kuinka sulavasti hän siinä liikkuikaan! Silloin

Kaarina ei koskaan väsynyt häntä katselemasta. — — —

Pitkä oudonlainen matka oli vihdoin lopussa, mummon luona maistui

yö-uni makealta, ja iloisena ja reippaana astui Kaarina ensimäisenä

päivänä kouluun. Sielläpä oli hyörinää, kaikki tytöt koulun pihalla

tervehtivät toisiansa, kyselivät ja vastasivat, leikkiä laskivat ja

kertoivat kesämuistojaan. Isommat tytöt, yläluokkalaiset, kävelivät

käsikynkässä kaksi tahi kolme yhdessä jonossa. He puhuivat hiljempää,

usein kuiskaamalla aivan kuin sydämensä salaisuuksia toisilleen uskoen.

Tuossa tuli Eini ja hänen mukanaan Helli, yksi niitä harvoja, jotka

olivat erityisesti kiinnittäneet Kaarinan huomiota pääsytutkinnossa:

tällä oli näet silloin puku, joka aistikkuudellaan pisti hänen

silmäänsä. Nytkin oli Hellillä aivan uudenaikainen kauhtana, jommoista

ei ollut kellään muulla, ei edes yläluokkalaisilla, ja hattukin näytti

aivan uudelta, jota vastoin kaikkien muiden olkihatut selvästi olivat

kuukausimääriä kestäneet sekä sadetta että päivänpaistetta. Hellin

läsnäolo hillitsi hänen haluansa hyökätä Einin kaulaan, mutta luo hän

juoksi kuitenkin, ja tytöt pyörittivät toisiansa parisen kertaa ympäri

nauraen ja rupattaen.

"Onko sinulla ollut hauska kesä?"

"Voi, voi kuinka mukavata, kun koulu alkaa."

"Oletko sinä lukenut?"

"Mitä sinä olet lukenut?"

Näin risteilivät huudahdukset ja kysymykset vastausta odottamatta.

"Minä olen lihonut niin että kaikki minulle nauravat!" sanoi Eini.

Ja molemmat tytöt purskahtivat nauruun.

Eini oli todellakin lihonut. Hänen silmänsä loistivat yhtä kirkkaasti

kuin ennenkin, mutta ne olivat nyt paljoa syvemmällä pulleitten

punaposkien yläpuolella.

"Minusta Helli on tullut niin kauniiksi", jatkoi Eini, "hän on aivan

kuin iso neiti, kun liikkuu tuossa kauhtanassaan. Kylläpä mahtaa olla

hauska saada aina käyttää kauniita vaatteita."

Kaarinaa alkoi harmittaa, sillä vaikka hän pitikin Einistä, hän ei

oikein kärsinyt tämän tapaa aina puhua vaatteista. Hän senvuoksi

katkaisi toverinsa ajatusjuoksua sanoen: "Mennäänpä tervehtimään noita

toisia tyttöjä, minä menen ensin tuon laihan tytön luo — hän on niin

viisaan näköinen."

Kaarina erosi Einistä ja lähestyi tyttöä, joka näytti häntä pitemmältä

ja vanhemmalta. Tämän kasvoissa oli jotain, mikä heti erotti hänet

toisista. Hänen silmänsä, jotka lähemmältä katsoen olivat omituisen

kirjavanväriset, olivat hyvin syvällä, nenä oli suora ja melkein liian

pitkä, antaen koko kasvoille omituisen vanhan ihmisen leiman. Tukkakin

oli väriltään omituinen, pellavan valkea, mutta vasemmalla puolella

kulki leveä ruskeanvärinen juova. Kaunis hän ei suinkaan ollut, mutta

hänen kasvon-ilmeensä osottivat kuitenkin jotain erikoista, jota

Kaarina ei oikein käsittänyt, mutta joka vastustamattomasti kiinnitti

hänen huomiotaan.

Kaarina kätteli häntä.

"Terve! Minun nimeni on Kaarina, mikä on sinun nimesi?" virkkoi hän.

"Minun nimeni on Taimi, olimmehan me pääsytutkinnossa yhdessä viime

keväänä, mutta minä istuin takanasi; senvuoksi et ehkä minua muista."

"Onko sinusta hauska, kun koulu alkaa?"

"Minusta on niin hauskaa, että en voi sanoa. Minä en jaksaisi

elääkään, jos en saisi koulua käydä ja oppia." Taimin pienet silmät

saivat kirkkaamman kiillon, kun hän tämän sanoi, ja hänen kalpeille

kasvoilleen nousi helakka punotus.

Kaarina ei voinut muuta kuin kummastella tällaista luku-intoa. Kyllä

hänkin mielellään oppi ja hänestäkin usein tuntui että elämä ilman

oppia olisi surullista; sillä olihan maailmassa niin paljon, josta

hän olisi tahtonut saada tietoja, jotta oppisi paremmin käsittämään

koko elämää. Mutta hän oli usein ajatellut että tämän tietomäärän

voisi saada helpommallakin. Olihan hän lukenut monesta kuuluisasta

henkilöstä, joka ei menestynyt koulunpenkillä ja kuitenkin saavutti

suuremman viisauden kuin muut.

Mutta nyt ei ollut aikaa ajatella, koulukello soi ja tytöt riensivät

kukin luokkaansa, astuakseen sieltä järjestetyissä riveissä rukouksiin.

Ensimäinen luokka kulki ensin ja Kaarina ja Eini olivat luonnollisesti

parikkain.

Hyvin juhlalliselta tuntui Kaarinan mielestä, kun kaikki seisoivat

vakavina, oppilaat suorissa riveissä parittain ja opettajat pitkin

ovenpuoleista seinää. Eräs yläluokkalainen soitti harmoonia ja sen

säestyksellä laulettiin virsi. Virren loputtua luki johtajatar,

joka seisoi puhujalavalla, kappaleen raamatusta ja sen jälkeen Isä

meidän sekä Herran siunauksen. Kaikki panivat kätensä ristiin virren

loputtua ja kun johtajatar oli sanonut "Amen" kumartuivat opettajien

ja useimpien tyttöjen päät. Muutamat ensluokkalaiset, kuten Kaarina,

eivät malttaneet, hetken juhlallisuudesta huolimatta, olla ympärilleen

katsomatta.

Kaikki menivät sitten luokkiinsa ja johtajatar tuli ensimäiseen

luokkaan määräämään paikat oppilaille. Suureksi ilokseen saivat Eini

ja Kaarina jäädä vierustovereiksi. Sitten tulivat opettajat kukin

vuorostaan antamaan läksyjä ja neuvoja vastaisten tuntien varalle, ja

parin tunnin kuluttua oli Kaarinan ensimäinen koulupäivä päättynyt.

Kevein askelin kulki Kaarina lauantaina eli neljäntenä päivänä koulusta

kotiin, jonne muu kotiväki oli palannut maalta edellisenä iltana, ja

kun hän avasi koti-oven ja näki koko tutun ympäristön, oli koulussa

käynti hänestä kuin kaunista unta. Hän oli elänyt aivan toisenlaisessa

maailmassa äsken, nyt hän taas oli siirtynyt toiseen. Siellä kaikki

järjestystä, komentoa, yhdenmukaisuutta, kaavamaisuutta, siellä hän

oli pieni osa, samanlainen kuin monet kymmenet muut, mutta ainoastaan

muiden lisänä oli hänelläkin merkitystä. Täällä hän oli yksi ainoa,

vanhin tytär kodissa, ja tiesi että äidin, isän, sisarusten ja

palvelijain sydämessä oli pieni erikoinen tila häntä varten, jota ei

kukaan muu kuin hän voisi täyttää. Siellä ei kukaan kysynyt hänen

tarpeitaan ja mielihalujaan, eikä välittänyt siitä oliko hän iloinen

vai surullinen, ei ainakaan samalla tavalla kuin täällä kotona.

Ja kuitenkin, sen hän tunsi, oli hän siellä koulussa jotain, jota

hän ei kotona ollut. Vielä hän ei ymmärtänyt mitä se oli, mutta

hänestä tuntui kuin tuo tieto, että hän oli koululainen, olisi häntä

kohottanut sisällisestikin eikä vaan ulkonaisesti muitten ihmisten

silmissä. Olikohan se itserakkautta? Hän oli huomannut että kun jotakin

henkilöä sanottiin itserakkaaksi, niin se sanottiin sellaisella

vastenmielisyyttä osottavalla äänenpainolla, että Kaarina ei suinkaan

olisi tahtonut itseään siksi nimitettävän. Ei hän tahtoisi olla

itserakas ja hän pelkäsi kovin, että hän siltä näyttäisi. Mutta

kuitenkin hän oli ylpeä siitä että oli koululainen, se hänen täytyi

itselleen myöntää, vaikk'ei hän sitä koskaan kenellekään ilmaiseisi. Ei

suinkaan niin vaarallista ollutkaan hiukan ylpeillä siitä mitä osasi.

Ei hänen silti tarvinnut halveksia ja kohdella pahasti pienempiä ja

taitamattomampia. Sitä hän ei koskaan tekisi.

Näissä mietteissään hän oli istuutunut pianon ääreen ja selaili

nuotteja aivan kuin hakeakseen jonkun laulun, joka hyvin soveltui hänen

mielialaansa. "Savolaisen laulu" sattui eteen ja, niin hyvin kuin

taisi, soitti hän sen alusta loppuun asti, niin monta kertaa, että oli

mielessään ajatellut kaikki värssyt läpi. Laulaa hän ei olisi voinut,

sillä silloin olisi hän takertunut soitossaan. Ylpeyttä oli tuossakin

laulussa sanoissa:

"Täss' Savon joukko tappeli

ja joka kynsi kylmeni

edestä Suomenmaan."

Eikä kukaan liene tätä ylpeyttä moittinut.

Hänkin, Kaarina, koulussa valmistui astumaan taisteluun "edestä

Suomenmaan". Eikö hän saisi ylpeillä siitä, että näin korkea päämäärä

oli hänellä edessä ja että hän reippaasti astui kohti tätä päämäärää? —

— —

"Kaarina, tuleppa kattamaan pöytä", kuului samassa äidin ääni; "isä

tulee kohta paikalla kotiin eikä pöytä ole katettu. On aivan kuin et

ensinkään huomaisi, mikä kiire meillä kaikilla on muuton jälkeen."

Kaarina nousi ylös ja paiskasi nuottivihkon kiinni. Häntä harmitti

että oli tullut ajattelussaan keskeytetyksi, vieläpä nöyryyttävällä

muistutuksella. Mutta tullessaan ruokasaliin ja nähdessään äidin

ja palvelijoitten puuhat, häpesi hän äskeistä suuttumistaan ja

ryhtyi vikkelästi pöytää kattamaan. Vielä hänen siinä levittäessään

pöytäliinaa ja kantaessaan lautasia, laseja, veitsiä ja haarukoita

pöytään, hänen ajatuksensa tahtoivat palautua niille teille, joilla

kulkivat äidin häntä kutsuessa, mutta vähitellen ne sittenkin

siirtyivät edessä oleviin puuhiin, ja koko iltapäivä kului häneltä

vaateläjien kantelemisessa ja sijoittamisessa paikoilleen kaappeihin ja

piironkeihin. Pyhäksi tuli saada kaikki vakat ja matkalaukut tyhjiksi

ja ullakolle oli äiti sanonut, ja niin ne saatiinkin.

Vielä kului kokonainen viikko ennenkuin kotiin saatiin palautetuksi

tavallinen järjestys. Kaarina oli aina loma-aikoinaan äitiä auttamassa

ja vihdoin hänkin oikein innostui pieniin järjestelytoimiin. Pienemmät

sisaret ja Ilmari taasen, kun näkivät Kaarinan touhun, tahtoivat hekin

olla mukana auttamassa, ja kaikki oli heistä kuin hauskinta leikkiä.

Välistä tosin sattui, että he saivat aikaan epäjärjestystä järjestyksen

sijaan, ja silloin käski Kaarina kiivaasti heidät lähtemään pois

omaan leikkinurkkaansa, ja pian olisi hän joutunut käsikähmään heidän

kanssaan, jollei äiti olisi tullut välittäjäksi kuiskaten Kaarinalle:

"Antaa heidän olla auttavinansa, näin he pysyvät hyvällä tuulella;

kyllä minä pian korjaan heidän jälkeensä." Ja Kaarinan täytyi tähän

tyytyä.

Kaarina oli saanut luvan kutsua muutamia koulutovereitaan luokseen

hänen syntymäpäiväänsä viettämään. Nämä, luvultaan kuusi tyttöä,

nähtävästi riemastuivat saatuaan kutsun ja saapuivatkin, tuoden

useimmat kuvakortteja onnentoivotuksineen. Ruokasali oli jätetty

tyttöjen haltuun ja kohta siellä oli juttuaminen täydessä käynnissä.

Tänään oli heitä kaikkia punnittu ja mitattu voimistelutunnilla,

jokainen muisti oman painonsa ja niitä vertaillessa huomattiin että

Eini oli painavin, vaikka toinen järjestyksessä pienemmistä. Siitä

siirtyi keskustelu voimistelunopettajaan.

"Hän näyttää ihmeen ystävälliseltä", sanoi Eini, "ja oletteko

huomanneet kuinka kauniisti hän tekee kaikki liikkeet?"

"Niin, ja kuinka säntillisesti hän komentaa."

"Valmistavan koulun johtajatar komensi niin epätasaisesti

marssi-askeleetkin, ettei kukaan viitsinyt opetella marssimista

tahdissa. Toista on tämä!" Näin sanottuaan Eini vaistomaisesti

nytkähdytti päätään molemmille syrjille marssitahdissa.

"Minä enin kummastelen sitä notkeutta, jolla hän liikkuu telineissä.

Kyllä kestää kauan ennenkuin yksikään meistä voi yhtä jäntevästi

ponnahtaa käsipuihin ja heittäytyä niiden yli", arveli Kaarina.

"Entä Eini, mitä sinä hänestä sanot?" kysyi joku.

"Eini onkin poikkeus säännöstä. Hän on tosiaan oikein notkea. Elä,

Eini, tule itserakkaaksi!"

Eini punastui hiusmartoa myöten, mutta ei sanonut mitään.

Nyt siirtyi puhe saksankielen opettajaan.

"Kukaan ei tänään oikein osannut sitä poikkeusta saksankielen

säännöstä, joka oli läksynä."

"Niin, ei edes Taimi viitannut."

"Kyllä minä viittasin", ehätti Taimi sanomaan, "mutta neiti Kulmala ei

ollut sitä huomaavinaan."

"Sen minäkin voin ihan hyvin uskoa ettei hän ollut sitä huomaavinaan,

semmoinen juuri hän on!" sanoi Kaarina. "Toisia hän auttaa osaamaan,

toisien taitoa hän on valmis kaatamaan. Niinkuin sitä ei huomaisi!"

"Mitä tästä vielä sinulle koituu", sanoi Eini, tehden sormellaan

varottavan merkin, "kun sinä et ensinkään voi kärsiä neiti Kulmalaa ja

koko koulu-ajan on sinun kumminkin hänen saksantunneillaan istuttava."

"Pidä sinä huoli itsestäsi! Kun neiti Kulmala vaan katsoo sinuun noin",

Kaarina pyöritti silmiään, "ja hymyilee ja sanoo: no vastaappa nyt,

pikku Eini, niin sinä heti hymyilet takaisin ja koetat olla yhtä imelän

näköinen —"

"Nyt sinä olet häijy, milloin minä olisin niin tehnyt?" Eini näytti

vihastuvan.

"Et sinä tahallasi, kyllä minä sen tiedän, mutta sinä kumminkin niin

teet. Minä nyt vain sanon sinulle varoitukseksi, ett'et muuttuisi

äkäisen näköiseksi, kun neiti Kulmala joskus sattuu sinuun suuttumaan."

"Hän vihaa ihan hirmuisesti Almaa. Näittekö kuinka hän Almalle luimisti

silmää, kun scheen ääntäminen ei tahtonut onnistua." — — —

"Johtajatar mahtaa olla hirveän hyvä opettaja", sanoi Kaarina; "minusta

on aina niin hauskaa, kun hän tulee tunnille."

"Hän on uskovainen", tiesi Helli; "hän pitää kaiken huvituksen syntinä.

Teatterit ja tanssit ovat hänestä epäjumalanpalvelusta." — — —

"Hyvänen aika!" tokaisi Eini; "mutta mitä ihmiset sitten tekisivät,

jolleivat saisi joutoaikoinaan huvitella."

"Istuisivat kädet ristissä, veisaisivat ja rukoilisivat", sanoi Helli

pilkallisesti, ja hänen näin sanoessaan levisi hänen pienille pyöreille

kasvoilleen vanhan ihmisen ankara ilme.

"Ei hän vielä ole meille mitään sellaista sanonut uskontotunnilla",

sanoi Kaarina, "ehk'eivät hänen ajatuksensa kumminkaan aivan sellaiset

liene."

"Mutta jos hän vain jotain sellaista alkaa puhua, niin minä suutun!"

Taimi oli näin sanoessaan noussut ylös ja hänen silmänsä säkenöivät.

"Minä sanoisin suoraan, että hän on tekopyhä ja ulkokullattu

farisealainen! Kyllä minä tiedän mitä nuoret tekevät, jolleivat pääse

tansseihin ja teattereihin, silloin he — — —"

Taimi katkaisi äkkiä puheensa eivätkä toiset tienneet mitä ajatella; he

vain tuntuivat aavistavan, että Taimi oli kokenut jotain hyvin pahaa,

josta heillä ei ollut vähintäkään tietoa.

"Miesopettajista minua enin miellyttää maisteri Peura. Hän on niin

suora ja tasainen, ei kukaan voisi väittää että hänellä olisi

suosikkeja", sanoi Kaarina.

"Joll'et sinä itse olisi hänen suosikkinsa?" sanoi Helli. "Minusta

hän on niin ankara, että toisinaan oikein pelottaa, mutta minä

näytän hänelle, etten minä ensinkään hänestä välitä!" Helli heitti

silkkinauhasolmuilla koristetun tummatukkaisen päänsä ylpeästi

taaksepäin.

"Laskennon opettajasta minä enin pidän, ehkäpä siksi että laskento on

minusta hauskin aine", sanoi Taimi.

"Minä taas historian opettajasta, maisteri Järvestä, luultavasti siksi

että historia minusta on kaikkein hauskinta sanoi yksi tytöistä.

"Mutta maisteri Järvellä on suosikkeja, sen sanoivat toisluokkalaiset",

tiesi toinen.

"Voi, voi sentään, kun jo oltaisiin toisella luokalla!" huokasi Helli

syvään.

"Niin, kyllä vain pistää vihaksi, kun kaikki meihin päin viittaavat

ja sanovat 'nuo ensluokkalaiset', ihan kuin me olisimme jotain

huonompaa rotua kuin he", sanoi Taimi. "Minä kerran sanoinkin yhdelle

kolmasluokkalaiselle, niin että hän kuuli."

"Ja toiset sitten ottavat kädestä ja taluttavat aivan kuin pieniä

lapsia, jotka vasta opettelevat kävelemään, ja tekeytyvät niin ihmeen

nöyriksi ja ystävällisiksi. Se minua enin harmittaa", lisäsi Kaarina.

"Ja sitten he meitä salaa katselevat ja vertailevat meitä toisiimme ja

kiistelevät siitä kuka on kaunein, kuka käy parhaiten puettuna ja sen

semmoista joutavaa. Kyllä minä tiedän", jatkoi Taimi. "Juuri ne samat

tytöt niin tekevät, jotka käyvät johtajattaren luona lauantai-iltoina."

"Mitä ne siellä tekevät?" kysyivät muut melkein yhteen ääneen.

"Veisaavat ja rukoilevat tietysti ja tekeytyvät vanhurskaiksi, jotta

olisivat johtajattarelle mieleen", selitti Taimi itsetietoisena.

"Sinä olet oikein katkera!" huudahti Kaarina katsoen toveriansa silmiin

ja huomaten samalla, että niissä oli niin outo kiilto, jommoista hän ei

vielä kenenkään silmissä ollut nähnyt.

Keskustelu taukosi ja kaikki tunsivat omituista painostusta, niin

ainakin Kaarinasta näytti. Hän emäntänä piti velvollisuutenaan

katkaista äänettömyyden ja vihdoin keksikin ehdottaa että he kävisivät

harjoittamaan "Pas d'Espagne'a". Se ehdotus oli kaikkien mieleen,

vuoroin siis aina joku soittoa taitavista istuutui salin pianon

ääreen ja toiset tanssivat. Taitamattomampia Eini neuvoi, tanssi

edellä, taas korjasi virheitä ja liikkui pulskeudestaan huolimatta

siroimmin kaikista. Kaarina tällä kertaa iloitsi enin siitä, että oli

saanut tytöt iloisiksi, ja niin kului pian se aika, joka oli sallittu

vieraisilla-oloon.

Kun tytöt olivat lähteneet, pyöri Kaarinan mielessä mitä Taimi oli

sanonut johtajattaresta.

Ettäkö hän olisi tekopyhä kuin ulkokullattu farisealainen, sitä

ei Kaarina voinut uskoa. Se opetus, jonka hän antoi, oli sydämen

vakaumuksesta lähtenyttä puhetta, siitä Kaarina oli aivan varma. Ei

kukaan muu kuin se, joka oli taisteluja kokenut ja niistä voitollisena

suoriutunut, olisi voinut sillä tavalla puhua. Tuntui aivan siltä kuin

olisi hän tahtonut vetää oppilaansa siihen samaan lepoon ja autuuteen,

jonka osallisuuteen hän itse oli päässyt. Hänen kokemuksensa oli, että

ihmisen tuli kokonaan antautua Jumalalle, jättää maailma ja sen turhuus

ja aina palvella Jumalaa. Vasta silloin olisi ihminen oikealla tiellä.

Kaarinan täytyi tunnustaa, että johtajattaren opetus oli häneen tehnyt

syvän vaikutuksen, mutta hän ei ollut oikein halukas jättämään koko

maailmaa ja kokonaan antautumaan Jumalalle. Hän tiesi tekevänsä väärin,

sillä maailma oli paha, ja se, joka maailmaa rakastaa, se ei voi tulla

autuaaksi, sen oli johtajatar sanonut. Mutta kumminkin hän pelkäsi,

että hänen, jos hän päättäisi antautua Jumalalle, tulisi kieltäytyä

paljosta, mikä hänelle tuotti huvia ja nautintoa, ja sen vuoksi hän ei

tehnyt mitään päätöstä.

Joskus hänen mieleensä juolahti: Entä jos kuolema tulisi ennenkuin hän

oli tehnyt päätöksensä? Sittenhän olisi katuminen myöhäistä. Mutta hän

tunsi itsessään niin paljon elinvoimaa, elämänhalua ja terveyttä, että

kuoleminen nuorena tuntui aivan mahdottomalta. Taas hän sai turvaa

itselleen ja päätös jäi kuin jäikin tekemättä.

Hän kuunteli mielellään uskonnonopetusta, ja raamatun lukemista

rukouksissa hän mielellään seurasi ja koetti ajatuksia käsittää

ja itseensä soveltaa. Mutta sitten kun johtuivat mieleen leikit,

tanssit ja kaikenlaiset huvit, niin hän taas oli niissä mukana

vähentymättömällä innolla. Ei häntä edes paha omatunto soimannut.

Toisinaan hänelle tosin kesken leikkien juolahti mieleen, kuinka

turhanpäiväistä tämä hyörinä oli. Mutta ei hän kuitenkaan vetäytynyt

niistä pois, vaan oli aina mukana siinä, missä muutkin. Eikä hän,

vaikka kuinka olisi miettinyt, voinut keksiä leikeissä mitään

sellaista, joka olisi ollut syntiä sillä tavalla, että hänen

omatuntonsa olisi häntä siitä soimannut.

Kyllä hän oli tuntenut senkin, kun omatunto soimaa.

Siitä oli jo monta vuotta, kun hän sen tunsi ensimäisen kerran.

Ja sittemmin hän oli sen tuntenut usein. Kun oli vanhemmilleen

tottelematon, kun luvatta pisti suuhunsa sellaista, jota ei varmaan

tiennyt hänelle aijotuksi, kun sisarusten kanssa jakaessa otti

itselleen suurimman osan, koska hän oli itse suurin, kun ei aina

uskaltanut kertoa asioita aivan niinkuin ne olivat tapahtuneet, silloin

hän kuuli omantunnon kolkutuksen. Ahneus, itsekkyys, valheellisuus,

olivat saaneet hänessä sijaa, ja aina kun ne voittivat, veivät ne

häneltä palkinnokseen omantunnon rauhan.

Joskus voitti hänkin, ja silloin hänet täytti rauhallisuus, jommoista

ei ollut voinut käsittää olevan, ennenkuin oli sen tuntenut. Hän oli

luullut että tämän rauhallisuuden saavuttaminen olisi ollut ensimäinen

askel onnellisuuteen. Rukoillessaan hän sen vuoksi ennen kaikkea pyysi

voimaa taistella synnin kiusauksia vastaan.

Johtajatar vaati enemmän. Voisiko hän koskaan näitä vaatimuksia

täyttää? Nyt ei hän ainakaan voinut.

Pienemmät lapset olivat jo menneet nukkumaan ja äiti tuli nyt Kaarinan

luo, kuten hän oikein arvasi, kehoittamaan häntäkin menemään levolle.

"Oliko sinulla hauskaa?" kysyi äiti.

"Oli kylläkin", vastasi Kaarina lyhyesti, sillä ei hän ollut tottunut

kenellekään, ei edes äidilleen, uskomaan syvimpiä tunteitaan ja

ajatuksiaan.

* * * * *

"Tänään on lupa", ajatteli Kaarina kellon lyödessä 7 ja kääntyi

toiselle kylelleen koettaen nukkua uudelleen. Hetkisen vaan oli hän

maannut, kun Elvin sängystä alkoi kuulua:

"Olemme suomalaisia,

vaikk' oomme pienokaisia" j.n.e.

kirkkaan lapsenäänen puoleksi huutavalla, puoleksi laulavalla kaiulla.

"Halloo, halloo", kuului toiselta taholta. Ilmari siellä heräsi ja

jatkoi temmellettyään vähän aikaa peitteestään vapautuakseen: "Käykää

kilpaa pukeutumaan!"

"Onko nyt aamu?" kuului samassa Airan uninen ääni.

"On aamu!" jatkoi Ilmari. "Nouse pian pukeutumaan; kas minulla on jo

päiväpaita ylläni. Kohta sinä jäät kaikkein viimeiseksi villasukaksi."

Kaarinan kärsivällisyys loppui: "Olkaa hiljaa lapset, että minä saan

nukkua."

Nyt toiset vasta näkyivät huomaavan Kaarinan, sillä tuota pikaa olivat

ensin Ilmari ja sitten Elvi Kaarinan kimpussa ja ravistivat häntä minkä

jaksoivat:

"Kello on 7, nouse ylös kouluun!"

"Kaarina, sinä myöhästyt, kuuletko!"

"Minulla on lupa. Jollette jätä minua rauhaan, niin minä kaipaan

äidille ja te pääsette pimeään konttoriin!"

"Hänellä on lupa", todistivat Elvi ja Ilmari yhteen ääneen ja

vetäytyivät nolattuina pois.

Hetkinen kului hiljaisuudessa ja Kaarina koetti vielä saada unen päästä

kiinni. Mutta samassa kuului Mandan kova ääni:

"Lapset, mitä te olette tehneet, ihan valkoisessa kuohussa kädet ja

saippuakuohua pitkin lattiaa!"

"Me vaan pesimme käsiämme", vastasi Elvi viattomasti.

"Vai pesitte, senkin solkkamatit, ette te koskaan osaa olla ihmisiksi —

kun vain selkänsä kääntää, niin heti olette pahanteossa!"

Kuului kiivaita liikkeitä ja kolinaa. Sitten Kaarina arvasi, että Manda

oli ryhtynyt pukemaan Airaa, ja hän toivoi saavansa nukkua. Mutta nytpä

ei uni ottanut Eliakseenkaan, vaan sen sijaan alkoi Kaarinan päässä

kieriä ajatus, miten hän nyt tämän päivän kaikkein hauskimmasti saisi

kulumaan.

Jäälle hän tietysti lähtisi, mutta päivä on lyhyt, eikä hän senvuoksi

saanut siellä kulutetuksi muuta kuin aamiaisen jälkeen pari kolme

tuntia. Eini oli hänelle uskonut, että hän aikoi ottaa nukkensa esille

ja leikkiä niiden kanssa, ja pyytänyt Kaarinan mukaansa, mutta tämä

leikki ei Kaarinaa ensinkään huvittanut, eikä hän ollut luvannut tulla.

Hän tiesi jo ulkoa sen leikin. Ensin nuket puetaan, sitten huonekalut

järjestetään, ja sitten otetaan esiin leikkikupit ja lautaset ja ollaan

syövinään, ja sitten se on loppunut koko leikki. Tuossakin on olevinaan

jotain hauskaa! Monta kertaa hän oli Einin mieliksi tätä leikkinyt,

mutta ei hän nyt enää viitsinyt.

Kaarina oli kääntynyt selälleen ja tuijotti silmät pyöreinä kattoon. Ei

hän päässyt ajatuksissaan sen pitemmälle, mutta vuode alkoikin tuntua

epämukavalta, ja yks' kaks' oli hän pystyssä, veti vaatteet yllensä,

peseytyi ja oli juuri kasvojaan pyyhkimässä, kun äiti tuli sisälle

aamupuvussaan, kantaen vaateläjää sylissään. Sivumennen hän suuteli

Kaarinaa otsalle ja meni sitten ulos toisesta ovesta. Silloin Kaarina

muisti, että ompelijan piti tänään tulla lasten vaatteita korjaamaan.

Kaarinankin koulupuseroon tuli laitettavaksi uudet hihat, sillä

muutamat viikot olivat saaneet entiset puhki kyynärpään kohdalta.

Kaarina otti esiin kamman ja asettui seinäpeilin eteen tummaa tukkaansa

suorimaan.

Siinä hän näki kuvansa hiukan soikeampana kuin luonnossa. Hän

olisi ollut paljoa kauniimpi, jos olisi ollut sellainen kuin tuo

peili osotti. Hänen suunsa olisi ollut pienempi, otsansa korkeampi

ja silmänsä suuremmat. Ainoa, mikä peilissä oli samanlainen

kuin todellisuudessa, oli nenä, se näytti siinäkin terävältä ja

auttamattomasti liian pystyltä. Joskus Kaarina oli ajatellut, että

se ehkä olisi voinut muuttua, jos sitä ahkerasti ja säännöllisesti

painaisi alaspäin. Mutta hän ei oikein uskaltanut sitä temppua koettaa,

pelosta että siitä voisi tulla pahoja seurauksia.

Olihan hänellä kumminkin jotain kaunistakin. Hammasrivi oli hänellä

tasainen ja säännöllinen, ja kun hän vaan muisti hammasharjaa käyttää,

sai hän sen pysymään jotenkin valkoisena.

Tullessaan valmiiksi, Kaarina ei enää, ollut epätietoinen siitä, mitä

hän tekisi. Hänkin ottaisi käsityönsä ja istuisi Ainon, ompelijan,

kanssa juttelemassa.

Aino istuikin jo ruokasalissa, hento vartalo kumarassa, ompelukoneen

ääressä, kun Kaarina tuli lastenkamarista. Hän näytti polkevan

aivan henkensä edestä, posket hehkuivat sivuille levitetyn, hiukan

kiharoitetun ruskean tukan rajalle saakka, ja kädet kulettivat

vilkkaasti vaatetta koneen rautakengän alla. Yhtäkkiä Kaarinaa alkoi

hävettää pitkään makaamisensa, hän palasi sanaakaan sanomatta takaisin,

ja vasta kun oli hakenut koulutyönsä tuli hän jälleen ruokasaliin ja

Ainoa tervehdittyään alkoi, hänkin, ahkerasti työtä tehdä.

"Kylläpä Kaarina tänään on ahkera!" virkkoi Aino, kun pitkä koneompelu

oli lopussa, ja ojentautuen taapäin veti hän syvään henkeään ennenkuin

taas jatkoi ompelemistaan.

Tämä huomautus tuntui Kaarinasta enemmän soimaukselta kuin

kiitokselta, eikä hän vastannut mitään, vaan jatkoi vaieten

ompelemistaan. Vähitellen tuli Aino kertomapäälle ja sitten hän

jutteli viime sunnuntaisesta iltamasta työväentalolla, jossa oli

ollut näytelmäkappale ja tintamareski. Ja lopuksi oli ollut tanssia,

mutta Aino oli mennyt kohta sen alussa pois, sillä hän ei juuri

tanssista välittänyt. Kaarina ei antanut rauhaa ennenkuin oli kuullut

näytelmäkappaleen sisällyksen, ja hänen sydämensä sykähti levottomasti

kuullessaan, kuinka lähellä oli ollut, etteivät rakastavat olisikaan

toisiaan saaneet, ja vähällä oli, ettei hän olisi itkenyt ilosta, kun

kuuli onnellisen lopun. Kaikenlaista muutakin hauskaa Aino kertoi.

Kaarina puolestaan vastasi kertomalla juttuja koulusta; kuinka rouva

Elo oli mennyt rukousta pitämään ja unohtanut pois kaksi rukousta

isämeidästä; kuinka maisteri Järvi, joka oli niin tavattoman hiljainen,

oli yhtäkkiä suuttunut jostain aivan vähäpätöisestä syystä, sävähtänyt

tulipunaiseksi ja lyönyt nyrkkiänsä pöytään; ja vihdoin kuinka

kolmasluokkalaiset olivat kaikki saaneet istua laiskalla, kun eivät

olleet lukeneet ruotsinläksyään.

"Minkä vuoksi he eivät läksyään lukeneet?" kysyi Aino.

"Ruotsinkielen opettaja on liian hyvä, hän tavallisesti ei vaadi

mitään, ja tytöt eivät huomanneet, että nyt olivat saaneet läksyksi

sellaista, jota heidän välttämättömästi olisi pitänyt lukea, niidenkin,

jotka ruotsia osaavat, sillä se paikka kieliopissa oli niin vaikea.

Mutta kun opettaja huomasi etteivät olleet lukeneet, pääsivät he

laiskalle."

"Ruotsia minä ainakin lukisin, jos kävisin koulua", sanoi Aino.

"Miksikä niin? Minusta se ei ole mikään niin tärkeä aine. Jos ruotsia

ei luettaisi kouluissa, niin kohta ei ruotsia ensinkään käytettäisi

meidän maassa, ja olisi minusta paljoa hauskempaa kuulla vain suomea

aika ihmistenkin kesken eikä niinkuin nyt, kun he puhuvat ihan sekaisin

ruotsia ja suomea."

"Kaarina puhuu kuin lapsi ainakin", huomautti Aino käyden totiseksi.

"Kaarina ei aavista sitä, mitä elämä opettaa."

"Mitä ihmettä?" kysyi Kaarina hämmästyen.

"Elämä opettaa, että se, joka ei osaa ruotsia, saa hävetä joka

askeleella. Kun menee kauppapuotiin ja pyytää silkkikangasta nähdä

ja puhuu suomea, niin saa odottaa kunnes myöhemmin tullut, ruotsia

puhuva tyttö on saanut puolen tusinaa nappeja. Jos puhut suomea,

niin vastaantulija kadulla ei ole huomaavinaankaan, mutta sanoppas

sanottavasi venskaksi, kyllä sinulle silloin tietä annetaan!" Kaarina

huomasi että Aino oli vihasta punastunut.

"Senvuoksi ei kenenkään pitäisi ruotsia oppia, jotteivät saisi turhaan

ylpeillä sellaisesta taidosta, josta ei kannata ylpeillä", puolusteli

Kaarina.

"Minusta taasen pitäisi ruotsia opettaa kaikille jo kansakoulussa,

sillä ilman sitä ei kuitenkaan saa oikeata arvon-antoa. Ainoastaan

ruotsinkielen oppimisen vuoksi olisin minä tahtonut käydä koulua, ja

siskoni tahdon pantavaksi ruotsalaiseen kouluun. Hänen ei ainakaan

tarvitse kärsiä sitä alituista nöyryytystä, joka minun osakseni on

tullut!"

"Olisivatko ihmiset todellakin niin typeriä? Miksi ruotsinkieli olisi

parempi kuin suomi?"

"En minäkään tiedä onko ruotsi parempi, mutta se on hienompi kieli,

sitä puhuvat kaikki hienommat ihmiset ja sitä, joka suomea puhuu,

pidetään aina epähienona!"

Äiti oli huomaamatta tullut sisälle ja kuultuaan Ainon puheen hän tuli

lähemmäksi ja kysyi ystävällisesti, mutta vakavasti:

"Mikä on oikein hienoa, voiko Aino sanoa?"

Aino ei vastannut ja Kaarina ymmärsi että Aino häpesi puhettaan.

"Suomenkieli on Suomessa kaikkein hienoin ja paras kieli, siksi että se

on suomalaisten oma äidinkieli. Se, joka suomeapuhuvaa halveksii, on

itse epähieno ja typerä."

Äiti sanoi tämän levollisesti, mutta vakuuttavasti. Tunsihan äiti

elämää enemmänkin kuin Aino, sitähän ei kukaan voinut kieltää. Oli siis

Kaarinan mielestä aivan luonnollista, että Aino jäi vaille vastausta.

Aino ei enää puhunut mitään, ja kun Kaarinan halu koulujuttujen

kertomiseen myöskin oli hävinnyt, istuivat he aamiaiseen saakka

ääneti kumpikin. Kaarinan mielessä pyöri kumminkin koko ajan

äskeinen keskustelu. Hän oli todellakin ollut tietämätön siitä,

että suomeapuhuvia halveksittiin. Mutta miksi antoivat nämä itseään

halveksia? Jos hän tulisi huomaamaan jonkun häntä kohtelevan huonosti

sen vuoksi että hän puhui suomea, niin kyllä hän näyttäisi! Hän sanoisi

suoraan, että hän on yhtä hyvä — ei parempi kuin ne, jotka ruotsia

puhuvat. Hän on suomalainen ja hänen kunniansa tulee aina olemaan

julistaa koko maailmalle mihin kansaan hän kuuluu, niin hän sanoisi,

ja hän sanoisi, että ne, jotka ruotsia puhuvat, ansaitsevat häpeän,

koskapa oman kansansa kieltä halveksivat. Tietysti he halveksivat

omaa kansaansakin! Mitenkä ne sitten voivat itseään arvossa pitää?

Sillä kyllähän heidän kuitenkin täytyisi ymmärtää, ettei ruotsinkielen

puhuminen voi heistä tehdä ruotsalaisia. Jospa sitten olisi

kunniakkaampaa kuulua siihen kansaan!

"Olemme suomalaisia,

vaikk' oomme pienokaisia,

on sydämemme synnyinmaan

ja suureks' kasvetaan"

lauloi Kaarina pannessaan kokoon työnsä, ja selkä tavallista suorempana

astui hän huoneesta viedäkseen työn piirongin laatikkoon.

Aamiaisen jälkeen hän läksi jäälle. Ensimäisen kerran kierälle jäälle!

Ennen hän aina oli mennyt luistelemaan vasta silloin kun kuusiaidan

ympäröimä luistinrata lahdella oli valmis. Hän haki Einin mukaansa

ja iloisesti jutellen, luistinparejaan heilutellen tytöt yhdessä

astuivat rannalle. Oli kirkas päivä, ilma kohtalaisen kylmä, ei liiaksi

ankara pakkanen, sellainen, joka panee pelkäämään korvalehtien ja

nenänypykkäin palelemista, vaan parahiksi raitis ja tyyni ilma.

Poikia sekä tyttöjä oli rannalla ja loitommalla luistelemassa, niin

että oikein hauskalta ja houkuttelevalta näytti. Kaarina ja Eini

pistivät luistimet jalkaansa ja käsi kädessä he alkoivat kiitää

ulospäin. Heidän juttelemisensa oli tau'onnut, kumpikin vain nautti

ihanaa ilmaa, joka tunki keuhkoihin, virkisti ruumiin ja sielun ja

lisäsi voimia lihaksiin ja jänteisiin. Rannan lähellä oli jää sameaa ja

hiukan epätasaista pinnaltaan, mutta kuta kauemmaksi he joutuivat, sitä

sileämmäksi ja kirkkaammaksi kävi jään pinta. Kauempana olevat saaret

ja niemekkeet kuvastuivat siihen aivan kuin tyyneen järvenpintaan

kesällä, ja värivivahdukset, kauempana olevien kunnaitten ja

läheisempien havumetsien toinen toisiaan kohdatessa, hivelivät silmää.

Kaarina tunsi itsensä onnelliseksi: olihan hän nuori ja terve ja vapaa.

Maailma oli avara ja hänelle avautui liikunta-aloja kaikkialle, aivan

niinkuin nyt täällä kierän jään pinnalla. Koulussa hän menestyi hyvin,

läksyjen lukeminen oli kuin leikkiä vain, ei hänen koskaan tarvinnut

sitä tuskan hiellä tehdä, kuten moni muu, esimerkiksi Eini. Hänellä

oli voimaa pyrkiä tiedon tiellä vaikka minne, vaikka ylioppilaaksi. Ja

sitten — etemmäksi hän ei uskaltanut ajatella.

Kauan he luistelivat, milloin yhdessä käsi kädessä, milloin yksin,

jolloin Kaarina nautti Einin sulavien liikkeiden katselemisesta, ja kun

he vihdoin palasivat kotiinpäin olivat useimmat muut jo lähteneet.

"Kylläpä on ollut hauskaa", sanoi Eini riisuessaan luistimet

jaloistaan. "Arvaappa mitä minä ajattelin luistellessamme?"

"Sinä varmaan ajattelit Juuso Jokelaa, joka olisi tahtonut tulla

meidän mukaamme, mutta jolle sinä tällä kertaa tahdoit tehdä kiusaa ja

selvästi näytit että mieluummin olet minun kanssani kahden."

"Nyt sinä olet häijy! Olenhan minä monta kertaa sanonut, etten Juusosta

huoli pennin edestä", väitti Eini ja oli olevinaan loukkaantunut.

"Arvaa paremmin!" virkahti hän hetkisen vaiti oltuaan. Mutta ennenkuin

Kaarina vastasi jatkoi hän: "Minä päätin, että koulusta päästyäni

valmistaudun voimistelunopettajaksi. Mutta sinä et saa sanoa

kenellekään siitä, se on vielä salaisuus."

"Sinä onnellinen, kun nyt jo voit varmasti tietää miksi haluat",

vastasi Kaarina. "Minäkin ajattelin tulevaisuutta, mutta minulle se

vielä häämöittää niin kaukaisena, kuin en sitä koskaan saavuttaisi, ja

niin kummallisena, ett'en voi ensinkään arvata, missä minulle oikea ura

aukeaa. Sen minä vain tiedän, että aion hankkia itselleni tietoja, ja

ylioppilaaksi lukeminen on ensimäinen päämääräni."

Eini katsoi toveriinsa: "Sinulla on niin hyvä pää, että hulluhan

olisit, jos et lukisi. — Miltähän sinä näytät sitte ylioppilaslakki

päässäsi?"

"Ei puhuta vielä semmoisista; eihän sitä vielä tiedä", sanoi Kaarina,

mutta mielessään hän ajatteli, että kyllä se valkea lakki kumminkin

taitaisi häntä pukeakin, hän kun oli tummaverinen. Olihan hän kuullut

joskus sanottavan, että valkea väri sopii tummaverisille.

He olivat tulleet puiston luo, jonka käytävän molemmin puolin kaksi

makeisten kaupustelijaa oli asettanut kojunsa. Ukot kävelivät nyt

molemmat, sekä "lihava" että "laiha", edestakaisin kojunsa edustalla

turkiskauluksiin, karvalakkeihin ja huopakenkiin puettuina. Lihava

pullea- ja punakka-kasvoinen mies piti kätensä tiiviisti vastakkaisiin

hihoihin pistettyinä, laiha, kasvoiltaan kalpeana ja ryppyisenä huitoi

yhtä mittaa käsillään pysyäkseen lämpimänä.

Eini, jolla aina oli viispennisiä taskussa, mistä lienee niitä

saanutkin, enimmäkseen varmaan kiusaamalla tädiltään, ehdotti että

menisivät ostamaan makeisia. Kaarina ei mitään vastannut. Hänen

vanhempansa eivät koskaan antaneet makeisrahaa, eikä hänellä nytkään

ollut ainoata penniä. Einin kanssa hän kumminkin lähestyi namus-ukkoja

ja Eini osti ensin viidellä pennillä karamelleja laihalta ukolta,

sitten viidellä pennillä auringonsiemeniä lihavalta ja antoi toisen

puolen makeisista Kaarinalle.

Makeisia pureskellen he jatkoivat matkaansa. Kaarinaa kaiveli

nöyryytys, jonka oli saanut kokea sen kautta, että hänen taas täytyi

syödä toverin ostamia makeisia. Mutta hän oli tottunut siihen, ettei

vastaansanominen olisi mitään auttanut. Heidän tullessaan sille

kohdalle, jossa heidän tiensä erosivat, kysyi Eini, tulisiko Kaarina

hänen luokseen iltapäivällä. Jos olisi kieltäytynyt, olisi Kaarina

mielestään ollut hyvin kiittämätön Einille, jonka antamia makeisia hän

juuri oli syönyt. Senvuoksi hän lupasi tulla heti päivällisen syötyään.

Einin täti oli juuri lähtemäisillään ulos, kun Kaarina tuli. Tuo pieni,

laiha ihminen juoksi huoneesta toiseen; oli valoliina laitettava

paikoilleen, lampun sydän väännettävä hiukan matalammalle, palvelijalle

oli pari sanaa sanottavana, ja Eini seisoi kuin kynttilä oven suussa

odottamassa mitä täti hänelle sanoisi, koska hän oli tytön käskenyt

tulemaan luokseen. Vihdoin lienee kaikki ollut reilassa, täti kohautti

hamettaan kumminauhalla, kääntyi ympäri ja kysyi Einiltä, oliko hame

parahiksi kohotettu, otti lakin päähänsä ja sitten taas muisti jotakin,

juoksi ja otti salin nuottihyllyltä virsikirjansa ja hengelliset laulut.

Ottaessaan päällystakin yllensä puhui hän Einille:

"Muista nyt olla kiltti, et saa sotkea mattoja, etkä liikuttaa

lamppuja. Kaapin hyllyllä ruokasalissa on lautasellinen omenia,

tarjoo siitä Kaarinalle ja ota itsekin! Ole Kaarinalle kohtelias ja

ystävällinen, anna hänelle paras nukke, eläkä riitele hänen kanssaan!

No, hyvästi jääkää!"

Tytöt niiasivat ja täti läksi raamatunselitykseen, jossa hän kävi

säännöllisesti kaksi kertaa viikossa.

Kun ovi oli sulkeutunut, valtasi Einin sellainen riemun puuska, että

hän alkoi hyppiä ja tanssia, muistamatta mattoja lattialla. Hän

tarttui Kaarinaa vyötäisiltä, eikä mikään auttanut, tämän täytyi

pyöriä mukana. Matot sotkeutuivat pahanpäiväisesti heidän jaloissaan,

ja vihdoin he kaatuivat molemmat mattoihin takertuneina. Makea nauru

siitä oli ensimäinen seuraus, mutta ylös noustessaan ja huomatessaan

epäjärjestyksen ympärillään he muistivat tädin varoitukset ja alkoivat

yksituumaisesti asetella mattoja paikoilleen. Pahaksi onnettomuudeksi

oli villaisten käytävämattojen yli pantu valkeita liinaisia mattoja,

ja näitä he eivät onnistuneet enää saamaan sileiksi, niin että heidän

meluamisestaan ja tottelemattomuudestaan sittenkin tuli jäämään

epäämättömiä todistuksia.

Kun Kaarina pari tuntia myöhemmin palasi kotiin, oli vanhempien luona

vieras, eräs vanha herra, joka usein iltaisin istui heidän luonaan.

Silloin sujui keskustelu aina vilkkaammin kuin kenenkään muun vieraan

heillä ollessa. Kaarina istui joskus pitkät ajat sisällä kuuntelemassa,

ja hän oli siten vähitellen päässyt perille asioista, joista hänen

ikäisensä yleensä eivät aavistaneet mitään. Jos keskustelu liikkui

ulkopolitiikkaa, sisäpolitiikkaa tahi kunnallista elämää koskevissa

asioissa, huomasi hän, että sekä vanhemmat että setä kaikessa olivat

löytäneet erään yhdenmukaisuuden, ja heitä yhteisesti innostutti

tuon yhdenmukaisuuden tutkiminen, selvittäminen ja arvioiminen.

Tämä yhdenmukaisuus oli kaikkialla itsekkäitten, omavoittoisten ja

vallanhimoisten aineksien taistelu epäitsekkäitä, yleishyötyä ja

sorronalaisten kohottamista tavoittelevia voimia vastaan. Pää-asiassa

olivat isä, äiti ja setä aina yhtä mieltä, mutta siitä huolimatta,

varsinkin miehet, ajatuksiaan esittäessään usein innostuivat jopa

kiivastuivatkin, aivan kuin heillä olisi ollut pahimmat vastustajat

edessään ja näille olisivat koettaneet esittää asiat oikeassa

valaistuksessa, saadakseen heitä vakuutetuksi totuudesta.

Vieras setä, joka oikeastaan oli kasvoiltaan harvinaisen ruma,

vartaloltaan pienenläntä ja vino, tuli näin kiivastuessaan melkein

kauniiksi, hänen ulkonaisesti epäsuhtainen olentonsa aivan kuin hävisi

ja sijaan astui toinen henkinen olento, niin suuri ja voimakas, että

hänen näkemisensä herätti Kaarinassa mieltäylentävän tunteen. Isä, tuo

jalopiirteinen, vilkas mies, taasen tuli innossaan niin kauniiksi,

ettei Kaarina luullut maailmassa löytyvän ihanampaa miestä. Hänen

tummat säihkyvät silmänsä, korkea otsa, tuuhean tukan ympäröimänä,

suoraselkäinen harteva vartalo, kaikki muodosti sellaisen sopusuhtaisen

kokonaisuuden, että se aivan kuin kuvasti näkymättömän hengen suurta

jaloutta. Isä oli näinä hetkinä uljuuden ja miehekkään jalouden

ilmeinen perikuva.

Saatuaan tänä iltana, kuten usein ennenkin, luvan tulla saliin, jossa

vieras oli, meni Kaarina hakemaan käsityönsä ja istuutui äidin viereen,

joka sukanneule kädessä istui nojatuolissa. Äiti oli niin tottunut

neulomiseen, että sekä ajatukset että katseet muuanne kiinnitettyinä

hän osasi neuloa nopeasti ja virheettömästi.

Hauskasti siinä ilta kului, sillä jos ei Kaarina kaikkea

ymmärtänytkään, oli hänellä huvia siitä, että sai nähdä innostuneita

kasvoja, kuulla vilkasta periaatteellista keskustelua ja kaikessa

hiljaisuudessa vetää omia johtopäätöksiään.

Hänessä elävä halu aikanaan kehittyä kunnon ihmiseksi, voidakseen

oikealla tavalla isänmaataan hyödyttää, tällaisina iltoina kasvoi

kasvamistaan voimakkaaksi kiihkoksi kerran päästä mukaan taistelemaan

ja uhraamaan voimansa kaiken hyvän ja jalon puolesta maailmassa.

Sitä varten hän tahtoi oppia, sitä varten koulua käydä, sitä varten

koettaa tulla yhä paremmaksi ja paremmaksi!

* * * * *

Kaarinan ensimäinen kouluvuosi oli loppunut, kesä oli kulunut ja toinen

vuosi oli alussa. He olivat siis toisella luokalla.

Heidän luokkansa oli saanut lisäkseen kolme oppilasta. Niistä yksi oli

noita aivan tavallisia siististi puettuja hiljaisia tyttöjä, jotka

eivät tehneet kenellekään haittaa, aina olivat mukana siinä missä

muutkin, osasivat läksynsä mukiinmenevästi ja koettivat kaikessa olla

opettajien mieliksi.

Yksi heistä — hänen nimensä oli Maria Mustonen — herätti heti alussa

vastenmielisyyttä tavattoman epäsiisteytensä kautta. Epämääräinen

väriltään oli hänen takkuinen, palmikon päässä värillisellä

pumpulinauhalla varustettu tukkansa. Hänen kesakkoiset karkeapiirteiset

kasvonsa olivat epämiellyttävät väriltään nekin, ja hänen kätensä

olivat käsnäiset. Mutta pahinta kaikista oli, että häntä suorastaan

täytyi pelätä niiden pienten elävien tähden, joita silloin tällöin

pilkisti esiin vaatteissa ja tukassa.

Tästä oli seurauksena, että Mari jäi olemaan enemmän yksin kuin kukaan

muu luokan tytöistä, ja sen kyllä jokainen voi huomata, että hän tunsi

itsensä syrjäytetyksi.

Eini oli ainoa, joka hiukan koetti olla hänelle ystävällinen, seikka,

joka hiljaisuudessa kohotti hänen arvoansa Kaarinan silmissä. Mutta kun

Mari ei heti näyttänyt uskovan hänen ystävällisyytensä vilpittömyyteen,

vaan näytti hänelle tavallista nyrpeän näköistä naamaansa, väsyi

Einikin ennen pitkää. Ei Kaarina eikä kukaan muukaan saanut häntä sen

jälkeen enempää lähestyneeksi, vaan jäi kun jäikin hän kuin tuhkimoksi

toisten joukkoon.

Nämä molemmat tytöt olivat jääneet viime vuonna luokalle, kolmas sitä

vastoin oli tänne siirtynyt jostain toisesta kaupungista. Viimemainittu

herätti enin huomiota ei ainoastaan sen vuoksi, että hän oli tuiki

vieras, vaan varsinkin varman käytöstapansa ja älykkäisyytensä tähden.

Hän käyttäytyi kuin kypsynyt seuranainen. Hänen niiauksensa oli

puoleksi kumartamista, hän käytti päivänpaisteella päivänvarjoa, ja

sateella hänellä oli tiivis musta kummitakki, jommoista vain aikuiset

käyttivät. Hänen pukunsa olivat uudenmuotisemmat kuin Helsingin

puvut, ja hänen palmikonpäänsä ja otsahiuksensa olivat käherretyt.

Itse hän kivenkovaan väitti, että hänellä oli luonnolliset kiharat,

mutta eipä juuri kukaan sitä tainnut uskoa. Hän oli vaaleaverinen ja

hienohipiäinen, ja hän olisi ollut sieväkin, jollei hänen hampaansa

olisi olleet rikkinäisiksi pilaantuneet, joten suun sisus oli kuin

vanhan eukon.

Hän valitsi lähimmäksi toverikseen Hellin. Luultavasti oli uusi

vierustoveri, jonka nimi oli Eira, ainakin aluksi Hellistäkin

mieluinen, koska hän heti näytti Eiran seurassa viihtyvän.

Helli ei ollut ainoa, joka Eiran seurassa viihtyi; jokainen oli

mielellään tämän pirteän, sukkelapuheisen tytön parissa, ja pianpa

Eira muodostui keskipisteeksi, jonka ympärille kaikki välitunneilla

kerääntyivät, aivan kuin hiljaa hänen toveruuttaan tavotellen.

Mutta ennen pitkää oli Eira aivan kuin tarkoitustaan saavutettuaan

toisenlainen kuin ensi alussa. Hän ei enää ollut tasainen ja yhtä

ystävällinen kaikille, vaan käänsi toisille selkänsä sillä välin kuin

hän toisille, yhdelle tahi korkeintaan kahdelle kerrallaan, syrjään

vetäytyen uskoi tahi oli uskovinaan hyvinkin muka tärkeitä asioita.

Kaarina oli pysynyt jo heti alussa Eiraan nähden enemmän syrjässä kuin

useimmat muut. Siten hänen olikin helpompi kuin toisten huomata Eiran

omituista käytöstä. Ja kun hän huomasi mitenkä Eira, saavutettuaan

haluamansa valta-aseman tovereihin nähden, antoi suosionsa auringon

vuoroin nousta ja laskea, Kaarinalle vallan käsittämättömistä syistä,

koetti hän suorastaan vetäytyä pois Eiran seurasta.

Sattui kumminkin niin, että eräs tyttö, joka asui Kaarinan kodin

lähellä ja usein kävi heidän pihassaan leikkimässä, oli Eiran serkku,

ja serkukset yhdessä alkoivat käydä leikkimässä pihalla iltapuolisin.

Näin Kaarina melkein vasten tahtoaan tuli vedetyksi Eiran tuttavuuteen.

Ja miten kävikään, vähitellen tuli Kaarina huomaamaan, että oli aivan

ihmeellistä kuinka toisenlaisen vauhdin leikit saivat, kun Eira niihin

otti osaa. Hän keksi niin mainioita piilopaikkoja heidän leikkiessään

piilosillaoloa, että tämä leikki kävi kahta jännittävämmäksi. Eiran

keksintöä oli teatterileikki, jota sitten kauan aikaa leikittiin

suuremmalla innolla kuin mitään muuta. Kappaleet, joita näyteltiin,

olivat samassa tilaisuudessa sepitettyjä. Eira oli päähenkilönä ja

teatterin johtajana, ja toiset alentuivat mielellään vähäpätöisempiin

osiin, kunhan vaan saivat olla mukana, sillä tämä leikki oli tavattoman

hauska.

Katsojina olivat pienemmät lapset, ja nämä pantiin istumaan

ulkorappusille, joten he hyvin voivat nähdä näytelmää, jota esitettiin

pihalla. Vanhoja uutimia, silkkinauhoja ja jos jonkinlaisia

harsorepaleita käytettiin pukujen koristuksena, näyttämönä oli piha,

kulisseja kuviteltiin oleviksi. "Tuo kivimuuri tuolla takana on

olevinaan korkea vuori ja sen vieressä tuolla oikealla näkyy aava meri.

Lautakasa on olevinaan mökki ja ympärillä kasvaa sankka metsä." Näillä

Eiran sanoilla olivat kulissit rakennetut kaikkien mielikuvitukseen,

ja näytelmä alkoi. Toisella kerralla rakennettiin haloista ja

laudanpätkistä, joita haalittiin kokoon halkovajoista ja ulkohuoneitten

takaa, tuoleja, sohvia, pöytiä y.m. mitä huoneen sisustukseen

tarvittiin, ja siten oli näyttämö taas kunnossa.

Lauantai-iltapäivät ja lupapäivät vietettiin näissä leikeissä. Eivätkä

ne koskaan Kaarinaa kyllästyttäneet, päinvastoin keksi hänkin uusia

näytelmiä, jopa kirjoittikin yhden aivan "omasta päästään".

Kaarinaa harmitti jonkun verran, että Eira aina tahtoi olla

päähenkilönä! eikä siinä ollut kellään vastaansanomista. Eira esitti

sitä paitse aina henkilöä, jonka avuja, kauneutta, rikkautta tahi

korkeata asemaa muut ylistivät, ja joku toinen, hyvin usein Kaarina,

sai olla tämän suoranaisena vastakohtana ruma, häijy taikka köyhä

kerjäläinen. Muut näyttelijät tyytyivät kumminkin aina osaansa ja

Kaarinakin lopulta alistui, sillä hän pelkäsi, että olisi voinut

syntyä erimielisyyttä Eiran ja hänen välillä, josta olisi voinut olla

seurauksena, että hän saisi tyytyä olemaan katsojana pikku lasten

kanssa, ja se ei olisi ollut mitään hauskaa.

Toiselta puolen oli aivan luonnollista, että Eira johti näytelmiä ja

oli päähenkilönä, sillä olihan hän nähnyt paljoa enemmän teatteria

näyteltävän kuin kukaan muu. Hän oli nähnyt Iida Aalberginkin sekä

näyttämöllä että sen ulkopuolella! Ja täytyihän heidän kaikkien sitä

paitse tunnustaa, että Eiralla oli erinomaisia näyttelijälahjoja. Hänen

kasvonsa ilmeet olivat vilkkaammat ja vivahdusrikkaammat kuin muiden.

Kun hän sanoi jotakin näytelmään kuuluvaa, oli hän niin tosissaan, että

oli aivan niinkuin hän olisi puhunut todellista asiaa. Ei hän koskaan

väärässä paikassa purskahtanut nauruun, ei edes vetänyt suutaan hymyyn,

kuten muut, ja kun hän itki, niin oikein toisiakin itketti, vaikka he

hyvin tiesivät, että kaikki oli vain leikkiä.

Tästä huolimatta oli leikkiminen nykyään Kaarinan mielestä jotain aivan

toista kuin ennen. Usein ei tahtonut ilta riittääkään kaikkeen siihen

ohjelmaan, joka olisi ollut suoritettavana.

Koulussa oli Eira sittenkin yhä eniten Hellin seurassa, ja Kaarina oli

Einin kanssa yhdessä vanhan tavan mukaan, huolimatta siitä, ettei häntä

vierustoverinsa seura ollenkaan huvittanut, vaan päinvastoin alkoi hän

usein tuntea jonkunlaista kyllästymistä Einin seurassa. Mutta koulutyöt

ja niiden aiheuttamat ajatukset olivat siellä kuitenkin aina etualalla,

ja siten sujuivat ensimäiset viikot ilman mitään mainittavampaa

muutosta toveruusväleissä.

* * * * *

Eräänä päivänä oli Kaarina kiireimmiten päntännyt läksynsä päähänsä ja

oli aikeessa lähteä ulos, kun äiti kutsui hänet luokseen.

"No, mitä?" huusi Kaarina eteisestä, "minä olen juuri ulos lähdössä."

Kaarinan teki mieli juosta ulos ja jättää äiti odottamaan häntä

turhaan. Mutta hän ei kuitenkaan voinut mennä, sillä äidin kutsuva ääni

soi yhä hänen korvissaan, vaan saatuaan päällysvaatteet ylleen läksi

hän sisään.

"Minä toivoisin, että sinä nyt leikkisit pikkusisarusten kanssa sillä

aikaa kun minä käyn ulkona ja Manda on asialla", sanoi äiti seistessään

kampanutussaan ja suoriessaan hiuksiaan.

Kaarinasta tuntui aivan kuin äiti näillä sanoilla olisi riistänyt

häneltä koko iltapäivän ilon, ja hän kääntyi ylpeästi kantapäällään ja

läksi sanaakaan sanomatta pois. Hän tunsi, että äiti pahastui, mutta

ei se häntä saanut liikuttaa; hän ei ainakaan tunnustanut itselleen,

että se häntä liikutti. Hän ripusti päällystakkinsa ja lakkinsa naulaan

ja palasi taas sanaakaan virkkamatta lastenkamariin. Hänelle juolahti

mieleen, mitenkä hän ennen pienempänä, kun äiti oli häneltä vaatinut

jotain hänelle vastenmielistä tehtävää, tavallisesti oli vastannut: "en

viitsi". Ja vaikka hän sittemmin oli vähitellen ruvennut käsittämään,

että tämmöinen vastaus oli sopimaton, koska äidillä oli oikeus vaatia

häneltä tottelevaisuutta, tapasi hän vielä usein itsensä näitä sanoja

lausuneena. Vasta sitten kun hän oppi ymmärtämään, että äiti loukkautui

syvästi niitä kuullessaan, vasta silloin hän sai voimaa heittämään ne

sanat pois.

Mutta aivan osottamatta omaa päätään hän ei vieläkään voinut olla.

Vaikk'ei hän mitään sanonut, niin liikkeet, askeleet ja koko olento

osotti hänen kapinoivaa mielenlaatuaan. Tätä hän ei voinut estää, ei

vaikka mikä olisi! Joskus hänestä tuntuikin kuin olisi oikeus ollut

hänen puolellaan: äiti oli liian vaativa ja aina valmis ehkäisemään

hänen mielihalujaan! Niin tuntui nytkin.

Miksi äidin ja Mandan täytyy lähteä yht'aikaa ulos? Aivan kuin hänen

kiusakseen! ajatteli hän.

"Pikkulapsilla", niinkuin nuorempia usein yhteisellä nimellä

kutsuttiin, oli kaikilla paperit edessään pienellä valkealla

pöydällään, ja he piirtelivät niihin lyijykynällä. Ilmari piirusti

laivaa, jossa oli neljä piippua ja monta mastoa ja purjeita ja lippuja.

Elvi oli laittanut talon ja puita sen ympärille, saunan rannalle

ja veneen, mielikuvituksessaan täydellisen huvilan. Aira tyytyi

piirustamaan suoria viivoja ja niiden välille käyriä viivoja; oli

vallan mahdotonta aavistaa, mitä ne merkitsivät.

Äiti oli antanut heille paperia ja kyniä viihdyttääkseen heitä hetkeksi

hänen poislähtönsä aikana. Sekä äiti että Kaarina aavistivat, ettei

tämä hiljainen huvitus heitä kauan tyydyttäisi.

Kaarina ei oikein ensin tiennyt, mitä tekisi toisten piirustellessa.

Vihdoin hän päätti mennä hakemaan jonkun kirjan lukeakseen, ja hän

otti hyllyltä esille "Helvin", varmana siitä, ettei hän kauan saisi

häiritsemättä sitä lukea.

Mutta miten ollakkaan. Sen sijaan että lapset olisivat tarvinneet

leikin ohjaajaa ja meluamisensa hillitsijää, olivatkin he tällä kertaa

yksimieliset siitä, että ruvettaisiin leikkimään "talosilla". Elvi oli

äiti, Ilmari isä, Aira palvelija ja nuket lapsina.

Kaarina sai niin ollen kaikessa rauhassa syventyä lukemiseensa. Hän

luki "Helviä" jo kolmannen kerran, mutta yhä elävämmin hän nyt otti

osaa Helvin elämään, hänen taisteluihinsa ja pettymyksiinsä. Lukiessaan

siitä, kuinka Helvi piti päiväkirjaa, selvisi hänelle, että hänkin

alkaisi kirjoittaa muistiin ajatuksiaan. Vanhemmat ihmiset usein

luulevat, ettei hänen ikäisillään ole omia ajatuksia, mutta kyllä he

erehtyivät. Kaarinalla olisi niin paljon kirjoitettavaa.

Mandan tultua kotiin pääsi Kaarina vapaaksi. Hän riensi pukemaan

päällysvaatteet ylleen ja sitten pihalle! Mutta leikkitovereita ei

missään näkynyt. Kaarina meni portin luo katsoakseen, näkyikö heitä

ehkä juoksemassa kadulla, mutta ei sielläkään ollut ketään. "Sepä

ihmeellistä", ajatteli hän itsekseen ja seisoi nojautuen portinpieleen

katselemassa kadulle, jossa oli tavallinen vilkas iltapäiväliike.

Tuolla astuivat nuo kaksi vanhaa neitiä, jotka aina liikkuivat

yhdessä. Molemmilla oli hyvin omituisen kuosiset, ripsuilla ja

samettikaistaleilla koristetut päällystakit, ja hatutkin olivat

toista kuosia kuin muiden, kuin pienet tornit keskeltä. Kaarina tunsi

heidän käyntinsä ja jokaisen asentonsa ulkoa. Sitten tuli toista

katukäytävää myöten muutamia herroja, jotka Kaarina samoin hyvin tunsi

ulkomuodostaan. Yhteistä heillä kaikilla oli aina kiiltävät kengät,

ja vaatteet aivan moitteettoman siistit. Nyt tuli Ruutin Eetla heitä

vastaan leipäkorineen. Voi kuinka vaikeata hänen oli antaa tilaa

herroille! Hän oli itse leveä ja leipäkori vielä leveämpi. Nyt hän

painautuu aivan seinään kiinni, jotta herrat pääsisivät sivuitse.

Onnistuihan se kumminkin! Nyt hän taas jatkaa ontuen matkaansa, silmät,

joista toinen melkein sokea, puoli-ummessa, pulleitten, kalpeitten

kasvojen sisällä. "Minkälainen koti tuollakin vaimoparalla lienee? Onko

hänellä ketään omaista, vai onko hän aivan yksityinen, niinkuin Sandra,

joka asuu tässä samassa pihassa, pesutuvan takaisessa kamarissa?"

ajatteli Kaarina katsellessaan poistuvaa leipämummoa.

Kulman takaa näkyi samassa ruumissaatto. Harvinaisen komeasti olivat

ruumisvaunut koristetut, ja kirstua peittivät monet suuret seppeleet.

Kaarina oli näitä huomioita tehdessään salaman nopeudella syössyt

kadunkulmaa kohti ja häntä vastaan törmäsi samalla lapsiparvi, joka

tuli samaa suuntaa kuin ruumissaatto. Sitten Kaarinalle selvisi,

miksi piha oli autiona. Lapset seisoivat kadunkulmassa ja pitivät

lukua ajoneuvoista, jotka ottivat osaa kulkueeseen, sekä seppeleiden

lukumäärästä.

Kun ruumissaatto oli mennyt ohi alkoi Eira, joka myös oli joukossa,

kertoa että vainaja oli ollut viinatehtaan isännöitsijä. Hän oli ollut

äärettömän hyvä kaikille työmiehilleen ja nämä nyt surivat häntä kuin

isäänsä. Hän oli ollut hyvin rikas ja hänellä oli erinomaisen komea

asunto viinatehtaan likellä, olihan hän myös yksi tehtaan omistajia.

"Kummallista!" ajatteli Kaarina. "Kuinka ihminen voi samalla kertaa

olla hyvä ja tuottaa ihmisille onnettomuutta?" Kaarinasta oli aivan

selvää, että viinatehtailija levittää onnettomuutta ympärilleen. "Jos

hän olisi todellisesti hyvä ihminen, kuinka hän silloin voisi elää

suurimmassa komeudessa, samalla kun hän tietää, että hänen tehtaassaan

valmistettu viina, jonka kautta hän kokoaa rikkautta ja komeutta

kotiinsa, tuottaa köyhyyttä ja kurjuutta toisiin koteihin?" ajatteli

hän.

Alkoi hämärtää, kun lapset palasivat pihalle jatkaakseen alottamaansa

leikkiä. Kaarina yhtyi toisiin, mutta mielestään hän ei koko aikana

saanut poistetuksi ajatuksia viinatehtailijasta.

Seuraavana päivänä oli ensimäisellä tunnilla uskontoa. Johtajatar

silloin omalla mukaansatempaavalla tavallaan koetti selvittää, kuinka

maailman kunnia, rikkaus ja koreus tuo mukanaan tyhjyyden tunteen ja

omantunnon tuskia. Rikkauksien kokoaminen ei ihmistä tyydytä, vaan

päinvastoin usein saattaa hänet onnettomaksi. "Kootkaa itsellenne

tavarata taivaassa!" oli Vapahtajan käsky, sillä ainoastaan sellainen

tavara tekee ihmisen onnelliseksi.

Johtajatar selitti sitten, mitä tarkoitetaan taivaassa koottavalla

tavaralla. Mutta enemmän kuin tätä selitystä ajatteli Kaarina

onnettomia rikkaita. Hänet valtasi silloin syvä säälintunne eilen

hautaan saatettua viinatehtailija-vainajaa kohtaan. Hän oli varmaan

ollut hyvin onneton, ja jos hän oli hyvä työmiehilleen, niin oli se

varmaan sen vuoksi, että hänen omatuntonsa rauhottuisi. "Lieköhän

sentään ainoatakaan tapaa rikkauksien kokoomiseen, joka tuottaisi

yhtä paljon pahaa kuin väkijuomien valmistaminen mietti Kaarina. Yhä

surkuteltavammaksi kävi vainaja hänen silmissään.

"Sinä olet niin äärettömän totinen tänään", huomautti Eini hänelle, kun

pääsivät välitunnille.

"Tuleehan sitä joskus ajatelleeksi totistakin asioita", vastasi

Kaarina, jota harmitti, ettei Eini ollenkaan ollut tuntenut liikutusta

uskontotunnilla.

"Täti kyllä saarnaa minulle hyvin usein ja varoittaa minua olemasta

aina niin iloinen, että maailmassa on muka paljon pahuutta, ja minun,

joka jo olen näin suuri tyttö, pitäisi oppia, että elämä ei ole

paljasta leikkiä. Minä koetan olla hyvin totinen, kun hän puhuu, mutta

kun hän on lopettanut, niin minä olen yhtä iloinen kuin ennenkin.

En minä sille mitään voi." Eini lisäsi veitikkamaisesti päätään

pyöritellen: "Surun päiviä viettämään on tämä tyttö liian nuori!"

"Ei vakavia asioita enää meidän ijällämme saa halveksia", sanoi

Kaarina, "vai mitä sinä, Taimi, ajattelet?" Taimi oli heidän

puhellessaan lähestynyt, ja Kaarinan kysymyksen jälkeen kulki aivan

kuin synkkä varjo yli hänen kalpeitten kasvojensa. Hän ei sanonut muuta

kuin:

"Kyllä niitäkin täytyy ajatella!"

Mutta Kaarina huomasi, että tämä tuli väkinäisesti sanotuksi, aivan

kuin Taimi olisi salannut jotain, jota hän ensin oli aikonut sanoa, ja

sitten sanoi vaan tämän, ensimäisen ajatuksensa peitteeksi.

Taimi erosi heistä lukeakseen historian oppikirjaa, joka oli hänen

kädessään, eikä hänen sanansa voineet poistaa Kaarinasta vakavuutta,

pikemmin sitä lisäsivät. Einikin läksi hänen luotaan toisten kanssa

juttelemaan.

Äkkiä kuuli Kaarina takanaan neiti Kulmalan pehmeäsointuisen äänen:

"Mitä Kaarina täällä niin totisena seisoo, onko sinusta koulunkäynti

ikävää?"

Kaarina kääntyi ja näki edessään neiti Kulmalan pyylevän vartalon.

Hänen lihavat vaaleaveriset kasvonsa loistivat kuin täysikuu leveän,

sulkien koristaman huopahatun alta, ja hän piteli isoilla paljailla

käsillään hartioilla lepäävää kirjavaa suuriristikkäistä kauhtanaa,

jota hän aina välitunneilla käytti.

Kaarinan olisi ollut helpompi suvaita neiti Kulmalaa, jos tämä olisi

pysynyt hänestä aivan loitolla, vieläpä jos tämä olisi ollut hänelle

vihainen ja käyttänyt häntä kohtaan kovia sanoja. Mutta kun hän,

niinkuin nytkin, lähestyi Kaarinaa ystävällisesti, teeskennellyn

hymyilevänä ja imartelevana, yltyi se vastenmielisyys, jota Kaarina

koko kouluaikanaan oli häntä kohtaan tuntenut.

Hän huomasi, että hänen äänessään oli kova sointu, kun hän vastasi:

"En minä luule olevani tavallista totisempi, tulin vain sattumalta

jääneeksi tänne yksin muutamaksi minuutiksi."

Kaarina ei todellakaan voinut olla ystävällinen, sillä se olisi

hänestä tuntunut teeskentelyltä, ja vaikka hän tiesi olevansa

epäkohtelias, kääntyi hän nopeasti ja läksi toisten luo. Mennessään

kuuli hän kuinka neiti Kulmala yhtä imelällä äänellä puhutteli jotakin

viidesluokkalaista.

"Mitä neiti Kulmala sinulle sanoi?" utelivat tytöt.

"En minä sitä viitsi kertoa", vastasi Kaarina; "minusta olisi

koulunkäynti puolta hauskempaa, jollei neiti Kulmalaa olisi opettajana."

"Mutta onhan hän aina niin ystävällinen!" virkahti yksi tytöistä.

"Hän ajattelee paljon tyttöjen parasta", sanoi Taimi; "muutamat tytöt

käyvät hänen luonaan kuin kotonaan, ja hän antaa heille hyviä neuvoja —

— —"

Samassa kello soi, välitunti oli lopussa ja tyttöjen täytyi rientää

sisään.

Tunnin jälkeen tuli n.k. suuri välitunti, jolloin oli lähdettävä kotiin

aamiaiselle. Einin ja Kaarinan edellä kulkivat Eira ja Helli, ja neiti

Kulmala lyöttäytyi heidän seuraansa. Kaarina ei voinut kuulla mitä he

keskustelivat, mutta hän oli huomaavinaan Eiran äänenpainosta ja siitä

tavasta, jolla hän innokkaasti jutteli, että heillä oli keskustelun

alaisena asia, joka heitä molempia suuresti innostutti.

Noin puolitiessä neiti Kulmala erosi ja Eira hymyili ystävällisesti

hänelle heidän erotessaan, mutta tuskin oli neiti päässyt näkyvistä,

kun Eira hyökkäsi Kaarinan ja Einin luo.

"Hyi, kuinka hän on inhottava tuo neiti Kulmala!" Eira sylkäisi. "Hän

pyysi minua luokseen lauantai-iltapuolena; mutta luuleeko hän, että

minä tulen, niin suuresti erehtyy!" Näin sanoessaan suoristi Eira

sorean vartalonsa ja keikahutti päänsä ylpeästi taaksepäin.

"Mutta sinähän lupasit mennä hänen luokseen", sanoi Helli, joka myöskin

oli yhtynyt tovereihin, "ja olithan sinä olevinaan niin yhtä poikaa

hänen kanssaan, että pois tieltä!"

"Ole sinä viisastelematta", nurkui Eira; "olisiko minun pitänyt sanoa

mitä ajattelin? Miltä olisi kuulunut, jos minä olisin sanonut hänelle

näin: minä en teitä ollenkaan kärsi, enkä minä aio tulla teidän

luoksenne, sillä minua ei teidän seuranne ja teidän opettavaiset

keskustelunne huvita, menkää niin kauas kuin pippuri kasvaa? Minä kysyn

sinulta, mitä siitä olisi tullut: ikuinen viha, ala-arvoisia numeroita,

laiskanläksyjä saksassa kerran viikossa ja sen semmoista."

"Miten sinä sitten aiot päästä tuosta pulasta? Kuinka sinä voit olla

menemättä, kun kerran lupasit?" kysäisi Kaarina.

"Ei se ole pula eikä mikään, kyllä minä siitä selviän! On sitä

selviydytty pahemmistakin!" vastasi Eira vakuuttavalla äänellä, samalla

viekkaasti vilkutellen silmiään.

Kaarinan teki mieli vastata, ett'ei Eiran menettely ollut oikea, mutta

kun hän alkoi ajatella, miten itse olisi menetellyt samanlaisessa

tapauksessa, ei hän päässyt siitä selvyyteen. Totta oli, ettei hänkään

olisi halunut sellaista "lähempää tuttavuutta" kuin neiti Kulmalan

kutsun tarkoitus nähtävästi oli.

"Minä menisin hänen luokseen, kun kerran ei mitään erityistä estettä

ole", sanoi Eini, mutta punastui näin sanoessaan tuntuvasti, sillä hän

nähtävästi muisti, että Kaarina oli häntä huomauttanut neiti Kulmalan

liehakoimisesta.

"Kyllä minä sen tiedän, että sinä menisit, ehkäpä olisit iloinen

saadessasi kutsun hänen luokseen, mutta minä ennustaisin, että kun olet

kerran tahi pari hänen luonaan ollut, niin kyllä jo kiittäisit onneasi,

jos hänestä ja hänen seurastaan pääsisit irti!" vastasi Eira.

Kun Kaarina oli eronnut tovereistaan, pyrki hänen mieleensä taas ajatus

heidän suhteestaan neiti Kulmalaan. Ei juuri kukaan hänestä pitänyt,

mutta useat olivat hänelle niin imelän ystävällisiä kuin hänkin heille.

Taimi oli ainoa, joka ei sitä ollut, vaikka hän tiesi, että neiti

Kulmala sen johdosta katsoi häneen karsaasti. Mutta Taimi piti huolta

siitä, että hän aina osasi saksan läksyt, ja kun neiti Kulmala aina

sai oikeita vastauksia, ei Taimin ja hänen välillään syntynyt mitään

näkyvää riitaa. Sen kumminkin jokainen huomasi, että neiti Kulmala aina

oli vihaisen näköinen, kun käski Taimin vastaamaan, ja joskus kului

kokonainen tunti Taimin saamatta kertaakaan vastata.

Kaarina ei päässyt selville siitä, oliko oikeampaa osottaa suoraan

neiti Kulmalalle, että hän oli epämieluinen henkilö, vai oliko häntä

opettajana kohdeltava hymyhuulin, kuten hän oppilaita. Eiran käytös oli

väärä ja epärehellinen. Mutta oliko noiden toisten, esimerkiksi Einin,

käytös aivan rehellinen? — Ei suinkaan! — Mutta toiselta puolen hänen

täytyi myöntää että Eira oli oikeassa, kun hän sanoi, että sellaiset

ajatukset kuin hänellä oli, eivät voisi mitenkään tulla silmästä

silmään lausutuiksi, sillä siitä seuraisi paljasta ikävyyttä.

Miksi sitten kaikki vihasivat neiti Kulmalaa? Ei se ollut sen vuoksi,

että hän oli huono opettaja, usein hajamielinen ja poikkeava aineestaan

syrjäpoluille. — Ei se ollut hänen ulkomuotonsakaan vuoksi. — Kuinka

ruma olikaan neiti Aalto, joka oli pari kuukautta ensi luokalla

laskennonopettajana, mutta kuinka häntä ihailtiin! — Ei se ollut

senkään tähden, että hän oli epätasainen kohtelussaan: oli muissakin

opettajissa samaa vikaa. — Hän ei ollut suora, vaan liehakoiva ja

imelä käytöksessään oppilaita kohtaan, siinä oli pääsyy, miksi Kaarina

ei voinut häntä kärsiä, ja se sama oli suututtanut Taimia. Ehkäpä

toisetkaan siitä syystä eivät neiti Kulmalasta pitäneet. Mutta he

olivat siinä suhteessa pehmeitä, että kun toinen hymyili, niin he

hymyilivät vastaan, ja usein nauroivat, vaikk'ei heitä ensinkään

naurattanut, kun neiti Kulmala kertoi jonkun jutuistaan, jonka hän

luuli tyttöjä muka huvittavan. Itsestään Kaarina tunsi, ettei hän

voinut olla toisenlainen, olipa tuo oikein vai väärin.

Erään elämänohjeen neiti Kulmala, tietämättä sitä itsekään, antoi

Kaarinalle, ja se oli seuraava: Tulkoon hän vaikka miksi hyvänsä tässä

maailmassa, mutta elköön vain opettajaksi, sillä olisihan mahdollista,

että hän tulisi samanlaiseksi kuin neiti Kulmala. Se oli jotain

kauheata Kaarinan mielestä.

* * * * *

Eilis-iltana oli se vanha vieras setä taasen ollut heillä, ja Kaarina

oli istunut sisällä salissa kuuntelemassa aikaihmisten keskusteluja,

jotka tällä kertaa olivat tavallista jännittävämmät. Olihan Kaarinakin

lukenut sanomalehdistä noista kummallisista tapahtumista Helsingissä,

kuinka väkijoukot olivat kokoontuneet senaatintorille ja siellä

mellastaneet, kuinka vihdoin kasakat olivat tulleet ratsastaen ja

hajoittaneet väkijoukot. Mutta sittenkin Kaarina oli jännityksellä

kuullut kaiken tämän uudelleen, ja olipa silminnäkijäin kertomuksissa,

joita sekä isä että setä olivat kuulleet, koko joukon jännittäviä

seikkailuja, joita ei lehdissä sanonut.

Historiaa lukiessaan oli Kaarina usein itsekseen toivonut, että saisi

elää mukana sekä kokea ihmeellisiä asioita sotaisten ja mullistavien

aikojen jännityksessä. Nyt hän ei saanut mielestään, että olisi se

ollut jotain, jos hän olisi saanut olla mukana näkemässä piiskaa

heiluttavia ratsastavia kasakoita. Ei hän sitä ajatustaan kenellekään

lausuisi, ja ymmärsihän Kaarina itsekin, että se ajatus oli typerä,

sillä ken olisi voinut taata, ettei hän olisi joutunut hevosten

jalkoihin ja tallautunut kuoliaaksi. Ja kumminkin hän mielessään yhä

sitä hautoi.

Vanhemmat olivat vakavat, ja heidän keskustelunsa kuluessa he, isä

etupäässä, tulivat melkein levottoman näköisiksi. Eikä äiti antanut

Kaarinan istua kuuntelemassa niin kauan kuin tavallista. Kun äiti

saattoi Kaarinan pois, huokasi hän syvään ja sanoi:

"Levottomat ovat ajat meidän maassamme, ja sisälliset ristiriidat

tahtovat tunkeutua joka paikkaan. Olkaamme kuitenkin iloiset siitä,

että me elämme syrjässä nyt vielä, ja että meidän kotimme vielä on

rauhoitettu!"

Kaarina ei äitiä oikein ymmärtänyt. Ja hänestä tuntuikin kuin äiti

olisi sanonut nämä sanat enemmän itsekseen ja itseään rauhoittaakseen,

ja että ne vain sattumalta tulivat Kaarinan korville. Kerran hänen

kuuluvillaan, ne eivät hänen mielestään häipyneet, vaan vielä aamulla

koulutietä astuessa ne hänen korvissaan kaikuivat.

Kaarina oli kuullut puhuttavan ja sanomalehdistä lukenutkin kertomuksia

kotitarkastuksista, joita santarmit panivat toimeen. Yht'äkkiä ne

yllättivät talonväen, millä vuorokauden ajalla hyvänsä, ja panivat

kaikki mullin mallin. Olisikohan äiti pelännyt jotain sellaista?

Taikka pelkäsikö äiti, että kaupunkilaiset panisivat heidän kotinsa

edessä toimeen mellastuksia ja mielenosotuksia, jommoisia oli ollut

Helsingissä? — Vaan eihän isä ollut mikään sellainen merkkihenkilö,

että hänelle sellaista tehtäisiin. Olihan isä tosin kiivas, ja minkä

oikeaksi tiesi, sitä hän ei salannut, ja joutuikin sen vuoksi erilleen

siitä seurasta, joka olisi ollut luonnollisin, virkatoveriensa

seurasta, elellen sellaisien henkilöitten parissa, joiden kanssa hän

tunsi "henkistä heimolaisuutta", kuten isän oli tapa sanoa.

Niinpä heidän luonaan kävi henkilöitä kaikista yhteiskuntaluokista, ja

kaikkien kanssa isä osasi keskustella yhtä innokkaasti, kaikkia hän

kohteli samanarvoisina ystävinään. Kaarina mielessään näki edessään

tohtori Launian, maisteri Alhaisen, kamreerin, asessorin, kultasepän

ja vihdoin tuon parhaimman tuttavan, vanhan pankinvirkamiehen, jotka

kaikki, milloin yksitellen, milloin useat yhdessä, heillä kävivät.

Otaksumiaan selityksiä äidin sanoihin hän ei lopuksi itsekään

uskonut, ja pääsemättä pitemmälle saapui hän koululle, jossa muut

jo valmistautuivat mennäkseen rukouksiin. Kiireesti Kaarina riisui

päällysvaatteet yltään ja riensi toisten mukaan.

Aamurukoukset pidettiin tavallisuuden mukaan, mutta kun rukouksista

palattiin ja toinen luokka aikoi astua luokkahuoneeseensa, huomasivat

tytöt oudon asian: he näkivät hämmästyksekseen, että ovi oli lukossa.

Pienemmät tytöt, jotka etumaisina kulkivat, vuoroin riuhtaisivat

kädensijasta, mutta ovi ei auvennut. Suuremmat riensivät apuun, mutta

heidänkään ei auttanut muu kuin nolattuina kääntyä pois; ovi oli kuin

olikin lukossa.

"Vahtimestaria hakemaan!" huusi yksi joukosta ja hyökkäsi täyttä kyytiä

välihuoneesta ulospäin, mutta peräytyi ovessa: hän oli törmännyt

suoraan johtajatarta vastaan, joka samalla tuli ovessa.

"Ovi ei aukene!" huusivat useat yhteen ääneen. Johtajatar astui

levollisesti heidän luokseen.

"Minä tiedän sen", sanoi hän seistessään siinä arvokkaan näköisenä

tyttöjen keskellä. Hänen vaaleaveriset kasvonsa samassa kummallisesti

vaihtoivat väriä ja selvään näki että hän taisteli mielenliikutustaan

vastaan. "Minä, selitän teille syyn:

"Tällä luokalla on tapahtunut seikkoja, jotka aiheuttavat pienen

tutkimuksen toimeenpanoa luokan kesken", jatkoi hän. "Minä toivon, että

te nyt pysytte siivosti alallanne sillä välin kuin maisteri Järvi ja

minä olemme luokassa."

Maisteri tuli samassa, johtajatar avasi oven, taskustaan ottamallaan

avaimella, ja meni maisterin kanssa luokkahuoneeseen. Sen jälkeen ovi

lukittiin sisäpuolelta.

"Johan minä arvasin, että tästä ei tulisi hyvää lopuksi."

"Kuka on mennyt kantelemaan?"

"Luuletko sinä, että joku meistä olisi niin kehno, että menisi

kantelemaan? Sen verran toverihenkeä meissä sentään on, ettei se tule

kysymykseen!"

"Puhu sinä toverihengestä! Ei ainakaan mikään hyvä toverihenki meillä

ole vallalla!"

"Tänä vuonna on kaikki meidän luokalla ihan sekaisin!"

"Hst, tytöt, hiljaa! Kuunnellaanpa mitä ne siellä tekevät!" sanoi yksi

tytöistä, ja supatus taukosi samassa. Silloin se, joka oli viimeiset

sanat lausunut, painoi korvansa avaimen reikään ja kuunteli.

"Minä kuulen ihan selvään! Hiljaa vain, tytöt!" sanoi hän seistessään

siinä avaimen reijän luona kumarassa ja kasvot jännitettyinä.

Hetkinen kului hiljaisuudessa. Sitten kuuntelija jälleen ojentautui ja

kertoi ympärilleen kokoontuneelle hörökorvin seisovalle joukolle:

"Pulpettien kansia avattiin, kirjoja selailtiin ja taas pantiin kannet

kiinni. Kuulin aivan selvään kahdesta pulpetista!"

"Voi, voi noita onnettomia kirjeitä", valitti Eini melkein itku

kurkussa.

"Antakaas kun minäkin menen kuuntelemaan!" Helli se sitä pyysi.

Hänkin tuli samaan tulokseen kuin edellinen kuuntelija.

"Mikä meidät perii? Luuletko että niiden kirjoittajasta nyt tulee

paremmin selvää, kun me emme ole voineet päästä selville?"

"Ihan varmaan sinä Eira kirjoitit sen yhden kirjeen maisteri Peurasta

ja neiti Kulmalasta; tunnusta pois!" Taimi se niin väitti ja kääntyi

Eiran puoleen.

"Minäkö?" Eira ojentautui suoraksi, heitti ylpeästi päänsä taaksepäin

ja levitti suuret siniset silmänsä selälleen. "Katso minua suoraan

silmiin ja sano vielä kerta, uskallatko sinä epäillä, että minä olisin

sen kirjoittanut!" Näin sanottuaan jäi hän seisomaan kuin patsas samaan

asentoon.

"Sanon minä sen sittenkin sinulle, mutta en minä johtajattarelle

kantele, sitä sinun ei huoli pelätä," vastasi Taimi, punastuen harmista

ja hänkin puolestaan ojentautuen.

"Sinä olet ilkeä valehtelija!" Silmät säihkyen ja kädet nyrkissä

ryntäsi Eira silloin Taimiin päin ja olisi ehkä lyönyt häntä, jollei

Kaarina olisi saanut hänestä kiinni ja pidättänyt häntä.

"Minä sanon sen, minkä ennenkin olen sanonut", intti Eira lauhtuneena,

ja jatkoi sitten hillityllä äänellä: "Tässä on joku noituus

kysymyksessä; muulla tavalla ei voi selittää, kuinka nuo kirjeet

joutuvat kaikenlaisiin kummallisiin paikkoihin!"

"Sinä itse olet noita!" Taimi vuorostaan oli suuttunut, ja hän ilmaisi

suuttumuksensa kääntymällä näin sanottuaan selin Eiraan ja läksi

ikkunasta katselemaan ulos pihalle.

Toisista useimmat hymyilivät Eiran selityksille, mutta joku

lapsellisempi näytti miettiväiseltä, sillä Eiran mahtipontinen

esiintyminen oli tehnyt suuren vaikutuksen.

"Minusta olisi kaikkein parasta", esitti luokan vanhin, toisia pitempi,

vartaloltaan kehittyneempi, melkein pitkiä hameita käyttävä tyttö,

"että se, joka on syyllinen, menisi heti johtajattarelle tunnustamaan

tekonsa ja jättäisi tästä puoleen sellaiset joutavat kujeilemiset

tekemättä!"

"Totta puhuen, se olisi minustakin parasta", myönsi Eira. "En minä

kumminkaan noitumisia usko, vaikka minä niistä olen puhunut, kun on

ollut niin kummallista näinä viimeisinä viikkoina."

"Kyllä minä vain tunnustaisin", tokaisi Helli; "minä olisin sen jo

tehnyt aikoja sitten, jos olisin ollut syyllinen."

"Minä olen jotakuinkin varma siitä, kuka syyllinen on", sanoi Eira.

"Sano sitten!" kuului useampi ääni yhtaikaa.

"Tunnustakoon itse! Minä en aio kannella."

Luokan ovi aukeni. Johtajatar käski tyttöjen astua sisälle. Maisteri

jäi luokkaan, mutta johtajatar poistui käskettyään tytöt istumaan.

Viiden minuutin kuluttua hän palasi, seurassaan maisteri Peura, jolla

oli kynä ja paperia kädessään.

Kun tytöt olivat saaneet luvan istuutua ja maisteri Peura oli käynyt

istumaan vasemmalle ja maisteri Järvi oikealle puolelle opettajan

pöytää, alkoi johtajatar opettajapöydän takana seisten puhua. Hän

sanoi, että tässä nyt oli toimeenpantava tutkimus sen johdosta, että

luokassa oli huomattu kaikenlaisen vallattomuuden rehoittavan, josta

todistuksena oli löydetty pieniä kirjelappuja, ja nyt olisi jokaisen

velvollisuus suoraan ja peittelemättä kertoa mitä niistä tiesi, sillä

koulun järjestys ei sallinut tällaista vallattomuutta pitkitettävän.

"Minä siis pyydän, että jokainen kuin Jumalan edessä ja omantuntonsa

mukaan vastaa niihin kysymyksiin, jotka maisteri Järvi esittää",

lopetti johtajatar istuutuen.

Maisteri Järvi otti lompakostaan muutamaa sentimetriä leveän

paperiliuskan ja ojentaen sen eturivin päässä istuvalle tytölle pyysi

luokkaan päin kääntyneenä:

"Tarkastakaa tätä paperipalaa, katsokaa onko käsiala tuttu tahi

oletteko ennen jossain nähneet samanlaista kirjoitusta, ja antakaa se

sitten minulle takaisin!"

Paperipala kulki kädestä käteen ja opettajat nähtävästi tarkastelivat

jokaista sen lukijaa vuoroonsa. Vihdoin se joutui Kaarinallekin, joka

istui takarivillä. Hän luki:

"Sinä sen joutava juorupukki, mene niin pitkälle kuin

pippuri kasvaa. En minä sinua itke, en, en, en! Minä

laulan sulivei, sulivei, heipparallallei, nyt on hauska vasta!

????"

Kaarinaa nauratti, ja opettajat, jotka häntä totisina katselivat,

näyttivät hänestä samalla niin hullunkurisilta totisuudessaan,

että hänen oli heihin katsoessaan vielä vaikeampi olla nauramatta.

"Tämäkö nyt on koko juttu?" ihmetteli hän itsekseen, ja vielä kerran

silmäiltyään aivan tuntemattomaksi vääristeltyä käsialaa ojensi hän

paperin vierustoverilleen, joka oli viimeinen järjestyksessä ja vei sen

luettuaan opettajapöydälle.

"Onko joku teistä tuntenut käsialan? Se, joka on tuntenut, viitatkoon!"

Ei ainoakaan käsi noussut. Eturivien tytöt koettivat niin vähällä

päänkääntämisellä kuin mahdollista nähdä viittasiko joku selän takana.

Vihdoin nousi yksi käsi. Se oli Eiran.

"Onko Eira tuntenut käsialan?" kysyi maisteri.

"Minusta tuntuu, minusta näyttää", sanat tulivat epävarmasti

sanotuiksi, "minä luulen, että se on Mari Mustosen käsialaa."

"Mistä Eira sen päättää?" kysyi maisteri.

"Maria kirjoittaa aivan samanlaisia E-kirjaimia. Minun muistikirjaani

hän on kirjoittanut runon, jossa E-kirjaimet ovat aivan samalla tavalla

kirjoitetut." Kun Mari Mustonen, tuo köyhästä kodista oleva tyttö,

jonka seuraa useat vieroivat, hänen epäsiisteytensä tähden, kuuli Eiran

sanat, säpsähti hän ensin, mutta sitten hän ojensi kätensä ja viittasi

aivan hurjasti.

"Mari Mustonen saa vastata!" kuului maisterin ääni.

"Minä en ole näitä kirjeitä kirjoittanut, en yhtään ainoata kirjettä

ole kirjoittanut. Jumala sen tietää, että minä olen ihan viaton.

Minä olen köyhä, ja sen vuoksi minua kaikki vihaavat. Minulla ei ole

kauniita vaatteita, minä en voi ostaa makeisia enkä kuvakortteja,

joilla toisia mielistelisin — — —" itku katkaisi puheen ja hän istuutui

penkilleen painaen vasten kasvojaan värittömäksi luopuneen esiliinansa

kolkkaa. Koko ruumis hytkähti hänen siinä hiljaa nyyhkyttäessään.

Opettajat keskustelivat hetken aikaa kuiskaten keskenään.

"Kaikki ne, jotka joskus ovat löytäneet outoja kirjelappuja

pulpeteissaan, viitatkoot!" puhui taasen maisteri Järvi.

Ensimäisillä riveillä kohosi jok'ikisen käsi, taaemmilla ainoastaan

jonkun harvan.

"Onko täällä joku, joka ei olisi ennen tällaisia kirjelappuja

nähnytkään?" Ei ainoakaan käsi noussut.

"Kuinka kauvan aikaa on kulunut siitä, kun ensimäinen kirjelappu

ilmestyi?"

Useat viittasivat, mikä muisti siitä kuluneen kaksi viikkoa, mikä

neljä, mikä että niitä oli löytynyt pitkin kevätlukukautta.

Vielä kysyttiin yhtä ja toista paperipalasten suuruudesta, ajasta,

milloin ne pulpetteihin ilmestyivät ja muita asioita, joista opettajat

toivoivat saavansa selitystä asiaan, ja maisteri Peura kirjoitti

koko ajan sekä kysymykset että vastaukset muistiin, kuten näytti

pikakirjoituksella.

Sitten nousi johtajatar ylös ja puhui: "Me opettajat olemme nyt

täyttäneet ikävän velvollisuutemme, kun olemme panneet toimeen

tämän kuulustelun. Kumminkin on aihe tähän kuulusteluun siksi

vakavaluontoinen, että koulun järjestys ja teidän, koulun oppilaiden,

menestys ehdottomasti on vaatinut tähän keinoon ryhtymistä. Minä

uskallan luottaa siihen, että jokainen teistä on puhunut totta.

Siinä tapauksessa, että jollakin teistä olisi sanottavana jotain

asiaavalaisevaa, sellaista, jota jostakin syystä olisi vaikeata

useamman kuullen kertoa, niin olen tavattavana asunnossani ensi

tunnin kuluessa. Jos jollakulla olisi pienintäkään syytä edes

yhdenkään kirjelapun ilmestymiseen, niin pyydän häntä mitä vakavimmin

rehellisesti minun luonani tunnustamaan tekonsa. Kuten sanoin,

tällaisen vallattomuuden jatkuminen on ehdottomasti estettävä ja

jokainen on velvollinen siinä tekemään voitavansa."

Ne, joilla ei ole mitään asiaan lisättävää, saavat mennä kotiinsa.

Mutta liikkukaa hiljaa, niin ettette häiritse muita luokkia!

Maisterit nousivat ylös ja kulkivat johtajattaren jäljessä ulos.

"Aikooko joku mennä johtajattaren luo?" kysyi yksi.

"En minä ainakaan!" Eira se oli, joka niin sanoi. "Kyllä minä voisin

tietää yhtä ja toista, mutta minä en sittenkään mene! Hävytöntä koko

kuulustelu!"

"Tehdään yksimielinen päätös, ettei kukaan mene!" sanoi Helli. "Jos

eivät opettajat muulla tavalla saa selvää asiasta, niin olkoot ilman."

"Minäkin luotan sen verran toverihenkeen kaikesta huolimatta, että

jos syyllinen on meidän joukossamme, niin hän sen tunnustaa meille

kaikille", puhu Kaarina, "ja me annamme hänelle anteeksi, jos hän lupaa

meille, ettei meidän luokkamme enää tästä lähin saa hänen tähtensä

kärsiä."

"Häpeätä tästäkin jo on yllin kyllin meidän luokallemme; uskokaa pois:

jo tänä päivänä tietävät kaikki muutkin luokat tästä tutkinnosta",

pahoitteli Taimi.

"Mistä ne tietäisivät, jollemme itse kerro?" kysyi Kaarina. "Päätetään

ettei kukaan meistä hiisku sanaakaan muille luokkalaisille!"

"Se olkoon päätetty!" yhtyivät toiset.

Tytöt alkoivat hiljaa pukea päällysvaatteita ylleen ja läksivät

ulos. Mutta tuskin olivat he päässeet koulupihalle, jossa luulivat

ettei kukaan heitä kuullut, niin alkoivat kaikki puhua yhtaikaa, ja

oli sellainen sorina, että oli vaikeata eroittaa mitään yhtenäistä.

Vähitellen muodostui kaksi puoluetta. Toinen, Eira etunenässä, oli

sitä mieltä, että opettajat aivan aiheettomasti olivat niin suurta

melua nostaneet joutavien paperilappujen tähden. Toinen puolue, johon

kuuluivat Kaarina ja Eini ensimäisinä, piti aivan luonnollisena, että

opettajat olivat sekaantuneet asiaan.

Jo useamman viikon ajan olivat tytöt, milloin pulpetin pohjalla,

milloin kirjojen välissä löytäneet näitä paperilappuja, milloin mitäkin

sisältävinä: toisinaan niihin oli kirjoitettu rumia ja hävyttömiä

sanoja sekaisin, ilman mitään järjellistä yhteyttä, toisinaan

rakkaudentunnustuksiakin mitä imelimmillä sanoilla. Vihdoin oli näitä

lappuja ilmestynyt neiti Kulmalan kirjojen väliin parikin kertaa,

ja lienevät opettajat, siten saatuaan niistä vihiä, tulleet siksi

tarkkanäköisiksi, että aavistivat näitä olleen enemmänkin liikkeellä,

mutta eivät saaneet selkoa kirjoittajasta. Tytöt niitä saadessaan

enimmäkseen pahastuivat, mutta hekään eivät päässeet perille siitä,

kuka oli kirjoittaja, ja olipa niitäkin, joita nämä salaiset kirjeet

huvittivat, ja lopulta kirjeitä alkoi heille tulla useampia joka päivä.

Ei kukaan tytöistä päässyt tutkimuksen jälkeen parempaan selvyyteen,

ja he luulivat, ettei asia opettajillekaan ollut selvinnyt, sillä

he eivät voineet välitunnin jälkeen, eivätkä seuraavinakaan päivinä

huomata mitään erinomaista opettajien käytöksessä, ja kun kirjelappuja

sen jälkeen ilmestyi yhä harvemmin, häipyi asia ennen pitkää kaikkien

mielestä.

Mitä erityisesti Kaarinaan tulee, niin sai hän sillä välin muutakin

ajattelemista. Kun hän eräänä päivänä tuli kotiin koulusta, huomasi

hän, että isä ruokapöydässä istuessaan näytti tavattoman levottomalta,

ja äiti, vastoin tavallisuutta, koetti kiiruhtaen antaa isälle

ruoka-annokset, niin että hän oli lopettanut syönnin, kun toiset tuskin

olivat puolivälissä. Äitikin söi kiireellisemmin kuin tavallisesti, ja

lasten vielä pöydässä istuessa läksi hän saliin, jonne isä oli mennyt

edellä, ja lukitsi oven jälkeensä.

Salista kuului keskustelua, mutta lapset eivät voineet erottaa sanoja.

Vähän ajan kuluttua soi ovikello, ja Hilma kertoi, että kaksi vierasta

herraa oli tullut sinne. Äiti tuli kohta sen jälkeen pois, ja Kaarina

huomasi, että hän oli itkenyt, mutta ei uskaltanut kysyä syytä.

Omituinen levottomuus valtasi Kaarinan, ja hän muisti äidin sanat sinä

iltana, jolloin tuo tuttu vanha vieras oli ollut heillä viimeksi.

"Oliko äidin aavistus, että ulkonaisten ristiriitojen vaikutukset

tulisivat heidän kodissaan tuntumaan, toteutuva," ajatteli Kaarina.

Hän otti koulukirjat käteensä, mutta hän ei jaksanut ymmärtää

mitä luki, tai jos hän suurella vaivalla oli saanut ajatuksensa

pinnistetyksi niin paljon, että sai jonkun kappaleen luetuksi, ei hän

saanut sitä päähänsä.

Ei auttanut muu, kuin panna kirjat kiinni.

Kaarina hiipi eteiseen, otti lakkinsa ja päällystakkinsa ja läksi ulos.

Aurinko kun oli jo laskupuolellaan, alkoi ilmassa tuntua viileämmältä

kuin keskipäivällä ja hiljainen kevättuuli rauhoittavasti puhalsi

hänen kasvoihinsa, kun hän yksin astuskeli kadulla heidän asuntonsa

ulkopuolella. Hän ei koettanut arvaella, mikä oli kysymyksessä, hänet

valtasi vain jännittävä odotuksen tunne. Kun vain vieraat lähtisivät,

niin hän varmaan saisi vanhemmiltaan tietää asian.

Herrat viipyivät kauan, niin Kaarinasta tuntui, mutta kun hän,

huomattuaan heidän lähteneen pois, tuli kotiin, näki hän ruokasalin

kellosta, että ainoastaan puoli tuntia oli kulunut siitä kun hän oli

noussut päivällispöydästä.

Hän riensi saliin. Vanhemmat istuivat käsityksin sohvassa.

"Hyvä isä, sano, mikä on tapahtunut; kyllä minä olen huomannut, että

on jotain erityistä tapahtunut, mutta mitä se on?" Näin uteli Kaarina,

lähestyen arasti isäänsä.

"Kyllähän sinä, iso tyttö, jo voitkin saada sen tietää, mikä asia

tänään on ollut puheenaineena ja jo päätettykin. Pelkään että olet

kuvitellut itsellesi jotain aivan toista, jotain paljoa pahempaa. Istu

tänne äidin ja minun välille, niin minä kerron!"

Isä kertoi, että häntä oli joku aika takaperin pyydetty rupeamaan

vastaavaksi toimittajaksi suomenkieliseen sanomalehteen, jota oli

aikomus paikkakunnalle perustaa, ja tänään oli hänen ollut annettava

vastaus siihen, suostuisiko hän tointa vastaanottamaan. Hän oli viime

hetkessä päättänyt antaa myöntävän vastauksen.

Sekö se vain oli! Kaarinalta pääsi helpotuksen huokaus, kun isä oli

lopettanut.

"Aiotko sinä ottaa eron nykyisestä virastasi?" kysyi Kaarina, kun

kaikki kolme olivat olleet hetken vaiti.

Isä hymyili: "En, lapseni, sanomalehden toimittaminen tulee olemaan

ainoastaan sivutoimena. Kolme kertaa viikossa ilmestyvän lehden

toimittamisesta ei makseta sellaista palkkaa, että se riittäisi

perheen elatukseksi. Mutta nykyisissä oloissamme voi se askel, minkä

tänään olen ottanut, kumminkin johtaa siihen, että virka-asemani tulee

vaaranalaiseksi."

"No, isä kulta", sanoi äiti lempeästi silitellen isän päätä. "Sinä aina

näet varjopuolia, mutta minä olen varma siitä, että sinun valtiolliset

mielipiteesi eivät tule vaikuttamaan virka-uraasi, kun tapasi mukaan

tarkkaan ja tunnollisesti tehtäväsi täytät."

"Sinä olet siitä varma, hyvä se! Niin, toivokaamme että elämämme aina

tulee kulkemaan säännöllistä uraansa. Mutta hyvä on myöskin edeltäkäsin

ajatella mahdollisuuksia toisin päin", sanoi isä ja jatkoi vielä:

"Sen, joka tietää, mistä päin tuuli rajusti puskee, on helpompi seisoa

vahvana myrskyssä kuin sen, jota myrskyt odottamatta yllättävät."

Kaarinasta tuntui, että äiti oli oikeassa: kuinka voisikaan olla

mahdollista, että mitkään muut seikat, kuin virkavirheet, voisivat

aikaansaada esteitä virka-uralla? Täytyihän kuitenkin oikeutta tapahtua

kaikille.

"Kansan oikeudentunnon säilyttämisestä" oli Kaarina viime aikoina niin

usein kuullut puhuttavan. Jos joku henkilö tulisi periaatteittensa

tähden kärsimään vääryyttä virastojen johtohenkilöiden tai muiden

vaikutusvaltaisten miesten puolelta, niin olisihan se aivan

ristiriidassa sen kanssa, mitä nämä samat henkilöt pitävät tärkeimpänä

kaikesta: juuri "kansan oikeudentunnon säilyttämisen" kanssa.

Isän varovaisuutta hän kumminkin ihmetteli. Mutta kun hän ajatteli,

että isä, huolimatta siitä että hän odotti nyt ottamansa askeleen

tuottavan hänelle vaurioita, kumminkin pysyi päätöksessään, herätti

isän käytös hänessä suurta ihailua. Hän tuli tätä ajatellessaan niin

liikutetuksi, että riensi juosten pois salista salatakseen kyyneleitään.

Tultuaan toiseen huoneeseen heittäytyi hän sohvalle pitkälleen

itkeäkseen rauhassa. Hänet täytti vähitellen siinä maatessaan

kummallinen onnellisuuden tunne.

"Kuinka onnellinen olenkin", ajatteli hän, "kun minulla on isä, jota en

ainoastaan rakasta, mutta jota kohtaan tunnen niin syvää kunnioitusta

ja ihailua, että sanani eivät riitä sitä lausumaan. Hän tekee sen,

minkä velvollisuutenaan pitää, vaikkapa siitä voisi hänelle koitua

pahaakin. Hän sanoo sen, minkä tietää todeksi, välittämättä siitä,

loukkaako hän sillä arkojakin kohtia. Jos totuus vaatii hänet puhumaan,

ei hän vaikene. — Entä äiti, niin kärsivällisenä ja kestävänä, aina

tyynenä ja vahvana seisoo hän isän rinnalla. Kuinka onnellinen olenkin!

Minulla on hyvät vanhemmat, minulla on hyvä koti!" Huomaamattaan oli

Kaarina pannut kätensä ristiin, "Jumalalle kiitos siitä!" kaikui hänen

sydämestään.

Näin ajatellessaan oli Kaarina tyyntymistään tyyntynyt, kyyneleet

olivat laanneet vuotamasta ja pannen märän nenäliinansa taskuunsa nousi

hän ylös sohvalta, otti kirjat hyllyltä ja alkoi lukea läksyjään.

Harvoin hän niin pian oli saanut ne luetuksi, harvoin hän yhtä selvästi

tajusi joka sanan, harvoin laskuesimerkkien suorittaminen oli sujunut

niin nopeasti kuin tänä iltana.

Vapun päivän jälkeisenä päivänä ilmestyi "Sampo"-lehden ensimäinen

näytenumero ja Kaarina luki siitä ylpeydellä isänsä nimen, "vastaava

toimittaja" sen alla.

Samana päivänä sai Kaarina kuulla toisenkin asian. Eira ei ollut

koulussa sinä päivänä, ja kerrottiin, että hänen vanhempansa olivat

ottaneet hänet pois, siirtääkseen hänet jonnekin muualle. Joku

luuli, että hän taas tulisi kotiinsa ja jatkaisi koulunkäyntiään

kotikaupungissaan. Toiset arvelivat, että hän tulisi Helsinkiin

yhteiskouluun.

Kun Kaarina sattumalta oli tullut paljon olleeksi Eiran seurassa, ei

hän ollut tätä ryhtynyt suurestikaan arvostelemaan, vaan joutuneena

itse kulkemaan koko lailla Eiran talutusnuorassa hän, huolimatta

kaikesta teeskentelystä ja valheellisesta Eiran luonteesta, ihaili

hänen kekseliäisyyttään, hienostunutta käytöstapaansa ja nokkelaa

puheliaisuuttaan.

Toisin nyt, kun Eira oli poissa. Silloin hänen huonot puolensa

esiintyivät Kaarinan mielessä yhä räikeämpinä, mitä kauemmin aika kului

ja mitä enemmän hän niitä ajatteli. Hän alkoi hävetä itseään, koska

oli voinut Eiraa suvaita. Ja hän päätti lujasti, että jos hän vielä

kerran maailmassa kohtaisi Eiran kaltaisen toverin, niin hän vetäytyisi

siitä pois, sillä hänen oli syytä pelätä, että hän joutuisi sellaisen

toverin johdettavaksi. Sellaiseen ei vaikuttanut vakava puhe, ei

houkuttelu, ei suuttumus eikä ystävällisyys. Häneen ei voinut vaikuttaa

mikään muu kuin omat päähänpistot, oman edun, kunnian ja nautinnon

tavoitteleminen. Hän voi tulla parhaimmallekin pahennukseksi, hän voi

koko ympäristönsä pahentaa.

Eiran äkillinen eroaminen sai Kaarinan aivan vakuutetuksi siitä, mitä

hän, tuntien Eiran häikäilemättömän luonteen, jo ennen oli aavistanut,

nim. että hän oli ollut syyllinen niiden kirjeiden kirjoittamiseen,

jotka sitten aiheuttivat salaisia ja julkisia tutkimuksia luokalla.

Niistä ei kumminkaan, kuin yhteisestä sopimuksesta, tyttöjen kesken

mitään puhuttu tämän jälkeen. Mutta aivan toinen mieliala vallitsi

luokalla koko loppulukukauden. Ei enää ollut yhtä vilkasta elämää

välitunnilla, mutta ei myöskään riidelty. Jos joskus väiteltiinkin, niin

aina pian sovittiin. Sanalla sanoen: siellä oli rauha maassa!

Maria Mustoseen nähden muuttui tyttöjen kohtelu tämän jälkeen, vaikk'ei

mitään erityistä päätöstä oltu tehty. Kaikki koettivat voittaa

itsensä ja kilvalla osoittaa hänelle ystävällisyyttä. Vihdoin yksi

rohkaisi mielensä ja huomautti hänelle muutamia siisteys-seikkoja,

jotka hän kaikkein ihmeeksi ottikin varteen ja teki siinä suhteessa

silminnähtävää parannusta. Ja mikä vielä ihmeellisempää! Hän vähitellen

kuin suli ja tuli iloiseksi ja avomieliseksi.