II

Laivarantaan päin menevä tie kierteli pitkin honkametsäisiä

mäenrinteitä. Metsä oli oikealla, vasemmalla aukeni peltovainioita,

ja niiden yli näkyi sininen vesi kiertäen, kaartaen niemekkeitä ja

saaria. Oli keskikesä. Tuolla ruis lainehti kellertävän vihreänä,

tuolla kevättoukojen vaalea vihreys vienosti hiveli silmää, ja peltojen

takana näkyi taasen tumman vihreitä metsäisiä kumpuja sinisten vesien

välissä. Kaarinan oli määrä ehtiä rantaan laivan tuloksi, mutta kun

oli kuuma ilma, oli hän lähtenyt niin aikaiseen, että hyvin jouti

astelemaan aivan levollisesti ja silmäilemään ympärilleen. Kumma kyllä,

hän ei koskaan väsynyt näiden tuttujen paikkojen näkemiseen. Ehkä se

johtui siitä, että miltei joka kerralla, kun hän tiellä kulki, olivat

värivivahdukset hiukan toisenlaiset, puhumattakaan taivaan alituisesti

vaihtelevista väreistä.

Hän astui tienviereen ja nojautuen pellon aitaa vastaan nautti hän

täysin siemauksin kesäisen luonnon ihanuutta. "Jos olisi aina kesä!"

huokasi hän, ja samalla johtui hänelle mieleen kysymys: "Miltähän

tämä seutu näyttänee talvella, kun maa ja järvi on yhtenäisen valkean

vaipan peitossa?" Hän, kaupunginlapsi, oli maaseutua nähnyt talvella

ainoastaan sen verran kuin sitä oli riittänyt talvisilla luistin- ja

hiihtomatkoilla, korkeintaan parin kilometrin etäisyydellä kaupungista.

Kerran hän tosin oli vanhempiensa kanssa matkustanut peninkulman

verran erään tutun perheen luo kyläilyyn, mutta se matka tapahtui

jouluaikana ja pimeällä, joten hän ei saattanut nähdä ympärillään muuta

kuin vaihdellen metsän tummia varjoja ja avarammilla paikoilla hiukan

valoisampaa.

Kaarina oli menossa Einiä vastaan, jonka oli määrä tulla kohta

saapuvassa laivassa. Vanhemmat olivat luvanneet, että hän saisi kutsua

jonkun luokkatovereistaan luokseen pariksi viikoksi, ja hän päätti

kutsua Einin. He kaksi olivat yhäkin olleet yksissä, vaikkakin enemmän

totutun tavan vuoksi, kuin sen vuoksi, että heillä olisi ollut mitään

erityistä henkistä yhdyssidettä. Heidän luokallaan oli toisia tyttöjä,

joiden kanssa Kaarinalla oikeastaan oli paljoa hauskempi olla, Taimin

kanssa esimerkiksi, joka ajatteli niin paljon elämän kysymyksiä ja oli

varmaankin kokenut vaikeuksia, jotka olivat häntä kehittäneet, niin

että hän tuntui joskus vanhemmalta kuin hänen ikäisensä tavallisesti.

Oli luokalla toisiakin tyttöjä, joiden kanssa Kaarina osasi oikein

vakavasti keskustella, niinkuin ei koskaan voinut Einin kanssa. Ilma,

joka oli Inkerin vierustoveri ja viime aikoina tämän erottamaton

ystävä, oli juuri sellainen, aina viime jouluun asti, mutta sitten hän

tuli niin mahdottomaksi että, mistä puhuttiinkin, kääntyi puhe aina

hengellisiin asioihin, ja hän oli silloin niin jyrkkä ja tuomitseva,

jos Kaarina uskalsi esittää toisenlaisia ajatuksia kuin mitä hän piti

oikeana, että Kaarina lopulta kadotti halun keskustella hänen kanssaan.

Olihan hän tiennyt ennenkin, että oli olemassa ihmisiä, jotka olivat

läpikäyneet omituisen "herätyksen", jonka jälkeen kaikki heidän

silmissään muuttui; se mikä ennen oli valkeaa, se tuli mustaksi ja

päinvastoin. Johtajatar oli yksi näitä, ja jos hän olisi ollut ainoa,

jonka hän tunsi, niin olisi Kaarina helposti voinut tulla siihen

käsitykseen, että "uskovaiset" todella olivat parempia ja onnellisempia

kuin kaikki muut ihmiset eli maailman lapset. Johtajattaren koko olento

oli sellaisen korkeamman rauhallisuuden läpitunkema, että hän oikein

säteili rauhaa ympärilleen. Hänen kapeat, vaaleaveriset kasvonsa,

jakaukselle kammattu tukkansa, lempeät siniset silmät, ohuet huulet,

solakka vartalo, sanalla sanoen koko hänen ulkomuotonsa sointui

sopuisasti hänessä asuvaan sisälliseen rauhaan. Hyvä hän myöskin oli,

aina tasainen ja oikeudenmukainen oppilaita kohtaan.

Kaarina tunsi johtajatarta kohtaan ihailun sekaista kunnioitusta.

Uskontotunneilla johtajatar mieliaineenaan oppilaille esitti kuvauksia

uudestasyntymisen kautta saavutettavasta uskonelämästä yhteydessä

Jumalan kanssa, jolloin maailma ja kaikki maallinen tulee vieraaksi ja

vastenmieliseksi, jota vastoin Pyhä Henki kehittää ja kasvattaa ihmistä

yhä lähemmäs päämääräänsä: tulla Jumalan kuvan kaltaiseksi. Silloin

johtajattaren silmät saivat ihmeellisen kirkkaan loisteen, hänen

poskensa hehkuivat ja hän näytti melkein jumalalliselta ilmestykseltä.

Jos olisi ollut varmaa, että johtajattaren neuvoma tie olisi saattanut

Kaarinankin muuttumaan tuollaiseksi toisten ihmisten yli kohoavaksi

puoljumalalliseksi olennoksi, niin hän varmaan olisi "kääntynyt" ja

jättänyt kaiken, mikä maalliseksi kutsutaan. Mutta siihen ei Kaarina

uskonut, syystä että hän tunsi toisia henkilöitä, jotka myöskin olivat

"uskovaisia", mutta tulivat sittenkin toisenlaisiksi ihmisiksi.

Hän tunsi Einin tädin, joka ei ollenkaan eronnut aivan maallisista

ihmisistä, muussa kuin että hän säännöllisesti kävi kokouksissa ja

piti Einille saarnan tapaisia luentoja. Tunsihan hän sitä paitse erään

vanhan neidin, joka oli niin juhlallisen näköinen, että pelotti, kun

hän liikkui ihmisten seurassa, mutta joka oli suu täynnä rumia sanoja,

kun hän puhutteli palvelijaansa keittiössä. Ulos pihalle, hänen

tietämättään, ne sanat usein avonaisen ikkunan kautta tulivat ja lasten

korviin. Enempää ei tarvittu, jotta johtajattaren sanat sittenkin,

kaikesta huolimatta, olisivat jääneet häneen nähden aivan tehottomiksi.

Kumminkin Kaarina oli varma siitä, että johtajatar oli valmistanut

maaperää niille puheille, joilla joulunaikaan kaupungissa vieraillut

lähetyssaarnaajaneiti oli "kääntänyt" koulun oppilaitakin.

Viidesluokkalaisista oli kokonaista kolme päättänyt ruveta

lähetyssaarnaajaksi; heidän eli neljännellä luokalla oli kaksi tullut

uskovaiseksi.

Toinen heistä, Ilma, oli aina ollut vakava ja mietiskeleväinen. Hänen

kanssaan Kaarina oli viihtynyt hyvin, monta iltapuolta olivat he

kävelleet yhdessä ja jutelleet milloin mistäkin tärkeistä asioista.

Toinen oli ollut täydellinen vastakohta. Sen innokkaampaa tanssijaa

ei ollut Komulaisen ja Saksalan tanssiaisissa, sen uutterampaa

"rakkauden käytävällä" astujaa ei löytynyt tyttökoululaisten joukossa.

"Kääntymisen" jälkeen ei hän tanssiaskeletta ottanut eikä kadulla

kävellyt muuta kuin välttämättömillä asioilla. Luistinradallakaan ei

häntä enää näkynyt. Vierustoverit vain pitkin välituntia käsityksin

kävelivät, iltapuolisin toinen toistensa luona raamattua lukivat

ja lauloivat hengellisiä lauluja. Lauantai-iltapuolina he pitivät

rukouskokouksia johtajattaren luona, toisten samanmielisten seurassa.

Kun Kaarina muisteli kulunutta lukuvuotta, niin aina esiintyi

merkkitapauksena nämä tyttöjen mielissä tapahtuneet muutokset, jotka

osaltaan vaikuttivat häneen tunteen siitä, että se ehjä toverihenki,

jonka hän joskus oli mielessään kuvitellut heidän luokallaan

mahdolliseksi, ei oikein ottanut kehittyäkseen. Tuntui mieluummin

siltä, että hajaantuminen pieniin ryhmiin oli huomattavampi nyt kuin

ennen.

Näissä ajatuksissaan oli Kaarina ennättänyt laivarantaan saakka, mutta

laivaa ei vielä näkynyt. Risaiselle, harmaalle laiturille ja rannalle

sen lähelle oli kerääntynyt muutamia miehiä ja yksi leivänkaupustelija

vaimo. Pieni poikanen istui hajareisin laiturilautojen kannatuspukin

ulkonevalla päällä onkien salakoita. Kaarina jäi seisomaan pojan luo

seuratakseen hänen kalaonneaan.

Tuossa tuli salakkaparvi, toiset nokkivat muruja ja kaikenlaista höytyä

veden pinnalta, toiset iloisesti pulikoivat, aivan kuin huvikseen

vain. Poika kuletti onkeaan pitkin veden pintaa kalojen edellä. Jo

antoi yksi narrata itseään! — hips, siinä se oli, pistettiin armotta

läkkipönttöön. Vielä jatkui salakkaparven kulku. Tuli toinen, kolmaskin

kala! Poika hyppäsi pystyyn, otti onkivapansa ja läkkipönttönsä. Siihen

päättyi onkiminen tällä kertaa, sillä laiva huusi, ja läksi juosten

viemään ne rannalle, palatakseen takaisin laivaa vastaanottamaan.

Siinä silmänräpäyksessä alkoi rannalle tulvia aikuista ja lasta,

enimmäkseen sentään lapsia kaikenkokoisia, ja kun laiva saapui laiturin

luo oli rannalla väkeä kirjavanaan.

Tuollahan Eini seisoikin välikannella, ja huiskutti iloisesti kättään.

Hän oli kasvanut viime vuosina ja hänen vartalonsa oli kehittynyt

kaunismuotoiseksi, mutta samalla voimakkaaksi. Kasvotkin olivat tulleet

yhä sievemmiksi, ihon väri yhä vaaleammaksi. Kuinka sievältä näytti

nyt, kaiken lisäksi, hänen vaalea, lemmikkien koristama hattunsa ja

sininen kävelypukunsa! Hän, Kaarina, oli lähtenyt liikkeelle ruskeaksi

paahtuneessa jokapäiväisessä lakissaan ja kaikkein huonoimmassa

villahameessaan, joka täällä maalla puhtaitten puserojen kanssa

muodosti hänen paremman pukunsa. Olisihan hän voinut ottaa paremman

lakkinsa edes, mutta ei hän lähtökiireessään tullut sitä ajatelleeksi.

Kaarina pääsi tunkeutumaan lähemmäksi laivaa ja huusi Einille iloisen:

tervetuloa! Hänestä tuntui todellakin oikein hauskalta, että Eini tuli.

Hyvä tyttö hän epäilemättä oli. Kaarina ei koskaan ollut huomannut

hänessä mitään valheellisuuteen vivahtavaa. Usein Kaarina myöskin oli

saanut tilaisuutta ihailla hänen hellää ja säälivää sydäntään. Eini

jätti takkinsa ja matkalaukkunsa laiturin lähellä olevaan mökkiin,

josta renki vähän myöhemmin tulisi ne hakemaan, ja tytöt alkoivat astua

tietä myöten Kaarinan kotiin päin. Siinä kulkiessaan he kertoivat

toinen toisilleen alkukesän tapahtumia, juhannuksen vietosta ja muista

merkkitapahtumista. Einillä oli, kuten usein ennenkin, ollut "niin

hirveän hauska!" Juhannuksena hän oli valvonut auringonnousuun saakka

ja tanssinut "niin hurjasti" kokolla. Kaarina taas oli oppinut täällä

maalla kansantansseja, joita hän lupasi Einille opettaa.

"Onhan sinulla sitten jotain hauskaa kerrottavana tädillesi!" sanoi

Kaarina.

"Parasta sinä keksitkin, tädille kerrottavaksi. Vaikka eipä siltä! Niin

hurja kuin hän onkin vastustamaan tanssia ja kaikkea ilonpitoa, ei hän

niistä minua kiellä. Eikä minun edes tarvitse kiusatakaan, sillä kun

hän näkee, että minua palavasti haluttaa päästä jonnekin huviin, niin

ei hän voi kieltää. Eikös se ole hassua?" Eini oli harvinaisen suloinen

tässä veitikkamaisesti katsellessaan Kaarinaa silmiin.

"Mutta kyllä siellä meillä oli aika sota viime sunnuntai-iltana. Se

oli sen meidän piikatytön ja tädin välillä. Voi, voi kumminkin! Niitä

sanoja! Et uskoisi!" — Eini pysähtyi puheessaan.

"Nyt minä taas puhuin tuhmasti. En minä tahtoisi puhua pahaa hänestä,

sillä minulle hän on niin hyvä; eihän tässä maailmassa ole ainoatakaan

ihmistä, joka pitäisi minusta niinkuin täti. Aina hän on valmis

palvelemaan."

"Annatko sinä vieläkin hänen palvella itseäsi?" kysyi Kaarina. "Jos

minä olisin sinun sijassasi, niin en minä voisi sitä sallia!"

"Nyt sinä et taaskaan ymmärrä. Syntyisi suorastaan tappelu, jos minä

yrittäisin hänen palvelemishaluaan hillitä."

"Mutta ethän sinä koskaan opi omin neuvoin toimeentulemaan, kun nyt

vielä viidentoista vanhana olet tottunut olemaan aina vain avun

tarpeessa!"

"Niinhän se onkin. Täti yhä toisinaan sanoo, että minä olen niin

lapsellinen, mutta täytyyhän sitä lapsena pysyä, kun lapsena pidetään!

Vai mitä?"

He olivat saapuneet niille paikoille, joissa Kaarina vastikään oli

seisonut ja nauttinut näköalan katselemisesta. Kaarina odotti, että

Eini huomauttaisi jotain luonnonkauneudesta, mutta kun hän ei mitään

virkkanut, ei Kaarina malttanut olla vaiti, vaan sanoi ylpeydestä

värähtävällä äänellä:

"Katso maatas armasta!

Silmäele laakson pohjaan,

nurmen kukkaloistetta!"

Kaarina oli seisahtunut tarkastaakseen, minkä vaikutuksen luonto

teki Einiin. Eikä hän pettynyt odotuksessaan, sillä katsellessaan

ympärilleen laajenivat hänen suuret siniset silmänsä ja ihastunut ilme

levisi hänen sieville kasvoilleen.

"Kaunista, jumalallisen kaunista täällä on! Ah sinä onnellinen, joka

täällä saat asua koko kesän!" Näin sanoessaan Eini oli kääntynyt,

tarttunut Kaarinaa olkapäihin ja pudisti häntä kiihkeästi.

"Voimistelijan käsivarret sinulla on!" vastasi Kaarina, koettaen hänkin

puolestaan puistella Einiä niin vahvasti kuin jaksoi.

Sanaakaan sanomatta tarttui hän sitten oikealla kädellään Einin

vasempaan ja heilautti sitä tarmokkaasti eteenpäin. Eini ymmärsi

tarkoituksen. Vähitellen luisuavaa tasaista kangasmaista tietä

myöten he tanssivat masurkka-askelin eteenpäin. Kaarinan pyrkiessä

jäljittelemään miehekkäitä kavaljeeriaskeleita, keinui Eini sulavasti

kuin keijukainen hänen rinnallaan.

Näin he jatkoivat aina lahdenpohjan luona olevan tiennousun

koskipaikoille saakka, josta paikasta näkyi puiden välistä häämöttävänä

Kaarinan kesäkoti, hänen isänsä omistama punaiseksi maalattu huvila,

puistoineen ja ulkohuoneineen. Siellä voimat alkoivatkin loppua

ja heidän täytyi pysähtyä hetkiseksi hengittämään. Loppumatkan he

kävelivät levollisesti käsitysten.

Einin olo-aikana vapautti äiti Kaarinan hänelle kuuluvista

talous-askareista ja pienempien lasten kanssa seurustelemisesta.

Ainoaa aputyötä, mitä hän teki Einin kanssa yhdessä, oli kitkeminen

ryytimaassa. Se tapahtui Einin nimenomaisesta pyynnöstä, että hän saisi

sitä työtä tehdä. Ihme kyllä Kaarinakin alkoi tähän työhön oikein

innostua, ja seurauksena oli, että muutaman päivän kuluttua kaikki ne

taimilavat, jotka sitä kipeimmin kaipasivat, olivat kitketyt.

Muu osa päivistä käytettiin onkiretkiin, marjaretkiin ja uimiseen.

Rumalla ilmalla tehtiin käsityötä ja luettiin. Tällöin oli vain

vaikeata keksiä sellaista luettavaa, joka olisi Einiä huvittanut. Kun

oli sanomalehtien tulopäivä, niin Kaarina olisi mielellään lehtiä

silmäillyt ja lukenut pääkirjoituksia sekä muita tärkeitä valtiollisia

tapahtumia koskevia kirjoituksia, mutta nämä viimemainitut kaikkein

vähimmin Einiä liikuttavat.

"En minä niitä asioita sittenkään ymmärrä, mitä sitten hyödyttää

niiden lukeminen!" sanoi hän, ja kun Kaarinan mielestä velvollisuus

vierasta kohtaan vaati häntä seurustelemaan tämän kanssa, jäivät kuin

jäivätkin sanomalehdet häneltä myöskin lukematta. Joutuivathan ne

sitten sukkelammin kuin tavallisesti Elvin käsiin, joka luki niistä

"Kaikenlaista", ja Ilmarille, jonka mieluisimmat luettavat olivat

tapaturmat, yhteentörmäykset, karille-ajot, rautatieonnettomuudet ja

sen tapaiset uutiset.

Otettiin sitten luettavaksi "Välskärin kertomuksia", ja niitä Einikin

innolla seurasi, vieläpä innostui niin, että olisi tahtonut lukea niitä

eteenpäin itsekseen illalla. Mutta siitä tuumasta hänen kuitenkin

täytyi luopua, koska heidän, Kaarinan ja hänen, makuupaikkana oli

puolihämärä vaateaitta ja sinne heidän oli siirryttävä heti illallisen

jälkeen.

Äidin tarkoitus oli, että heidän piti nukkua aikaiseen, saadakseen

kylliksi kasvunaikana tarvittavaa unta. Mutta tytöt päättelivät, että

sitten kun he saavat maata kukin yksin omassa kopissaan, silloin heillä

on tilaisuutta nukkua rauhassa. Ei koskaan jutteleminen sujunut niin

hyvin kuin iltasilla heidän siinä kahdenkesken ollessaan aitassa.

Kaarinakin, joka usein päivällä oli hyvin harvapuheinen, oli silloin

täynnä juttuja ja muistelmia.

Eräänä iltana, kun he taas olivat menneet aittaan ja sulkeneet oven

jälkeensä, sanoi Eini:

"Ai, kuule, kun minä en vielä ole muistanut sinulle kertoa, että minä

tapasin Eiran muutamia päiviä ennenkuin tulin tänne. Hän tuli kaupungin

puistossa vastaani ja tiedätkös, että minä en ensin ollut häntä tuntea.

Hän oli kasvanut niin pitkäksi ja hänen hiuksensa seisoivat noin! (Eira

osoitti käsillään kummallekin puolelle korvallisiaan) ja ne näyttivät

niin kummanvärisiltä, ihan kuin olisivat olleet värjätyt, ja hänen

silmäkulmansa olivat niin tummat —!"

"Eini, en minä usko, että hän käyttää maalia; onhan hänellä sivistynyt

koti." Kaarina keskeytti Einin puhetta.

"Niin, no olkoon sen asian miten hyvänsä, mutta kummalliselta hän vain

näytti. Hän tunsi minut heti ja tuli puhuttelemaan."

"Mitä hän sanoi?"

"Hän kysyi millä luokalla olen, ja kertoi, että hän tänä keväänä on

eronnut koulusta ja aikoo mennä Ateneumiin. Hän sanoi, että oli niin

ihmeen hauska minua nähdä, että muistui mieleen se aika, jolloin hän

oli meidän koulussa, joka aika hänestä oli kaikkein hauskin koko

kouluaikanaan, ja kaikenlaista me sitten haastelimme keskenämme."

Kaarina ajatteli sanoa, että hänen mielestään se vuosi, jolloin Eira

oli heidän koulussaan, oli hänestä ollut kaikkein ikävin. Mutta hänen

ei tehnyt mieli palauttaa muistiin sen aikuisia asioita ja sentähden

hän käänsi puheen toisaalle.

"Mikä on sinun kaikkein hauskin muistosi viime talvelta?" kysyi hän.

"Annas kun minä mietin! Luistinradalla oli monta kertaa hauskaa, kun

oli ilotulitus ja kun lyseolaiset tulivat mukaan luistelemaan, kun oli

väkeä niin paljon, että oikein täytyi tungeksia päästäkseen eteenpäin.

Saksalan tanssiaisissa oli myöskin hauska. Pojat olivat niin hyvällä

tanssimapäällä ja olihan Yrjö Anttonenkin siellä. Voi kuinka hyvin hän

tanssii! Oikein tekee mieleni taas alkaa, kun vain sitä muistelen."

Eini nousi ylös sänkynsä laidalta ja otti muutamia tanssiaskeleita.

"Mutta minä luulen kumminkin, että laskiaistiistai oli kaikkein

hauskin. Siellä Pietolan luona oli niin mainioita mäkiä."

"Silloin lyseolaiset saivat pakostakin luvan samana päivänä kuin me",

sanoi Kaarina. "Eihän laskiaistiistai kumminkaan voi olla eri päivinä

lyseolaisille ja tyttökoululaisille."

"Eikä Runebergin päivä, eikä Vappu!" jatkoi Eini. "Mitähän hyvää

opettajat luulevat sillä aikaansaavansa, kun estävät koululaisia

viettämästä kuukauslupia samoina päivinä?"

"Sitä minäkin", sanoi Kaarina, "Helli, jolla on veljiä lyseossa, sanoo

etteivät hänestä luvat koskaan tunnu oikein lupapäiviltä silloin kun

pojat käyvät koulussa, ja kun heillä on lupa, niin hän koko kouluajan

vain muistaa sitä, eikä läksyjenkään lukeminen tahdo silloin maistua."

"Mutta lyseolaisista puhuttaessa", sanoi Eini, "ne kertovat, että Aatu

Kemilä hakkailee sinua."

"Kertokoot vain", vastasi Kaarina suuttuneella äänellä. "Kyllä minä

olen huomannut, että hänen sisarensa, joka asuu samassa pihassa ja

jonka kanssa usein menen luistinradalle, sovittaa niin, että Aatu tulee

yhtä matkaa, ja kun me kävelemme kadulla asettaa hän Aatun kävelemään

minun viereeni, mutta se on ainoa tosi koko hakkaamisjutussa. Minua ei

vielä kukaan ole hakannut."

"Ei minuakaan", sanoi Eini, "mutta muutamat ovat niin kummallisia,

että hetipaikalla, kun näkevät tytön pojan kanssa yhdessä, viittaavat

sormella ja supattavat keskenään. Yrjö Anttosen kanssa minä kyllä

mielelläni sekä tanssin että luistelen, mutta se ei kuulu tähän!"

"Onhan meidänkin luokalla muutamia tyttöjä, jotka todellakin antavat

poikien hakkailla itseään, ja kyllä on oikein ikävää, ettei heihin voi

mitään vaikuttaa, sillä he häpäisevät koko luokan maineen. Mutta yksi

vain on varma, se nimittäin, että lupapäivien muuttaminen eri ajoiksi

ei auta. Kun he huomaavat että heitä koetetaan estää, niin he ovat

kahta villimpiä."

"Mutta mitä tehdä?" kysyi Eini empien.

"Minusta olisi pantava toimeen yhteisiä toverikunnan iltamia ja

yhteisiä hiihtoretkiä lyseon ja tyttökoulun kesken. Joku opettaja

kummastakin koulusta olisi mukana. Kaikilla olisi hauska, paljoa

hauskempi kuin pimeillä iltakävelyillä", esitti Kaarina.

"Ai, mutta sepä olisi jotain!" Eini oikein ihastui. "Ja

kokoonnuttaisiin vuoroin lyseolla, vuoroin tyttökoululla, ja illan

lopuksi pistettäisiin tanssiksikin. Olisi se toista kuin nuo

jonninjoutavat rinkitanssit ja muut leikit!"

"Älä sinä moiti leikkejä, kyllä nekin ovat hupaiset, kun niitä vain

oikein osaa, mutta me olemme niin typeriä, ettemme osaa oikein leikkiä.

Minä olen pari kertaa ollut kylässä, jossa on leikitty sillä lailla,

että on ollut paljon hauskempi kuin jos oltaisiin tanssittu."

"Jonkun opettajan pitäisi niissäkin neuvoa!" sanoi Eini. "Mutta

ajatteles miltä tuntuisi, kun koko rivi lyseolaisia tulisi meidän

kouluun, aivan kuin me joulujuhlina lyseolle, ja muutamat meistä

valkeissa esiliinoissa emäntinä heitä tervehtisivät ja saattaisivat

saliin. Ja kun ohjelma niin pian kuin mahdollista olisi suoritettu,

niin me tanssisimme!"

"Me alkaisimme daamivalssilla ja ennakolta päättäisimme kuka kunkin

kutsuisi, niin että kaikki saisivat tanssia tämän tanssin", jatkoi

Kaarina.

"Minä pyytäisin Yrjö Anttosen, minä tilaan hänet nyt jo!" sanoi Eini.

"Muista nyt, että minä olen sen sanonut!"

"Voi meitä hupsuja!" huudahti Kaarina. "Luuletko sinä, että johtajatar

antaisi meidän tanssia, ainakaan rukous-salissa?"

"Jos ei rukoussalissa, niin ainakin jossain luokkahuoneessa", sanoi

Eini, ja jatkoi miettiväisenä: "Mutta mitä me keksisimme ohjelmaksi,

etteivät lyseolaiset saisi aihetta nauraa meille?"

"Mitäpäs lyseolaisista, ei suinkaan toiveet niiden ja meidän yhteisistä

juhlista ole muuta kuin unelmia, jotka eivät ikinä toteudu. Mutta olisi

niissä ohjelmissa parantamisen varaa meihin itseemmekin nähden."

Eini ei virkkanut mitään. Hän ei ollut alottelija ohjelmia laatiessa,

enempää kuin muussakaan, ja Kaarina ymmärsi, ettei hänellä voinut olla

siihen juuri mitään sanottavana. Aivan kuin yhteisestä sopimuksesta

alkoivatkin he riisuutua ja kömpivät kohta kumpikin peittonsa alle.

Tämä ei kuitenkaan merkinnyt, että puheleminen olisi loppunut;

ainakin Kaarinaan nähden se pikemmin viittasi sen alkamiseen.

Tuskin olivatkaan he asettuneet mukavasti vuoteisiinsa, niin alkoi

Kaarina puhumaan mieliaineestaan: oikeasta toverihengestä, jonka hän

toivoi kehittyvän heidän luokallaan. Aina ja kaikessa olisi heillä

pyrkimyksenä kehittyä hyvään päin ja vahvemmat auttaisivat ja tukisivat

heikompia. Toverikunnan kokoukset ja iltamat muodostettaisiin henkisen

jalostumisen hetkiksi. Sanomalehden toimittamiseen pantaisiin erikoista

huolta. Mitkään kopioimiset eivät saisi tulla kysymykseenkään,

mutta itsenäisistäkin kirjoituksista karsittaisiin arvottomat pois.

Kumminkaan ei lehti saisi tulla ikäväksi, vaan olisi pantava joka

numeroon jotain virkistävää, sellaista, joka kaikkia huvittaisi:

rakkauttakin aina väliin.

"Nukutko sinä, Eini?"

"En minä nuku!"

"Mitä minä viimeksi sanoin?"

"Rakkauttakin aina väliin, sitä minäkin!" Einin äänen sointu oli samea.

"Niin juuri, muuten eivät muutamat viitsi sitä ensinkään kuulla!

Viidesluokkalaiset sanoivat, ettei johtajatar anna kirjoittaa

rakkaudesta, mutta minä luulen, että ne eivät oikein tietäneet,

arvelivat vain; mutta kun ne olivat yläluokkaisia, niin me uskoimme

heitä."

Kaarina alkoi selittää miten rakkaus ei ole mitään pahaa, eikä siitä

kirjoittaminenkaan siis voi olla pahaa. Eikä ne ole mitään pahoja

tyttöjä, joilla on mielitiettynsä. Onhan ihan luonnollista, että

kauniit ja iloiset, hauskat ja viisaat pojat miellyttävät tyttöjä

enemmän kuin rumat, pahanilkiset ja typerät. Jos silloin yksi tuntee

erityistä mieltymystä yhteen, toinen toiseen j.n.e., niin eihän siinä

ole mitään pahaa. Se, se juuri tekee elämän hauskaksi, että joku

pojista on muita parempi, ja kun joskus sattuu niin onnellisesti, että

tanssissa, luistinradalla tahi muualla tapaa tämän kaikkein parhaimman,

niin muisto siitä on kuin kirkas tähti harmaalla taivaalla.

"Eini!" sanoi hän sitten, ja kun ei heti tullut vastausta, uudestaan:

"Eini!"

"Harmaalla taivaalla", Eini sanoi sen harvaan, kääntyi toiselle

kylelleen ja alkoi hengittää kuin nukkuva.

Kaarina oli varma, että Eini oli käsittänyt ainoastaan nuo viimeiset

sanat. Hän kun luuli, että tämä aine olisi erityisesti Einiä huvittanut.

Kaarina lakkasi puhumasta, mutta hänen ajatuksensa olivat niin

vilkkaat, että hän vielä pysyi valveilla. Hän ajatteli miltä tuntuisi

tulla kouluun syksyllä, kun he ovat viidesluokkalaisia, joihin kaikki

muut katsoivat ylös ja joista alaluokkalaiset ottivat esimerkkiä.

Tuntuisi se varmaan hiukan vastuunalaiseltakin. Kuinka hän voisi oikein

huomauttaa tytöille, miten tärkeä heidän nykyinen asemansa oli, niin

ettei kukaan siitä loukkaantuisi? Ehkä toverikunnan iltamassa! — Niin,

mutta siellä ovat neljäsluokkalaiset mukana, se siis ei käy päinsä.

Pitäisi valita sopivampi hetki.

Mutta toverihengestä yleensä voisi kyllä keskustella toverikunnassa.

Mitä, jos hän pitäisi siitä puheen? — Hän alkaisi sillä, että jokainen

ihminen on Jumalan ja ihmisten edessä vastuunalainen siitä, kuinka hän

suhtautuu ympäristöönsä. Jokaisen tulee olla rehellinen, oikeamielinen,

helläsydäminen ja hienotuntoinen yhtä paljon muiden kuin itsensä

tähden. Kun jokainen tarmokkaasti pyrkisi kehittämään hyviä puoliaan

ja tukehduttamaan sitä huonoa, rumaa ja alhaista, joka ihmisessä asuu,

niin toverihenki kokonaisuudessaan tulisi hyväksi. Mutta moni heistä on

heikko ja tarvitsee tukea, jota ilman he eivät jaksa pystyssä pysyä.

Toverit voivat, jos tahtovat, antaa tätä tukea, ja jos he sitä tekevät

vilpittömässä tarkoituksessa, niin he varmaan onnistuvat. Täten syntyy

se oikea toverihenki, joka voi kehittävästi ja vahvistavasti vaikuttaa

kaikkiin tovereihin.

Ei hän vaatisi minkään toveriliiton perustamista, niissä puitteissakin,

joilla saman koulun oppilaina sekä toverikunnan ja pari vuotta sitten

perustetun raittiusseuran jäseninä oleminen heitä ympäröi, voisi oikea

toverihenki kasvaa. Siihen tarvittaisiin vain hyvää tahtoa ja halua

ymmärtää toinen toisiaan. Näitä ominaisuuksia hän uskoi tytöillä kyllä

olevan, ja muuta ei puuttuisi!

* * * * *

Eini oli mennyt, jättäen jälkeensä tyhjyyden tunteen, ainakin

ensimäisiksi päiviksi. Vaikka Kaarina olikin koko päivän työssä,

leipojaa auttamassa, astioita pyyhkimässä keittiössä, pesuvaatteita

levittämässä, pienempien lasten kanssa lahdella soutamassa y.m.

pikkutoimissa, kaipasi hän Einin iloista seuraa, hänen naurunsa kaikua

ja hänen kirkkaita sinisiä silmiään. Toisena päivänä oli Kaarinalla

enemmän vapautta, silloin hän otti tuohkosen ja meni metsään, vattuja

hakemaan kauempana olevalta aholta. Kävellessä siinä yksin metsässä,

katseellaan imien luonnon suloa, ja kuullessa milloin sirkan siritystä,

milloin pienen lintusen viserrystä tahi kauempaa kaikuvaa karjan

kellojen helinää, jo unohtui Eini, eikä hän ikävää muistanut.

Hän lauleli laulun ja toisenkin. Riemu täytti rinnan ja reippaasti hän

astui eteenpäin metsässä.

Kiipeisikö hän tuonne kummulle näköalaa katsomaan? — Vielä on iltaa!

ajatteli hän, ja ylös hän nousi muutamilla voimakkailla ponnistuksilla

kallion jyrkkää syrjää myöten. Tuolla honkien runkojen väliltä aukeni

näköala pitkin lahtea ja sen metsäisiä rantoja, eteenpäin yli sinisen

selän, jossa saariryhmä keskellä melkein näytti yhtyvän kauempana

olevaan mantereeseen. Vasemmalla näkyi talonpoikaistalo, peltojen

ympäröimänä, sen lähellä mäellä tuulimylly. Oikealla näkyi vain

metsäisiä niemekkeitä, kolme, neljä toinen toisensa takana.

Kaarina istuutui, painoi päänsä kätensä varaan ja katseli eteensä. Hän

ei ajatellut oikeastaan mitään tuossa katsellessaan, hän vain lepäili

ja nautti. Tuntui aivan kuin hän olisi sulautunut luontoon, niinkuin

hän olisi kuulunut siihen, ollut yksi noita hiljaisuudessa kohenevia

honkia, taikka kalliokivi, joka kohosi viidakon keskellä aivan hänen

edessään. Ei, mieluummin hän oli kuin tuo saari aavalla selällä.

Hän on tuollainen yksinäinen viileyden ympäröimä olento. Tuo saari

on niin pieni ja näyttää aivan kuin se sulautuisi toisiin lähellä

oleviin saariin. Moni voisi sanoa, että se on aivan samanlainen kuin

nuo muut. Mutta kuinka erehdyttävä on tämä luulo! Tuo pieni saari

kätkee itsessään kokonaisen maailman, niin rikkaan ja niin kauniin,

kun sitä lähemmin tarkastaa, kuin konsanaan kukin noista toisista,

joista sen vesi nyt jo ijäisesti eroittaa. Siinä on elämää, siinä

on monipuolisuutta, siinä on kehittymistä ja kasvamista. Siinä on

ennen kaikkea paljon, joka tekee sen erilaiseksi kuin nuo muut. Se on

erilainen ja tulee aina pysymään erilaisena kuin muut, ja vesi sen aina

tulee erottamaan kaikista muista.

Ei aina kuitenkaan! Hän ei muistanut talvea.

Niin, mutta hän elikin kevättään ja toivoi kesän tuloa, hänelle talvi

merkitsi kuolemaa ja sitä hän ei jaksanut ajatella, hän ei tahtonut

sitä ajatella, eikähän sitä ollutkaan tarvis tehdä.

Juuri niinkuin tuo täydessä kesäisessä kasvussaan oleva maapaikka,

jota vesi ympäröi, sellaisena hän tulisi elämään maailmassa. Kaikkein

syvimmät ajatuksensa, salaisimmat toiveensa, rohkeimmat mietteensä, ne

hän aina kätkisi itseensä. Maailma häntä kylmästi katselisi, noin vaan

yhdenlaisena kuin muut, pinnaltaan samanlaiset. Harva häntä lähestyisi,

vielä harvempi — ehkä ei kukaan tulisi huomaamaan, että hän eli omaa

erikoista elämätään, että hänessä tapahtui alituinen kasvaminen ja

kehittyminen ja että hän todellakin oli erilainen kuin nuo muut.

Minkätähden hän ei voinut puhua ajatuksiansa yhtä avonaisesti ja

peittelemättä kuin Eini? Miksi hän ei voinut paljastaa itseänsä ja

sisimpäänsä ihmisten edessä? Siksikö, että hän oli niin huono ja että

hän pelkäsi näyttää ihmisille rumia puoliaan, jotka piilivät syvällä

hänessä? Ei hän sitä oikein tiennyt. Mutta sen hän vain tunsi, että

monta kertaa olisi ollut helpompi olla, jos hän olisi saattanut

jollekulle purkaa itsestään kaikki, kaikki ja sanoa: tällainen

minä olen. Silloin hän olisi ehkä tältä ihmiseltä saanut osakseen

ymmärtämystä, jota hän kaipasi.

Voihan ihminen Jumalalle purkaa huolensa ja kaikki tuskansa, sen hän

tiesi. Mutta häntä ei tämä tieto auttanut, sillä ei hän uskonut,

että Jumala välitti kaikista pikkuasioista. Ne olivat suuria ja

tärkeitä asioita, joita hänelle tuli uskoa, arveli hän; kiitollisuuden

tunteet kaikesta hyvästä, synnin ja suurten murheiden taakat ja

omantunnontuskat. Kaikki sellaiset olivat Hänelle ilmaistavat.

Mutta sydän kun oli täysi, niin oli siinä joukossa paljon pientä ja

pistävää, melkein näkymätöntä ja kumminkin säihkyvää, kuin pilkkuja

vain, mutta kumminkin niin mustia, että hirvitti. Ja sitten nuo

kysymysmerkit? Niitä oli hänen sydämessään loppumaton rivi! Kuinka ja

millä tavalla Jumala niihin vastaisi?

Omituinen rauhattomuus valtasi hänet, kun hänen ajatuksensa joutuivat

tähän pisteeseen. Välttämätön sisäinen pakko ajoi hänet pystyyn ja

sen enempää katselematta järvelle alkoi hän kiivetä alas kalliolta

ja astua tuttua, aholle vievää metsäpolkua. Aholle tultuaan hän haki

vattupensaita kasvavia kiviröykkiöitä, ja marjojen etsiminen ja

noukkiminen täytti pian hänen mielensä kokonaan. Nopsasti hän riensi

ensimäiseltä röykkiöltä lähimmälle toiselle ja siitä seuraavalle,

kunnes oli saanut tuohkosensa täyteen.

Vahinko ettei tullut otetuksi isompaa tuohkosta, vielä jäi kaksi

röykkiötä tutkimatta! Näin ajatteli hän kääntyessään kotiin päin ja

kantaen kämmenellään kukkurapäistä tuohistaan.

Posti oli tuonut hänelle kirjeen!

Sepä oli merkkitapaus! Keltähän se lienee? Kaarina ei tuntenut

käsialaa. Hän vei marjatuohkosensa ruokakonttoriin ja riensi sitten

verannalle kirjettä lukemaan. Hän silmäili ensin loppuun ja näki että

se oli Helliltä. Mitä kummaa Hellillä oli hänelle kirjoitettavaa? Ja

näin pitkältä vielä! Hän luki:

"Rantasalmella 2 p:nä elokuuta 1904.

Kaarina kulta!

Täällä minä nyt olen Rantasalmella ollut melkein kesän alusta saakka.

Täällä on ollut niin hirmuisen hauska. En elämässäni ole voinut

kuvitella niin ihmeellisen hupaista kesää kuin tämä on ollut. Täällä

on niin kaunistakin että oikein.

Koko kesän minä olen ajatellut sinulle kirjoittaa, kun minä kerran

keväällä lupasin, mutta en minä oikein tiedä miten se aika on kulunut

niin sukkelaan, että nyt vasta saan kirjettä alottaneeksi. Iltasin on

tehnyt mieli olla ulkona illanruskoa ja auringonlaskua katsomassa.

Aamulla on nukuttanut ja keskellä päivää on ollut niin kuuma. Kerran

minä koetin kirjoittaa, kun oli hyvin lämmin, mutta minä en mitenkään

jaksanut ja kädet aivan tarttuivat kiinni paperiin ja se tuli täyteen

pilkkuja.

(Minä huomaan että tähänkin on tullut mustepilkku, suo anteeksi,

rakas Kaarinaiseni, se oli sen koiran syy, joka hyppäsi syliini.)

Niin, täällä on yksi koiranpentu, joka on niin ihmeen sievä; en

koskaan ole nähnyt niin somaa koiranpentua. Se on valkea ja sillä on

selässä pienet vaaleanruskeat täplät. Sen nimi on "Tonttu". Eikös se

ole sievä nimi?

Meitä on täällä kolme yhdenikäistä tyttöä. Me olemme yhdessä käyneet

marjassa ja soutamassa ja kävelyretkillä, yhden oikean jalkamatkan me

teimme kerran kymmenen kilometrin päähän.

Ja sitten — — — sanoisinko minä? Niin, miksi en sanoisi, kun oikein

sitä varten sinulle kirjoitan, että sen sanoisin. Niin, täällä on

eräs — — — Hänen nimensä on Kaarlo. Mitä minä oikeastaan hänestä

sanoisin? Niin, enhän minä tiedäkkään muuta kuin että hän on niin

ihmeellinen, tahi oikeastaan hänen silmänsä ovat sellaiset, aivan

kuin taivas ja maa ja kaikki, mikä niissä on, niihin kuvastuisi. Ja

ne säihkyvät niin kummasti.

Niin, minä olen rakastunut. Se on niin kummallista! Sinulle minä

sen nyt ilmaisen, mutta en kenellekään muulle, se on suuri, suuri

salaisuus. Sinä et voi käsittää miltä se tuntuu. Tahi ehkä sinä

käsitätkin?! — — —

Minä kirjoitan tämän kirjeen siinä varmassa toivossa, että kohta saan

sinulta vastauksen.

Voi nyt hyvin ja pidä itsellesi monet tuhannet terveiset sinua aina

muistavalta koulutoverilta ja uskolliselta

Ystävältä Helliltä.

J.K. Kyllä kai sinä muistat, ettet tätä kirjettä saa kenellekään

näyttää. Sillä jos hän tietäisi! — — —