Helsingissä,
Suomalainen Kustannusosakeyhtiö Kansa,
1909.
I
"Jo taas, jo taas, jo laaksot heräjääpi
Jo taas, jo taas nyt talvi-unestaan" — — —
Kaarina makasi vuoteessaan, kuunteli ja nautti sävelistä, jotka
saapuivat kaksinkertaisten ovien takaa, mutta kumminkin niin selvinä
ja kirkkaina sointuina, ettei hän luullut niiden voivan kauniimmin
kaikua. Hänen rintaansa kohotti salaperäinen tunne, lähestyvän
kevään kaihomielinen ja riemuitseva sävel sai pienen poven kohoamaan
tavallista kiivaammin.
"Jo soi, jo soi, jo soipi riemahdellen,
jo soi, jo soi nyt ääni keväimen"
kaikui taasen sekakuoron laulu salissa. Ei Kaarina oikein käsittänyt
miksi laulu häntä niin liikutti; sen hän vain uskoi, että kauniimpaa
laulua ei voisi enää olla. Hän makasi liikkumatta ja antoi sävelten
tunkeutua itseensä, jotteivät ne koskaan enää hänestä poistuisi. Olisi
ihanata, mietti hän, aina elää sointujen seurassa. Jos hän tämänkin
laulun oppisi, niin hän sitä hyräilisi, ja soinnut kaikuisivat hänen
mielessänsä ja hänellä olisi silloin hauska olla, vaikka olisi ikäväkin
työ edessä, sokerinhakkaus, paikkaaminen tai parsiminen.
Nyt laulu lakkasi. Kahteen kertaan oli molemmat säkeistöt laulettu,
senjälkeen laulajat lepäsivät. Kuului siltä kuin heille olisi teetä
tarjottu. Kaarina koetti mielessään palauttaa säveleen; sanoista hän
muisti vain osan, olihan joskus huvikseen vanhempien nuottivihoista
niitä lukenut, mutta ei hän niistä välittänytkään nyt: kunhan osaisi
säveleen, kyllä hän sitten oppisi pian sanatkin. Hän huomasi ilokseen,
että oli ajatuksissaan säveleen perillä, ihan alusta loppuun asti hän
sen osasi. Hän yritti sitten laulaa sitä, aivan hiljaa vaan itsekseen
hyräillen: "Jo taas, jo taas" — — — kauemmas hän ei päässyt; vaikka
kuinka olisi koettanut, ei hän osannut oikeaan ääneen. Mielessään
hän lauloi sen uudelleen ja pääsi taas onnellisesti loppuun, mutta
yrittäessään ääntä ottaa hän ei päässyt pitemmälle kuin ensi kerralla.
Hän oli jo aivan tuskastumaisillaan, kun alkoi uusi laulu:
"Mikä sorti äänen suuren,
äänen suuren ja sorean" — — —
Taasen Kaarina kuunteli ja laulu tempasi hänet mukaansa johonkin
salaperäiseen, harmaaseen, hänelle selittämättömään maailmaan.
"Miksi ihmisille on suruja annettu? Miksi toisten täytyy surra
köyhyyttään, toisten sairautta ja tuskia kärsiä? Mitähän Jumala tällä
lie tarkoittanut?"
Hän ei ehtinyt oikein vastausta miettimään tähän ajatukseen, ennenkuin
taas kaikui toinen laulu. Se oli hänelle vanha tuttu:
"Kuule kuinka soitto kaikuu,
Väinön kanteleesta raikuu,
laulu Suomen on" — — —
Tämän laulun tarkoituksen hän käsitti. Suomelle hänkin tahtoi elää,
sen hyväksi hän tahtoi tehdä työtä, sillä olihan hänellä sydän, joka
sykki lämpimästi isänmaalleen. Hän tahtoisi tätä köyhää maata kohottaa
rikkauteen ja arvoon, hän ei koskaan unohtaisi, että Suomi on hänen
isänmaansa. Jos hän olisi poika, niin hän varmaan voisi enemmän toimia,
mutta ovathan ennenkin naiset saaneet suuria aikaan, kun heillä
on ollut intoa ja tarmoa. Mitä tarkoitusta koko elämällä muutoin
olisikaan, jollei se, että ihminen saa olla mukana yhteistä suurta
työtä tehtäessä, ja hän ymmärsi että työ isänmaan hyväksi oli jaloin
yhteinen harrastus, mikä ihmisillä voi olla. Hän tietysti valitsee
jaloimman työ-alan, kunhan vaan tulee isoksi. Kummallista etteivät
kaikki niin tee. Ehkäpä he tahtoisivat, mutta he eivät ole alusta asti
ymmärtäneet oikein valita, ja niin he ovat jääneet syrjästä katsojiksi
tahi vastustajiksi. Voi noita onnettomia! Kun hän tulee isoksi, niin
hän menee heidän luokseen, ja hän sanoo heille ja selittää heille,
kuinka onnettomia he ovat, kun eivät käsitä että isänmaa vaatii heidät
uhraamaan itsensä edestään. Hän sanoo heille, että he ainoastaan
uhrautuen itse löytävät onnen. — — —
"Tuonen lehto, öinen lehto,
siell' on hieno hietakehto,
sinneppä lapseni saata."
kaikui nyt. Ja siihen katkesi Kaarinan äskeinen ajatussuunta. Hän
vaipui taas nauttimaan hiljaisen vienojen sävelten sointua ja hänen
mieleensä kohosi kauniita kuvia. Niitä liiteli hänen edessänsä aivan
kuin pitkä sarja, kesäisiä maisemia ensin kirkkaassa päiväpaisteessa,
sitten yhä tummemmin varjokkaina ja vihdoin hämäränharsoon yhä syvemmin
peittyen. — Kaarina nukkui lapsen tyyntä unta. Tumma tukka varjosti
hänen kasvojansa, joista tummat kulmakarvat ja suun muodot selvimmin
esiintyivät yölampun valaistuksessa.
Kun hän aamulla heräsi, olivat taas soinnut hänen mielessään. Hän oli
nukkunut yhtä mittaa koko yön, näkemättä uniakaan, ja edellisen illan
vaikutelmat olivat aivan kuin samanhetkiset hänen herätessään.
Mitä hän nyt alkaisi tehdä? Tänään oli sunnuntai; ei sopinut tehdä
käsityötä, ja sokerit olivat illalla hakatut, viimeiset pesusta tulleet
vaatteet silitetyt, pyhäksi olivat huoneetkin enimmäkseen jo illalla
siistityt. Jos hän pyrkisi Mandan tahi Hilman kanssa kirkkoon! Hän
nousi rivakasti vuoteestaan, pesi kasvonsa, kampasi päänsä ja otti
puhtaan esiliinan eteensä. Valmiiksi tultuaan hän meni vanhempiaan
tervehtimään. Äiti oli jo noussut, isä vielä lepäsi, sillä pyhä-aamu
oli ainoa, jolloin hänen ei tarvinnut hätäillen nousta työhönsä.
"Pääsenkö minä Mandan tahi Hilman kanssa kirkkoon?" kysyi hän
vaihdettuaan vanhempiensa kanssa tavallisen aamutervehdyksen.
"Jaksatkohan sinä istua hiljaa koko kirkonmenojen ajan?" kysyi isä
epäillen.
"Mitä sinä sanot, isä — pilkkaatko minua, isoa tyttöä, joka olen niin
usein ollut kirkossa enkä koskaan vielä väsynyt?"
Kaarina tuli onnellisena makuukamarista; hänelle oli annettu lupa
päästä kirkkoon. Hänestä siellä oli niin juhlallista istua pitkässä
penkissä ja kuulla urkujen soittoa, ja kun sitten kaikki väki
nousi seisomaan virttä veisatessa tahi kumartui alas rukouksien
aikana, niin hänet valtasi omituinen ilo siitä että hän sai olla
tässä yksimielisessä joukossa, joka varmaan kulki kohti korkeita
tarkoitusperiä ja kuolemansa jälkeen pääsi Jumalan luo taivaaseen.
Tietysti ainoastaan hyvät ihmiset menivät kirkkoon, ja jolleivät kaikki
hyvät, kuten hänen vanhempansakin, usein käyneet kirkossa, niin olihan
heillä varmaan suuria esteitä pyhäpäivinä. Kuinkapa he muutoin olisivat
olleet poissa näistä juhlahetkistä.
Hilman kanssa hän kohta tämän jälkeen astui kirkkoon päin täydentäen
sitä pitkää jonoa, joka puiston läpi ja torin yli sekä kiemurrellen
katuja myöten päättyi vanhan kivikirkon ovelle.
Kirkko oli enemmän kuin puolillaan ja Kaarina istuutui Hilman viereen
erään penkin käytävänpuoleiseen päähän. Kohta alkoivat urut soida
ja jumalanpalvelus alkoi. Aivan heidän edessänsä istui kaksi nuorta
tyttöä, vielä nuoremmilta he näyttivät kuin Hilma, ja heillä oli
hirveän paljon sanomista toinen toiselleen. "Kylläpä ne mahtaa olla
tärkeitä asioita", ajatteli Kaarina, ja hän olisi kovin mielellään
tahtonut tietää mitä he puhuivat, sillä heillä näytti olevan niin
hauskaa. Hän koetti heristää korviaan, mutta ei voinut kuulla muuta
kuin jonkun ainoan sanan, josta hän ei ensinkään viisastunut. Pappi
puhui saarnassaan synnistä ja synnin rangaistuksesta, armosta ja
anteeksiantamisesta, ja kyyneleet tulivat Kaarinan silmiin, kun hän
ajatteli Jumalan suurta hyvyyttä, jonka kautta suurimmatkin syntiset
voivat päästä "ijäisen autuuden asuntoihin". Synnintunnustusta lukiessa
hän sydämensä pohjasta rukoili että hänkin saisi syntinsä anteeksi.
Mutta samassa hän säpsähti, penkistä heidän edessään kuului hillittyä
tyrskinää, supatuksia ja naurua. Aivan selvään hän sen kuuli, ja
häneltä unohtui samalla synnintunnustus ja armolupaukset, sillä hän ei
voinut olla ihmettelemättä mitä huomasi. Mitä nämä tytöt ajattelivat?
Oliko todellakin heidän keskustelunsa tärkeämpi kuin nämä kysymykset,
jotka koskivat ijankaikkisuutta?
Hän nousi ylös ja aikoi juuri ojentaa kätensä penkin selkänojan yli
kysyäkseen heiltä mitä he juttelivat, koska se oli niin tärkeää että
synnintunnustusta lukiessa täytyi siitä puhua. Mutta samassa hän
muisti missä oli itse, ja Hilmakin kun yhtäkkiä tarttui häneen kiinni
vetäen hänet jälleen penkkiin, painautui hän häpeissään alas ja
huomasi olevansa suuri syntinen, joka ehkä enemmän kuin muut tarvitsi
Jumalan armoa ja anteeksiantamusta. Mitä se häntä liikutti, mitä tytöt
puhuivat? ajatteli hän. Mutta silloin välähti hänen mieleensä ajatus:
Entäpä jos se ei olisikaan mitään tärkeätä. Ja tätä ajatusta seurasi
toinen. Entäs jos kaikkia näitä ihmisiä, jotka kirkkoon rientävät,
siellä istuvat, nousevat ja kumartuvat, veisaavat ja rukoilevat, jospa
heitä ei olisikaan yhdistämässä tuo luja yhtenäinen side, jonka hän oli
mielessään kuvitellut?
Hän rupesi katsomaan ympärilleen. Nuo kaksi tyttöä ovat varmaan
keksineet tämän paikan yhteisten salaisuuksiensa ilmaisemiseksi.
Hän katsoi sivulleen: siellä vanha vaimo nukkui niin makeaa unta,
kuin konsanaan vuoteessaan; hän oli varmaan tullut tänne lepäämään
jokapäiväisestä hyörinästään. Aivan lähellä tätä vanhaa vaimoa istui
Heimosen sisätyttö, korea hattu päässä ja punainen silkkiliina
kaulassa; hän oli varmaankin tullut tänne näitä koreuksiaan näyttämään.
Tuolla oikealla puolella istui nuori mies, joka selaili virsikirjaa;
nyt hän löysi, mitä haki, luki, hymyili itsekseen ja taas alkoi lehtiä
käännellä. Kaarina oli huomannut että hän silmääkään räpyttämättä oli
kuunnellut papin saarnaa. Hänestä varmaan kaikki muu meno on joutavaa,
päätteli Kaarina.
Koko loppuajan Kaarinan päässä risteili kummallisia ajatuksia, ja kun
hän läksi ulos kirkosta, ei hänellä ollutkaan sitä omituista kohottavaa
tunnetta, joka aina ennen oli ollut. Kun hän taas kulki siinä pitkässä
jonossa, joka nyt suuntasi kulkunsa poispäin kirkolta, ihmetteli hän
mielessään mikä voima se on, joka saa liikkeelle näin paljon ihmisiä,
joilla on erilaiset harrastukset ja mielihalut. Onko se ainoastaan
tavan voima? — Eihän suinkaan voinut olla Jumalan tahto että ihmiset
kokoontuisivat kirkkoon omaa mukavuuttaan varten, tahi yleensä muista
syistä kuin häntä rukoilemaan ja palvelemaan. Aivan kuin aavistaen
hänen ajatuksensa sanoi Hilma:
"Tänään moni teki syntiä kirkossa."
Kaarinan sydämeen pisti. Hän muisti että oli noussut pystyyn keskellä
synnintunnustusta.
"Ja kumminkin ihminen näkee, mikä silmäin edessä on, mutta Jumala
katsoo sydämeen," jatkoi hän.
Hilmakin näki vain kuinka hän nousi pystyyn keskellä synnintunnustusta
ajatteli Kaarina, ja tunsi taas uuden pistoksen, mutta Jumala näki
kun hän katsoi ympärilleen ja ajatteli kaikenlaista muuta kuin papin
sanoja. Voisikohan Jumala antaa hänelle anteeksi kaikki? Kaarina astui
nyrpeän näköisenä sanaakaan puhumatta kotiin saakka.
Sisään tultuaan hengitti hän helpommin, ja kun äiti tarjosi hänelle
kupin kahvia, riemastui hän niin että kokonaan unohti pahan tuulensa.
Hänelle ei ylipäänsä kahvia annettu, ja sitä halulla juodessaan mietti
hän syytä, miksi hänelle sitä nyt annettiin vieläpä aivan pyytämättä.
Hän meni kahvipöydästä noustuaan isän huoneeseen, koska kuuli toisten
äänet sieltäpäin, ja silloin hänelle selvisi juhlan syy: setä oli
tullut.
Setä asui kaukana ja harvoin hän heillä kävi, mutta suurempaa riemua
ei lapsille ollut kuin sedän tulo. Hän oli niin rakas isälle ja
äidillekin, kuin ei kukaan muu, ja he lapset käsittivät ettei paitse
isää ja äitiä sen parempaa ihmistä ollut kuin setä, ja he häntä
rakastivat ja ihailivat. Kun Kaarina tuli isän kamariin huomasi hän
heti sedän ja hänen ympärillään Elvin, Airan ja Ilmarin. Tytöt istuivat
yksi kummallakin polvella; oikealla oli Elvin vaaleakiharainen,
vasemmalla Airan tummatukkainen pää, Ilmari nojasi hänen käsivarteensa
ja setä kertoi. Kaarina juoksi suoraan sedän luo ja tervehdittyään
setää hellällä kaulan puristuksella jäi hän riippumaan toiseen
käsivarteen, samalla kun setä jatkoi kertomistaan, kokemuksistaan
junamatkalla, uusista tuttavuuksista, kotikaupunkinsa kunnallisista
oloista ja kaikenlaisesta muusta, mistä Kaarina ei paljoa ymmärtänyt,
mutta hiljaa kuin hiiret hän ja toisetkin lapset kauan kuuntelivat.
Kaarinan mielessä vain pyöri kysymys, miksi ei setä voinut asua
lähempänä, miks'ei tässä samassa kaupungissa, jotta hän voisi istua
vain heidän luonaan joka päivä.
Kun setä puhui, niin hänen suurenpuoleiset tummat kasvonsa vilkkaasti
väreilivät, hänen syvät, mustat silmänsä säihkyivät korkean otsan
alapuolella, hänen muutoin hiukan kumarat hartiansa oikenivat ja
hän kuvaili kaikki sanottavansa elävästi ja luontevasti. Hän oli
puhuessaan isän näköinen, mutta vaiti ollessa levisi hänen kasvoilleen
surumielinen ilme, joka puuttui isältä.
Isä oli vaaleaverisempi. Hänen tukkansa oli ruskea, mutta hänenkin
silmänsä olivat tummat ja, kuten sedän, tummien kulmakarvojen
verhoamat. Hänen kasvonsa osottivat sekä hänen vaiti ollessaan että
tyynesti keskustellessaan, kuten nytkin sedän seurassa, samalla
iloisuutta ja vakavuutta.
Molempien veljesten välillä istui äiti. Hän oli tummaverinen ja
mustatukkainen, mutta silmät olivat kirkkaan siniset. Hänellä
oli iloisenakin ollessaan pieni kärsivä piirre kasvoissaan. Kuta
suuremmaksi Kaarina tuli, sitä selvemmin hän sen huomasi.
Hän katseli vuoroin vanhempiaan, vuoroin setää, aivan kuin tahtoisi hän
ijäkseen painaa mieleensä kuvan siitä kuinka he näin yhdessä istuivat.
Nuoremmat sisarukset sillä välin alkoivat jo väsyä. He rupesivat omiaan
puhumaan, ensin hiljemmin, sitten yhä äänekkäämmin, ja vihdoin he eivät
enää jaksaneet pysyä paikoillaan, vaan ensin joutuivat kädet, sitten
jalat liikkeeseen ja muutaman minuutin kuluttua he hyppelivät lattialla
ja melusivat minkä jaksoivat. Vanhempien kävi vaikeaksi jatkaa
keskustelua, ja huolimatta sedän pyynnöistä käski äiti heidän lähteä
pois huoneesta. Kaarina, joka oli seisonut aivan hiljaa paikallaan,
pyysi jäädä sinne, mutta tätäkään ei äiti sallinut, hänen vanhimpana
täytyi mennä toisten leikkiä johtamaan, mikään ei auttanut.
Nyt Kaarinan paha tuuli taas sai valtaa ja sen sijaan että olisi
käynyt toisten leikkiä ohjaamaan, hän vetäytyi heistä kokonaan pois,
istuutui ruokasalin ikkunan ääreen ja katseli sieltä hajamielisenä
kadulle, missä silloin tällöin joku tuttu sivukulkija liikkui. Hän ei
huomannutkaan että toiset taas menivät vanhempien luo. Vasta kun äiti
ankaran näköisenä heitä kädestä talutellen ja edessään työntäen tuli
takaisin, selvisi hänelle tottelemattomuutensa, ja hän koetti keksiä
leikin, joka pienempiä huvittaisi. Ennen pitkää olivatkin lapset
iloiseen leikkiin kiintyneitä ja Kaarina oli yhtä innostunut kuin
toiset, vieläpä keksi hauskoja käänteitä, jotka yllyttivät koko joukon
tuon tuostakin iloiseen naurunpurkaukseen.
Päivällisen jälkeen tuli Manda leikkimään lasten kanssa, mutta silloin
Kaarinan taas valtasi halu kuunnella vanhempien keskustelua ja hän
pujahti hiljaa saliin, jossa aikuiset istuivat juomassa iltapäiväkahvia.
Äiti luki sanomalehteä:
"Yksityisessä elämässä on velvollisuuden tie tavallisesti kyllä
selvä. Valtiollisissa tehtävissä ja varsinkin niin vaikeissa
olosuhteissa kuin nykyiset ovat, jolloin on silmälläpitäminen kansan
kohtaloa, eivät nuo yksinkertaiset yleiset ohjeet pitkälle riitä.
Velvollisuuden tehtävät voidaan käsittää ja epäilemättä käsitetäänkin
eri tavalla, ja meidän tulee jättää ratkaiseva arvostelu
tulevaisuudelle, jolloin seuraukset ovat nähtävinä."
Isä oli noussut ylös ja keskeytti tässä lukemista. Hän sanoi ainaisella
varmuudellaan ja vakavuudellaan setään päin kääntyneenä:
"Minä en tahdo tuomita sinua, jos todellakin katsot velvollisuudeksesi
erota virastasi, mutta kumminkin tahdon vielä kerran sanoa että minun
mielestäni suomalaisten virkamiesten olisi nykyaikoina koetettava
enemmän kuin tavallista ottaa huomioon sekin näkökanta, että viroissa
pysymiselläkin voi maata hyödyttää."
"Tahdotko sinä väittää etten ole tarkalla harkinnalla päätöstäni
tehnyt?" kysyi setä.
"Enpä juuri sitäkään, mutta tahdon kumminkin suoraan sanoa että pelkään
sinun päätöksesi, tietämättäsi, tahtomattasi johtuvan suurisuisen
yleisen mielipiteen vaikutuksesta."
Setä oli kiivastunut sanoessaan:
"Luuletko minua sellaiseksi raukaksi, että vain tämän mukaan tekisin
päätöksiä, jotka koskevat koko tulevaisuuttani?"
"Et olisi ainoa, joka vain tämän mukaan toimisi. Niitä on ollut monta
ennen sinua ja tulee varmaan olemaan sinun jälkeesi. En epäile hyvää
tahtoasi ja rehellistä mieltäsi. Ehkä monet seuralaisistasi ovat siinä
suhteessa yhtä vähän epäiltäviä, mutta pelkään että vastustusvoimasi on
lamautunut ja katson veljelliseksi velvollisuudekseni huomauttaa sinua
että asioilla voi olla toinenkin puoli, jota sinä ehkä et ole tullut
kyllin tarkastaneeksi."
"Sinä siis kumminkin epäilet että toimin enemmän ulkonaisten
vaikutusten kuin oman vakaumukseni mukaan. Käsitätkö sinä, että tämä on
loukkaus minua kohtaan?"
"Vastaa ensin yhteen kysymykseen! — Oletko ottanut selkoa siitä mitä
tahtovat sen mielipiteen kannattajat, joihin minäkin kuulun? Oletko
lukenut meidän lehtiämme ja julkaisujamme?"
"En! Mutta nehän ovat vaan valheita täynnä!"
"Mistä sinä sen tiedät! Ja mistä sinä tiedät että se, jota sinä luet,
on totta?"
"Tietysti minun täytyy luottaa yleistä kunnioitusta nauttivien miesten
sanoihin!"
"Jotka ovat riistäneet kunnian toisilta paljoa suurempaa kunnioitusta
ansaitsevilta rehellisiltä miehiltä!" Isä sanoi tämän vuorostaan
kiivastuneena hänkin.
"Nyt minun täytyy sanoa että sinä vuorostasi olet sokaistu, sillä
kuinka rohkenet väittää että kaikki ne hienosti sivistyneet henkilöt,
jotka perustuslaillisuutta kannattavat, tahtoisivat ilman syytä riistää
kunniaa täysin rehellisiltä henkilöiltä?" Setä oli näin sanoessaan
noussut ylös ja käveli kiivain askelin edestakaisin.
"Kumminkin uskallan väittää," vastasi isä, "että meidän
perustuslaillisemme ovat sen tehneet jo yksin omaksumalla oman
puolueensa kannattajille nimen, jonka vastakohta on solvaus
isänmaallisille kansalaisille!"
"Mutta hehän ovat myöntyväisyyden miehiä!" sanoi setä; "ovathan he
alistuneet perustuslain vastaisiin tekoihin!"
"Silloin kun voit todistaa että joku heistä itsekkäistä syistä,
olkoon minkälaisista tahansa, on näennäisesti 'alistunut', olen
mielelläni valmis häntä tuomitsemaan. Mutta jos hän on toiminut
velvollisuudentuntonsa pakottamana, on hänen menettelynsä katsottava
täyttä kunnioitusta ansaitsevaksi, mitä siitä muuten arveltaneekin!
Vieläpä nykyään niiltä, joilla on n.k. myöntyväisyyskanta, vaaditaan
enemmän rohkeutta velvollisuuksiensa mukaiseen toimintaan, kuin
perustuslaillisiksi itseään nimittäviltä."
Setä katsoi kelloaan ja säpsähti: "Nyt minun täytyy lähteä," sanoi
hän. "Toivoisin kumminkin että luottaisit minun rehellisyyteeni sekä
siihen että minäkin toimin vakaumukseni mukaan, ja että meidän suora
veljellinen välimme aina pysyisi samanlaisena, vaikka tiemme joskus
eroaisivatkin."
"Minäkin toivoisin ettei meidän välimme koskaan muuttuisi, vaikka
ehkä monissa asioissa ajattelemme eri lailla," sanoi isä ja puristi
lämpimästi lähtemäisillään olevan veljensä kättä.
Kaarina huomasi, että äiti salaa pyyhki kyyneleen silmäkulmastaan, ja
hänen silmissään tuntui kohta niin kummasti täyttävän, vaikk'ei häntä
ollenkaan itkettänyt. Pikemmin hän oli iloinen, sillä tämä keskustelu
oli häntä sanomattomasti huvittanut.
Kaarina odotti koko illan sedän kotiintuloa, mutta hänen täytyi lähteä
nukkumaan ennenkuin setä palasi ja häneltä jäi kuulematta jatkettiinko
tätä keskustelua. Ennenkuin hän nukkui johtui hänelle taas mieleen,
mitä päivällä oli kuullut, ja hänestä tuntui hyvin ihmeelliseltä, että
kaksi niin hyvää ihmistä kuin isä ja setä, voivat olla niin erimielisiä
maailman asioista. Kumpi heistä oli oikeassa? Kun isä puhui, niin
Kaarinasta tuntui kuin hän olisi ollut oikeassa, ja kun setä puhui, hän
taas mielessään kallistui sedän puolelle. Kylläpä ne mahtoivat olla
vaikeita asioita oikein ymmärtää, päätteli hän vihdoin ennenkuin vaipui
uneen.
Seuraavana päivänä aamiaispöydässä ei näistä asioista enää juteltu,
vaan vanhemmat puhuivat sedän kanssa iloisesti ja vilkkaasti kuten
tavallisesti kaikenlaisista muista asioista. Kohta aamiaisen jälkeen
oli sedän lähdettävä asemalle. Kun isänkin samassa piti mennä
virastoonsa, heittivät he jo kotona jäähyväiset toisilleen.
"Muista että luet kaikkien puolueitten lehtiä näinä ristiriitaisina
aikoina", sanoi isä lopuksi, "muuten et voi muodostaa itsellesi
sellaista mielipidettä, jolla olisi arvoa itsenäisesti ajattelevien
ihmisten silmissä."
"Kunhan tässä vain ehtisi", sanoi setä hätäisesti ja kiiruhti
hyvästelemään lapsia ja äitiä. Äiti lupasi lähteä asemalle saattamaan
ja lapset saivat luvan päästä ulos katsomaan heidän lähtöään ajurin
hevosella asemalle päin ja huiskuttamaan nenäliinalla sedälle, joka
puolestaan heilutti lakkiaan siksi kun reki kääntyi kulman taakse.
Lapset läksivät sen jälkeen pihalle leikkimään, rakentamaan kanavia ja
sulkuja lumesta vesilätäkköjen reunoille ja kulettamaan pieniä naapurin
Kallen veistämiä laivoja niissä.
Aurinko paistoi lämpimästi ja hiki tuli lapsille heidän hääriessään
lämpimissä talvitamineissaan, mutta kun vaan joku heistä yritti
päällystakin nappia avata, niin jo oli Manda kimpussa. "Kevättuulet
ovat kylmät, vaikka päiväpaiste lämmittäisikin", oli äiti sanonut,
eikä lasten auttanut muu kuin tottelevaisesti jälleen napittaa
päällystakkinsa. Päivällistä syömään tullessaan saivat he kuivat
jalkineet likomäriksi kastuneitten sijaan, ja niin hyvältä ei ruoka
koskaan ollut maistanut, arvelivat he syödessään rääpiäisiä sedän
lähtö-aamiaisesta.
Ihana kevät joudutti tuloansa, mutta Kaarinalla oli tänä keväänä
muutakin ajateltavaa kuin lähestyvän kesän riemuja: hänen tuli
valmistua tyttökoulun pääsytutkintoon. Ahkerasti hän luki joka päivä
läksyjä, joita äiti sitten kuulusteli; keskipäivällä vaan oli ulkona
toisten kanssa, sitten taas istuutui kirjansa ääreen.
Toukokuun lopulla vihdoin valkeni tutkintopäivä, ja sydän kiivaasti
sykkien, oudossa odotuksessa, astui Kaarina äidin kanssa ensimäisen
kerran kouluun päin.
Siellä oli monta äitiä tyttäriensä keralla; valmistavan koulun
johtajatar oli siellä oppilaitaan saattamassa, ja oli siellä myös
tyttöjä, joilla ei näkynyt ketään saattajaa. Kaarina haki tyttöjen
joukosta tuttuja kasvoja, mutta ei nähnyt ketään muuta kuin Heimosen
Elinan, joka oli häntä paljoa isompi, käynyt kansakoulun ja nyt
pyrkimässä toiselle luokalle.
Mutta tuossahan näkyi tuttu vaaleakiharainen pää. Eini siellä tuli
tätinsä kanssa. Kaarina riemastui ja unohti hetkeksi juhlallisen
tilaisuuden ja alkoi hyökätä tulijaa kohti, mutta äiti piti lujasti
kiinni kädestä, ja kun äiti ei hellittänyt, huomasi Kaarina, että hän
taas aikoi tehdä tyhmyyden, ja vetäytyi hiukan nolona äitinsä turviin.
Eini sitä vastoin heti Kaarinan huomattuaan, nähtävästi ennenkuin täti
aavistikaan, riensi tämän luokse. Siniset silmät säteillen ja kiharain
vavistessa ohimoilla tarttui hän kiivaasti Kaarinan käteen.
"Eikö tämä ole hauskaa? Minua pelottaa kyllä hirveästi, mutta
johtajatar sanoi ettei minun tarvitse pelätä. Kumminkin on täti vielä
tänä aamuna kuulustellut minulta koko raamatunhistorian." Kaikki tuli
yhdessä henkäyksessä.