Hän ei etsinyt koskaan ketään, hän ei liikkunut ulkona ja häntä oli
hyvin vaikea saada tavata. Hän asui kirkkomaan vieressä kahdessa
huoneessa ja luultavasti kyökissä, siitä ei koskaan päästy selville.
Hänen eteisensä ovella, mikä oli varustettu himmeäksi hiotulla
lasiruudulla, oli selvän selvä ilmoitus: "Tavataan ainoastaan kl. 7
saakka a.p."
Jos kelloa soitettiin, avautui vallan toinen ovi eteisessä, ja
ilkeämielinen vanhemmanpuoleinen nainen pisti päänsä esille ja kysyi:
"Kuka siellä?" Jollei silloin kohteliaasti vastannut ja ilmoittanut
nimeänsä ja osakuntaansa, sulettiin ovi ijäksi. Jos itsepintaisesti
vaan soitti, vaikeni kello pian itsestään tai jonkun muun kautta.
Jos sitävastoin pääsi sisälle, sai ensiksi nähdä luonnontuotteiden
varaston kasvistoineen, täytettyine lintuineen, hyönteislaatikkoineen
ja kalavesisäiliöineen, sitten tultiin vierashuoneen tapaiseen
lukukammioon, jossa näkyi puolikuntaisen ylellisyyden
jälkiä. Punaisia shakihuonekaluja, koruommeltuja mattoja,
verhoiluompeluksilla varustettuja kuluneita patjoja, seinillä
öljyväritauluja, vieläpä joku flaamilainenkin tunnetulta tekijältä;
kaunis kirjasto, kallis suurennuslasi ja maalaustelineet.
Vaikka vieras olikin vanha koulutoveri, vastaanotti tämä
kahdenkymmenenneljänvuotias ihmisvihaaja hänet epäilyn ja
vastenmielisyyden sekaisella kohteliaisuudella.
"Anteeksi että kysyn, mutta onko sinulla kalossia? Saanko vaivata
veljeä kuivaamaan niitä eteisessä, se on vasta pesty ja..."
Se oli aina vasta pesty!
Hän otti esille sikaarilaatikon.
"Kiitos, etkö sinä itse polta?"
"En koskaan."
"Ah! Mutta siinä tapauksessa en minä tahdo turmella sinun
ikkuna-uutimiasi."
"Ei tee mitään, et sinä tänne polttamaan tullut."
"Sinä olet katkera."
"Enpä! Minä muistan, suo anteeksi hyppäykseni, ensimmäisen
lukukauteni. Tunsin itseni kerran yksinäiseksi ja pyysin muutamia
koulutovereita illaksi kotiini juomaan lasin punssia ja polttamaan
sikaarin. Ne tulivat ja polttivat pilalle molemmat huoneeni,
turmelivat skottilaisen mattoni ja rähisivät rappukäytävissä.
Seuraavana päivänä tulivat ne uudestaan ja heillä oli korttipakka
muassaan; tulivat seuraavanakin päivänä, mutta silloin olivat he jo
juoneet loppuun punssin ja polttaneet kaikki sikaarit."
"Olisit ajanut ne pihalle!"
"Ei sitä tarvittu; he eivät koskaan tulleet takaisin."
Vierailu oli aina kankea; hän puhui ainoastaan yhteisistä
opinnoistamme.
Minä tahdoin mielelläni päästä häntä lähemmälle, vaan en onnistunut;
tahdoin tietää hänen elämäntarinansa, mutta hän ei sitä ilmaissut.
Toverit sanoivat, ettei hänellä ollut mitään elämäntarinaa, että hän
oli piintyneen itsekäs ihminen, joka ei koskaan lainannut, ettei
koskaan tietty milloin hän sai vakuutettuja kirjeitä, sillä niistä ei
ollut kartoilla ilmoitusta; että hän eli koroillaan ja oli isätön ja
äiditön, että hän oli inhoittava ihminen.
He nauraa virnistelivat hänelle nähdessään hänen leveäliereisen
hattunsa mäntyjen takaa kruununpuistossa, jossa hän kulki kooten
arachnidejä, he irvistelivät hänelle ikkunasta huomatessaan hänet
kirjoituspöytänsä ääressä suurennuslasin yli kumartuneena, lopulla
he virnuilivat hänelle milloin hän vaan liikkui ulkosalla ja meni
postiin, sillä hänellä oli laaja kirjevaihto, he virnuilivat kuten
virnuillaan niille, joita ei ymmärretä. Hän oli luoksepääsemätön,
salaperäinen, kylmä, kova.
Jos hänelle kertoi kuolintapauksen, sanoi hän: jumalankiitos! Jos
syntyi lapsi: lapsiraukka! ja kihlauksesta: hävytöntä! Hän näki
kaikki suurennuslasin kautta.
Eräänä iltana kuljin minä hänen akkunansa ohi kirkkomaankadulle päin;
rullakartiinit eivät olleet alaslasketut ja lamppu paloi huoneessa
kirkkaasti. Hän seisoi keskellä huonetta ja poltti sikaaria. Hän
poltti, hän, joka ei koskaan polttanut.
Pysähdyin tekemään huomioitani, mikä ei ollut vaikeata, koska mies
asui alimmassa kerroksessa.
Hän näkyi äärettömästi nauttivan sikaarista. Hetken kuluttua
asetti hän sen luotaan ja valmistui levolle. Hän siirsi yöpöydän
päänalasimen viereen, veti kellonsa ja riisui takkinsa. Senjälkeen
kantoi hän esille ison lasikuvun, vesisäiliön ja asetti sen varovasti
pöydälle; koska lamppu seisoi toisella puolella, saatoin minä
selvästi eroittaa vihreät suolavedenlevät, jotka kelluivat mutta
mikään elävä olento ei liikkunut. Hän tuli nyt ulommaisesta huoneesta
kantaen kuollutta, fysioloogiseksi valmisteeksi muutettua sammakkoa.
Minä painoin kasvot ruutuja vastaan.
Nyt otti hän pinsetillä muutamia lihasäikeitä oikeasta reidestä
ja pisti ne veteen; silloin syntyi liikettä levien joukossa,
ruuttananpoikaset ja salamanterit kiitivät nyt toistensa yli ja nyt
pistäytyi esiin Enteromorphapensaan takaa ruusunpunertava sormi,
sitten toinen kunnes kaunis Medusa pyöri esille ja asettui selälleen
makaamaan, aukasi sitten suunsa ja tarttui hennoilla sormillaan vielä
värjötteleviin lihasäikeisiin ja söi ne.
Silloin hymyili kahdenkymmenenneljänvuotias ihmisvihaaja niin
lempeästi, niin lempeästi suojatilleen. Samassa pistäytyi
ilkeämielisen vanhan naisen pää hänen olkansa yli ja nainen asetti
kätensä hänen käsivarrelleen ja nojautui vallan tuttavallisesti yli
lasin katselemaan.
Mikä hän oli miehiään? Taasen arvoituksia.
Nainen katosi; mies paneutui vuoteelleen, makasi hetken nauttien
nähdessään vaiteliaan ystävänsä pyörähdellen liikuskelevan ruokansa
ääressä.
Eräänä pimeänä iltana oli muuan toveri nähnyt hänen lyhty kädessä
hiiviskelevän hautuumaalla. Kuiskailtiin kamalia asioita, minä
puolustin häntä, vaan en itsekään tiennyt mitä minun piti uskoman,
sillä hän oli intomielinen luonnontutkija. Pidin velvollisuutenani
hänen kunniansa tähden kysyä häneltä asian todellista laatua.
Hän suuttui eikä vastannut ollenkaan. Samaan aikaan kierteli toinen
salaperäinen juttu. Nuori, erittäin ahkera ja hyvin opinhaluinen
ylioppilas oli kykenemättä jatkaa opinnoitaan jo hankkiutunut
lähtemään Upsalasta kohti pääkaupungin tuntemattomia kohtaloja.
Eron hetkellä toi postinkuljettaja vakuutetun kirjeen, joka sisälsi
rahasumman ja jossa luvattiin joka kuukausi yhtä paljon niinkauvan
kuin hän opiskeli ja oli ahkera.
Käsiala oli väännelty ja salanimi oli allekirjoituksena. Juttu
kierteli kunnes se vanheni ja onnellinen nuori ylioppilas oli
kirjevaihdossa tuntemattoman kanssa, joka käytti salanimeä a poste
restante.
Minä arvailin erakkoa ja olin kyllin tunketteleva häneltä sitä
uudestaan kysymään. Hän todisti minulle asian mahdottomaksi, sillä
hän ei suinkaan menisi muuttelemaan suuria hallitsevia lakeja,
jotka vuosittain eristävät liian ison ylioppilasluvun, taistelussa
olemassaolon puolesta osoittautuu kuka on soveliain jatkuvaan elämään
luonnon korkeita päämaaleja varten.
"Ja kuka on soveliain?"
"Tietysti voimakkain!"
"Ja toiset?"
"Ne sortukoot."
"Onko tämä päämaali?"
"Voimakkaammat tarvitsevat heidän kuolemaansa olemassaolonsa tähden."
"Hyi sellaisia lakeja!"
"Minä en ole niitä perustanut!"
Siihen asia jäi; minä uskoin häntä.
Eräänä päivänä luettiin sanomista, että hän oli suorittanut
kandidaattitutkinnon. Kukaan ei tiennyt hänen käyneen tutkinnossa.
Heti sen jälkeen hän väitteli saaden korkeat arvosanat ja niin oli
hän kadonnut.
Kolme kuukautta myöhemmin sain minä kirjeen: Aix Bouches du Rhône
Provence. Kirje oli häneltä.
Se henki elämän halua ja rohkeata mieltä. Hän asui rikkaiden
sukulaistensa luona Ranskan kauniimmassa seudussa, kaksi peninkulmaa
Välimerestä sekä julkaisi nyt kihlauksensa oltuaan kihloissa neljä
vuotta. Ja siitä ei tiennyt kukaan!
Hän kirjoitti muun muassa: "Minun puoleltani oli tyhmää olla
salaperäinen pikkukaupungissa! jos minä olisin puhunut enemmän
itsestäni, ei minusta olisi niin paljon puhuttu. Minä muutan
menettelytapaa.
"Päästäkseni olemasta enemmän puheen aineena, paljastan minä yhdellä
kerralla sinulle kaikki elämäni salaisuudet.
"Kukako olen? Ah! Toverit ovat sen niin monta kertaa sanoneet, minä
olen sen itse todistanut, mutta sinä et usko! Sinä etsit aina jotakin
mieltäkiinnittävää! Minä olen, minä minua on pidettykin, vähäpätöinen
henkilö, itsekäs; pelkäsin usein, että minua pidettäisiin nerona
ja silloin rauhani olisi ollut lopussa. Minä suoritin tutkintoni
voidakseni niin pian kuin suinkin vaihtaa Upsalan Provence'en;
luulit minun siten menettelevän tieteen tähden. Tiede oli olemassa
huvikseni, Upsala oli huvikseni, yksinäisyys huvikseni. Sinä luulet
että eletään hyötyä varten; älä sitä luule!
"Mitä tulee nimettömiin rahalähetyksiin, niin olivat ne nimettömiä
sentähden, etten tahtonut lisätä vihamiesteni lukua. Luuletko sinä,
että _hän_ koskaan olisi antanut minulle sen anteeksi, hän, joka ei
voinut minua sietää.
"Minun täytyy sinulle myöskin selittää pari Upsalan historiani tummaa
kohtaa. Kuule siis!
"Minun kirkkomaaretkeni lyhdyn valossa koskivat sievää kastematoa,
jota minä parastaikaa kuvailin Tiedeakatemian katsausta varten.
"Minun tieteellinen (ha! ha! ha!) kateuteni esti minua itseäni
paljastamasta koska olisin joutunut epäluulonalaiseksi
ruumiinryöstöstä!
"Viimeiseksi minun elämäntarinani! Tämän kuivettuneen olemassaolon
perusteet, syyt tämän maailmanhalveksijan monivuotisiin tuskiin ja
katkeruuksiin, olen sinulle, jalo ystävä, velkaa koko totuuden!
"Olin vain seitsenvuotias, pieni valkeakiharainen, avomielinen,
turmeltumaton pojan piltti alkaessani polttaa sikaaria. Intohimo
kasvoi siinä määrin, että minä kimnaasiin tullessani olin hankkinut
itselleni pitkällisen vatsakatarin. Upsalaan tullessani oli
myöskin maksani alkanut lievästi oireilla. Ajatteles maksa! Aikaa
säästääkseni lykkäsin terveyslähdejuonnin tutkintojeni jälkeen. Vesi
Aix'issa on erinomaista ja minä olen paranemaan päin vaan en vielä
täysissä voimissani, kuten huomaat. Minä tunnen kuitenkin päivä
päivältä, kuinka onnettomuudet lakkaavat, kuinka kohtalo väsyy minua
vainotessaan ja kuinka ihmiset parantuvat minä olen jo täällä nähnyt
enkelin!
"Siinä minun elämäntarinani. Meneekö se mukiinsa?
"Pitääkö sen olla monimutkaisemman? Ei tässä matoisessa maailmassa ole
niin monimutkaista kuin luulet. Luulenpa, että sinunkin pitäisi tulla
tänne!"
Seuraavana päivänä minä taas sain kirjeen: Aix, Bouches du Rhône,
Provence.
Se sisälsi vain tämän, mikä nosti viimeisen kiven rinnaltani.
J.K. Unohdin sinulle sanoa, kuka se vanha pelottava nainen oli,
joka eli arvoituksellista elämäänsä minun kyökissäni. Hän oli minun
siivoojattareni.
S:ma.