(KAPPALE TALONPOIKAISELÄMÄÄ)
Isällä oli talo Uplandissa, hän oli ollut talonpoikana, mutta eli
nyt kartanonomistajana. Hän nautti jotenkin suurta luottamusta
paikkakunnallaan, hän oli saanut kunnallisia tehtäviä sekä hajaääniä
valtiopäivämiesvaalissa. Sanalla sanoen hän oli arvossa pidetty mies,
hurskas, rehellinen, moitteeton ja hyvissä varoissa oleva mies;
muuten oli hän hyvin huono ihminen, mutta se oli luonnonvika, josta
ei kellään ollut oikeutta häntä moittia, mutta tämä oli hyvin ikävää
pojalle, joka sai siitä kärsiä.
Perheelle oli syntynyt suuri joukko lapsia, tulot eivät kasvaneet
samassa määrin kuin lasten luku, sentähden täytyi supistaa menoja;
tämä ei ollut isän mieleen, hän piti itäindialaisista nenäliinoista
ja tahtoi oikein hopeahelalla varustettuja merenvahapiippuja; hän
arveli, ettei hänen vaimonsa sopinut käydä puolisilkkiin puettuna
koska kerran lautamiehen rouva käytti täyttä silkkiä. Kun hän
huomasi näiden pienten toivomuksiensa raukeavan tyhjiin, suuttui hän
ensin lapsiin ja piti niitä huonoissa vaatteissa; sitten saivat ne
vanhemmiksi vartuttuaan hyödyttää taloa ja vihdoin hoiti hän taloa
niiden avulla. Tämä löi leiville, sillä hän piti niitä palveluksessa
paljaasta ruo'asta.
Kukaan ihminen ei epäillyt hänessä mitään huonoja tarkoitusperiä,
kaikki kiittivät erinomaisia vanhempia heidän kohteliaista ja
ahkerista lapsistaan, jotka arkoina ja nälästä vavisten aina
tervehtivät niin kohteliaasti. He saivat hyvin vähän ruokaa:
"se on terveellistä", sanoi isä, jolla aina oli kunnioitettavia
perussyitä huonoille teoilleen; he saivat kurjia vaatteita: "lasten
pitää karaistua", sanoi kunniallinen isä, ne eivät saaneet mitään
kasvatusta, vaan saivat tehdä työt kuin rengit ja palvelustytöt:
"lasten täytyy oppia työtä tekemään"; ja kansan kesken sanottiin:
mikä kelpo kasvatus, hän ei ole lainkaan ylpeä, vaikka on noussut
omalla voimallaan, sillä hänen lapsensa saavat raataa renkeinä ja
piikoina!
Olisivatpa tietäneet, kuinka ylpeä hän oli! Hänessä kuohahti aina
tuntiessaan alemmuutensa köyhän pappivintiön rinnalla, jota hän
aina koitti ärsyttää riitaan kuntakokouksissa, mutta joka aina niin
ylevällä tavalla sai hänet alakynteen asiallisesti valaisemalla
kysymystä tietojensa varastoilla. Hänen intohimoisessa mielessään
kävi myllerrys tuntiessaan, että kuitenkin oli jotakin, jota ei
rahalla voinut ostaa: hän ei voinut täyttää hänen ja papin välistä
kuilua vaikkakin hän lisääntyvän varallisuutensa kautta oli saanut
kunnioitusta, arvoa ja mainetta osakseen. Pappi käytti sanoja,
joita hän ei ymmärtänyt; pappi saattoi solmia yhteen jopa kolmekin
ajatusta sekä vetää ne umpeen niin, että tuntui ikäänkuin järjen
ympärille olisi vedetty ansa; papin koneistossa oli varmaankin
hienompia rattaita; sitäpaitsi -- mikä olikin pahinta -- pappi oli
eräänä sunnuntaina korjannut pari hänen pöytäkirjaansa erehdyksestä
joutunutta kirjainta. Joka tapauksessa vihasi hän pappia kaikella
sillä voimalla, minkä hänen auran ja varstan ääressä karaistut
hermonsa saattoivat kehittää.
Hän tarkasti eräänä iltana lapsilaumaansa ja valitsi isän tarkalla
silmällä heikomman pojista. Ikäänkuin sattumalta vei hän hänet
syrjään ja puhui hänelle Upsalasta, ylioppilaslipusta, laulusta,
valkoisista ylioppilaslakeista ja muusta. Sitten antoi hän pojalle
luvan lueskella; mutta, sanoi hän, sinä olet köyhä poika ja sinä saat
itse pitää huolta itsestäsi, minä en voi sinua mitenkään auttaa, vaan
sinä saat muiden köyhien poikien tavoin itse auttaa itseäsi antamalla
kotiopetusta; ja sinä pääset kotiopettajaksi hienoon kotiin, niin on
onnesi taattu, on sellaista ennenkin nähty!
* * * * *
Poika pääsi kouluun ja oli ahkera. Toverien ollessa vapaita sai hän
lukea, alaikäisten lasten kanssa eikä tämä ollut hauskaa työtä; omat
lukunsa valmisti hän öisin. Isä otti omiin hoteisiinsa sen vähän,
minkä poika ansaitsi ja osti hänelle vanhempien veljien käytetyt
vaatteet: "rahojen pitää pysyä talossa", sanoi hän.
Kuitenkin kamppaili hän läpi nuoruutensa taistellen ja hätää kärsien,
mutta vahvalla luottamuksella, sillä hän uskoi tulevaisuuteen. Jahka
minusta vaan tulee ylioppilas! tämä ajatus piti häntä pystyssä. Ja
hänestä tuli ylioppilas! Juosten lähti hän viimeisillä rahoillaan
ostamaan valkoista ylioppilaslakkia; ja sitte käveli hän ulos
kaupungista saapuakseen kotiin vanhempiensa luokse; hän sai kävellä
neljä peninkulmaa, mutta olihan kevätilta!
Hän kulki pitkän kauhean Vaksalan tien, ja hänen mielestänsä se
oli niin kaunis; hän lauloi, juoksi ja huusi ilonsa ilmoille,
sillä eihän hän kenellekään voinut ilmaista tunteitaan; aurinko
oli hänen takanansa ja hän huomasi varjonsa yhä pitenevän; mutta
ympäri kääntyessään huomasi hän kaupungin olevan yhä hänen takanaan,
takana olivat Carolina-opisto, linna ja tuomiokirkko, Vaksalan
kirkon luo noustessa oli hän jo kerran huomannut niiden hälvenneen
silmistään, mutta sitte sukeltautuivat ne taasen esiin. Auringon
mennessä mailleen ja leivojen vaijetessa laajoilla pelloilla, tunsi
hän itsensä väsyneeksi, hänellä ei ollut yhtään rahaa. Hän jatkoi
matkaansa ja kärsi näläntunnetta, sillä paljaan levottomuuden tähden
ei hän ollut syönyt koko päivänä. Hän käveli vaan; hän ei enään
lauleskellut, mutta hän ajatteli, mitenkä iloisiksi äiti ja siskot
tulisivat nähdessään hänen valkoisen lakkinsa. Maa hänen jalkojensa
alla alkoi narista, sillä kostea tie oli vielä jäässä. Silloin
karaisi hän mielensä ja meni erääseen tupaan. Tuvassa istui kolme
talonpoikaisrenkiä kiukaan syrjällä piippua poltellen.
"Anteeksi, antaisivatkohan herrat minulle hiukan maitoa ja saisinko
minä yöpyä taloon?"
Nuo kolme herraa katselivat toisiansa, mutta eivät sanoneet sanaakaan.
Hän uudisti pyyntönsä.
"Ei!" kuului vihdoin ystävällinen vastaus, ja kolme miestä vaipui
taas samaan hiljaiseen hämmästykseen ja liikkumattomuuteen.
Hän meni tiehensä; maantielle tullessaan kääntyi hän takaisin, nenät
akkunassa kiinni irvistelivät nämä kolme herraa.
Seuraavassa tuvassa kohdeltiin häntä ystävällisesti ja ravittiin
runsaasti, vaikka hän nimenomaan selitti, ettei hänellä ollut rahoja.
"Hohoo, eipä sen vuoksi, kyllähän rikkaalla Lundmarkilla rahoja on!"
Kansa tunsi hänen isänsä, hänen rikkaan isänsä. Tämä antoi hänelle
ajatuksen aihetta.
Hän laskeutui pehmeään sänkyyn ja nukkui hyvästi, mutta uneksi
istuvansa koulussa muka kuulusteltavana. Aurinko oli jo noussut
hänen herätessään pienessä tuvassa, ja ensi silmäys kohtasi valkeata
ikkunalla riippuvaa lakkia; ruusunpunainen silkkivuori loisti
valkoisen sametin läpi ja se näytti hienolta ja iloiselta samalla
kertaa. Ja hän katseli huonoja vaatteitaan, jotka riippuivat
kellokotelolla ja hän tarkasti risaisia saappaitaan ja häpesi, sillä
hän muisti eukon sanat.
Samassa avautui ovi, ja palvelustyttö tuli huoneeseen, astui
suoraan saappaiden luo ja vei ne harjattaviksi. Senjälkeen kuuli
hän ulkopuolella olevasta kyökistä hillittyä naurun tyrskettä; hän
punastui häpeästä ja mielipahasta.
Noustuaan vuoteesta ja juotuaan kahvin, jätti hän hyvästi ja uudisti
selityksensä ja anteeksipyyntönsä. Eukko vakuutti, ettei hän mitään
pyytänyt mutta jos hän tahtoi jotakin antaa tytölle... Kuinka
raskaalta tuntuivatkaan hänen askeleensa yli kynnyksen.
Ulkoilmaan päästyään kuuli hän avatusta akkunasta:
"Yhtä saita kuin isäkin! Eipä tosiaankaan ollut enemmän
kunniantuntoa... tulee vaan kuin kerjäläinen!"
Silloin meni hän tien varrella olevalle metsämaalle ja purskahti
rajuun itkuun; hän ei tietänyt itkikö hän harmista, surusta vai
häpeästä; mutta hän tunsi saaneensa sisällisen haavan, mikä vuoti
ja myrkytti hänen verensä; sillä hänen mielessään syntyi pahoja
ja sairaita ajatuksia. Hän koitti tutkia tunteitaan. Hän huomasi,
ettei tämä ollut niin kovinkaan nöyryyttävää, sen opin hän oli
käynyt kotiopettajana ollessaan; hän oli saanut istua ajurilaudalla,
häntä oli sinuteltu, hän oli saanut joululahjaksi sukkia ja muita
_tarpeellisia_ tavaroita, hän oli saanut rahansa takaisin pelatessaan
neljäntenä miehenä ja hävitessään preferanssipelissä; tuon tunsi hän
vallan hyvin; ei, jokin muu asia tuntui kaivavan hänen sydäntään;
hän tunsi kadottaneensa uskon isäänsä, joka aina oli pysynyt hänelle
totuuden, kunnian ja rehellisyyden ihanteena. -- Kuinka usein
hän olikaan kuullut isän sanovan hänelle: ei mikään ole vilppiä
halveksittavampaa; en vihaa mitään niinkuin epärehellisyyttä j.n.e.
Mutta hän ilostui taas lähetessään kotia; mielikuvituksessaan kuvaili
hän siskojen ja äidin seisovan kuistilla viuhtoen hänelle hänen
tullessaan pitkin isoa maantietä, sitte juoksisivat siskot häntä
vastaan Tellu kintereillä -- tämä silmänräpäys korvaisi hänelle
kaiken!
* * * * *
Sunnuntain iltapäivällä kello kymmenen ja yhdentoista välissä sulki
hän viimeisen veräjän ja koto näkyi hänelle.
Hän ei nähnyt yhtäkään ihmisolentoa ei kuistilla eikä sen
ulkopuolella. Hän koitti laulamalla saada huomion puolellensa, mutta
ilman menestystä!
Hän kulkee läpi eteisen yhä laulaen, hän kulkee lastenhuoneen
ja poikien huoneen läpi tapaamatta yhtäkään ihmistä; hän menee
keittiöön, siellä ei ole palvelustyttöä; vihdoin astuu hän saliin yhä
hyräillen "laulajalippua", silloin kuulee hän jymisevän: "hiljaa!"
Hän oli perheen ja talonväen keskuudessa, joka kuunteli äidin lukemaa
saarnaa. Lukeminen keskeytyi, mutta ainoastaan hetkeksi, isän katseen
vaikutuksesta siirsi äiti silmänsä pojasta ja jatkoi lukemista!
Jälellä oli kamala puolituntinen, kaksi tunnelmaa oli murtanut
toisensa ja tenho oli haihtunut.
Kaikki tyyni oli niin ikävää ja kylmää! Saarnan jälkeen otti
isä pojan kävelylle. He kulkivat ikäänkuin sattumalta kirkolle
jumalanpalveluksen päättyessä.
Isä vastaanotti onnittelut kirkkoväeltä ja oli hyvin tyytyväisen
näköinen! Sitte tuli pappi.
"Jumalan rauha, pastori, nyt saatte saarnan apua."
Pastori onnitteli poikaa ja kiitti tarjotusta avusta, mutta kysyi,
oliko pojalla jo niin määrätty kutsumus, että oli valinnut itsellensä
uran!
"Mitä kutsumuksesta?", sanoi isä. "Hohoo, jopa jotakin, eihän sitä
niin ankarasti vaadita, niin monihan rupeaa papiksi!"
He seurasivat yhtä matkaa pappilaan päin. Pian olivat poika ja
pappi ilmi keskustelussa, johon isä ei ottanut osaa, sillä hän ei
ymmärtänyt, mitä se käsitteli.
Pappilaan päästyä pyysi pappi heitä huoneisiin, mutta isä sanoi
jyrkästi: ei kiitos! otti pojan mukaansa ja meni matkoihinsa.
He kulkivat vierekkäin kauvan vaijeten. Vihdoin sanoi isä:
"Ajattelin, ettei sinun kannata ruveta papiksi!"
"En minä siksi ole koskaan aikonutkaan?"
"Etkö?"
"En, minulla ei ole kutsumusta!"
"Vai niin! Mutta minä tahdon, että sinä luet papiksi!"
"Minä aijon ruveta siksi, miksi tahdon, koska minä olen itse opintoni
kustantanut --"
Isä ajatteli hetken.
"Jos minä autan sinua opintojen maksamisessa, rupeatko sinä sitten
papiksi?"
Hän tarttui pojan käteen ja katseli häntä silmiin.
"En, en voitonhalun takia!"
"Jos minä pyydän sinua?"
"En, minulla ei ole puhdasta uskontunnustusta."
"Ei minullakaan", lohdutteli isä, mutta se ei auttanut.
Keskustelu oli päättynyt. Kummallinen muutos oli tapahtunut isässä
näiden tuntien aikana.
Hän oli nyt saanut saman syyn poikaa vastaan kuin minkä
hän hiljattain oli tuntenut pappia vastaan; mutta hänen
turhamielisyytensä oli suurempi.
Seurauksena oli keskustelu, mikä päättyi pojan lujaan päätökseen
kieltäytyä vasten omaatuntoansa saarnaamasta oppia, jota hän ei
täydellisesti hyväksynyt. Äiti lähetettiin taivuttamaan häntä
rukouksillaan, mutta mikään ei auttanut.
Silloin ajoi isä hänet kotoa pois. Vanhojen opettajien välityksellä
sai hän suviopetusta, säästöineen matkusti hän syksyllä Upsalaan ja
alkoi lueskella saadakseen arvosanan.
* * * * *
Ensimmäisen lukukauden lopussa oli hänellä ihan selvillä, että
tutkinto oikeastaan on rahallinen kysymys, että yliopiston tärkein
henkilö on rahastonhoitaja ja että puhe rautaisesta tahdosta,
ahkeruudesta y.m. on hölyn pölyä. Syntyi aavistamattomia menoja:
sisäänkirjoitusrahat, lunastukset, osakuntamaksut, luennot ja kirjat.
Yksi ainoa sanakirja maksoi yhtä paljon kuin millä hän oli aikonut
elää koko lukukauden ajan, ja hän eli hyvin säästävästi. Hän asui
työläisperheen sisähuoneessa, äiti lähetti kaikessa salaisuudessa
pullon maitoa viikossa, minkä hän piilotti ullakolle hirren taakse,
pakastaessa täytyi hänen hakata reikä pulloon ja hankkia tarpeensa
mistä sai.
Kävihän tämä vielä päinsä, hän oli palelluttanut kätensä, kävihän
sekin päinsä, hän heikkeni ja kuihtui huonosta ruuasta, sekin kävi
päinsä, sillä tämä ei vahingoittanut hänen sieluansa, mutta siihen
vaikutti toinen seikka.
Hän ei voinut maksaa osakuntamaksuaan; omat osakuntalaiset saattoivat
vapauttaa hänet siitä yleisessä äänestyksessä osakuntakokouksessa.
Hän seisoi ulkopuolisessa huoneessa sillä aikaa kun hänen nimensä
luettiin.
Muuan osakuntalainen pyytää puheenvuoroa ja koska hän ei huomaa
anojan olevan läsnä, selittää hän anomuksen halpamaisen voitonhimon
aiheuttamaksi, koska isä on tunnettu ainakin hyvintoimeentulevana
henkilönä.
Äänestettäessä hyväksyttiin kolmen äänen enemmistöllä hänen pyyntönsä
päästä maksamasta lukukausimaksuja.
Hän vetäytyi nyt aivan syrjään, ja ne harvat toverit, jotka
ennen olivat seurustelleet hänen kanssaan, nekin vieroitti hän
epäluulollaan.
* * * * *
Tuli kevät ja Vapunpäivän ilta. Ylioppilaat kokoontuivat tapansa
mukaan illalla torille kulkeakseen lippuja liehuttaen ja laulaen
Linnamäelle.
Hän oli juuri ollut kävelemässä pysyäkseen lämpöisenä ja kääntyi
juuri Carolinan kulman ympäri nähdessään pitkän jonon tulevan
vastaansa. Hän ujostui, hän pelästyi ja tahtoi juosta tiehensä; mutta
hän olisi niin mielellään ollut mukana: olihan hänellä siihen oikeus;
mutta sitte ajatteli hän sitä kohtausta osakuntatalolla, ja hän
häpesi -- eihän hänellä ollut mitään oikeuksia.
Nyt ne kulkivat hänen ohitsensa, hänen mielestänsä katselivat kaikki
valkoiset lakit häntä, hänellä itsellään ei ollut puhdasta lakkia,
päässä oli hänellä vaan hattu, sen hän myöskin huomasi. Hän seurasi
kuitenkin jälkisaatossa ja kansa häntä tuuppasi; hän seisahtui muiden
katselijoiden joukkoon mäelle; hän työntyi yhä edemmäksi laulajia
kohti, hän tunsi vanhoja koulutovereita, mutta ei uskaltanut astua
esiin. Ja nyt kajahti "Kevät on tullut" niin riemuisan raikkahasti
ja tulet loistivat taivaan rannassa. Täällä oli hän vuotta ennen
katedralistina seisonut uneksien sitä hetkeä, jolloin hän saisi olla
mukana, ja hän muisti tämän niin elävästi, että unohti itsensä ja
yhtyi omaan lauluääneensä.
"Hä, tuki sinä suusi, kun ylioppilaat laulavat!" huusi muuan kisälli
ja tönäsi häntä kylkeen!
Siinä oli hänellä nyt todistus siitä, ettei hän ollut ylioppilas!
Hän aikoi myöhemmin mennä kotiin, mutta lähti kuitenkin kaupungille
kuuntelemaan laulua ja katselemaan iloisia kujeiluita. Valo loisti
kaikista osakuntasaleista; hetken mietti hän mennä oman osakuntansa
juhlaan, mutta se maksaa rahaa, ja vaikka hänellä olisikin ollut
rahoja, ei hän kuitenkaan olisi uskaltanut mennä sinne. Hänestä olisi
kuiskailtu, niin tuo houkkio ajatteli, "liikeneekö häneltä tähän
rahoja?"
Hän tunsi, että hänestä sinä iltana oli tulla huono ihminen! Hän oli
niin varma siitä, ettei koko suuressa ylioppilaskunnassa sinä iltana
ollut ainoatakaan häntä onnettomampaa olentoa -- ja kuitenkin oli
joukossa monta köyhempää.
Hänessä oli tahra, sellainen, jota ei nuoriso anna anteeksi, ja hän
oli kuitenkin viaton; hänestä olisi tuntunut helpoittavalta olla
syyllinen, niin hän arveli.
Kotiin palatessaan ja mennessään työläisperheen huoneen läpi, istui
koko perhe syömässä hyvin katetun pöydän ääressä.
"Voi jesta, eikös maisteri olekkaan juhlimassa; emme luulleet
maisterin kotiin tulevan ennenkuin vasta aamulla varhain!"
Ja sitte kuvailtiin hänelle, kuinka hupaisesti kaikki tapahtuu,
kuinka koko kaupunki valvoi koko yön ja kuinka ylioppilaat aamun
valjetessa lähtivät linnalähteelle, ja kuinka hauska huominen
vapunpäivä oli!
Hän meni omaan huoneeseensa ja aukasi akkunan.
"Sjung om studentens lyckliga dag", kuuli hän. -- -- "Inga stormar
än; Inga stormar, Inga stormar", puhuivat passot vakuuttavasti, mutta
hän suuttui niin, sillä hän rakasti vielä totuutta, ja hänessä syntyi
pahoja ajatuksia runoilijoista "noista ihmiskunnan imartelijoista",
niin hän arveli.
Hän meni levolle, kuuli työmieslasten lukevan iltarukouksensa, ja
nukahti siinä varmassa vakaumuksessa, että hän oli mennyt mies.
* * * * *
Kahdeksan päivää sen jälkeen aikoi hän osakuntatalolle lukemaan
ilmoitusta haettavaksi julistetusta 15 taalarin suuruisesta
apurahasta. Hän valitsi päivällisen jälkeisen tunnin, jolloin hän oli
varma siitä, ettei ketään olisi rakennuksessa. Hän huomasi eteisen
olevan täynnä päällystakkeja, hän meni läpi lukusalin ja huomasi
saliin johtavan oven olevan lukossa, mutta hän kuuli puhuvan äänen.
Hän kuunteli, "Arvoisat herrat, koska X:n osakunnalla tänään on
kunnia ja ilo nähdä inspehtoorinsa läsnäolollaan kunnioittavan saman
osakunnan halpaa pöytää, on meillä sitä rakkaampi syy saada lausua
hänet tervetulleeksi --."
Hän tirkisti avaimen reijästä ja näki pitkän pöydän, jolla oli
kynttilöitä, viinilaseja ja kukkia; kuraattori seisoi sampanjalasi
kädessä kääntyen osakunnan inspehtoorin, professori X:n puoleen
-- -- -- ja minä pyydän kaikkien osakuntalaisten nimessä saada
esittää maljan, kiitollisuuden tunteet siitä väsymättömästä
hyväntahtoisuudesta, jota te, herra professori, aina olette
osoittaneet X:n osakunnalle, onnittelun maljan tieteen mestarille,
joka siinä määrin olette kohottaneet X:n osakuntalaisten vanhaa
nimeä! Eläköön X:n osakunnan inspehtoori!
Hurraa, hurraa, hurraa, hurraa! huusi osakunta ja kunniatoitotukset
rämisivät.
Hänen täytyi kuulla jatko ja hän istuutui oven viereen.
Napautettiin lasiin ja salissa syntyi kuolonhiljaisuus.
"Arvoisat herrat, osakuntalaiseni! -- Minulla ei ole monta sanaa
sanottavaa! Minun osakseni tullut ansaitsematon kunnia pyytäessänne
minut vieraaksi loistavaan pöytäänne, on liikuttanut minua suuresti.
Tuntuu suloiselta vanhalle miehelle tietäessään olevansa nuorison
rakastamana, sitä rakkaammalta, koska tämä nuoriso on syntynyt
ja kasvanut kotiseuduilla, niin, nuoret ystäväni, se yhdysside,
näkymätön yhdysside, mikä on samoilla kotiseuduilla syntyneiden ja
kasvaneiden välillä, on tosiaankin omituinen; ihminen tuntee itsensä
ikäänkuin saman äidin lapseksi ja rakastaa toinen toistaan kuin
todelliset sukulaiset. X:n osakunta on minulle aina ollut ikäänkuin
rakas sukulainen ja huolimatta vähäisestä molemminpuolisesta
yhteydestä, olen minä saanut teidät kaikki rakkaikseni -- ja minä
tunnen teidät kaikki, ei yksikään teistä ole sydämmelleni vieras.
Arvelette ehkä, että niin harvoin näemme toisemme? Niinpä niin! Mutta
minä näen teidät, minä näen teidät valvovalla silmälläni, sillä minä
rakastan teitä!
"Tiedättekö nuoret ystäväni, toisinaan sanon minä itselleni näin:
'Älköön Jumala salliko X:n osakunnan koskaan katuvan sitä hetkeä,
jolloin se valitsi minut tähän edesvastuunalaiseen toimeen' --"
Hän juoksi eteiseen saadakseen nauraa sydämmensä pohjasta ja palasi
sitten avaimenreijälle.
Inspehtoori seisoi vielä lasi kädessä kyyneleet silmissä ja puhui.
-- Kodeissa, nuoret ystäväni, saamme me oppia kaikkea hyvää, kodissa
elämme onnellisimman aikamme; kuinka paljon sisältääkään tuo yksi
ainoa sana: koti! Ja teillä kaikilla on onnellinen koti -- minä
tiedän sen! Mutta sentähden tulee teidän olla myöskin kiitollisia!
Ajatelkaa isää, joka tekee työtä teidän tähtenne, joka riistää ja
raastaa ja kärsii päivän hien ja helteen; teidän tähtenne tekee hän
työtä, sillä miksi tekisi hän työtä itsensä tähden -- -- --
Hän poistui ja kohtasi rappusissa lautasia ja pulloja kantavan
vahtimestarin.
Hänestä tuntui ikäänkuin elämä hänessä olisi luiskahtanut
umpilukkoon. Hänen mielestänsä valehtelivat kaikki ihmiset,
ylioppilaat valehtelivat laulullaan, kuraattori puheellaan,
inspehtoori puheellaan, mutta surkeinta oli, että he uskoivat
omia sanojaan, inspehtoorihan ihan itki. Vai aiheuttiko sen
hiilihappo! He olivat hairahtuneet. Olihan hän vähitellen tehnyt
sen huomion, ettei se, mitä ihmisistä sanottiin, ollut yhtäpitävää
todellisuuden kanssa. Eihän inspehtoori ollut osoittanut osakunnalle
mitään hyväntahtoisuutta, ei hän ollut mikään tieteensä mestari,
pidettiinhän häntä hyvin keskinkertaisena; ei inspehtoori tuntenut
_kaikkia_ osakuntalaisia, hän näki heidät vain kerran vuodessa
kevätpäivällisissä; ja herättihän hänessä sana: koti mitä ikävimpiä
kuvitteluja, eikä hänen isänsä tehnyt työtä poikansa hyväksi --
paljasta valetta kaikki tyyni.
Illalla kirjoitti hän isälle ja sanoi nyt aikovansa papiksi, sillä
hän oli muuttanut mielipidettä erityisissä asioissa.
* * * * *
Kaksi vuotta sen jälkeen suoritti hän erotutkinnon, suoritti
käytännölliset kokeet. Hänen elintavoissaan ja ulkonaisessa
elämässään on tapahtunut vissiä muutoksia. Hän on loppuun
asti taistellut henkisen taistelunsa. Kasvot ovat hiukan
vanhentuneet; nenä on enemmän eteenpäin ulkoneva ja sen ääriviivat
silmiinpistävämmät, kasvojen iho on kiinteä, keltainen, parran äärtä
pitkin kulkee kaksi tummaa varjoa, muutamat lihakset suun ympärillä
(buccinatorit) ovat eleellisempiä ja kehittyneempiä ikäänkuin herkkiä
hypähtelemään, katse on välttelevä, jos häntä katsoo silmiin, voi hän
liikutella silmäteräänsä, niin että voisi luulla näkevänsä sokean,
arasteleva on pieni tumma silmäteränreikä, josta sielu säteilee; otsa
on korkea, mutta siinä näkyy entisen hiusrajan paikka; kädet ovat
kuihtuneet, mutta hän on lihonut.
Hän tutkii saarnaoppia ja kateketiikkaa.
Kun hän seisoo kateeterissä ja puhuu suoraa päätä, on hän
kaunopuhuja, mutta hänessä huomaa enemmän selittelevän puhujan kuin
saarnaajan.
Kateketiikka on hänelle vastenmielinen, mutta hänen täytyy, sillä
hän on ankarasti velvollisuutensa tunteva mies. Kello kuuden
aikaan aamulla tulee hänen kyseltäväksensä kolme Prinssinkoulun
pahankurisinta poikaa, näiden tulee päivemmällä antaa näyte
opettajansa taidosta vastaamalla muutamiin katkismuskysymyksiin;
lapset eivät mielellään nouse makaamasta sopimattomaan aikaan,
sentähden ovat he unisia ja uppiniskaisia, mutta koska he ovat
köyhiä, pitävät he raha-avusta. Tämän tietää moni ihmistuntija ja
siksi käyttää hän tätä tavallista ja luvallista keinoa.
Nämä hänen kaksi välivuottansa eivät olleet hauskoja, tosin oli
hän luennolla saanut seuraa, mutta nämä nuoret miehet eivät olleet
miellyttäviä, sillä he olivat hänen mielestänsä sivistymättömiä ja
sitäpaitsi pitivät he häntä tarkasti silmällä ja seurustelivat erään
professorin perheessä.
Vaikealta oli hänestä tuntunut tottua siihen tyrannimaiseen tapaan,
millä opettajat häntä kohtelivat, ja puhuttelusana sinä tuntui
ikäänkuin hänet olisi siirretty koulun penkille; tämä vaikutti häneen
niin masentavasti, että hän luuli harhakuvaksi koko työskentelynsä
poikavuosista saakka, hän epäili ylimalkaan kaikkea kehitystä.
Taistelu oli ollut ankara! Hänen ensimmäinen elinjaksonsa oli
päättynyt epäilyihin päättäessään ruveta papiksi, mutta hän ei
tyytynyt siihen, vaan heittäytyi ehdottomaan typeryyteen.
Hän tahtoi todenteolla tulla kristityksi, mutta hän ei voinut;
hän tahtoi tutkistella itseään kieltäymyksien, itse hankkimien
kärsimyksien kautta, mutta hän ei päässyt innostukseen. Kerran
kiinnitti hän seinälleen painetun kehoituksen "Tule Jesuksen luo!".
Tosin hän sentähden kärsi hiukan pilkkaa, mutta tämä oli niin vähän
verrattuna siihen, mitä hän ennen oli kärsinyt, niin että hän otti
taas alas kehoituksen.
* * * * *
Vanhempien ja sisaruksien läsnäollessa vihittiin hän papiksi
Tuomiokirkossa. Isä otti hänet vastaan ristikäytävällä ja suuteli
häntä, äiti itki, siskot myöskin. Hän oli tapansa mukaan kylmä ja
tyyni.
Ajan täyttyessä sai hän apulaispapin viran kotipitäjässään.
Nykyään pitävät seurakuntalaiset hänestä hyvin paljon, häntä pidetään
hyvänä ja rehellisenä miehenä, ja kunnon mies hän onkin, mutta
vieraat, kaupungista tulleet ihmiset sanovat hänestä, kuunneltuaan
hänen saarnaansa kirkossa, että hän on "kuollut."
Isän parissa seurustelee hän hyvin tuttavallisesti; he pelaavat
lautapeliä lauvantaisin ja syövät yhdessä päivällistä sunnuntaisin.