Kulumassa on jo hänen kahdestoista lukukautensa, hän lueskelee
vielä saadakseen oppiarvon, ei hän ole juuri laiska ollut, mutta
hän on niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan tule pitäneeksi itseänsä
esillä. Hän on nähnyt nuorempien toverien sivuuttavan itsensä, mutta
sen sijaan, että se olisi kannustanut, on hän malttanut mielensä.
Hän pitää itseänsä upsalalaisena, eikä hänellä ole kiirettä niin
kauvan kuin isä nurkumatta lähettää hänelle säästetyistä varoistaan,
sillä kuuden vuoden ajalla ovat rahat alenneet arvossa. Hänen
onnettomuutensa syynä on hänen aineen valintansa, sillä hän kuuluu
siihen joukkueeseen, joka rupesi tutkimaan estetiikkaa, koska se oli
uudenaikaista, ja hänen kerrotaan kirjoittaneen runojakin, jotka hän
kerran painatti, nykyään hän sen kieltää.
Nyt hän on lihonut, ja lihavuuden mukana katosi kunnianhimo, mutta
hänen täytyy nukkua sitä enemmän. Sentähden hän ei koskaan käy
muilla kuin yhdentoista luennoilla pikku Gustavianumissa, sillä
isossa Gustavianumissa on vetoa; ja hänen hiuksensa ovat ohentuneet.
Siellä hän saa joskus kuulla palan viisaustiedettä, toisella kertaa
kahdeksannen osan kapittelia Roomalaiskirjeestä, toisinaan pätkän
rakennustaiteen filosofiiaa. Hän istuu aina viimeisellä penkillä
ikkunan vieressä, mistä on laaja näköala pihalle, hän käyttelee aina
linkkuveistä ja on tehnyt syviä tutkimuksia puupiirrostaidossa.
Poistettuaan öljyvärisen pinnan voi hän päättää kuinka monta
lukuvuotta hän on ollut yliopistossa, sillä hän alkoi leikellä
heprealaisia alkukirjaimiaan jo ensi lukukaudella, ja sen jälkeen on
pöytiä maalattu vain kolme kertaa. Hän sanoo laskevansa vuosirenkaita.
Heti lukukauden alussa menee hän osakuntatalolle ja lainaa kirjan,
Nordbergin Carl XII; sitä käyttää hän nukkuessaan päivällisuntaan,
sillä hänen nahkasohvaansa ei ole suotu päänalusinta, ja hän on
tutkinut nahan merkillistä ominaisuutta ensin kylmentää ja sitte
polttaa.
Hän polttelee yhä vielä piippua, mikä tekee oleskelun hänen
huoneessaan epämieluisaksi. Hänen huoneensa on pieni ullakkokamari
Svartbäckenissä, jossa hän on asunut jo ensi alusta; katto on ruskea,
seinäpaperit ovat ruskeita hän on itse "savuttanut" kamarinsa, sanoo
hän mielellään jonkunlaisella ylpeydellä.
Hän syö päivällistä kotona ruokaporttööristä ja aina jonkun
hengenheimolaisen seurassa. Hänellä on aina 25 puolipulloa olutta
oven vieressä, ja jos keskustelu käy vilkkaaksi, jää hän pariksi
tunniksi istumaan pöydän ääreen olutlasineen ja piippuineen; mutta
sitte vetää hän päivällisuniaan kello seitsemään. Silloin menee
hän hämärän tullessa Phoenixiin juomaan lasin totia erään porvarin
kanssa, sillä hän ei pidä ylioppilaista; ne ovat hänestä liian
nuoria ja remuavia. Hän tahtoo istua vaiti ja hiljaa sohvan kulmassa
pyöritellen savurenkaita keskustelun, mieluimmin poliittisen,
liikkuessa tasaisissa kiihkottomissa lauseissa, joiden välimerkkeinä
ovat pienet siemaukset ruskeasta totilasista. Jos hän juo enemmän
kuin neljä totia, tulee hän kaihomieliseksi, kuten hän sanoo, ja
silloin kertoo hän mielellään elämäntarinansa, sitä häpee hän sitten
hirveästi seuraavana päivänä.
Hänen tarinansa oli yksinkertainen ja tavallinen eikä se koskenut
häntä itseään vaan erästä naista.
Hänellä oli mielihalu, mikä myös oli omiaan pitkittämään hänen
oleskeluaan yliopistossa; hän kulki kirjahuutokaupoissa. Ei kirjoja
ostaakseen eikä lukeakseen, vaan kuullakseen tarjouksia. Hän piti
kirjoja kirjapainotuotteina; hän ei koskaan puhunut kirjan tai
tekijän nimestä vaan ainoastaan kirjanpainajan nimestä.
Tänään menee Amund Laurentzonilainen; tahdotteko Ignatius Meurer'in,
niin pitäkää varanne lauvantaina. Olisittepa nähneet sellaista
Petrina'a; tämä Niclas Vankijff on aika lötys.
Porvari sai toisinaan kuulla tällaisia puheita, ja koska porvari oli
sukkela ymmärtämään, levitti hän tuttavilleen sellaisia tietoja, että
esim. kuudennentoista vuosisadan suurin kirjailija Johann Kankel
Visingsborgilainen oli kirjoittanut oppineen teoksen nimeltä Nils
Matson Kiöbing.
Sunnuntaisin söi hän päivällistä porvarinsa luona, jonka
jälkeen he molemmat menivät iltakirkkoon kuuntelemaan jonkun
jumaluusopinkandidaatin saarnaa.
Niin kului hänen elämänsä -- hiljaa ja rauhallisesti, hän ei
kenellekään tehnyt koskaan pahaa, häntä ei koskaan härnäilty, hän oli
hyvä ihminen, hänellä oli kaikki hyvät ominaisuudet, kävi kirkossa,
kirjoitti vanhemmilleen, ei koskaan tehnyt vastaväitteitä, kävi
luennoilla mutta ei suorittanut koskaan tutkintoa.
Hän lähti Upsalasta kahdenkymmenenkuuden vuoden vanhana tuntematta
mitään katkeruutta opettajia tai tovereita kohtaan yhtä
arvossapidettynä ja suosittuna kuin tullessaankin. Sitte antautui hän
virkamieheksi vaihtopankkiin ja osti kirjapainon maaseudulta.