Kansallisteatterin kansliassa lyö kello yksitoista. Muutamien nuorten
harjoituksiin aikovien näyttelijöiden täytyy mennä odoteltuaan
tunnin Kuninkaallisen Majesteetin hovisoittokunnan ja teatterin
kansallisjohtajaa.
Heti sen jälkeen tulee sihteeri, joka ei ole ennen ehtinyt, koska
hän on ollut virantoimituksessa siviiliviraston eläkelaitoksessa.
Selitettyään vahtimestarille, ettei johtokuntaa voi tavata ennen
kahta, istautuu hän kirjotuspöytänsä ääreen ja alkaa sepustaa
johtavaa kirjotusta hovilehteen. Johtokunnan hänen kirjotettavakseen
antaman aineen nimi oli:
_Kansallinen sivistyslaitos_. Ja hän kirjotti:
"Ei tapahdu ensi kerran, että pyhyyttä häväisevät kädet solvaavat
kansallissivistyksen temppelipihoja ja Kustaa III:nen luomaa." Kynä
seisahtui. Hänellä ei ollut huono pää, ja hänen aivonsa suvaitsivat
työskennellä omin päin kynän kulkiessa. Ja aivot ajattelivat: Kustaa
kolmannen luoma! Mikä aihe! Ruotsalainen teatteri oli olemassa 200
vuotta ennenkuin Kustaa III:s kutsui maahan saksalaisia säveltäjiä.
Kustaa kolmannen luoma! Onko pyhän häväistystä jonkun solvaaminen
sentähden, että se oli Kustaa kolmannen työtä? Yksinvaltius väärän
valan teossa, väkiviinavirta, garcons bleus, korulauseparsien
käytäntöön ottaminen julkisessa elämässä, sydämmettömät sotaretket
olivat myöskin Kustaa kolmannen luomia, eikä 1809 vuoden miehiä,
jotka kävivät niiden kimppuun, ole pidettävä pyhän häväisijöinä. Tämä
on siis korupuhetta! Niin ajattelivat aivot, mutta kynä ei pyyhkinät
lausepartta vaan jatkoi ominpäin:
"Sata vuotta on kulunut siitä, jolloin nämä portit avattiin ja nyt
tahdotaan ne sulkea ikuisiksi ajoiksi! Onko tämä totta! Me emme sitä
usko! Me toivomme ja uskomme täydestä sydämmestämme, jos nimittäin
asia kehittyy siihen, että temppeli on tieltä laastava, kaikkien
yhtenä miehenä kokoontuvan sen ympärille huutaen: älkää koskeko
pyhäkköön! Kuninkaallisen luojan henki liikkuu vielä vetten yli ja
lausuu: tulkoon valkeutensa. Ja pyhän häväisijät saavat kahdesti
miettiä ennenkuin murtavat kivenkään kuninkaallisesta muistomerkistä!"
Kynä pysähtyi taas! "Annas minun ajatella", sanoivat aivot.
"On niin aikaista", sanoi kynä! Mutta aivot ajattelivat.
Kuninkaallinen muistomerkki? Siinähän oli kovin paljon kuninkaallista
ja meidänhän piti puhua kansallisesta sivistyslaitoksesta!
Ja muuten, talonpojat tunnustavat toistaiseksi vain yhden luojan
olemassaolon! Mutta sehän oli jo kirjotettu. Kynä imi enemmän
mustetta ja alkoi taas ryöpsähdellä.
"Me valitamme kotimaisen näytelmäkirjallisuuden puutetta. Kuinka
me sitten valitammekaan, kun kansallinen teatteri (hän kirjotti
ensin kuninkaallinen, mutta pyyhki sen) ei enään ota hentoja
taimia suojelukseensa niinkuin se tähän asti on tehnyt ja jota
laitosta ilman ei meillä olisi yhtäkään nimeä isänmaallisessa
näytelmätaiteessamme!"
-- Nyt sinä valehtelet, sanoivat aivot: Messenius, Gyllenborg,
Hallman, Bellman, Kexell, Envallson, Björn, Börjeson, Blanche, Jolin,
Hedberg olivat tulleet edustetuiksi kuninkaallisella näyttämöllä
saavutettuaan suuren maineensa jo muilla näyttämöillä.
Kustaa kolmannen, Kellgrenin ja Leopoldinko oopperatekstit
ilman soittoa ja soiton kera, muodostaisivatko ne kansallisen
näyttämötaiteen?
Nyt saapui kansallisen näytelmätaiteellinen maunmäärääjä
luotsihallituksesta, missä hän oli kanslistina ja toi mukanaan
kappaleen, minkä hän heti tahtoi esitettäväksi. Luotsiosastopäällikön
rouva nimittäin oli näytelmäksi muodostanut ranskalaisesta Le
Printemps nimisestä muotilehdestä otetun kertomuksen ja makuneuvos
oli sitä muutellut ja antanut sille nimen Herttuatar. Siinä oli
sopiva osa "herttualle" ja kuusi pukua herttuatarta varten. Kaikki
oli omiansa takaamaan kappaleen menestyksen eikä sihteerillä ollut
omasta puolestaan mitään sitä vastaan.
Nyt kysyttiin neuvoa kansallisrahastonhoitajalta, joka juuri tuli
armeijahallinnosta ja kuului "tuntijana" teatterijohtokuntaan, hän
vakuutti luettuaan näytelmän nimen ja rooliluettelon, kappaleen
menevän 25 kertaa. Lupasi antaa puoltosanansa. Vähitellen saapuivat
kamarikollegiosta kuninkaallisen teatterin kansalliskamreeri, jonka
tehtävänä oli valvoa kansallissihteerin toimia, sitten Ruotsin
Näytelmällisen Kirjallisuuden kansallisylihoitaja valtiopankin
rahakonttorista. Muita ei saapunut ennen kello 3, jolloin Herttuatar
oli hyväksytty näyteltäväksi, osat olivat jaetut ja johtaja saapui
maaherravirastosta. Nyt täytyi kiireellisesti toimittaa asia, sillä
johtajan täytyi kello neljä olla valtiomarsalkan virastossa.
Ensin luki hän hovilehteä varten kirjotetun johtavan, muutti
lauseparren kuninkaallinen kansalliseksi. Sen jälkeen hyväksyi hän
Herttuattaren näyteltäväksi.
Ruotsin näytelmällisen Kirjallisuuden Kansallisylihoitaja ilmotti
nyt, että hänellä oli valmiina suunnitelma henkivarustusväen
kappaleeseen, minkä hallitus oli tilannut. Sen jälkeen pyysi
johtaja saada kuulla sitä kaikessa lyhykäisyydessä. Sisältö oli
seuraava: Luutnantti Aksel rakastaa tyttöä, jolla ei ollenkaan
ollut rahoja, hän päättää ampua itsensä, mutta silloin tulee eräs
ystävä ja toimittaa hänelle mahdollisuuden virkaylennykseen, jos
hän kirjoittautuu jäseneksi seuraan henkivarustusväen ystävät.
Aksel jättää ampumisen, mutta muuan talonpoika, joka ei luota
henkivarustusväkeen, vastustaa sitä, niin että siitä ei tule
mitään. Kolmannessa näytöksessä syttyy sota. Kuuluu villiä huutoja.
Ruotsalaiset joutuvat tappiolle sentähden, ettei heillä ole
henkivarustusväkeä ja talonpoika haukutaan pataluhaksi. Kuitenkin
poltetaan Akselin toverit luuvalla ja Aksel ylennetään kapteeniksi.
Sitte haukutaan taas hiukan talonpoikaa ja Aksel joutuu naimisiin.
Esirippu laskee alituisella talonpoikien haukkumisella sekä
kehoituksella yleisölle kirjoittautumaan henkivarustusväen ystävien
seuraan, minkä vuosimaksu on viisi kruunua vuodelta. Kappale
hyväksyttiin heti näyteltäväksi isänmaallisen tarkoituksensa tähden,
mutta sitä ei saa nyt näytellä ennenkuin valtiopäivien jälkeen.
Kansallisrahastonhoitaja jättää kaksi kappaletta, jotka hänen kälynsä
on kääntänyt, ja makuneuvos hyväksyy ne.
Kansalliskamreeri huomauttaa nyt, että esille tuomatta on vielä
hiilivadillinen ruotsalaisia alkuperäisiä teoksia. Johtaja kysyy
makuneuvokselta, onko hän lukenut niitä ja kun tämä on vastannut
myöntävästi, käsketään vahtimestari viemään hiilivati ullakolle.
Kukaan ei ole vielä saanut selville, miksi ruotsalaisia alkuperäisiä
teoksia säilytetään hiilivadissa.
Sitten alkaa vastaanotto. Sihteeri istautuu ulomman huoneen
ovensuuhun ja hän tietää, kenen hänen pitää laskea huoneeseen.
Muille ilmotetaan, että johtajalla on niin paljon tehtäviä, että
olisi parasta tulla uudestaan perjantaina. Tämä ilmotus tehdään
säännöllisesti kaikille näytelmäntekijöille, jotka eivät kuulu
kansallisteatterin kansliaan, kaikille alottelijoille ja kaikille
teatterin jäsenille, joilla on palkkaa alle 2,000 kruunua.
Markiisitar lasketaan ensin huoneeseen, sillä hänen asiansa on
tärkein.
Ensimäisessä näytöksessä lilavärinen atlaspuku kuuden kyynärän
pituisine laahustimineen.
-- Pyydän, kahdeksan kyynärää; herttuattarella oli seitsemän kyynärää
Docotissa tai Koketissa!
-- Siis kahdeksan. Te naiset olette sellaisia kiusankappaleita. Viisi
vaatekertaa crepinistä ja seitsemän cyklonista puolen cottillonin;
kaksi riviä stalaktiitista tehtyjä nappia selkään.
-- Pyydän, kolme riviä; prinsessalla Monsieur Jean'issa oli kolme
riviä.
-- Kolme riviä stalaktiitista tehtyjä nappia... Toinen näytös:
viheriästä bombastista tehty poloneesi kallerioineen à la Dauphine;
seitsemän rintaröyhelöä, kalmukista tehtyjä, nikkelöityine
hakasineen sekä koprolitista tehtyine espagnoleineen. Kolmas näytös:
lohenkeltainen robe ynnä juovitetut viistoleikkelyt ja volangit a la
Concorde; passementerie prune.
-- Mahdotonta! Kolmannen näytöksen sortiita en voi laittaa ilman
tunique chorivari -- -- --
-- Täytyy sopia! Kamarioikeus on tehnyt muistutuksia naisten puvuista.
-- Pyh! kamarioikeus! Mitä on taiteella tekemistä kamarioikeuden
kanssa. Vai arveleeko johtaja, että sitä voi lausua loppusanat
puettuna passementerie russe'en?
-- Miten kuuluvat loppusanat? En muista!
-- "Isäni! Te hylkäätte lapsenne sentähden, että hän rakastaa miestä,
jolla on vain 6,000 frangin korot! Oi, Jumalani, tätä minä en elävänä
kestä!"
-- No miksi se ei _käy_ päinsä?
-- Eikö johtaja käsitä, että nämä sanat täytyy lausua polvistumalla
ja silloin täytyy hameen riittää...
-- Minä kiitän! Taide ennen kaikkea! Neljänteen ja viidenteen
näytökseen saa neiti itse hankkia puvun!
-- Itsekö! Mahdotonta! Tiedättekö johtaja, mitä maksoi toinen puku,
joka minulla oli Cocotte'ssa?
-- En! Mutta se oli hurmaava!
-- Kokonaisen kuukauden palkan!
-- Hm! -- Millä neiti eli sen kuukauden?
-- Hm! -- Säästöillä.
-- Jatkakaa siis säästäen niin ei meidän tarvitse saada moitteita
kamarioikeudelta! Anteeksi, mutta minulla ei ole enempi aikaa!
-- Yksi ainoa sana!
-- Ei ole aikaa! Rekisööri saa tulla!
-- Yksi ainoa sana: Neiti Rose on sanonut, että...
-- Hiljaa, minä en tahdo kuulla teidän kirottuja juorujanne. Ulos!
Rekisööri tulee huoneeseen. Herttua on Lysekilistä käsin
ilmoittautunut kipeäksi, Anatole ei tahdo olla herra Pettersonin
vastanäyttelijänä, kreivinna ei voi tulla kuin vasta lokakuun
ensimäisenä päivänä.
-- Vai niin, herttua tahtoo näytellä sairasta ja tulla kukitetuksi
kuten tavallisesti ensi kertaa esiintyessään; ja kreivinna samalla
tavalla, vaikka vaatii transparangia. Kuinka tässä siis saadaan
ohjelmisto --
-- Onhan meillä "Kuppi teetä", "Kaksi kuuroa" ja "Hän ei ole
mustasukkainen."
-- Siinä herra on oikeassa. Merkitkää ne. -- Hyvästi! Johtaja soittaa
kamreeria.
-- Odottaako siellä montakin ulkona?
-- Huone on täpösen täynnä.
-- Tuokaa siis minun päällystakkini ja hattuni. Käsky täytetään.
-- Nyt täytyy minun mennä!
Kamreeri kulkee edellä ja raivaa tietä lumiauran tavoin ja pikajunan
nopeudella kulkee johtaja läpi ulompien huoneiden, missä odottelevat
ovat rynnänneet paikoiltaan ja seisovat molemmin puolin kumarrellen;
pian on hän eteisessä ennenkuin kukaan on ehtinyt ahdistaa häntä.
* * * * *
Valtiopäivämies Håkan Olsson on hyviä vuosia elettyään onnistunut
säästämään hiukan rahoja; hän oli kauan tuntenut syvää sivistyksen
tarvetta, mutta aikaa ei ollut riittänyt sen hankkimiseen, mikä
ei oikeastaan näkynyt parantavan ihmisiä, vaan pää-asiallisesti
ylvistyttävän niitä, mikäli hän saattoi päättää sivistyneistä
tovereistaan kamarissa.
Hän oli teatterimäärärahoista väiteltäessä saanut silmänsä auki
kansallisen sivistyslaitoksen tarpeellisuudesta, mikä kuninkaallisen
teatterin nimellä oli kaikkien tukholmalaisten ylpeys ja ihastus.
Se olisi muutamien herrojen väitteen mukaan parain ja halvin laitos
kansallisen sivistyksen hankkimista varten, ja sen vaikutukset olivat
mittaamattomat, ja sen ohessa koituisi kansalle ikuinen häpeä, jollei
se tahtoisi maksaa sen vuotuisia velkoja.
Tosin oli herra Olsson käynyt monessa muussa teatterissa ja
hän oli saanut sekä huvia että henkistä hyötyä, mutta oikein
sivistyneeksi ei hän koskaan ollut tuntenut itseänsä. Useiden nuorten
konttoristien seurassa oli hän päinvastoin tuntenut itsensä hyvin
sivistymättömäksi, kun he alinomaa ahdistivat häntä kysymyksillä,
oliko hän nähnyt neiti Rosea Cocottena tai herra Anatolea Monsieur
Jeanina ja hänen oli täytynyt vastata kieltävästi. Parantuneine
olosuhteineen ja sivistyneiltä konttoristeilta saamiensa selityksien
vaikutuksesta valtasi hänet syvä kansallisen sivistyksen tarve, ja
hän päätti jakaa siitä myöskin vaimolleen ja tyttärelleen.
Hän osti siis pääsyliput pieneen kansallisteatteriin ja hän odotti
jännityksellä, mitenkä kansallinen sivistys iskisi häneen ja hänen
perheeseensä, ja tekisi heistä valistuneita isänmaanystäviä.
Näytellään kolminäytöksinen huvinäytelmä Monsieur Jean Cassaskon
(makuneuvoksen merkki) ranskalaisesta alkuperästä toimittama käännös.
Esirippu nousee, näkyy iso brysseliläinen matto nojatuoleineen sekä
liesi heilurikelloineen.
Kamarineitsyt tulee silkkihameessa, katsoo ruusunpunaista pilettiä
ja sanoo jotakin, jota ei voi kuulla. Herra Anatole tulee toisesta
ovesta ja suutelee häntä yli olan. Herra Anatole on varustettu
kultanuppisella kanelikepillä, nenäkakkuloilla, sikarettikoneella
sekä paksuilla kellonperillä. Hänen paitansa on kaareen leikattu
"alas solisluun putkiin saakka", kuten Håkan Olsson lausui
kotiin tultuaan. Anatole valmistaa sikaretin ja sanoo jotakin
kamarineitsyeelle. Silloin astuu huoneeseen markiisitar, viittaa
kamarineitsyelle, joka heti käsittää asian ja sentähden poistuu. He
jäävät kahden kesken.
-- Herrani!
-- Rouva markiisitar!
Anatole asettaa luotaan sikarettikoneen ja ottaa käteensä
kaneliputken.
-- Mikä asia tuottaa minulle näin aikaisen vierailun kunnian?
Anatole ruoskii housujaan putkella.
-- Suoraan sanoen, rouva markiisitar, en tiedä, mikä oikeuttaa Teitä
tekemään sellaisen kysymyksen.
-- Teidän poissaolonne oikeuttaisi Teitä minulta kysymään, miksi
teidän läsnäolonne oikeuttaa minua kysymään teiltä!
("Mikä kahdenpuhelu: charmanttia!" Heikko kättentaputus! --)
Anatole tekee kulmaviivan brysseliläiseen mattoon, asettaa nenälle
kakkulansa, ruoskii sohvaa putkellaan ja sanoo seisten selin
markiisittareen:
-- Sentähden, että minä rakastan teitä! Markiisitar kääntää hänelle
selkänsä ja surauttaa laahustimen jalkojensa ympäri, sitte kääntää
hän päätään ruumiin pysyessä liikkumattomana, asettaa kasvot selälle,
leuka puristettuna yli selkärangan ja sanoo sfinksintapaisella
hymyllä:
-- Tänään on kaunis ilma.
Anatole purskahtaa hermostuttavaan nauruun ja ottaa taasen esille
sikarettikoneen. Markiisitar kietoo laahustimen ja menee, hän
pysähtyy keskelle mattoa ja avaa suunsa ikäänkuin hän aikoisi sanoa
jotakin, muttei sano mitään vaan menee.
Raikkaat kätten taputukset kutsuvat hänet heti näyttämölle
vastaanottamaan yleisön suosionosotukset. Herttua seisoo yleisön
takana astuakseen ensikerran syksyllä esille lysekiililäisen
raivonsa jälkeen, hän kiehuu raivoissaan. Hän antaa näyttämön
olla hetken tyhjänä jotta se tuulettuisi markiisittaren hyväksi
kaikuvista kättentaputuksista ja hän antaa Anatolenkin seistä siinä
epätoivoissaan. Nyt kun katsomo on käynyt kuolonhiljaiseksi ja kun
alkaa kuulua hiljainen kuiskutus, "nyt hän tulee", astuu herttua
esille hitaasti, ohimennen, välinpitämättömästi. Näyttää siltä,
ikäänkuin hän todellakin olisi ollut sairas, mutta ei Lysekilissä
vaan Venedigissä, hänen kasvonsa ilmaisevat sanomattomia kärsimyksiä,
ikäänkuin hän olisi elänyt talven paloavannossa.
Kaikuva kättentaputus tervehtii häntä, mutta hän ei ensialuksi
kuule sitä, hänen silmänsä katsovat sanoin selittämättömään
kaukaisuuteen. Vihdoin hän herää, katselee hämmästyneenä ympärilleen:
"mitä tämä merkitsee?" Sellaista ei hän koskaan ollut odottanut.
Heikko tuntemisen hymy liitää hänen kalpeilla huulillaan, hän tulee
liikutetuksi, kulkee kuiskaajan luukulle ja kumartaa käsi sydämellä.
Melu lakkaa ja Anatole, joka on kärsinyt helvetin tuskia turhaan
yrittäessään keskeyttää kättentaputuksia, iskee nyt sanottavallaan:
-- Jean! Sinäkö siinä todellakin olet, vanha kunnon ystävä! Mikä
onnen sattuma on meidät yhteen vienyt?
Jean syleilee Anatolea syvästi liikutettuna ja sanoo häntä vanhaksi
veikokseen. Anatole huomaa hänen olevan onnettoman näköisen, pyytää
istumaan ja kertomaan.
Jean istautuu ja vaipuu olkapäihinsä saakka nojatuoliin: Anatole
tarjoo hänelle sikaretin, josta hän ystävällisesti kieltäytyy,
sitte alkaa hän kertoa. Håkan Olsson nukahtaa ja herää parahiksi
kuullakseen lopun. Jean on perikadon partaalla, niin että hänellä on
vain 6,000 frangin korot, eikä tiedä, mitä hän enään tekisi elämässä,
mikä on ryöstänyt häneltä kaikki hänen haaveluulonsa.
Anatole kehottaa häntä hakemaan ministerin paikkaa Neapelissa, mutta
Jean on liian ylväs työtä tehdäkseen.
-- Ja nyt sinä aijot ampua itsesi, sanoo Anatole.
-- Minä pitäisin sitä pyhänä velvollisuutena sukuani kohtaan, jonka
nimeä minulla on kunnia kantaa, mutta minä en voi nykyään sitä enään
tehdä, sillä -- -- -- minä -- -- -- rakastan. (Hän nousee ja asettuu
seisomaan lieden viereen).
-- Rakastatko sinä? Ja ketä?
-- Markiisitar de Carambolea.
-- Markiisitar de Caramboleako?
Anatole lentää pystyyn ja polkee mattoa kiiltonahkakengillään.
Jean antaa pään vaipua solisluiden väliin, nostaa vasenta etujalkaa,
lyö heikosti kerran lattiaan ja kuiskaa tuskin kuuluvasti:
-- Tjaa!
Sitte huomaa hän Anatolen liikutuksen, hän nostaa taas päänsä
hitaasti olkapäille, pyöristelee silmiään molempien etu-alojen
välille ja huudahtaa:
-- Mikä sinua vaivaa? Mielesi on liikutuksissa?
-- Ei mitään! Ei mitään! Pyörtymyskohtaus; kyllä se pian ohi menee!
Jean syöksähtää esille, tarttuu Anatolen olkapäihin, katselee häntä
suoraan silmiin ja huudahtaa:
-- Sinä rakastat markiisitarta!
Anatole pujotteleikse hänen syleilystään, poimii sikarettikoneen,
putken ja hatun, syöksyy juosten raolla olevasta ovesta ja huutaa:
-- Minä rakastan häntä!
Mutta Jean on huomannut ilkeän juonen ja tahtoo ennättää ennen
kättentaputuksien kilpailussa, heittäytyy takaperin matolle niin,
että pää työntyy resooria vasten.
Esirippu lankee. Jean huudetaan näyttämölle ja saa kukkavihon, mutta
Anatole ei uskalla mennä näyttämölle.
Toisessa näytöksessä ovat koko kansallisteatterin oppilaskoulu ja
näytelmätaiteelliset jäsenet, joilla on palkkaa alle 200 kruunun,
kokoontuneina markiisittaren luona suunnattoman suuren piljaartin
ympärille. Teetä ja sampanjaa tarjottaessa punoutuu seuraava, henkevä
kahdenpuhelu:
-- Guerre!
-- Carambolage!
-- Pott!
-- Markööri!
-- Köö!
-- Milieu!
-- Taashi!
-- Cinque!
-- Huit!
-- Dix!
Tämä on johdantokohtauksena piakkoin tapahtuvaan isoon
loppuselkkaukseen. Oppilaskoulu poistuu ja markiisitar tulee Jeanin
seuraamana.
-- Minä olen teille velkaa tunnustuksen, rouva markiisitar.
-- Te ette ole minulle mitään velkaa.
-- Minä rakastan teitä.
-- Entä sitten?
-- Te rakastatte Anatolea.
-- Entä sitten?
-- Minä olen mennyt mies.
-- Entä sitten?
-- Minä ammun hänet.
-- Sitä ette tee!
-- Miksen?
-- Siksi, että rakastatte minua.
Markiisitar on vetäytynyt alas vasenta etu-alaa kohden, hän viskaa
vasemmalla pohkeellaan laahustimen kulissien väliin, lankee
polvilleen ja sulkee sormensa ristiin.
-- Te ette tapa häntä, kun minä pyydän teitä, eikö totta?
-- Minä tapan hänet!
Jean alkaa nyt kulkea takaperin uunia kohden ja markiisitar ryömii
eteenpäin polvillaan seuraavan vuoropuhelun aikana:
-- Ei!
-- Kyllä!
-- Ei!
-- Kyllä!
-- Ei!
-- Kyllä!
Nyt on menty täyttä vauhtia ja nyt täytyy kääntyä. Jean asettaa
vasemmalla jalallaan laahustimen paikalleen ja kulkee takaperin alas
vasemmalle etu-alalle markiisittaren ryömiessä hänen jälessään;
Kohtaus on mitä jännittävin, sillä saattaa joka hetki odottaa hameen
repeytyvän vyötäreiden kohdalta ja irtaantuvan, mutta kaikki käy
hyvin kunnes Jean syöksyy ulos ovesta. Silloin markiisitar päästää
intiaanihuudon ja ryömii pitkin pöytiä ja tuoleja kunnes lopen
väsyneenä heittäytyy suulleen ja korolla tunnustelee, onko laahustin
hyvässä asennossa.
Anatole syöksyy huoneeseen.
-- Missä on se katala!
Markiisitar toipuu närkästyksestään, ettei saanut osakseen
kättentaputuksia, ja vastaa terävästi:
-- En minä tiedä!
-- Te valehtelette, Cocotte! Hän oli juuri täällä! Haa, minä huomaan,
että te salaatte jotakin minulta ja minä vannon, että teillä on hänen
kirjeensä povellanne. Antakaa se tänne!
-- Ei minulla ole kirjettä!
-- Antakaa se tänne!
Anatole repii rikki hänen hameenvyötärönsä ja saa kirjeen käsiinsä.
-- Haa, katala!
Mutta markiisitar syöksyy hänen kimppuunsa ja ottaa kirjeen takaisin.
Nyt alkaa hyvin jännittävä kohtaus. Anatole ryntää markiisittaren
kimppuun, työntää hänet takaperin sohvalle ja asettaa polvensa hänen
rinnalleen. Markiisitar potkii häntä vatsaan, päästäen tukahutettuja
tuskan huutoja ja vie salaa kirjeen suuhunsa. Markiisitar puree hänen
sormiansa ja sylkee hänen kasvoihinsa. Anatole lyö häntä kasvoihin
ja sanoo häntä cochonneksi. Markiisitar selittää nielleensä kirjeen,
jonka jälkeen Anatole pyörittelee itselleen sikaretin ja menee.
Esirippu!
Sisäänhuutoja.
Hän menee alas ravintolakellariin ja tapaa muita valtiopäivämiehiä,
etevät taiteilijat kansallisteatterista ovat kutsuneet
heidät illallisille. Håkan Olsson on myös kutsuttu, sillä
kansallisnäyttelijät pitävät kaikista valtiopäivämiehistä. Hän menee
sentähden näytännön loputtua noutamaan naisensa ja vie ne kotiin ja
saa tietää, että he ovat olleet hyvin onnellisia ja että kääntäjä on
kaksi kertaa tullut esiinhuudetuksi.
Nordissa oli toimeenpantu pienet, huikeat illalliset ja sekä
Jean että Anatole olivat isäntinä. Håkan Olsson oli rehellisesti
maksanut pilettinsä eikä ymmärtänyt, että velvollisuus oli kiittää
kansallisnäyttelijoitä siitä, että ne hyvänluontoisesti palvelivat.
Tämä ei lainkaan näkynyt vaikuttavan heidän luonteisiinsa, sillä he
olivat hyvin hilpeällä tuulella. Jean kävi heti Olssonin kimppuun ja
otti hänet _syliinsä_.
-- No, oliko setä tänä iltana meihin tyytyväinen? Jean nimittäin
ei koskaan ollut nähnyt talonpoikaa paitsi kuninkaallisissa
kansallishuvitilaisuuksissa ja luuli sentähden, että heitä kaikkia
sanottiin sediksi.
-- Kyllä minä olin hyvin tyytyväinen iltaani, ja minä huomaan nyt,
että näytelmistä voi oppia yhtä ja toista, jota ei ennen ole tietänyt.
-- No kas vaan! Setä siis tunnustaa niiden olevan sivistävää huvia?
-- Niinpä niin, minun täytyy sanoa, etten koskaan ole
tuntenut itseäni niin sivistyneeksi kuin tänä iltana ja tämä
kansallisnäytteleminen on siunattu asia. Se on totta se.
-- Hän lausuu sanansa hiukan tyhmästi, kuiskasi Anatole, mutta hän on
luotettava.
-- Mikä oli sen nimi, joka sai rouvan kumoon sohvalle? kysyi Håkan
Olsson.
Anatole hämmästyi.
-- Minähän näyttelin sitä osaa, sanoi hän loukkaantuneena.
-- Häh, vai näyttelijäkö? Näyttelijä näytteli oikein rennosti.
-- Eikö valtiopäivämiehellä ollut ohjelmaa, kysyi Jean.
-- Ei ollut, minä en koskaan käytä ohjelmaa, sillä minä menen
teatteriin katsomaan kappaletta enkä näyttelijöitä.
-- Ei näyttelijättäriäkään? ehätti Anatole pisteliäästi.
-- En niitäkään. Minä tahdon aina ajatella ketä ne esittävät, enkä
ketä he ovat.
-- Sitä ja tätä, jonnin joutavata joukkoa! kuiskasi Jean ja Anatole
myönsi.
Illallisen jälkeen piti Jean loistavan puheen, mainiten Kustaa
kolmannen luomia pyhäkköjä, häväisijöitä ja häpeäpilkkuja.
Håkan Olsson vastasi:
-- Hän ei mielellään käynyt oopperassa, sillä hän ei ymmärtänyt
ulkomaalaisia kieliä; (Hyvä!) hän ei äänestäisi kahta äyriäkään
kansallisoopperan hyväksi, sillä sellaista ei ollut olemassa ja
ulkomaalaista saattoivat hoitaa samat soittoniekat ilman, että
he olivat kansallismusikanttia, (Hyvä!) mutta dramaattista hän
tahtoi puoltaa. Hän, joka vietti hiljaista, erillään olevaa elämää
maaseudulla eikä koskaan päässyt tilaisuuteen seurustella hienoston
keskuudessa, hänellä oli paljon enemmän opittavaa kansallisnäytännön
kappaleen katselemisesta, sillä hän sai sen kautta nähdä ja kokea,
kuinka hienot ihmiset elivät ja ajattelivat elämänsä. Teatteri, hyvät
herrat, on sivistyslaitos, se on ase, joka on hyvin vaarallinen,
eikä sitä sentähden pidä jättää sivistymättömien ihmisten käsiin
niin, ettei se kääntyisi hallitusta vastaan. Hyvät herrat, te olette
kestinneet niin runsaasti, että luulen sanoneeni ajatukseni hiukan
epäselvästi, mutta joka tapauksessa se oli hyvää tarkottava. Mitä
tulee Kustaa kolmannen luomaan, niin en luule sen olevan minäkään
esteenä käymästä oopperan kimppuun, joka nielee kaikki, minkä
dramaattinen ansaitsee, (Hyvä!) sillä me olemme ennen käyneet erään
Kustaa kolmannen luoman kimppuun.
-- Mihinkä niin?
-- Kustaa neljäs Adolfiin! (Kätten taputuksia) enkä luule sentähden
saaneemme mitään häpeäpilkkuja. Maljanne, hyvät herrat!
Hurraa-huutoja! Håkan Olssonia nostetaan ja kannetaan tuolissa.
-- Hän ei ole niin tuhma, kuin päältä näyttää, sanoi Jean.
-- Hänellä on repo mielessä, sanoi Anatole, kun he lähtivät juhlasta.