Raastuvanoikeuden notario oli eräänä kauniina kevätiltana kävelyllä
Humlegårdenissa. Hän kuuli laulua ja soittoa Rotundasta ja näki valon
tulvehtivan isoista akkunoista valaen valoaan äsken puhjenneiden
lehmusten varjoihin.
Hän meni sinne ja istautui yksinäisen pöydän ääreen lähelle lavaa ja
tilasi totia.
Ensin lauloi muuan ilveniekka surullisen laulun "Kuolleesta rotasta."
Sitte astui lavalle ruusunpunaiseen lenninkiin puettu nuori tyttö
ja lauloi: "Og intet aer saa deilig som en maanskinstur." Hänen
katsantonsa oli suhteellisesti viaton ja omisti laulun viattomalle
notariollemme. Sellaisesta suosiosta mielissään alkoi hän hieroa
sopimuksia, mitkä alkoivat sillä, että hän tarjosi pullon oikeata
liljeholmilaista ja ne päättyivät kahdella kalustetulla huoneella
kyökkineen ja tarpeellisine mukavuuksineen Ladugårdslandetilla. Tämän
teoksen suunnitelmaan eivät kuulu nuoren miehen tunteiden tutkiminen
yhtä vähän kuin huonekalujen tai tarpeellisten ulkohuoneiden
kuvaaminenkaan.
Joka tapauksessa, he olivat hyviä ystäviä.
Mutta ajan sosialististen tarkoitusperien tartuttamana ja
kaivaten aina saavansa nähdä onnensa silmiensä edessä, päätti
notario itse muuttaa huoneustoon sekä asettaa ystävättärensä
taloudenhoitajattareksi, johon tämä mielellään suostui.
Mutta nuorella miehellä oli perhe; se tahtoo sanoa hänen perheensä
piti häntä jäsenenään ja koska arveltiin hänen loukanneen yleistä
siveyttä ja siten langettaneen varjon perhearvolle, kutsuivat hänet
hänen vanhempansa ja siskonsa kuulemaan varoitusta. Koska hän piti
itseään liian vanhana kuunnellakseen sellaista loppuun, katkesivat
sovinnonhieronnat ja kanssakäynti.
Tämä kiinnitti hänet yhä enemmän hänen omaan kotiinsa, ja hänestä
tuli hyvin kotoarakastava avio -- anteeksi epäaviomies. He olivat
onnellisia, sillä he pitivät toisistansa, eivätkä mitkään siteet
painaneet heitä. He elivät hilpeässä levottomuudessa peläten
kadottavansa toisensa ja he tekivät sentähden kaikki saadakseen
omistaa toisensa. He kaksi olivat yksi, mutta jotain heidän
elämästään puuttui: seuranpitoa. Yhteiskunta ei huolinut heistä, eikä
notario ottanut vastaan mitään vieraskutsuja suuresta maailmasta.
Oli jouluaaton päivä, ankara päivä perheiselle miehelle. Notario
joi aamukahviaan saadessaan kirjeen. Kirje tuli eräältä sisarelta,
joka sydäntäsärkevällä tavalla pyysi häntä kotiin jouluillaksi.
Hänen vanhat tunnelmakielensä alkoivat värähdellä ja hän oli pahalla
päällä. Antaisiko hän hänen, ystävättärensä, vaimonsa istua yksin
kotosalla sellaisena iltana? Ei? Täytyisikö hänen paikkansa kotoisen
joulupöydän ääressä olla tyhjänä, paikkansa, josta hän ei koskaan
ollut poikennut? Hm! Sellainen oli asiain tila mennessään virastoonsa.
Aamiaisen aikaan tuli eräs toveri hänen luoksensa ja kysyi niin
varovasti kuin suinkin:
-- Vietätkö sinä jouluiltasi perheessä?
Notario lensi punaiseksi. Aavistaisiko hän? Vai mitä hän tarkoitti?
Toinen huomasi astuneensa liikavarpaalle, sentähden hän jatkoi
vastausta odottamatta.
-- Niin, näetkös, jos olet yksin, niin arvelin sinun tahtovan tehdä
minulle, hm, meille seuraa. Tiedät ehkä, hm, minulla on pieni suhde,
hm, kiltti ja kelpo tyttö, näetkös.
Tuo kuulosti hyvältä, ja notario oli suostuvainen ehdotukseen
siinä tapauksessa, että he molemmat saisivat tulla. Tietysti he
saivat tulla, ja sillä oli joulu-iltakysymys sekä seurustelukysymys
ratkaistu.
He tapasivat toisensa kello kuuden aikaan, ja "ukot" istuivat kuin
pashat juoden portviiniä sillä aikaa kuin rouvat puuhasivat kyökissä.
Ja sitte he kaikki neljä olivat avuliaana toisillensa pöydän
kattamisessa: ja ukot löivät auki pöytäpuoliskot sekä ryömivät
permannolla sovittaen kiilaa ja pienaa, ja rouvat olivat niin
herttaisen hyviä ystäviä, ja heitä yhdisti yhteinen erittäin näkyvä
side, minkä suuri nimi on: maailman tuomio. Ja he kunnioittivat
toisiansa, he olivat hienotunteisia ja osaaottavia kuten sellaiset
ihmiset saattavat olla. Ja he välttivät tuota salakahmaista
lörpöttelyä, millä aviolliset huvitteleivat, silloin kun eivät lapset
ole kuulemassa, ikäänkuin he tahtoisivat sanoa: nyt meillä on oikeus.
Torttua syödessä puhui notario omalle kodille, jonne me pakenemme
maailmasta ja ihmisten parista ja jossa me vietämme paraimpia
hetkiämme todellisten ystäviemme keskuudessa.
Silloin Marie-Louise purskahti itkuun ja kun hän kysyi, oliko hän
pahoilla mielin, eikö hän ollut onnellinen, vastasi toinen nyyhkien
kyllä huomaavansa, että mies kaipasi siskojaan ja äitiään.
Hän vastasi, ettei hän ollenkaan kaivannut heitä ja että Marie-Louise
varmaan toivoisi ne hyvin kauvas tultuaan niiden läheisyyteen.
-- Niin, mutta mikseivät he voineet mennä naimisiin?
-- Niin, mutta ei oikein!
-- Papin kautta? Hän ei uskonut pappien olevan muuta kuin
tutkinnonsuorittaneita ylioppilaita ja että niiden loihtusanat eivät
olleet muuta kuin jumalaistarustoa.
Sitä Marie ei käsittänyt, mutta ei ollut oikein hyvä niinkuin asia
nyt oli, sen hän tiesi, ja talon väki osoitti häntä sormellaan.
-- Osoittakoot vaan sormellaan!
Puheeseen puuttui Sophie ja sanoi kyllä huomaavansa, etteivät he muka
olleet kyllin hienoja heidän sukulaistensa mielestä, mutta siitä
hän ei ollenkaan sanonut välittävänsä. Kukin paikallaan, itsekseen,
tyytyen siihen.
Kuitenkin oli päästy seurustelemaan ja sovussa elettiin, mikä
perheiden kesken on harvinaista. Oli aina olemassa tuo side ja
toiselta puolen oltiin vapaita eräästä toisesta siteestä. Ja
aviopuolisot olivat aina ikäänkuin toisiinsa rakastuneita, ilman että
heillä olisi ollut mitään aviollisia pahoja tapoja kuten epäkohtelias
kohtelu tai sen semmoista.
Mutta muutamien vuosien kuluttua siunattiin notarion yhdyselämä
pojalla. Sen kautta kohosi hänen rakastajattarensa hänen lapsiensa
äidin arvoon, ja kaikki entinen oli unohdettu. Vastasyntyneen
tuottamien kärsimyksien ja huolien kautta oli hän luopunut vanhoista,
itsekkäistä tavoista aina olla miellyttävä sekä yksin saavuttaa
miehen rakkaus.
Hän alkoi nyt kohdella hiukan ylimielisesti ystävätärtä ja sai
suuremman varmuuden seurustellessaan miehensä kanssa.
Eräänä päivänä tuli tämä ilosta säteillen kotiin ja ilmoitti
suuren uutisen. Hän oli kohdannut vanhemman sisarensa kadulla ja
sisar tietysti tiesi koko asian. Hän oli niin utelias näkemään
veljenpoikaansa ja tahtoi vihdoinkin tulla vieraisille.
Marie-Louise alkoi siivota huoneita ja notarion täytyi lopulta
hankkia hänelle uusi lenninki. Ja sitte alkoi hän odottaa kahdeksan
päivää. Ikkunauutimet pestiin, kaakeliuunien messinkiluukut
kiilloitettiin kirkkaiksi, huonekaluja harjattiin, sillä hänen
sisarensa piti nähdä, että hänen veljensä oli joutunut järjestystä
rakastavalle ihmiselle.
Ja sitte keitettiin kahvia kello yhdeksitoista päivällä, jolloin
sisaren piti tulla.
Sisar tuli suorana kuin puikko, ja ojensi käden jäykän kuin
pesulaudan. Hän tarkasti makuuhuoneen huonekalustoa, eikä katsellut
kälyään silmiin. Mutta vastasyntynyt kiinnitti hiukan hänen mieltänsä
ja sitten hän meni.
Mutta Marie-Louise oli silmin mittaillut hänen päällystakkiaan,
oli tarkastellut hänen leninkikangastaan sekä oli saanut aiheen
hänen hiustenlaitteestaan. Hän ei suuresti odottanutkaan mitään
sydämmellisyyttä. Ensi aluksi tyytyi hän vieraissakäyntiin ja pian
tiettiin kälyn käyneen talossa.
Mutta lapsi kasvoi ja sitä seurasi tyttö. Nyt alkoi Marie-Louise
hellästi huolehtia lapsen tulevaisuuden johdosta, ja joka päivä
vakuutettiin notariolle, ettei mikään muu kuin vihkiminen voinut
heitä pelastaa.
Siihen tulivat lisäksi sisaren vihjaukset, että sovinto vanhusten
kanssa luultavasti kävisi päinsä, jos notario onnellisesti olisi
naimisissa.
Kahden vuoden, öitten ja päivien kamppailujen jälkeen ajatellen
lapsensa tulevaisuutta päätti hän vihdoin antaa jumalaistarullisten
juhlamenojen mennä täytäntöön.
Mutta kenen hän kutsuisi häihin. Marie-Louise tahtoi vihkimistä
kirkossa. Mutta silloin ei Sophie voinut olla mukana. Ei se
varmaankaan käynyt päinsä. Marie-Louise osasi jo lausua sanan
tyttö erityisellä siveellisellä äänenpainolla. Notario muistutti,
että Sophie oli ollut hyvä ystävätär, ja sanoi, ettei saa olla
kiittämätön. Marie-Louise muistutti, että lastensa tähden täytyi
uhrata yksityiset myötätuntoisuudet, ja hän pääsi voitolle.
Häät vietettiin. Häät olivat olleet ja menneet. Ei mitään
salaviittauksia vanhempien puolelta. Sophielta herjauskirje ja
täydellinen ero.
Nyt oli Marie-Louise rouvana. Yksin hän oli, enemmän yksin kuin
koskaan ennen. Pettymyksestä katkerana, varmana miehensä suhteen,
joka nyt oli sidottu, alkoi hän anastaa itselleen vapauksia, jotka
kuuluvat naineelle rouvalle. Sen, minkä hän ennen oli saanut hyvästä
tahdosta ilman vastalahjoja, otti hän nyt vastaan velvollisena
verona. Hän vetäytyi nyt varustuksiinsa kunnianimensä: miehensä
lapsien äidin nimen taakse ja sieltä teki hän nyt hyökkäyksiään.
Yksinkertaisena kuten kaikki petetyt, naisten kasvattamat miehet ei
hän sentähden koskaan tullut harkinneeksi mikä pyhyys piili siinä,
että nainen oli _hänen_ lapsiensa äiti. Jonkunhan täytyi sitä olla,
eikä hän käsittänyt, miksi hänen lapsensa olisivat merkillisempiä
kuin muiden lapset tai merkillisempiä kuin hän itse.
Joka tapauksessa tyyntyneenä sen johdosta, että hänen lapsensa
todellakin olivat saaneet laillisen äidin, alkoi hän retkeillä hiukan
poissa kotoaan elääkseen maailmassa, minkä hän oli laiminlyönyt
pelätessään jättävänsä lapset ja vaimon yksin kotiin.
Nämä vapautukset eivät olleet rouvan mieleen, ja koska hänen ei
enään tarvinnut välittää tavoistaan ja koska hän muuten oli suora
luonteeltaan, puhui hän suunsa puhtaaksi.
Mies, joka oli tutkinut kaikkia oikeustieteen mutkitteluja, oli
valmis vastaamaan.
-- Luuletko sinä olevan häveliästä tällä tavalla jättää lapsiesi äiti
oman onnen varaan sillä aikaa kuin sinä istut kapakassa.
-- En luullut sinua minua kaipaavan, eukkoseni, vastasi hän
valmistavasti.
-- Kaipaavan? Niin, silloin, kun herra on juomassa suuhunsa
talousrahoja, niin kaivataan talossa yhtä ja toista.
-- Ensiksi minä en juo, sillä minä syön ruokapalasen ja juon
kahvitilkan, toiseksi en juo suuhuni talousrahoja, sillä sinulla on
ne lukon takana. Minulla nimittäin on muunlaisia rahoja, jotka minä
"juon."
Ikävyydeksi eivät naiset rakasta leikillisyyttä ja leikillä ojennettu
ansa heitettiin hänen oman kaulansa ympäri.
-- Vai niin, sinä siis sentään tunnustat juovasi?
-- Minäkö? En, minä käytin sinun sanojasi leikillä.
-- Vai leikillä. Vai niin, sinä lasket leikkiä vaimosi
kustannuksella. Sitä et ennen tehnyt.
-- Halusithan itse tuota jumalaistarustoa. Miksikä ei nyt ole kuin
oli ennen? Jaa!
-- Tietysti sentähden, että ollaan naimisissa.
-- Osaksi siitä syystä, ja osaksi myös sentähden, että humaltuminen
yleensä haihtuu.
-- Vai niin, se oli sinun puoleltasi vain humaltumista.
-- Ei vain minun puoleltani; sinun puoleltasi myöskin, ja kaikkien
muidenkin puolelta. Katsos, se kestää pitemmän tai vähemmän ajan!
-- Vai niin, miesten rakkaus on vain humalaa.
-- Ei, kaikkien nuorten!
-- Mutta se on kuitenkin humalaa?
-- Niin, niin, niin! Mutta voidaanhan sitä sentään olla ystäviä.
-- Mutta silloin ei pidä mennä naimisiin.
-- Ei, niin minäkin ajattelen.
-- Sinä? Sinähän tahdoit, että me menisimme vihille.
-- Niin, sentähden että sinä niin tahdoit öin päivin kolmen vuoden
aikana.
-- Niin, mutta sinä kuitenkin niin tahdoit!
-- Niin, sentähden että sinä tahdoit. Kiitä minua siitä.
-- Pitääkö minun sinua kiittää siitä, että sinä jätät lapsiesi
äidin yksin sinun lapsiesi kanssa sillä aikaa kuin sinä vetelehdit
kapakoissa.
-- Ei sentähden, vaan sentähden, että minä vihitytin sinut itseeni.
-- Mutta minun täytyy kuitenkin olla kiitollinen?
-- Niin, sinun täytyy olla kiitollinen kuten jokaisen kunniallisen
ihmisen, joka saa tahtonsa perille.
-- Niin, kaunista on olla naimisessa tällä tavalla. Niinkuin mikäkin
lutus ilman että sukulaiset välittävät hänestä tuon taivaallista.
-- Mitä sinulla on minun sukulaisteni kanssa tekemistä. Enhän minä
nainut sinun sukulaisiasi.
-- Sentähden, etteivät ne olleet tarpeeksi hienoja, jumala paratkoon.
-- Mutta minun oli tarpeeksi hienoja sinulle. Jos ne olisivat olleet
suutareita, niin sinä et olisi ollut niin kärkäs?
-- Suutareita? Eivätkö ne muka kelpaa? Eivätkö nekin ole ihmisiä, vai?
-- Minun puolestani kyllä, mutta minä luulen, ettet sinä olisi
juossut heidän kintereillään?
-- Juossut kintereillä? Minä en juokse kenenkään ihmisen kintereillä.
-- No, sillä hyvä.
Mutta sillä ei asia ollut hyvä, eikä se siksi koskaan tullut.
Riippuiko asia vihkimisestä tai jostain muusta, Marie-Louisen
mielestä entinen olo oli kuitenkin parempi; silloin oli enemmän
"lihvattua", kuten hän sanoi.
Mutta notario luuli, ettei se ollut juuri vihkimisen syy, sillä hän
oli huomannut siviiliavioliittojenkin olevan täynnä selkkauksia. Ja
kaikkein pahinta oli tämä: käydessään salaa tervehtimässä vanhaa
toveriaan ja Sophieta, huomasi heidän eräänä kauniina päivänä
"tehneen lopun", eivätkä he olleet vihittyjä eivätkä muutakaan. Niin
ettei asia juuri siitä riippunut.