Muutamia vuosia sitten kuoli historiallisten taulujen maalaaja D.
vinttikamarissaan kaukana Norra Badstugukadun varrella. Mies pääsi
kunnialla hautaan ja hänen nimensä näkyi jonkun ajan kuluttua
Illustrerad Tidning'issä ja saatettiin unholaan muutamilla säälivillä
elämäkerrallisilla tiedonannoilla. Jollei hänen nimensä olisi
merkitty Boijen maalarinimikirjaan ja jollei Kaarle XIV ostamalla
erään hänen taistelumaalauksensa olisi sitä ikuistanut linnan
kokoelmien joukkoon, olisi mies ehdottomasti joutunut unohduksiin.
Dahlström nimittäin oli niitä ihmisiä, jotka ottavat tehtäväkseen
suututtaa ihmisiä ja tässä tehtävässään pysyi hän johdonmukaisesti,
mikä ei olisi tuottanut hänelle enempää mieliharmia, jos hänellä
olisi ollut onnea yrityksissään, mutta sitä hänellä tavalla ja
toisella ei ollut, koska hänestä ei koskaan "tullut mitään", kuten
sanotaan.
Ukko oli kuitenkin kunnianarvoisa mies vanhanaikuisine tapoineen.
Kuten mainittiin oli hän asettunut kauvas Badstugukadun varrelle
Surrbrunnikadun toiselle puolelle sekä vuokrannut vinttiasunnon
puutarhamaineen, jota minä hänen poikiensa tuttuna poikana huvikseni
kaivoin ja hoidin. Tämä minun haluni puutarhahoitoon, joka oikeastaan
heräsi minussa omenapuiden syystöiden aikaan, hankki minulle pääsyn
taloon, missä minä pian sain osakseni pieniä tehtäviä, muun muassa
seistä modellina tai väritellä piirroskuvia.
Minä uskallan siis kieltää, että Dahlströmin kykenemättömyys
olisi riippunut modellin halveksumisesta tai modellin puutteesta,
kuten muuan elämäkerrankirjoittaja on väittänyt, ja saman saattaa
kuninkaallisen teatterin puvunhoitaja tehdä, sillä niin koreita
vaatteita kuin me silloin käytimme, en koskaan ennen enkä jälkeenkään
ole kantanut ja ne tuotiin suoraapäätä teatterin puvustosta.
Etteivät muotokuvat onnistuneet, oli minun syyni eikä poikien, sillä
vanhin oli oikea jättiläinen ruumiiltaan sekä "luotu" Kaarle X:ksi,
jota kuningasta D. usein mielellään maalasi. Toinen poika oli pitkä
koikale Pfalz-Zweibrükkiläisine kasvoineen ja hän seisoi usein Kaarle
IX:tenä.
Tämä poika on nyt kuollut, ja "Kaarle X" on farmarina Etelävaltioissa.
Oli ilta kahdeksan päivää ennen joulua. Minä seisoin puettuna
taalaalaispojaksi ja minulla oli kivipainokivi, mikä oli olevinaan
taalaalaiskello. Ukko istui piirrellen, molemmat Kaarlot seisoivat
vierittäen kivipainokuvia silityslaudalla ja katselivat toisinaan
pilkalla minua joko minä väsyisin.
Käsiä kolotti ja valtasuonet sykkivät, mutta minä olin päättänyt
pysyä pystyssä kunnes ukko itse käskisi lopettamaan. Sen hän
kuitenkin tavallisesti unohti. Silloin aukeni ovi, ja huoneeseen
astui pelastajana Markus Larsson, sillä ukko nousi heti tervehtimään
häntä. Larsson nimittäin oli niitä harvoja, jotka joskus kävivät
vanhusta katsomassa ja D. oli häneen ihastunut, sillä hän väitteli
niin hyvin ja hänessä oli paljon D:n tapaista vastustushalua, mikä
teki kiivaat keskustelut mahdollisiksi.
Larsson määräsi heti rommitotit esille, ja keskustelu oli käynnissä.
Larsson puhui aina jyrkällä katkeruudella ihmisistä ja hän koitti
osoittaa kovasydämmisyyttä ja kyynillisyyttä, mitkä ominaisuudet
olivat hänelle vieraita, sillä hän oli pohjaltaan herkkätunteinen
luonne, ja hänen hyvä sydämmensä saattoi hänet usein arveluttavaan
asemaan. Keskustelu kääntyi sattumalta avunantamiseen, ja Larsson
vaati jyrkästi, ettei koskaan saisi ketään auttaa, sillä "se olisi
sallimuksen oikaisemista, joka toi niin hyvän kuin pahankin." Tällöin
syntyi pitkälle punottu ja syvämietteinen väittely, mikä päättyi
sillä, että Larsson kertoi seikkailun, mitenkä hän kerran hankki
eräälle ihmiselle kahden vuoden pakkotyön tahtoessaan pelastaa hänet
kolmikuukautisesta yksinkertaisesta vankeudesta.
Koitan oratio recta'ssa esittää tämän kertomuksen niinkuin sen
silloin käsitin hänen kertoessaan. Juttu oli tosin aijottu
kerrottavaksi vain selitykseksi, mutta kertomuksen kuluessa, minkä
hän erinomaisella väriaistillaan vähitellen muistissaan kertoi
kaikkine yksityiskohtineen, huomasi hän, ettei kertomus itsessään
ollut tarpeeksi mieltäkiinnittävä ja sitä täytyi sentähden värittää,
sillä ei voi olla mahdollista, että hän olisi muistanut, mitä hän
ajatteli kortinpeluun aikana eli millaiselta ilma näytti sen tunnin
ajalla, kun hän kulki Skäggan ohi. Sain kuitenkin kuulla kertomuksen,
mikä samalla oli runoilijan ja maalarin, tosin en ole sitä unohtanut,
mutta minä voin sen paraiten muististani kertoa kuvailemalla
mielessäni kertojan. Kuvaillessaan luontoa liikutti hän kättään
ikäänkuin hän olisi käyttänyt sivellintä, ja minä näin heijastukset
hänen silmissään puhuessaan auringon laskusta. Minä näin marraskuun
tuulen puhaltavan hänen tumman tuuhean tukkansa läpi; näin kuinka
viikset kohosivat mieliharmista seistessään tuomarin edessä, ja
kuinka kummallisen lauha raivo kipenöi hänen silmistään pilkatessaan
itseänsä ja ivatessaan omaa puolustuspuhettansa. Koko mies vaikutti
kuin sinooperi ja asvaltti, hänen elämänväriänsä.
Siinä oli aurinkoa ja ruumiinpaareja, tulenloistetta ja yötä,
ehkä myös hiukan kuiluja ja liekkejä. Hän antoi oliosanoilleen
sivunimityksiä, jotka vaikuttivat kuin punanen sinisen rinnalla.
Määräsanat pimeyden mailta kulkivat käsi kädessä taivaisten
laatusanojen kanssa ja hän hitti suprrlatiivin superlatiiviin
käyttämättä kiroussanoja ja hän sävelsi äänellä: siinä oli värioppia
sovellettuna kieleen.
Hän haaveksi ehkä suuremman osan, mutta se oli kaunista ja sentähden
minä koitan kertoa sen; jollen minä sitä voi, niin -- olen minäkin
haaveksinut.
_Markus Larssonin kertomus_.
Joulukuun alussa niin ja niin monta vuotta sitten en sitä muista.
Santahamina oli kuin laiva meressä ankkurissa. Kaikki yhteys
mantereen välillä oli loppunut, sillä jää ei kestänyt eikä pettänyt,
ja ruokaa oli hankittu kolmen kuukauden ajaksi. Majakkatulet oli
sammutettu, sillä meri oli vielä avoimena, mutta laivaa ei oltu nähty
kolmeen viikkoon.
Oli omituista nähdä, miten hiivatin hyviksi ihmiset tulivat heti
talven tultua. Kaikki pikkukaupungin riidat lakkasivat. Kaikessa
rauhassa pelattiin dominoa olutkullussa, ihmiset lainasivat
toisillensa milloin yhtä milloin toista elämän ylläpitämiseksi, sillä
kukaan ei ollut varma kohtaavasta puutteesta.
Niinpä niin, oli joulukuunilta. Oli jo satanut lunta ja se
oli levittänyt valkean vaippansa yli saarien ja luotojen.
Puhalsi kaksinreivattu märsipurjetuuli ja lämpömittari laski.
Sähkölennätinlangat lauloivat surkeasti tulevasta pakkasesta. Luotsit
istuivat teelökäriensä ääressä uneksien kuivista vaatteista ja
lämpöisistä vuoteista. Mutta sähkölennätinasemalla istuimme viiraa
pelaten, minä, sähkölennätinkomisarius ja jäihin jäänyt Möjan pappi,
joka ei tilaisuuden puutteesta päässyt kotiin. Olen aina vihannut
kortteja, mutta siksi ne minua toisinaan huvittivat.
Me karaisimme itseämme rommitotilla isoista lasimaljoista,
jotka kuuluivat sähkölennätinlaitokselle ja olivat tarkoitetut
paikallispattereita varten. Olin juuri ottanut papilta turneen
seitsemän yhdellä neljää vastaan ja aloin juuri tarkastella ylijäämiä
kortteja. Peli oli päinmäntyä mutta minä tunsin väkeni.
Komisarius oli varovainen laskumies, pappi oli oikea kanalja, joka
puolestaan otti laskelmiinsa minun luonteeni ja tiesi, että minä
halveksin häntä. Pidin siis päätettynä asiana, ettei hänellä ollut
korttia; toisella oli seitsenpeli, eikä itselläni ainoatakaan
korttia, siis täytyi löytyä jotain ylijäämässä korttiläjässä. Silloin
alkoi yht'äkkiä relaiji rämistä... -- -- -- ja sen jälkeen -- useita
kertoja.
"Vaxholman mamselli se siellä vaan tahtoo puhua", sanoi komisarius,
hän ei voinut kieltää itseltään nautintoa saada kaikki toiveeni
yhdestätoista kortista menevän hukkaan. Pärinä jatkui. Minä poimin ja
kääntelin lehtisiä saamatta yhtäkään kuvaa.
Nyt pärinä yhä kävi pahemmaksi. Kone elämöi, sähinöi
huudahdusmerkkejä, ja haukkumasanoja sateli kuin rakeita, kunnes
vihdoin kello rupesi soimaan; silloin nousi komisarius, ja minä
laskeuduin pitkälleni.
Tukholmalaisethan ne siellä soittivat. Sittenkuin oli vaihdettu
herjaussanoja ja luoti oli vedetty esille, ryömi seuraava
kaksikymmenrivinen yksityissähkösanoma, mikä muutamille ihmisille oli
syynä surulliseen tarinaan.
Luotsinvanhin, Santahamina.
Kuunari Jensina lähtenyt Malmöstä. Odotetaan luultavasti
illaksi. Tähystys tarpeen. Ankkuroikaa karikon läheisyyteen.
Hinaajalaivoja sähkötetään.
Flygarsson.
Nyt syntyi kylässä levottomuutta, ja muutamia minuuttia sen jälkeen
näkyi 2 luotsia kiipeevän mäntyyn, jota käytettiin tähystyspaikkana
ja josta saattoi nähdä kuuden peninkulman päähän merelle.
Kello kahdeksan ilmotettiin, että laivalyhty oli näkyvissä etelässä
läntisellä suunnalla. Kutteri pantiin kuntoon ja 6 miestä varustautui
matkalle, joka näytti tulevan mieltäkiinnittäväksi, sillä pimeys oli
läpitunkematon, tulossa oli lumisumu, ja meri oli myrskyisä; kaikki
nämä olivat seikkoja, jotka saivat minut lähtemään mukaan.
Pian oli lumi kannelta lapioitu ja pakkasesta kangistunut isopurje
reivattiin. Sillä aikaa istuin minä kajuutassa, lämmitellen itseäni.
Talituikun heikossa valossa tarkastelin minä kajuutan sisustaa: siinä
oli neljä lammasnahoilla peitettyä laveria, luukulla varustettu
laatikkokirstu, luotsiohjesääntö, virsikirja sekä leivänkuoria viinaa
varten.
Muutamien minuuttien kuluttua huomasin minä kynttiläjalan
liikunnoista, että olimme päässeet haminan ulkopuolelle; minä
kiinnitin kynttiläjalan ja työnsin virsikirjan ja ohjesäännön
laatikkoon.
Nyt alkoi vene jyskytä, niin että leivänpalat hyppelivät
pelästyksestä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä makasin minä
taaksepäin ojennettuna ikäänkuin keinutuolissa. Menin kannelle,
hapuroiden pitkin sen jäistä pintaa kunnes saavuin varppi-aukolle,
mielipaikalleni. Luulin saavani tukea keulaköydestä, mutta paikka oli
jo anastettu. Siinä seisoi Otto Viklund, nuori luotsi ja tuijotti yli
merenpinnan.
Minä puhuttelin häntä ja pysyttelin pystyssä pitäen kiinni hänen
turkkiensa solkitampeista.
"Kenen vahtivuoro on tänä iltana?"
"Minun vuoroni."
"Pelkääkö Otto?"
"Mitä pentelettä; mutta tänä iltana tuntuu niin oudolta!"
Mies oli kelmeä kasvoiltaan ja hän oli kauhean näköinen.
"Mitä on tapahtunut?"
"Jos olette hiljaa, niin saatte kuulla!"
Minä tulin hiukan -- en tiedä kuinka sanoisin -- mutta asema oli
sovelias taikauskolle. Me olimme juuri sivuuttaneet Korsöön ja
suuntasimme ulos Södergrundanin ja Stålbådanin purjehdusmerkkien
väliseen väylään.
Edessä vain tumma seinä, niin paksu, että saattoi ikäänkuin _tuntea_,
kuinka se töytäisi vastaan milloin tahansa, ja seinällä näkyi kaksi
valokohtaa. Toinen oli Grönskärin majakka, tyyni ja liikkumaton;
toinen kuunarin laivalyhty, levottomana kuin virvatuli, liikkuen
milloin ylhäällä, milloin alhaalla. Ja pimeässä sitten kohosi vielä
tummempi esine: meri. Se nousee uhaten päitämme korkeammalle, se käy
meitä vastaan, se juoksee ääneti -- nyt se on täällä.
Nyt salamoi; tumman aallon keskellä on valoisa ympyrä ja minä näen
valossa sen kauhean vihreän värin, mikä seuraavassa silmänräpäyksessä
muuttuu ruumiinvalkeaksi. Me olemme aallon harjalla ja kuohu ryöppyy
ympärillämme, mutta taasen näen minä loistavan ympyrän leimahtavan
ja häipyvän pimeyteen. Minä tempaan luotsin takista niin, että napit
natisevat:
"Näitkö sinä?"
"Näin kyllä, se tulee meidän laivalyhdystämme." Minä käännyin ja valo
laivalyhdystä, jonka olimme hinanneet huippuun, valahti kasvoilleni.
Samassa kuulin läppäileviä lyöntejä, raskaasti ja kumeasti kuin
palomerkit. Nyt tuli luotsin vuoro.
"Kuulitteko?", kuiskasi hän värjöttäen, ja minä näin, miten hänen
hengityksensä huurtui minun hiuksiini.
Vielä läppäys!
Minä tunsin palelevani saappaisiin saakka ja hiukset turkin
kauluksella nousivat pystyyn. En koskaan kurjassa elämässäni ole
tuntenut itseäni niin pieneksi, sillä minä seisoin selittämättömän
ihmeen edessä. Kirkkoa ei ollut kolmen peninkulman päässä. Mitään
kellonmerkkiä ei ole koko ruotsalaisessa saaristossa, kuunarilla
ei voinut olla niin isoa kelloa ja päälle päätteeksi tuli ääni
alhaaltapäin.
"Tämä merkitsee jotakin", sanoi luotsi, "niin, niin, kyllä minä
sen tiedän, ettei kohtaloansa voi kukaan välttää. Tietääkös herra,
että minä tahdoin palkata vahdin täksi illaksi ja tarjosin pojille
kymmenen riikintaaleria, mutta ketään ei haluttanut. Saammepas nähdä!"
"Uskooko Otto taikoihin?"
"Ei pidä sanoa taijaksi, mikä sitä ei ole!"
Annoin keskustelun päättyä, sillä minulla ei ollut mitään lisättävää.
Olimme pian aavalla merellä ja suuntasimme kuunaria kohden, joka
risteili päästäkseen haminaan. Puolen tunnin kuluttua oli se suoraan
edessämme ja me pysyttelimme nyt jälessä tarkastaaksemme, koska se
kääntyisi.
Kun käännös oli tehty, kulki se takaperin, ja kone liikkui tuuleen.
Ratkaiseva hetki oli tullut.
Kutteri kulki täyttä vauhtia ja luisti peräpuolelta eteenpäin
tuulen alla. Samassa tuli hyöky, nosti meidät märsyn tasalle,
yhdellä hyppäyksellä keikahti luotsi mastotouville. Minä loin
katseeni alas kuunariin, ja yleissilmäys, minkä ehdin tehdä,
vaikutti rauhoittavasti. Keitinkojun avonaisella ovella seisova
konstaapeli ravisti koukuissa riippuvaa puurokattilaa; kokki puhdisti
veitsiä; kapteeni katseli paitahiasillaan ulos kojusta ja tervehti
rauhallisesti hyvää iltaansa; kaikki miehet seisoivat valmiina
kääntönuorien ääressä siinä oli pala koti-elämää parin sekunnin
kestävällä lokkikatsanto-alalla -- ja me olimme taas pimeässä.
Menin alas, asetuin laverille ja mietin. Minäkin tulin
taikauskoiseksi.
Sitten otettiin leivänkuoret säiliöstä ja tarjottiin viinaa. Kunnon
luotsit saivat kamiinat punaisiksi hehkumaan, he kietoivat minut
lammasnahkoihin ja pakottivat minut lepäävässä asemassa pelaamaan
likaisilla korteilla piirongin laskulaudalla.
Hauskaa mariaasia pelaten liuvuimme taas satamaan, eikä meitä
vastaanottaneet levottomat vaimot eivätkä valittavat lapset.
Nukuin hyvin huonosti yöni ja minä kuulin, kuinka ikkunaruuduille
naputettiin, huudettiin luotsien nimiä ja meluttiin runhulteilla.
Sillävälin iski tuuli kattopuihin, kahmaloi jättikourillaan tupani
savupiippua ja tunkeutui ihon ja nahan väliin, niin että irtaantuneet
seinäpaperit irtaantuivat vielä enemmän ja muurisaviryöppy rapisten
kolisi alas rappauksen ja seinäpaperien väliä. Katsahtaessani ulos,
vilkutti Korsöön majakka veitikkamaisella silmällään ikäänkuin se
olisi tahtonut jotakin kuiskata -- mutta minä en ollut halukas
kuuntelemaan, vaan ryömin peitteen alle.
Aamulla tavallisella kävelylläni kuljin minä ohi vaiteliaiden
luotsiparvien salaperäisine katsantoineen. Jotain oli tapahtunut.
Kysyin, mutta sain vältteleviä vastauksia. Vihdoin sanottiin, että
Otto oli syössyt kuunarin perikatoon. Silloin korvissani soi ja minä
ajattelin kellonläppäystä.
Keskipäivän aikaan saapui hinaajalaiva maihin tuoden mukanaan
pelastetun laivaväen sekä haaksirikkoutuneen luotsin. Luotsinvanhin
oli laiturilla vastassa.
"Kuinka Herran nimessä sinä olet käyttäytynyt, Otto?"
"En tiedä, en; se oli kohtaloni. Neljätoista vuotta olen minä
johtanut laivoja satamaan ja vielä pahemmassa säässä, mutta nyt piti
onnettomuuden tuleman, ja silloin sitä ei kukaan voinut torjua",
vastasi Otto täydellä mielenmaltilla ja vaipui mykkyyteen.
Silloin ratkesi kuunarin kapteeni kiroustulvaan sadatellen luotsia ja
uhkasi vaatia korvausta viimeiseen killinkiin saakka, vaikka luotsi
sitte saisi lähteä kodistaan, konnuiltaan. Tämä teki voimakkaan ja
ikävän vaikutuksen kaikkiin läsnäoleviin, ja minä tein hiljaisuudessa
itselleni valan auttaakseni luotsia jos vain hipenenkään löytyi
keinoja, kyllä silloin laivurikin saisi osansa, sillä minä tunsin
itsessäni, että luotsi oli syytön ja että oli olemassa sellaisia
vaikutteita, jotka minä valistuneen tuomarin kuullen saattaisin
päivänvaloon.
Seura lähti kaupunkiin, luotsi lähti odottamaan sotaoikeuden käyntiä.
Minä kävin katsomassa pelastustyötä ja tein havaintoja -- tavattoman
surullisia.
Sitte hankin minä itselleni merikartan, luotsiohjesäännön ja Klintin
merikulunopin sekä aloin tutkia. Tutkittuani aamupäivillä paikkaa
ja majakoiden pohjaa, kutsuin minä kokoon ne kuusi miestä, jotka
olivat olleet vahdissa. Kysyin, voisivatko he kertoa jotakin toverin
puolustukseksi.
Eivät he voineet kertoa mitään.
Kompassit oli huomattu olevan juuri äsken tarkastettuja ja oikeita;
sää oli ollut pilvinen vaan ei suinkaan sumuinen; itse pimeys auttoi
majakan pohjien tutkimista eikä virtapaikkaa siellä ollut. Asia oli
siis selvittämätön. Luotsi oli tunnettu suuresta säännöllisyydestään
eikä hänen tapansa ollut juopotella, mutta hän oli ollut hiukan
kummallinen edellisinä päivinä, sillä hänen vaimonsa oli juuri
silloin maannut kipeänä, ja hän oli valvonut öitä.
"Siinä on meillä yksi kohta", ajattelin minä.
"Minkä rangaistuksen luulette hänen saavan?"
"Noin kolme kuukautta!"
"Kuritustyötä?"
"Saa kai vankilaa, kuten tavallista."
"Kautta autuuteni, hän saa vapautensa, niin totta kuin nimeni on
Larsson, nyt minä sen vannon!"
Ukot katselivat minua ihmeissään, minä kiitin tiedonannoista ja menin.
Seuraava sotaoikeuden istunto oli kahdeksan päivän päästä, ja silloin
hän saisi tuomionsa. Kuulustelin häntä yksityisesti ja sain hänet
vihdoin kertomaan kuusi tosiseikkaa, joita minä pidin vapauttavina;
hän piti kuitenkin häpeällisenä syyttää vaimonsa sairautta.
"Ole sinä, poikani, rauhallinen, ja hoida eukkoasi, niin seuraan
sinua kaupunkiin jahka seuraavalla kerralla astut oikeuden eteen, ja
luota sinä vaan minuun!"
Luotsiraukka tekikin niin. Neljä päivää kirjoitin minä hänen
puolustuspuhettansa ja sitten opin minä sen ulkoa. Tämä oli melkein
vaikeinta. Vastapäätä saarta, toisella tähystyspaikalla, oli ranta
aivan merelle avoimena. Merituulen puhaltaessa vyöryivät hyökyaallot
monta syltä sileälle santarannalle, ja juuri sinne minä menin
saadakseni sopivan paikan ajatellulle sotaoikeudenistunnolleni.
Suoraan mereltä näkyi kaksi mastoa viistoon vedettyinä vasten
taivaan rantaa, heti idässä näkyi Svartbådanin kirkko ja kauvempana
Grönskärin majakka.
Tuli pitkä, läpikuultava hyöky, sen pää oli valkoinen, siinä se oli
sotatuomari. Juoksin santapohjalle kun kuohun maininki vetäytyi
takaisin ja heti tuli iso, paksu, vihreä komentyörikapteeni ja pyyhki
jälkeni näkymättömäksi, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se
murtuneena lepäsi jalkojeni juuressa. Minä puhuin tuulta ja aaltoja
vastaan; hietakallio taipui ja laastiin, mutta kohosi jälleen kunnes
tuli seuraava aalto. Päästyäni keskelle puhetta unohdin minä loput
ja jatkoin omin päin, eksyin aineestani ja lopetin epätoivoisesti
rukoillen armoa.
Tämä suututti minua, sillä olinhan minä oikeassa ja minä nautin, kun
santa ruoski kasvojani rangaistukseksi pelkurimaisuudestani.
Ryömien kalliolle, sillä tuuli olisi kaatanut minut, lähdin minä
metsään, söin mädänneitä marjoja ja aloin taas puhua uudelle
kuulijakunnalleni.
Seitsemäs päivä oli käsissä ja meidän täytyi matkustaa.
Sisäiset Vaksholman puoliset selät olivat olleet jäässä, mutta
raikas itäinen tuuli oli ne murtanut auki. Oton, hänen veljensä ja
minun piti lähteä vaivaloiselle matkalle purjehtimalla pienessä
avonaisessa veneessä. Kello 12 päivällä seisoimme matkapuvuissamme
rannalla. Oli kahden asteen pakkanen, sää oli selkeä, ja silloisen
tuulen vallitessa arvelimme me 8 tai 10 tunnin kuluessa ehtivämme
Vaksholmaan, jossa oli määrä yöpyä.
Olin valmistautunut kaikkea varten ja naukattuamme muutamien
luotsien luona matkaryyppyjä, kasvoi rohkeus siinä määrin, etten
kiinnittänyt huomiotani siihen, että vene oli varattu vain kolmea
varten ja kuitenkin oli siihen lastattu silakkanelikko, kahdeksan
tyhjää viinanassakkaa ja pari säkillistä vaatteita niin, että laita
veneeseen ryömittyämme oli vain korttelin verran veden yläpuolella.
Isosta ratkotusta säkkikankaasta tehty isopurje nostettiin, samoin
samallainen etupurje, ja me olimme merellä. Otto istui peräsintä
pitäen, veli hoiti etupurjetta ja minä istuin keskituhdolla
silakkanelikon vieressä.
Mieliala ei lainkaan ollut synkkä. Minä soitin huuliharppua,
jonka olin saanut hollantilaiselta merimieheltä, ja veli lauloi
jankeelauluja. Me polttelimme piippunysiämme yhtä rauhallisesti
kuin olisimme istuneet kotona. Aurinko alkoi jo ruusuiseksi punata
itäisillä luodoilla olevaa lunta tullessamme "Voirasian" kohdalle.
Siellä noukimme kiviä veneeseen. Tämä näytti minusta epäilyttävältä,
mutta miehet syyttivät Kanholmanselkää sekä yltyvää tuulta.
Laskimme vielä maihin Hassel-luodolla, missä samannimiset naukut
tyhjennettiin, sillä nyt piti meidän lähteä avomerelle.
Aurinko meni mailleen, ja läntiselle taivaanrannalle oli kokoontunut
vuorenkaltaisia pilvenmöhkäleitä. Toisinaan ne katkesivat, ja
mustasta seinästä virtasi ikäänkuin tulivuoresta punaista valoa
sellaisella voimalla, että silmää häikäsi ja kaikki jälkeenpäin
näytti vielä mustemmalta. Keulan puolelta alkoivat kuohut
ryöpsähdellä; keskustelu taukosi, piippunysät sammuivat; hyökyaallot
kävivät yhä korkeimmiksi ja veneen liikunto rauhattomammaksi.
Jokainen tuulen nykäys tuntui. Silloin purje tempautui ja tuulen alla
oleva laita oli veden alla ja vesi kohisi yli jalkojen.
"Päästä purjenuora!" huusin minä vasten tahtoani.
"Pelkääkö mies?", kysyi Otto kiristäen nuoraa. Silloin minä vaikenin.
Veneen kylki puristautui nyt niin tiukalle, ettei vettä enään tullut
veneeseen. Sen sijaan syöksähtivät aallot tuulenpuolelta. Eteenpäin
sitä mentiin, niin että vinkui. Silloin tempautui etupurjeen
nuora irti. Silloin vene alkoi tehdä mutkia, purje räpätteli ja
leiskui niin pahanenteisesti, että minä pelkäsin. Koko hanke näytti
äärettömän hävyttömältä, niin naurettavan uhkarohkealta, että
minä aloin nauraa. Istuin kuin meressä. Vettä veneessä, puoleksi
murtuneita hyökyjä selän takana, kuohu tuiskuna nokassa ja tuulen
alla oleva laita korttelin verran veden pinnan alla. Sillä välin
minua palellutti, sillä vesi sinkui yli turkinkauluksen ja imeytyi
alas pitkin selkärankaa, jalat olivat sääriin saakka vedessä.
Pian oli purjenuora laitettu ja me täydessä vauhdissa taas. Otto
oli kiivennyt tuulen puolelle. Kaapunsa yli oli hän vetänyt
valkoisen tikatun röijyn ja se teki yhtä kylmän vaikutuksen kuin
paidanhihatkin. Viimeinen punainen auringon heijastus valahti hänen
tummille kasvoillensa. Joka kerta kun häntä varoitin, vastasi hän
kumealla naurulla ja vaikeni sen jälkeen. Oliko hän juovuksissa?
Sitä en tänäpäivänäkään tiedä. Vai aikoiko hän purjehtia kumoon
epätoivossaan, sillä hän oli epätoivossaan vaikka hän tekeytyi
iloiseksi. Minä aukasin kuitenkin turkkini napit ollakseni
varuillani, otin varovasti veitseni ja leikkasin muiden näkemättä
lapatossujeni nyörit. Sitten pistin minä avatun veitseni turkin
hihaan ja päätin varmasti tarpeen tullessa leikata poikki purjenuoran.
Kuta selemmälle tulimme, sitä suurempaa puhkua sai tuuli, ja
hyökyaallot pitenivät. Kurjuuden kukkaroiksi alkoi minua vielä
palelluttaa, mutta minä en uskaltanut pyytää viinaa, sillä minä
pelkäsin jokaista liikettä. Otto oli kuitenkin kiinnittänyt
purjenuoran ja alkoi mätätä vettä veneestä. Silloin katsahdin minä
tuulen puolelle, yhdellä kohtaa vesi vallan tummeni, ja jälessämme
kiiti pitkin vettä tuulenviuhke, sanoisin sitä hengeksi, sillä se oli
näkymätön vaikka saattoi nähdä sen tummat jäljet.
"Päästä purjenuora, muuten minä leikkaan poikki!" -- ja salaman
tavoin oli veitsi esillä. Samassa silmänräpäyksessä istuin minä jalat
vedessä, tunsin vahvan käden tarttuvan ranteisiini, ja vene kohoutui
taasen. Purjenuora oli vahingoittumaton, ja se oli pelastuksemme.
Silloin sanoi veli hämmentävällä tyyneydellä: "älä purjehdi niin
kiivaasti, Otto", ja sen jälkeen: "ei herran tartte olla peloissaan,
sillä eihän tämä vielä mitään ole."
Tällä tavalla kului vielä puolinen tunti ja ilma pimeni. Mutta
keulapurjeen ja harusköyden välistä näin minä pienen Kanholman
majakan, joka loisti kiinteällä, liikkumattomalla valollaan, mikä
olisi vaikuttanut rauhoittavasti, jolleivat minun hermoni olisi
olleet niin äärettömän kiihoittuneita alituisista nykäyksistä.
Rupesin ajattelemaan kuolemanajatuksia. Silakkanelikon kansi oli
pudonnut, ja minä katselin sen valkoisia haamuja, jotka nukkuivat
niin levollisesti avosilmin. Nekin olivat kuolleet nuoruuden
kukoistuksessaan, hiljaisilla retkillään tummissa liekometsissä
alhaalla, ilkeällä merenpohjalla.
Murtuneessa mielentilassani täytyi minun katsella niitä, sillä minä
en voinut kääntyä ja mitä minä ajattelinkaan, aina vaan näin niiden
punaisten silmien tuijottavan itseeni. Silloin minä käsitin, miksi
isä asetti kahdentoista killinkin lantteja siskon silmiin hänen
kuoltuaan. Minä ajattelin tulitikkulaatikkoani, kiinnittääkseni
ajatuksiani. Minä näin siinä vielä steariinikynttilän jättämän
renkaan jäljen, kynttilän sammutin minä eilen illalla, sillä minä
käytin aina laatikkoa kynttilän sammuttajana. Mieleeni muistui, mitä
juuri silloin olin lukenut tuon kynttilän valossa ennenkuin nukahdin
lämpöiseen vuoteeseeni. Luin käsittämätöntä filosofiaa, jonka pappi
oli minulle lainannut. Koska minä en koskaan taita lehden syrjiä vaan
panen sivuluvut muistiini, muistin minä heti sivun 26, millä kohdalla
minä lopetin. Siinä käsiteltiin Kant'ia. Muuta en ole tämän miehen
kummallisista opeista ymmärtänyt kuin imperatiivin, että täytyy
uskoa. Nyt nytkähytti taas. Päätin uskoa, mutta minun aivoni olivat
niin hämmennyksissä, etten tiennyt, mihin uskoa.
Ottoon ei ollut uskomista, sillä hän oli selvän selvästi hämmentynyt,
eikä häneen ollut luottamista, koska hän hiljakkoin oli saattanut
kuunarin haaksirikkoon. Tosin veli oli luotettavampi, mutta hän
hoiti etupurjeen nuoraa. Niin hoipertelivat aivoni etukeulan ja
perän väliä, kunnes minä lopulta uskon uskoneeni Kanholman majakkaan
malttaen salaa mieltäni siinä toivossa, että me pian pääsisimme
tuulen suojaan maan puolelle.
Aivan oikein. Nykäykset taukosivat ja niiden mukana kuolinajatukset,
ja kun me pian sen jälkeen kuljimme "Valkean tamman" ohi, joka
valkoisen haamun tavoin seisoi kalliollaan, tunsin olevani kuin
kotonani ja haudoin mielessäni kaikessa rauhassa hyvin ansaittua
virkistysjuomaa. Nyökkäsin ystävällisesti päälläni majakalle ja
kiitin hyvästä seurasta, sitten me käännyimme toista valoa kohti,
mikä loisti paljon levottomammin, mutta myöskin lämpöisemmin -- valo
tuli sepän tuvasta, missä me aijoimme viivähtää.
Mikä mielihyvän tunne astuessa maihin ja oikoessani puutunutta
ruumista sellaisen matkan jälkeen!
Pian istuimme tukkivalkean ääressä sepän tuvassa, missä puuhattiin
jouluvalmistuksia puhellen äsken eletyistä tapahtumista kuin
vähäpätöisestä hauskasta asiasta.
Syötyämme ja juotuamme, aloimme me leikkiä. Tanssittiin huuliharpun
säestyksellä; koirat haukkuivat ja hyppivät pitkin lattiaa kuin
hullut; Ottokin oli unohtanut surunsa eikä kukaan kysynyt myöhäisen
matkan syytä. Siellä puhui Ottokin syystä, mikä aiheutti ihmeellisen
kellonläppäyksen. Sen aiheutti nivelratas, jota pitkin etupurjeen
nuora kulkee, se oli irtaantunut toisesta päästä ja se soi sitten
jonkunlaisena äänirautana.
Pian olimme taas veneessä ja aloimme risteillä yli merenlahdelmien
Vaksholmaa kohti. Olin hankkinut itselleni tietoja siitä, ettei
isompia vesistöjä ollut jälellä olevalla matkalla ja minä luotin
sitäpaitsi virkistyneihin sielunvoimiimme.
Ei kuitenkaan kestänyt kauvan, ennenkuin alkoi uusi surkeus,
seitsemän kertaa entistä pahempi ja minä huomasin pian, että
merenlahdelmat voivat olla jotakuinkin isoja, vaikka ne ovat pieniä
-- luotsien mielestä. Me purjehdimme "Silferkannorna'n" editse, ja
meitä uhkasi vaara tulla rikkirunnelluiksi vasten jyrkkää vuorta.
Kuu oli kuitenkin noussut ja se pistäytyi esille repaleisten pilvien
railosta, mikä teki tapauksen vielä hirvittävämmäksi, nyt näimme
surkeuden sen kaikessa kurjuudessa. Hyökyaallot olivat mustia kuin
muste, ja kuunvalo loisti kuin taottu hopea, paikka paikoin. Se
näytti jo ruumisvaunulta! Veli, joka istui keulassa tähystellen,
oli vetänyt ylleen mustan öljytakin, hyökyaallot sitä yhtämittaa
kastelivat, ja valon langetessa takin raskaille, teräville poimuille
näytti mies rautaiselta kuvapatsaalta. Kiljuen tuli tuuli yli
mannerten ja iskeytyi suin päin veneen kimppuun, ja vene puristautui
ja voihki. Tehdessämme käännöksiä maiden kohdalla, kuulimme hetken
lumisten kuusien suhinan tai kaislojen kuiskeen, sitä kuullessani
minä ajattelin: "Herra Jumala, kunhan oltaisiin maissa." Samassa
olimme taas ulompana, ja silloin heräsivät kaikki hyvät päätökset.
"Sinä olet ollut sika, Larsson, mutta jos sinä ehjin nahoin pääset
tältä matkalta, niin tulee sinusta mies", ajattelin minä kauniisti.
En minä muuten merta pelkää, mutta nyt olivat minun hermoni lopen
heikontuneet, koska keinotekoinen mielenlujuuskin alkoi haihtua.
Minä typerryin vähitellen ja vaivuin jonkinlaiseen onnettomaan
horrostilaan. Äkkiä kuului, "pling, plang, kling, kling, klong."
Heräsin ja kuuntelin. Taasen! Kuulin ikäänkuin lasiharmonikan,
pelituosan ja fortepianon soittoa, mutta kaikki oli niin kaunista, ja
minä lämpenin. Soittoa merellä kuutamossa, keskellä selkää!
"Kling, klong", kuului räyskinä kuin raanasahan ääni, ja vene
seisahtui keskelle meren lahtea.
Siinä oli jäätä. Aika mela! Purjeet alas ja airot vesille!
Tahdon vain lisätä, että me sousimme kaksi peninkulmaa vasten
tuulta alituisen pianosäestyksen seuraamana Vaksholmaan saakka.
Ensi peninkulman minä sousin, toisen minä nukuin. Herättyäni
Träthafvetilla, särki päätäni, sillä lakki oli pudonnut. Minä
hourailin ja näin kuutamossa Kristuksen ristinpuulla ryövärien
keskellä kuvastuvan metsää vasten, ja minä olin täysin vakuutettu
näyn todenperäisyydestä, kunnes minulle myöhemmin selitettiin sen
aivan yksinkertaisesti olleen kolmimastoisen laivan, jonka purjeet
oli riisuttu ja joka oli asettunut talviteloille rannalle.
Yöllä nukuimme me Vaksholmassa, ja minä olin terve seuraavana päivänä.
Tultuamme laivalle, minkä piti viedä meidät laivalle, kuletettiin
kahta varasta kannelle ja kytkettiin etukannelle, missä ne joutuivat
yleisön ahneiden katseiden esineeksi.
Tämä seikka saattoi Oton hyvin synkälle tuulelle.
Emme kuitenkaan ehtineet kauvemmaksi kuin Tenön ohi, kun hän iloisena
ja hymyillen tuli luoksemme ja tarjosi meille kahvia etusalongissa.
Hän oli myynyt silakkanelikkonsa (minun silakkanelikkoni) eräälle
matkustajalle... Poika raukka!
* * * * *
Neljännestä vaille kaksitoista seisoimme minä ja Otto Skeppsholman
kansliahuoneen ulkopuolella virkistettyämme mieliämme aamiaisella
"Messingsstången'illa".
Tykkimies, joka piti ulkopuolella vahtia, oli jo ryhtynyt
valmistavaan kuulusteluun ystäväraukkani kanssa, ja minä koitin sitä
turhaan estää.
Joku upseeri oli jo tullut. Me menimme taloon ja istuuduimme
etuhuoneeseen tai oikeastaan esitupaan. Nyt tuli laivuri asiamiehensä
pitkän välikauppias-keikaleen seurassa. He tervehtivät luotsia
todellisella säälillä ja loivat minuun epäileviä silmäyksiä.
Seuraavan hirveän odotuksen aikana supattelivat molemmat
kanteennostajat puhellen luotsin talon myynnistä. Vereni kuohahti,
mutta minä vaikenin.
Asia otettiin esille, ja me astuimme oikeuden istuntohuoneeseen.
Mustan pöydän ympärillä istui kuusi upseeria ja yksi siviilihenkilö.
Istuntoa johti pieni henkilö, jolla oli kolme juovaa kaulassa, yksi
päässä sekä iso miekka vatsalla.
Ovensuussa seisoi vääpeli, joka toimi yleisenä syyttäjänä, mutta
hän ei koskaan astunut ovea edemmäksi enkä kuullut hänen sanaakaan
sanovan. Laivuri ja kaupustelija asettuivat oikealle, luotsi ja minä
asetuimme tietysti vasemmalle puolelle.
Kokous avattiin minuun kohdistetulla ystävällisellä ärjähdyksellä:
"Kukas te olette?"
"Kuulija", vastasin minä.
Edellisen tutkinnon pöytäkirjat luettiin ja tarkastettiin. "Luotsi,
onko sinulla mitään vastaan väitettävää?", kysyi puheenjohtaja.
Luotsi aikoi vastata, silloin hänet keskeytti laivuri ja alkoi lukea
jaarituksensa. Luotsi jatkoi myöskin käskyä totellen puhettansa.
"Vaiti, luotsi, sinun pitää oppia vaikenemaan kun ihmiset puhuvat!"
huusi sotatuomari keskeyttäen nyt vuorostaan puheenjohtajan.
Silloin huusin minä minkä jaksoin: "Minä ilmoittautuisin luotsin
asiamieheksi!"
Laivuri kalpeni, sotatuomari vaikeni, ja oikeudenjäsenet riisuivat
kojeensa ja näyttivät levottomilta, sillä he olivat luulleet
pääsevänsä kotiin niin pian kuin mahdollista. Kuiskailtiin ja minua
silmäiltiin vihaisin katsein, joka sisälsi kaiken sen ylenkatseen,
mikä piilee sanassa "nurkkasihteeri."