Oli kevätpäivä 60-luvun alkupuolella. -- Minä menin torille
kuuntelemaan kaartin soittokuntaa sekä näyttelemään uutta
kevättakkiani.
Soitettiin juuri uvertyyriä Don Juaniin, olin tilannut viiden äyrin
tuolin ihan soittokunnan läheltä tutkiakseni soitinsovellusta, sillä
minä olin soitonharrastaja, s.t.s., olin ylimääräinen kaupungin
huutokauppavirastossa ja annoin opetusta pianon soitossa.
Soitannollista nautintoani häiritsi tahdinpoljenta ihan lähelläni.
Katsahtaessani näin vanhan miehen, varmaankin kuudenkymmenen vanhan,
harmaine, takkuisine kiharoineen sekä rohkeapiirteisine älynilmeisine
kasvoineen. Hän oli puettu punaisenruskeasta kankaasta tehtyyn
pitkään takkiin -- verasta se ei ollut tehty. Mies oli hiukan
kumarassa, mutta jos hän olisi suoristautunut, olisi hän varmaankin
ollut kuuden ja puolen jalan pitkä.
Hänen silmänsä olivat lakkaamatta kiinnitetyt soittajiin; ihmeellinen
tuli tuikki hänen silmistään ja hänen liikkeistään huomasi, että hän
haaveksi johtavansa soittoa.
Kun soitto taukosi, kuului yksinäinen "hyvä!" Ihmiset kääntyivät
ympäri, he katselivat toinen toisiansa ja tirskuivat; lapset, jotka
aina ovat sydämettömiä, nauroivat ääneensä ja osoittivat sormellaan
vanhaa miestä, sillä juuri hän, ollen tarpeeksi lapsi voimatta
hillitä tunteitaan, oli ilmaissut kovaäänisen suosionsa. Sydäntäni
viilsi, kevätaurinko pimeni silmissäni, minä olin vihoissani ihmisten
pahuuden tähden ja kaduin, että olin ottanut uuden takkini antaakseni
yllykettä heidän turhamielisyydellensä. Luonnollisesti heidän
tähtensä olin minä pukeutunut uuteen vaatekappaleeseen. Kaihoisa,
säälivä hymy liiti vanhuksen huulilla. Minä nousin tuoliltani
ja tarjosin sen vanhukselle; hän katseli minua niin kummallisen
läpitunkevasti, kiitti tarjouksestani mutta esitti sensijaan yhteistä
kävelyä.
"Herra on soitannollinen?" sanoi hän.
"Minä rakastan soittoa, mutta en kuulu valittujen joukkoon."
"Tahtooko herra tulla minun luokseni, niin me hiukan soittelemme?
Mitä herra soittaa?"
"Pianoa."
"Huono soittokone, mutta menee hyvin mukiin huilun säestämänä.
Katsokaas herra, minä soitan huilua. Minä olen sitä jo soitellut
viisikymmentä vuotta, sillä nyt minä olen 67 vanha ja nuotteja
minulla on parin tuhannen riikintaalarin arvosta; mutta ehkä me ensin
syömme päivällistä?"
"Minä syön tavallisesti 'Tinanapissa'."
Me kuljimme yhdessä alas Rauhankatua ja söimme yksinkertaisen
päivällisen. Syödessään otti ukko lestyleipiä takataskustaan.
"Nähkääs herra, tämä on niin terveellistä, tämä lestyleipä, minä
syön nykyään aina täällä, sillä täällä sallitaan minun syödä mitä
leipää minä tahdon. Vanhassa ruokapaikassa minulle ensin naurettiin,
sitte kiellettiin minulle mitään tarjoomasta, jos minä edelleenkin
häiritsisin vissien herrojen ruokahalua mauttomalla leivälläni.
Eivätkö ihmiset ole hulluja? Ja sen minä sanon herralle, että jos
meistä ystäviä tulee, minkä minä uskon tapahtuvan, niin älkää koskaan
puhuko minulle väkijuomista eikä tupakasta..."
"Mutta lähtekäämme nyt kotiin, niin herra saa nähdä, mitenkä
vaakamestari L. elelee."
Me suuntasimme tiemme Kauppamieskadulle neljä porrasta ylös vanhaan
taloon.
Siellä oli ukolla kaksi samanlaista hyvin omituisesti kalustettua
huonetta. Huono fortepiano, pari viulua, violonselli ja lopuksi
jotakuinkin mukiinmenevä huilu sekä hylly täynnä likaisia ja
kuluneita nuotteja. Täällä oli dueteista ja trioista aina oktetteihin
ja orkesterisävellyksiin saakka, kaikki huilulle sovitettuja.
Jo ensi yrityksestä -- soitimme duetin pianolle ja huilulle --
huomasin minä ukon elämän traagillisen perustan.
Hän oli syntynyt soitannollisena, harrasti soittoa mutta kaipasi
kaikkein hienointa -- korvaa ja tahti-aistia.
Näyttää todellakin siltä, ikäänkuin Herramme olisi todellakin
huvitteleinnut tekemällä pilaa useista ihmisistä ja sen hyvin
omituisella tavalla. Hän antaa heille palavan halun luoda jotain
kaunista tai ainakin toistamaan, mitä muut ovat luoneet, mutta
kieltää heiltä samalla kyvyn esittää sitä. Korvaukseksi lyö hän
sitävastoin nämä onnettomat sokeudella, niin etteivät he huomaa
köyhyyttänsä, vaan elävät tyytyväisinä pienessä uneksitussa
maailmassaan ja nauravat nauravalle joukolle.
Mutta minä tahdon ensin lyhykäisesti puhua L:n edellisestä elämästä
voidakseni sitte kertoa muutamia piirteitä meidän kolmivuotisesta
soitannollisesta yhdyselämästämme.
L. oli Tukholmassa tunnettu omituisuus, ja koska ei Blanche L:n
eläessä epäröinyt sirotellessaan hänestä muutamia kokkapuheita
romaaniinsa, en minäkään emmi kuvaillessani muutamia piirteitä sekä
mikäli mahdollista selvitellessäni tätä omituista henkilöä ajalta,
jolloin ei vielä ollut päässyt voimaan moderninen tasoitusperiaate,
mikä tahtoo asettaa kaikki ihmiset höyläpenkkiin ja sitte vetää
höylällä vatupassin mukaan niin, että kaikki tulevat samanlaisiksi
kuin pari höylättyä lautaa.
L. alkoi uransa muonakaupassa, mutta osoitti jo siellä niin suuria
taipumuksia soittoon, että ajettiin tiehensä. Puodin isäntä tapasi
hänet kerran istumassa puotipöydän sisäpuolella puhaltaen huiluunsa,
minkä hän äsken oli voidellut hienoimmalla pähkinäöljyllä, kun muuan
palvelustyttö tuli puotiin ja pyysi ostaa puolinaulaa ruukkujuustoa.
L. katsahtaa ilmaan nuottiensa äärestä tarkastellen, josko
ruukkujuusto olisi lähitienoilla. Valitettavasti seisoi se ylimmällä
hyllyllä katon rajassa.
"Ei ole", vastaa hän isäntää huomaamatta.
"Niin, mutta minä näen sen seisovan tuolla ylhäällä", toisti
palvelustyttö.
"Ei myydä", vastaa Lampa ja on juuri aikeessa alkaa skaalan, kun
isäntä astuu esille -- tempaa huilun ja heittää sen jauhotynnöriin.
Tässä on elämän kertomukseen tullut aukko, kunnes tapaamme L:n omana
muonakauppiaana. En tiedä, miten tämä oli käynyt päinsä; luultavasti
perinnön kautta, sillä ei hän palvelemalla ollut siihen päässyt.
Hän oli kuitenkin päässyt niin pitkälle, että saattoi joka ilta
toimeenpanna soittoiltamia kotonaan. Kestitys ei saanut huveta,
arveli hän, sillä mitäs muuta kuin otti vain puodista "niin ei se
maksanut mitään." Niinpä niin, hänen täytyi tehdä vararikko ja
kaikki oli kuin tuuleen puhallettu. Sitte alkoi hän panna toimeen
tanssiaisia, mutta ei sekään luonnistanut sen paremmin ja lopuksi
tulivat onnettomat soittajaiset pörssissä, jolloin tulet sammutettiin
ja kelloja soitettiin L:n esiintyessä huilusolistina.
Tämä koski häneen syvästi, mutta hän unohti tuskan eikä puhunut siitä
asiasta minulle ennenkuin viimeisenä eliniltanaan.
Vaikka hän oli jo ijäkäs, kirjoittautui hän virkamieheksi
vaakatoimistoon ja pääsi pian vakinaiseksi. Siihen aikaan, jolloin
minä häneen tutustuin oli hänellä palkkaa 1,000 rdr, mutta
viransijainen vapautti viranhoitamisesta saaden osakseen sivutulot,
ja nyt kukoisti ukon soitto hänen elämänsä viimeisiin viikkoihin asti.
Kenen tahansa soittokoneen käyttäjän hän tapasikaan, vei hän kotiinsa
pyynnöllä ja pakolla, mieluimmin niin, että heitä oli neljä, silloin
hän aina veti esille erään Aigner nimisen saksalaisen kvartetin,
jossa ukolla oli obligaattihuilun osa.
Häntä seurattiin kotiin osaksi uteliaisuudesta, osaksi säälistä.
Tapahtuipa, että kuuluisatkin soitonharrastajat lyöttäytyivät yhteen
Lampan luona; muistanpa kerran, jolloin muutamat kuninkaallisen
teatterin taiteilijat tekivät hänelle sen kunnian. Silloin oli Lampa
onnellinen, mutta hänen ilonsa ei ollut sekoittumaton, sillä hän sai
koko illan aikana moitteita siitä, että pysyi huonosti tahdissa. Ukko
syytti nuhaansa, sentähden hänellä ei ollut "ambichyä." Kun ilta
läheni, kävi seura levottomaksi, sillä ei nähty märän eikä kuivan
tapaistakaan suuhunpantavaa, ja kun joku nuorempi oli kyllin uskalias
huomauttamaan nälkäisestä vatsasta, selitti ukko olevansa syömättä
iltasilla ja sanoi muuten kutsuneensa ihmisiä luoksensa soittelemaan,
ei syömään eikä ryypiskelemään.
Sen jälkeen katosivat vanhoista useimmat, eikä hänellä ollut
muuta valintaa kuin koota ympärilleen nuoria, joiden seurasta
hän ei ennen juuri ollut nauttinut, koska he arvostelivat hänen
lempisävellyksiään. Pian ympäröi häntä joukko nuoria miehiä, jotka
olivat huvitettuja soitosta, ja koska ukko sai käskeä heitä, eikä
kukaan uskaltanut moittia hänen tahtiansa tai "ambichyänsä", oli
hän heille erittäin suosiollinen ja kutsui heidät usein Picardoon
sahvranileivoksille.
"Ottakaa enemmän leivoksia, pojat", sanoi ukko tavallisesti.
Vanhasta kaartista kesti kauvimmin muuan hyvin omituinen henkilö.
Häntä sanottiin maisteri Nybergiksi, oli virkaatekevä opettaja
alemmassa apologistikoulussa, hän oli ennen ollut ylioppilas sekä
pelannut loppuun 11,000 taaleria -- viulullaan.
Hän oli ukon suosikki, s.t.s. Nybergin piti joka päivä soittaa
duetteja ukon kanssa sekä kuulla toruja joka kerta, kun tahti
katkesi, mikä aina oli L:n vika. Korvaukseksi tästä otti L.
hankkiakseen paikan Nybergille, mikä tapahtui siten, että L. luki
joka aamu suklaata juodessaan Dagbladetin ilmotukset.
Kului aikoja ennenkuin mitään kuului. Maisteri näki nälkää niin että
hän kävi laihaksi kuin naula, mutta hän lohdutti itseään sillä, että
viulu sitä paremmin sai tilaa yhä enemmän laajenneen mustan ponsuurin
alla.
"Herran, joka on suorittanut ylioppilastutkinnon, tulee yrittää
virkamieheksi, sillä ei sitä soitosta eletä, herra. Herra kuolee
vielä, tuhat tulimmaista, halkovajaan kirstulle, muistakaa
halkovajaan ja kirstulle, herra!" Tällä tavalla L. tavallisesti
kehoittavasti puhutteli maisteriraukkaa, joka ei koskaan vastannut
pelätessään kadottavansa lämpöisen huoneen, josta hän sai nauttia
niinä hetkinä, jolloin hän oli L:n luona soittelemassa. En muista
sen miehen virkanneen sanaakaan paitsi eräänä yönä, jolloin yhdessä
palasimme kotiin hänen kertoessaan, mitenkä hän oli kuullut eräissä
soittajaisissa soitettavan Mozartin G-moll synfoniaa.
Vihdoin viimeinkin onnistui L:n eräänä päivänä hankkia sopiva toimi
maisteri raukalle. Sanomailmotuksessa haluttiin henkilöä, joka
kykenisi maalaamaan ruumiskirstun levyjä sekä kyhäämään niihin runoja.
"Mutta enhän minä osaa tehdä -- runoja", väitti Nyberg, joka
mieluummin olisi tahtonut päästä koko työstä.
"Mutta minä osaan, nähkääs herra", vastasi Lampa. "Täällä sisällä on
jotakin", lisäsi hän ja osoitti sormellaan todellakin kunnioitusta
herättävää otsaansa. "Ja sitäpaitsi on meillä apuna virsikirja."
Ja nyt täytyi maisterin L:n johdolla maalata ruumiskirstun levyjä.
Ukko saneli ja Nyberg kirjotti. Levätessä soitettiin duetteja.
Mutta pian väsyi kumpikin -- Lampakin, sillä tämä muistutti hänen
mielestänsä liian elävästi hänen tapahtuvaa lähtöänsä, minkä hän
toivoi niin etäiseksi kuin suinkin. Ennenkuin hän salli maisterin
mennä makasiiniin viimeisen kerran, tahtoi hän sentään pestä kätensä
ja muistutti vielä halkovajasta ja kirstusta.
Täytyi tehdä uusi raha-asiasuunnitelma köyhän Nybergin hyväksi.
Rahoja ei L. hänelle mielellään antanut, sillä osaksi arveli hän sen
tarpeettomaksi, osaksi piti hän työtä terveellisenä.
Hän oli nuoruudessaan sovittanut "polakan" ja oli toimittanut sen
painettavaksi, se oli sovitettu pianolle "mutta soveltui erityisesti
huilulle" kuten kansilehdellä ilmotettiin. Koska ei kukaan ollut sitä
ostanut, sai L. itse levittää säveltäjä-nimeänsä ilmaiseksi. Hänellä
oli vielä tallella kaksikymmentä kappaletta. Näistä sai Nyberg
kymmenen myydäkseen ne alennetuilla hinnoilla tuttavilleen, elääkseen
tuloista kunnes oli hankkinut itselleen paikan, mutta kukaan ei
tahtonut ostaa siitä syystä, ettei Nyberg koskaan tahtonut tarjota
sävellyksiä ostettaviksi, hän oli kyllin soitannollinen, voidakseen
niitä arvostella. Niistä ei siis tullut tuloja, ja Nyberg sai elää
-- Herra ties millä. Laihemmaksi hän ei saattanut tulla, ei myöskään
onnettomammaksi mutta hän ei valittanut koskaan. On luultavaa, että
L. heitti hänelle yhden ja toisen luun laihalta pöydältään.
Kärsivällisyyttä oli hänellä kuin enkelillä ja suuttunut oli hän
minun tähteni vain kerran. Me soitimme Plegelin rioa. L. takeltui, ja
tavalleen uskollisena huusi hän:
"Piru vieköön, kun ei maisteri koskaan voi pysyä tahdissa."
"Eipäs, vaakamestarihan ei pysy tahdissa", oli Nyberg kyllin rohkea
vastaamaan, sen sanottuaan hän nousi, otti viulun ja lähti.
L. hämmästyi sellaisesta hyväntahtoisen Nybergin osoittamasta
rohkeudesta.
"Kummallinen mies, kiivastuu sekin! suuttuu mokomastakin asiasta --
hyväntahtoinen raukka --, mutta ei koskaan opi tahtia. Värväytyisipä
rekryytiksi joksikin aikaa -- hm! hm! menee pilaamaan ilon ärtyisellä
luonteellaan. Saamme ottaa duetin, veliseni."
Ja nyt soitimme me duetin huilulle ja violonsellille. Ukolla oli
nuotteja kaikkia soittokoneita varten.
Kolmeen päivään ei Nybergiä näkynyt. L. kävi levottomaksi, mutta hän
ei tietänyt, missä maisteri asui tai asuiko hän missään, sillä siitä
ei Nyberg koskaan puhunut. Neljäntenä päivänä tuli Nyberg takasin
yhtä lauhkeana kuin ennenkin. Ruoatta saattoi hän elää vaan ei
soitotta.
Tutustuttuani lähemmin L:n kanssa, saavutin minä hänen erityisen
luottamuksensa ja minä kävin hänelle välttämättömäksi. Minä olin
Tukholman taitavin pianonsoittaja, väitti ukko, ja syy oli siinä,
etten minä koskaan niskotellut, vaan seurasin hänen huiluansa niin
huonosti kuin hän soittaa kihnuttikin.
Jokapäiväisen seurustelun kautta sain minä tilaisuuden huomaamaan
hänessä useita omituisuuksia. Hänestä oli hyvin vastenmielistä
kuolla ja pidentääkseen elämäänsä söi hän lopulta raakaa lihaa
ja lestyleipää, jota tehdessään hän syventyi tutkimaan vanhoja
lääkärikirjoja. Öisin seisoi hän halkokellarissa sahaten puita
lämmetäkseen ja voidakseen sitä paremmin maata. Päivin teki hän
pitkiä kävelymatkoja ja oli 67 vuoden ijässään täysissä voimissaan.
Kaikessa tässä terveyden säilymisen huolehtimisessa piili kuitenkin
jotakin, mikä minulle pian selvisi. Ukko oli naimahaluinen, ei
halusta päästä avioliittoon, vaan rikkaan avion toivosta, minkä
kautta hän saisi tilaisuuden oikein perinpohjin harrastaa soittoa.
Jos minä vaan olen hyvissä ruoissa ja juomissa, niin minä kyllä saan
niitä, jotka soittelevat. Sitäpaitsi oli hän monta vuotta uneksinut
kalliista "Böhm-huilusta." Jos minä vaan saan rikkaan vaimon, niin
minä kyllä saan huilun, ja jos minä vaan saan sellaisen huilun, niin
saattepa, tuhat tulimaista, kuulla, että Lampalla on "ambichyä." Ja
ukko läksi todellakin kosimaan. Rukkaset sai hän niin oikealta kuin
vasemmalta, vaan ei antanut mielen masentua.
Niinpä hän kerran oli saanut vihiä vanhasta, naimattomasta naisesta,
rikkaasta ja soittoa rakastavasta immestä. Hän ei tietänyt, oliko
naisella vanhempia, mutta siitä hän välitti viisi. Hänellä oli
kuitenkin aavistus siitä, että naisen isä eläisi hyvin korkeassa
ijässä. Niinpä niin, L. pukeutuu mustaan pukuun ja valkoiseen
kaulahuiviin, lähettää maisterin ostamaan kukkavihon, käärii
polakkansa ja sitoo sen ympärille punaisen silkkinauhan kuitenkin
niin, että säveltäjän nimi selvästi näkyi, tilaa ajurin ja ajaa
vanhan mamselin asuntoon. Hän ei kuitenkaan pääse eteistä pitemmälle,
missä tuleva aviopuoliso ottaa hänet hyvin kylmästi vastaan. Hän
alkaa polakallaan. Mamselli hämmästyy. Sitte esittää hän kukkavihon
ja kosintansa, mutta sen seurauksena on hermostava kohtaus, nainen
kuitenkin säilyttää sen aikana malttinsa ja avaten oven työntää
ulos ijäkkään kosijan ja heittää hänen jälkeensä kukat ja polakan.
Kauheasta sanatulvasta ei ukko voinut käsittää muuta kuin että immen
isä oli kuollut saman päivän aamuna.
"Hemmetin huono onni, että ukon juuri piti kuolla, kun minä tulin
kosimaan. Huono onni oli sekin, että minun piti tulla kosimaan juuri
kun ukko oli kuollut."
Sen koommin ei L. koskaan enään kosinut. Hänen elämänsä loppu läheni
ja olivat kyllin voimakkaita vakuuttamaan sitä hänelle itselleen,
vaikkei hän koskaan luullut kuolevansa, ennenkuin vasta sata vuottaan
lähetessään.
Hän kävi luonteeltaan ärtyisäksi ja kaikki jättivät hänet, nuoretkin.
Vain Nyberg ja minä kestimme loppuun asti.
Eräänä iltana soittelimme yhdessä kvartetteja. L. oli keksinyt
nuoren notarion, joka soitti alttiviulua. Ukko oli sinä iltana tuiki
mahdoton -- ei tahtia, ei ääntä huilussa lainkaan; soitto katkesi
tavantakaa.
Notario, joka tavallisesti soitteli mukana Hazerin kvartetissa,
kiivastui ja syyti vihaisia sanoja L:lle koko illan kuluessa. Vihdoin
huudahti hän mitä ylimielisimmällä äänellä:
"Kuulkaas nyt, vaakamestari! pistäkää te pillinne pussiin ja sulkekaa
sen suu tarkasti! Ei herran olisi koskaan pitänyt huulillaan
kosketella huilua, sillä herralla ei ole korvaa eikä käsitystä
tahdista!"
L. jäi puhumattomaksi. Vielä ei kellään ollut sydäntä sanoa hänelle
totuutta, ja nyt se tuli hänen ylitsensä kuin ukkosenisku. Koko
kulunut elämänsä oli kuin pilvi hänen takanansa, ja nyt käsitti
hän äkkiä kaikki ne salakavalat naurut, joita hän ei ennen ollut
huomannut.
Nyberg, jalo sielu, joka aina oli luottanut L:ään, ja näki hänet nyt
murtuneena ja nöyryytettynä, kuohahti sisäistä sisuaan harmista ja
syöksähti tuoliltaan tavallisella vilkkaudellaan syytääkseen notarion
niskaan kovia sanoja. Huulet vapisivat ja silmät olivat kosteat.
Sanat tunkeilivat sekavina ja hän sai singautetuksi vain:
"Häpeä, lurjus!"
Notario otti hattunsa ja meni, laskien vielä haukkumasanoja L:stä ja
hänen soitostaan.
"Maisteri on levollinen. Se sopii ajattelijalle", sanoi L.
Nybergille, kun tämä aikoi sanoa muutamia jäähyväissanoja poistuvalle.
"Tahdotteko mennä kävelemään, pojat?" jatkoi hän. Ja kun minä ehdotin
trion, ravisti hän vain päätään ja laski käsistään huilun.
Tultuamme kadulle kuljimme aivan ääneti toistemme rinnalla, kunnes
L. ensimmäisenä puhkesi puhumaan ja suureksi ihmeeksemme kysyi,
tahtoisimmeko polttaa sikaarin. Me kiitimme ja ukko meni itse
sikaaripuotiin ja osti kaksi sikaaria.
Ulkona odottaessamme, mutisi Nyberg itseksensä: "L. raukka, ei hän
elä kauvan."
Tiellä ei lausuttu montaa sanaa, soitosta ei ollenkaan.
Seuraavalla iltapäivällä kävin minä L:n luona ja tapasin hänet
vuoteen omana ja sairaana. Hän oli ollut jalkeilla koko puolen yön ja
oli liisteröinyt vanhoja nuotteja, jotka hän aikoi sidottaa naimisiin
mentyään. Työstään väsyneenä oli hän pannut maata aamun puolella
ja oli herännyt hyvin myöhään kykenemättä nousta sängystään. Hänen
kasvonsa olivat koko lailla muuttuneet ja hänen äänensä oli raukea.
Sängyn vieressä oli leikkelylauta, sillä hakattua raakaa lihaa ja
vesipullo.
"Teit kiltisti, kun tulit, niin että saan sanoa hyvästi -- pian tästä
lähdetään!" tervehti minua ukko.
Minä koitin vakuuttaa hänelle, ettei se ollut niin vaarallista, mutta
hän ei ottanut puhettani kuuleviin korviinsakaan.
"Tahdotko sytyttää tulen kakluuniin? Ilma täällä alkaa käydä
vilposeksi", keskeytti hän minut, ja minä ymmärsin, miten asian laita
oli.
"Jos sinä tarvitset 'tuohta', niin ota nuottikaapista. Kyllä se
riittää", jatkoi hän.
Minä en vastannut, vaan leikkasin puutikkuja ja pian loimusi aimo
pesävalkea.
"Avaa nyt kaapin kansi -- kolmas laatikko vasemmalla ylhäältä -- tuo
se tänne?"
Ja nyt selaili hän paperi- ja kirjetukkua, jotka hän pyysi minun
heittämään tuleen. Lopulta oli jälellä vain kääre. Hän tuijotti
siihen, asetti sen päänalusimen alle. Hetken kuluttua näkyi hän
muuttaneen mieltä, otti sen saman taas esille ja jätti sen minulle
tuleen heitettäväksi. Paperi paloi ensin niin että minä sauhun
lävitse saatoin nähdä palan ennen ruusunpunaisena loistavasta
länninkistä. Hetken kuluttua oli se musta kuin muukin tuhka.
"Kuules Kustaa", alkoi hän taas hetken vaitioltuaan, "uskotko sinä
elämään tämän jälkeen?"
"Kyllä minä uskon, setä!"
"Niin minäkin uskon! Voin siis uskoa eläväni uudestaan uuteen
elämään, parempaan kuin mitä tämä on, mikä on ollut minulle vain
erehdys... Miksi minä synnyin? Synnyinkö minä vaan ihmisten
pilkkakirveeksi? Minä tiedän, että minulle on naurettu, minä tiedän
sen; mutta minä elin kuitenkin, sillä minä uskoin kutsumukseeni. Nyt
en minä enää usko. Sentähden on kaikki lopussa... Mutta kuka antoi
minulle tämän uskon. Meidän Herramme ehkä? Siis oli hänellä siinä
jokin tarkoitus? -- Anna minulle huiluni. -- -- Heitä se tuleen!"
En voinut mitään vastata, mutta minä viivyttelin kuitenkin.
"Tuleen se roisto!" huusi ukko, ja nyt kohosi hän molemmille
käsivarsilleen nähdäkseen miten puksipuu räiskyi.
"Kuules kuinka se viheltää? Nyt se osaa soittaa. Katso vaan, kuinka
läpät sulavat pitkin koko skaalaa ylöspäin... Kas, siinä on läppä C.
Kuules, kuinka se piipittää? Minä luulen, että se itkee! Niin, itke
sinä! Ei kukaan sinulle naura vaikka väärinkin menisi."
Ukko vaipui vuoteelleen ja itki.
Silläaikaa oli Nyberg tullut huoneeseen ja seisahtunut ovelle. Hän
käsitti heti, mistä oli kysymys, sentähden hän ei välittänyt kysyä
voinnista.
Huomatessaan hänet, ojensi L. hänelle kätensä. Nyberg näytti
epätoivoisen surulliselta ja vaikeni. Sitte istautui hän tulen ääreen.
"Eikö viulu ole mukana?", kysyi L.
Nyberg meni noutamaan vanhan ystävänsä.
"Soitelkaa minulle, herra Nyberg!"
Ja Nyberg viritti virittämistään, vihdoin pääsi hän vauhtiin. Hän
soitti ilman nuotteja, mutta tuijotti lakkaamatta pesään romahtavia
kekäleitä. Hän näki varmaankin kummallisia näkyjä, sillä niin en
minä koskaan kuullut hänen soittavan. Siinä vieri silmien eteen
koko hänen entinen elämänsä. Ensin virtasi esille adagio hiljaa ja
rauhallisesti kuin lapsuuden päivät. Valkeita olentoja astui esiin,
sillä äänet saivat muotoja ja niiden joukossa oli nainen, lempeä ja
pyhä kuin äidin muisto. Nopeus kasvoi ja pyörivä valssi hyppeli yli
kielien niin, että viulu ikäänkuin viserteli. Siinä oli nuorukaisen
into ja heräävien intohimojen myrsky. Jousi väsyi hyppelyssä ja
viimeisessä kierteessä teki hän rohkean ylikäänteen. Silloin alkoi
hellittämätön allegro agitato mitä repivimmässä ääntenvaihteluissa.
-- Pettyneet toiveet, murtunut usko, kaikki suru ja kurjuus,
mikä voi asustaa ihmissydämmessä, ei enää saanut tilaa ahtaassa
kuusilaatikossa. Siellä olivat surut levänneet monta pitkää vuotta
kuin ruumiskirstussa. Nyt nousivat kuolleista kuolleet muistot. Tenho
oli poissa. Nyt sai onneton vihdoinkin esille sen, mitä hän niin
kauan turhaan oli etsinyt. Hän sai purkaa liiaksi täyden sydämmensä,
vaan ei rikkirepivissä huokauksissa ja katkenneissa huudoissa, joita
ei kukaan ymmärtänyt, vaan täysin äänin ja puhtoisin sopusoinnuin.
Jokainen surun toukka, joka oli syönyt hänen rintaansa, ryömi esille
muuttuen ihanaksi perhoseksi. Pimeys muuttui kevätauringoksi ja
huokaukset linnunviserryksiksi. Siinä ei ollut nuorukaisen hillitöntä
epätoivoa, vaan miehekästä surua. Itse oli hän ihastuksissaan ja
ihmeissään soitostaan, sillä sellaista ei hän koskaan ennen ollut
kuullut ja kun hän vaikeni ja antoi viulun vaipua polvelle, heräsi L.
"Tulkaa tänne, pojat", kuiskasi vanhus ja tarttui käsiimme; "hyvää
yötä teille ja kiitos tästä päivästä; te ette ole koskaan nauraneet
minulle. Jättäkää vaan kirottu soitto!"
Nyberg laskeutui lattialle vuoteen viereen ja piti ukon kättä
kädessään. Hän katseli häntä niin surullisesti. Ukko olikin koko maan
päällä ainoa ihminen, joka oli häntä suosinut.
Minä menin sängyn luo. Hetken kuluttua oli L. kuollut, ja Nyberg
nukkui.
Hän näytti niin onnelliselta, että minua säälitti herättää häntä.
Herättyään ja huomattuaan L:n kuolleeksi, lankesi hän polvilleen ja
suuteli ukon kättä sanaa sanomatta, kyyneltä pudottamatta.
Jätettyämme avaimet siivoojattarelle, menimme me. Minä pyysin
Nybergin illallisille _Rauhaan_. Istuttuamme jonkun ajan pöydän
ääressä, tuli muuan herra huoneeseen ja näytti hyvin tyytyväiseltä.
"Uutisia, L. on mennyt Manan majoille."
"Mitä herra sanoo?"
"Niin, tuo hupsu soitonharrastaja on kuolla kellähtänyt tänä iltana."
"Älä hiivatissa! No niin, eihän se ollut liian aikaista! Saita
kanalja koko mies eikä tainnut jättää jälkeensä juuri mitään."
"Jäi tosin vain kalusto ja sen osti hän 50 vuotta sitten
huutokaupasta, mutta eikö herra luule löytyvän vanhan romun ostajia?"
"Enkä luule!"
"Löytyypä kylläkin; viime aikoina maikaili ukkoa kaksi kummaa
olentoa, mutta ukko ei tainnut tehdä mitään testamenttia, niin että
he ovat soitelleet kerrassaan huonoa viulua."
"Muistelenpa herrankin saaneen lupauksia?"
"Kyllä niin, vaan niitä minä en koskaan uskonut ja sentähden heitin
minä koko turkasen soittelun ukon kanssa."
Sen illan jälkeen en minä koskaan enää nähnyt Nybergiä, en edes L:n
hautajaisissa.
Mutta eräältä hänen sukulaiseltaan olen minä sittemmin saanut kuulla
hänen hyvin romanttisen kärsimyksensä ja kuolemansa, mikä todistaa
kuinka uskollisena kuolemaansa saakka hän pysyi ensimmäiselle
rakkaudelleen, soitolle.
Oli uudenvuodenaatto, pari vuotta L:n kuoleman jälkeen, jolloin
Nyberg elätettyään itseänsä tällä ajalla viransijaisena
apologistikoulussa, vihdoin väsyi työhön, joka lukuunottamatta
aamurukouksien aikana soitetuita virsiä, riisti häneltä kaiken
tilaisuuden soitannollisiin harrastuksiin, hän erosi koulusta ja
alkoi taas soittaa viulua.
Tämä ei tuottanut hänelle leipää ja pian täytyi Nybergin ensi kerran
eläissään luopua viulustaan korvatakseen siten osan vuokramaksua.
Ennen hän aina oli saanut tyyssijan L:n luona, jonka huostaan hän
kätki aarteensa. Nyt oli maisteriraukan ilo lopussa. Mille hän nyt
eläisi. Luonnollisesti ei millekään ja silloin arveli maisteri
paremmaksi, että hänen olemassaolonsa lakkaisi. Oli siis jälellä
vain kuolema. Hän vaelsi Djurgårdeniin, jossa hän kuitenkin luuli
voivansa saada olla yksin. Oli kirkas kuutamoilta ja niin kylmä
ilma, että itse kuu näkyi kelmenevän. Puita peitti huurrekristallit,
jotka taittoivat kirkkaan kuuvalon, niin että ilma näytti olevan
täynnä äärettömän monta pientä valohöytälettä, jotka hyppivät oksalta
oksalle. Tähdet sinkoilivat salamoita. Maa kipenöi. Koko luonto
levitti valoa, mutta lämmötöntä valoa.
Hän istahti ison jalavan alle kinokseen, mutta istuttuaan hetken,
tuntui hänestä kylmältä ja hänen täytyi lähteä kävelemään
lämmetäkseen. Hänen mielensä oli liian synkkä voidakseen nauttia
satutenhoisesta maisemasta. Äkkiä hän pysähtyi.
Joku oli kepillä piirrellyt kummallisia merkkejä lumeen. Nyberg
ajatteli ja koetti muistella. Hän oli nähnyt nämä kuviot ennen.
Hän ei muistanut missä, mutta hänen sydämmensä lämpeni. Hän tunsi
hämärien kuvittelujen nousevan ja yhä varmistuvan. Hän eli aikaisen
lapsuutensa aikoja. Oli joulu-aamu Klaaran kirkossa. Lapset lauloivat
urkulehteriltä ja hän luuli urkujen laulavan. Monet tuikut paloivat
ensin niin kirkkaasti, mutta sitten ne alkoivat savuttaa, sillä hän
oli ennen pelolla nähnyt isojen suippojen ikkunoiden seisovan tummina
kuin aaveet. Nyt alkoi päivä valjeta ja ne kävivät tummansinisiksi,
mutta alttarin yläpuolella oleva ikkuna muuttui vaaleansiniseksi
ja silloin näki hän kultaisen silmän ja tässä silmässä on juuri
eräs kummallinen merkki -- -- --; ja silmä tarkasti häntä niin
terävästi, sen hän muisti, mutta mitä korkeammalle aurinko nousi,
sitä pienemmäksi sen katse kävi. Pian loisti ikkuna kullassa ja
purppurassa, ja laulettiin jouluvirsi: "päivän iloa yö pakenee" ja
hän lähti kotiin katsomaan joululahjojaan, joita ei hän ollut nähnyt
sitten eilisen ja niin unohti hän silmän kummallisine merkkineen.
Tosin hän sen jälkeen oli oppinut tietämään, mitä ne merkitsivät,
mutta hän ei koskaan käsittänyt niitä niin syvästi kuin nyt.
Nyberg oli tullut ihan Tunturituvan edustalle ja kulki eteenpäin
maahan tuijottaen.
Silloin kuuli Nyberg virrenveisuuta päänsä päältä. Hän katsoi ylös ja
näki Tunturituvan mäellä valossa välkkyvän. Oi, kuinka se valo näytti
lämpöiseltä! Ja hän kulki ylös mäkeä esitupaan ja siinä hän istuutui
ja unohti että oli kylmä. Laulu tuuti hänet suloisiin unelmiin ja
pian vaipui hän uneen nälästä ja kylmästä raukeana.
Pieni hengellinen seura piti tavallisesti jumalanpalvelusta
Tunturituvassa ja kun kokoontuneet nyt olivat lopettaneet vanhan
vuoden rukouksilla ja ylistyslauluilla ja astuivat ulos, näkivät
he puoleksi paleltuneen miehen, joka istui kädet kokoonsuljettuina
rinnan yli. He ylistivät Jumalaa, joka oli lähettänyt heille
kanssaveljen, jolleka he saattoivat uhrata rakkautensa ja he ottivat
hänet huoneeseen ja hoitivat häntä.
Kahdeksan päivää eli Nyberg tämän uudenvuodenyön jälkeen. Silloin
kuoli hän lämpöiseen sänkyyn rukoilevien sisarien ja veljien
Kristuksessa ympäröimänä. Tuliko hän "käännetyksi" ennenkuin kuoli,
sitä en tiedä, mutta kyllä hän oli onnellinen saadessaan kuolla
kiitollisena ihmisille, jotka hänen sitä ansaitsemattaan hoitivat
häntä, ylväänä tietäessään, että vaakamestari sittenkin oli väärässä
ennustaessaan hänen vetävän viimeiset hengenvetonsa halkovajassa.