Hovimarsalkitar on noussut tilapäisesti yksinäiseltä aviovuoteeltaan
ja pukeutunut aamunuttuunsa. Hän avaa parvekkeelle linnapuutarhaan
vievän oven ja antaa heinäkuun aamun lämpöisen ilman virrata
makuuhuoneeseen. Hänen parvekettansa, joka sijaitsee vanhan vallin
katolla, ympäröi santakivisten toskaanalaisten patsaiden rintama,
joille on asetettu ihanasta Urbinomajolika'sta tehtyihin ruukkuihin
istutettuja ruusu- ja granaattipuita, ja näiden vihreiden puitten
lomitse näkee hän Norrström'illä purjehtivat laivat, kauvempana
Skeppsholman ja etäällä Valdemarsaarien tammien pyöreät ääriviivat.
Aivan hänen allansa on linnapuutarha, jonnekka johtavat portaat
yli kolmen penkereen, siellä on myöskin kuvapatsasrintama, mutta
kuvapatsaat ovat lyijystä, öljyllä maalatut.
Kamaripiika asettaa sinne kullatulla nahalla päällystetyn nojatuolin
sekä sijottaa karhuntaljan vielä kasteesta kostealle kivilattialle.
Haltiatar käy muutaman kierroksen lattialla, mutta asettuu pian
väsyneenä tuolille. Hän ottaa esille käsikuvastimensa, joka riippuu
vyöstä, sekä tarkastelee kasvojaan. Kolmekymmentäkaksi vuotta,
kuusi vuotta kestänyt lapseton avioliitto sekä kolmen kuukauden ero
sodassa taistelevasta miehestä ovat vaalentaneet vielä kiinteät ja
täyteläiset posket, joilla näkyy pieniä juomuisia jälkiä päänalaisen
poimuista. Taaksepäin silitetty musta tukka, jota enimmäkseen peittää
helmillä tikattu valkoinen silkkihuntu, on vielä osittain vanukkeinen
ikäänkuin raskaat unet olisivat saaneet otsan hielle. Isot, vahvasti
kuvukkaat, ruskeat silmät, joihin heijastuu taivaan sini sekotettuna
majolika-vaasien ja linnanikkunoiden pienoiskuvilla, eivät puhu
muusta kuin väsymyksestä. Syvästi alaspäin leikelty leninki jättää
korkeasti kaareilevan rinnan sekä laskeutuvan poven puolialastomaksi
niin, että flandrilaisesta pitsistä tehdyt rintalaput vain niukasti
suojelevat ilmavedolta. Kankea, purppuranvärinen atlashame nousee
pystyyn eteenpäin niin, että portailla seisoja saattaa nähdä pitkät,
kirjavilla kaistoilla varustetut, tikatut silkkisukat, ja pieni,
korkeasti kaareva jalka on hautaantunut karhuntaljaan ikäänkuin
niittämättömään ruohikkoon.
Hän haukotteli vasten omien kasvojensa kuvaa, niin että lämmin
hengitys peitti peililasin ikäänkuin harsolla, jonka taakse hänen
kasvonsa hetkeksi katosivat taas vähitellen ilmestyäkseen kostean
harson kutistuttua ja kadottua. Tämä huvitti häntä hetken. Sen
jälkeen otti hän saksensa, jotka riippuivat vyössä peilin vieressä
sekä alkoi puhdistella kynsiänsä.
Silloin narskahti puutarhan santa ja suihkukaivon vierestä nousi
pitkän miehen hahmo, joka oli maannut suullaan tarkastellen
karppikaloja. Hänen toinen ruumiinosansa oli puettu papukaijan
vihreään väriin, toinen osa tulipunaiseen; päässä oli hänellä
vanhanaikuinen narrinkaapu, vaikka hän sillä hetkellä oli pistänyt
kulkuset poimuihin, niin etteivät ne kilisseet hänen liikkuessaan.
Hänen kasvonsa olivat vakavat eivätkä sopineet hänen puvulleen,
piirteet, joita hiukan peitti isot viikset sekä terävä suippoparta,
muistuttivat saksalaisen ylioppilaan kasvonpiirteitä ja koko hänen
olennossaan oli jotakin oppineen ilmettä tarkastellessaan ympäröivää
maailmaa.
Tultuaan keskelle parvekkeelle vieviä portaita, seisahtui hän
äkkiä ikäänkuin taulun lumoamana. Upea nainen loistavassa puvussa,
valkoinen sukka ja musta karhuntalja, avonaiset ovet, jotka johtivat
makuuhuoneeseen, missä sievä kamaripiika seisoi sängyn edessä
levitellen, ravistellen sekä kokoonpannen lakanoita, kaikki tämä
näkyi tekevän narriin odottamattoman melkein loukkaavan vaikutuksen.
Marsalkitar vavahti huomattuaan narrin, ja kun tämä aikoi heittäytyä
polvilleen, saivat hänen kasvonsa niin epätoivoisen ja hurjan
ilmeen, että narri paikalla pysähtyi, pyyhki lakin päästään ja teki
naurettavan kumarruksen.
"Siitä on neljätoista päivää sitten kuin sinut viimeiseksi näin,
Menelaus", sanoi marsalkitar niin iloisella äänellä kuin hänelle oli
mahdollista.
"Niin", vastasi narri ja hypähti varustukselle raappien päätään
tohveliin puetulla jalallaan. -- "Ja mitä te näette peilissä?"
"Minä olen epätoivoisesti huolissani, ja minä näen peilissä
pitkäkasvoisen miehen punaisine partoineen ja mielettömine silmineen,
hän seisoo isossa ruutusalissa, ikkunaverhon takana, tarkastelee
meitä; mutta hän nauroi raapiessasi päätäsi, niin ettei vielä
ole mitään vahinkoa tapahtunut, mutta minulla on sinulle paljon
puhuttavaa."
"Niin minullakin", sanoi narri, "minä olen epätoivoon saakka
huolissani, menkäämme teidän kammioonne."
"Mahdotonta! Punainen epäilee meitä. Tule jälleen myöhemmin päivällä!"
"Mahdotonta! Minun täytyy ilveillä kulkueessa iltapäivällä."
"Sitte täytyy meidän nyt tässä puhua. Mutta osota, että sinä osaat
ilveillä kuten ilveilijän tulee."
"Sitä en voi! Sitä en voi! En tänään! En! Kristuksen piinan ja
kuoleman tähden, keksikää jotain muuta!"
"Mitä minä keksisin? -- Hän aavistaa pahaa! Nyt hiipi hän
akkunaverhojen taakse. -- Odota, nyt minä sen keksin. Minä luen
sinulle! -- Anna! Anna!"
Kamaripiika tuli parvekkeelle.
"Mitä teidän armonne käskee?"
"Anna minulle sininen kirja, joka on yöpöydällä; ei, se on
vaatekaapin alla."
Piika tuli takaisin tuoden neljännesarkin kokoisen kirjan sinisine
karduanssikansineen.
"Mene ja sulje ovi", sanoi marsalkitar. -- "Nyt sinä narri sekä
punainen mies saatte iloisen hetken, sillä minä luen Boccaccio'n
Decamerone'a".
"Hyvä. Mutta mistä hänen ylhäisyytensä ikkunan ääressä tietää, mitä
te luette?" väitti siihen narri.
"Hän huomaa sen kansista, hän on lainannut minulle kirjan! Ajatteles!
Hän tahtoo valmistella sieluani kunnes se on hengenheimolainen hänen
oman sielunsa kanssa!"
"Jalo herra; me tunnemme hänet. Mutta teidän täytyy nyt puhua kuin
kirjasta, sillä mielisairailla on tarkat silmät ja terävä järki.
Viimeinen väitökseni kuulostaa kummalliselta, mutta niin on asian
laita!"
"Ole levollinen, Menelaus, minä tunnen hänet liian hyvin. Ja kun minä
kirjassa pääsen jollekin surulliselle kohdalle, täytyy sinun olla
ilosta ja ihastuksesta kuin hullu!"
"Luottakaa minuun, rouva!"
"Sitte minä alan!"
Marsalkitar nosti kirjan ylös, etsi hetken lehdistä, sen jälkeen
alkoi hän puhua yksitoikkoisella, hillityllä äänellä kuin se, joka
lukee sisältä.
"Luonnonihanan Blekingin ja ruman Smålandin rajalla..."
"Älkää unohtako, rouva, kääntää lehtiä", keskeytti narri.
"Puhut totta, mutta muistuta minua siitä, jos unohtaisin. -- Nyt
seisoo hän siellä taas, tuo hirviö, ja silmät kiiltävät kuin hiilet!
Minä alan alusta."
"Luonnonihanan Blekingin ja ruman Smålandin rajalla on kaunis Flommen
niminen sisäjärvi. Pohjoisella Smålandille kuuluvalla rannalla on
Ingelstad niminen talo, eteläisellä Blekingille, tahtoo sanoa,
Tanskalle kuuluvalla rannalla on Edrup niminen talo. Edrupin isäntä
oli minun isäni. Hänellä oli kaksi tytärtä; toinen niistä olin
tietysti minä; toiseen oli Ingelstadin herra iskenyt silmänsä, oli
kosinut, saanut myöntävän vastauksen ja olisi vienyt morsiamensa
kotiin taloonsa. Kuten tiedät, on Bleking kuulunut milloin Tanskan
milloin Ruotsin kruunulle, mutta kuinka liekin asioiden laita,
raja-asukkaat, jotka naimiskauppojen kautta ovat sekaantuneet toinen
toisiinsa, eivät koskaan ole tunteneet itseään muuksi kuin yhdeksi
kansaksi ja he ovat olleet ystäviä myötä- ja vastoinkäymisissä.
Ovatpa sodan aikana olleet taistelemattakin sekä tehneet
niinkutsuttuja talonpoikaisrauhanliittoja. -- Olenko lukenut hyvin?"
"Te puhutte kuin kirjasta, rouvani", sanoi narri ja löi kätensä
yhteen.
"Hän tuolla ylhäällä hymyilee, hän luuli lukeneeni jotakin
sopimatonta! -- Edelleen!"
"Edrupin ja Ingelstadin herrat olivat vanhoja hyviä ystäviä, ja koska
ei ollut kuin neljännestunnin soutumatka yli talojen välisen järven,
kohtasivat he usein toisensa kaikessa ystävyydessä. Loppu oli se,
että Ingelstadin herra kosi minun sisartani, kuten jo kerroin."
"Kääntäkää!" sanoi narri. "Kääntäkää! Kääntäkää!"
Marsalkitar käänsi lehteä ja jatkoi:
"Oli kaunis kesäilta, kuten kirjoissa tavallista on, Ingelstadissa
pestiin ja laastiin huoneita neljätoista päivää; lippuja asetettiin
ikkunoihin, morsiusriukuja pystytettiin ja muuta sellaista, sillä
talon herra aikoi illalla viedä morsiamensa kotiin. Ja Edrupilla
oli varusteltu yhtä paljon; ja siellä häät vietettiin humussa ja
sumussa. Illalla saattoivat vanhat ja kaikki hääväki nuorta paria
yli järven heidän kotiinsa. Soihdunkantajilla ja soittoniekoilla
täytettyjen veneiden seuraamina soudatettiin heitä yli tyynen
vesikuvastimen, johon heijastui rannoille tehdyt tulet; kuu oli
alhaalla, metsän-laidassa ja sen peitti silloin tällöin savu; torvet
värähtivät, viulut soivat ja trumpeetit pärisivät."
"Hyvä", huusi Menelaus, "ihan niinkuin Decamerone'ssa."
"Vastaanotto nuorten talolla oli loistava", jatkoi marsalkitar,
"ja nuoret olivat kuin paratiisissa. Ja siellä tanssittiin ja
laskettiin leikkiä aina yöhön saakka. Mutta keskellä soihtutanssia,
johon kaikki vanhatkin oli saatu osaa ottamaan, kuului pihalta
torven räikinä. Soitto hiljeni, tanssi taukosi, pelolla odotetaan
öiseen aikaan tulijaa, sillä kuulihan sen, että tulossa oli vieras,
jolla ei ollut hyviä uutisia. Huoneeseen astuu kuninkaan vouti
sotapäällikön seuraamana ja ilmottaa salissa ääneen, että sota on
syttynyt ruotsalaisen ja tanskalaisen kruunua välillä. Senjälkeen
kehotetuin tanskalaisia heti kahdentoista tunnin kuluttua menemään
kotiinsa valmistautumaan vastaanottamaan seurauksia. Ensin oli
vallan hiljaista salissa, mutta sen jälkeen astui Ingelstadin herra
esille käsi vapisevan morsiamensa ympärillä, tarttui täytettyyn
viinimaljaan ja selitti ääneen ja kuuluvasti, että hän joi maljansa
appinsa, ystäviensä ja naapuriensa onneksi, ja ennen saisivat he
repiä morsiamen hänen sylistänsä kuin hän paljastaisi miekkansa
morsiamensa isää vastaan. Maljat kohotettiin ja siinä juotiin
syleillen ja ilohuutojen kaikuessa rauhan- ja sovunmaljoja. Mutta
silloin alkoi päällikkö puhua ja selitti, ettei enään hyväksytty
mitään talonpoikaisia rauhanliittoja, että jokaista, joka ei tullut
lippujen alle, pidettäisiin valtakunnan vihollisena ja hänen talonsa
poltettaisiin. Vanha Edrupin herra selitti, ettei hän eikä hänen
väkensä nostaisi kättä sukulaisia ja vanhoja ystäviä vastaan, joiden
välillä ei ollut mitään riidan syytä, ja vakuutukset uudistettiin.
Päällikkö ja vouti varottivat viimeisen kerran ja sanoivat
jäähyväiset. Ja niin jatkettiin taas tanssimista, kunnes nuori
pari vetäytyi kamariinsa nukkumaan, ja vieraat omiin huoneisiinsa
jatkaakseen juhlallisuuksia seuraavana päivänä."
"Mutta seuraavana päivänä herätti ruotsalainen sotaväki talonväen.
Sulhanen, joka aseilla puolusti huonettansa, voitettiin ja otettiin
vangiksi; morsian -- minun sisareni, tuli mielipuoleksi. Hän istuu
nyt täällä, meidän jalkojemme alla, minun kätkemänäni kapula suussa,
jottei hän ilmaisisi olinpaikkaansa; ja hänen sulhastansa -- niin,
häntä kuletetaan tänään riemusaatossa ja sitte häntä verille
piestään. Hauska juttu? Taputa Menelaus!"
Narri syöksähti paikaltaan, heitti maahan lakkinsa, polki sitä ja
repi partaansa.
"Jesuksen nimen tähden, taputa käsiäsi, hän katselee meitä", kuiskasi
marsalkitar.
"Ei", sanoi narri. "Ripustakaa minut jalkaterästä makkaratikkuun ja
puhkaiskaa silmälautani, mutta nyt saatte te kuulla minun juttuni --
ilman kirjaa, ilman peiliä ja ilman kädentaputuksia!"
"Kristuksen, sovittajan ristin nimessä, ajattele edes meitä; hän on
aukaissut akkunan ja kuulee jokaisen sanan, minkä sinä minulle sanot!"
"Sitä parempi! Hän saa kuulla sen minulta, koska hän ei saa kuulla
sitä kirkossa eikä huoneissaan tuolla ylhäällä! Tämä on minun
historiani: Minä olin pienen pohjois-Blekingissä sijaitsevan kirkon
teini, mutta minä olen ruotsalainen synnyltäni, vanhempani olivat
ruotsalaisia. Teini palvelee pappia ja sanoo aamen'en, kun pappi
sanoo: niin. Minä väsyin sanomaan: niin, ja minä olin enemmän
syntynyt sanomaan: ei. Minä pidin eräästä tytöstä, minä niinkuin
kaikki muutkin miehiset miehet. Mutta me emme koskaan saaneet
kootuksi niin paljon varoja, että olisimme voineet ruveta yhdessä
asumaan, mutta lapsen me saimme. Ja sitte lähdin minä Tukholmaan
ja tulin siksi, mitä nyt olen! Kuinka! Sitä en muista! Mutta minä
viihdyin hyvin ja olin ylpeä siitä, että olin ainoa, joka koko
joukosta sain sanoa toden sanan. Mutta minä en palvellut vain
sanoakseni tosia sanoja, vaan sanoakseni niitä hupaisella tavalla.
Sen keksittyäni inhotti minua koko toimi, mutta oli myöhäistä hakea
toista tointa, sitäpaitsi tuli poikani täysikasvuiseksi, minä säästin
varoja hänelle ja äidille. Hän täytti tänä vuonna kahdeksantoista
vuotta. Syttyi sota. Miksi? Siksi, että tanskalaisen kuninkaan
maalari maalasi kolme kruunua neljän sijasta kuninkaan vaununovelle,
tai siksi, että ruotsalaisen kuninkaan amiraali teki virheen
kanuunoilla tervehtiessään jossakin kaukana merellä, jota seikkaa
ei kukaan nähnyt? Kuka voi siihen vastata? Siitä syntyi sota! Te
olette siitä itse äsken puhuneet! Aamulla lähdin minä soutuveneellä
virralle; siellä oli kolme isoa laivaa ankkurissa ja ne kuivasivat
purjeitaan. Laivoissa -- minulla on vapaa pääsy kaikkialle -- näin
minä näkyjä, joita en koskaan unhota. Siellä oli blekingiläisiä,
joiden ainoa rikos oli se, että olivat syntyneet Blekingissä aikana,
jolloin kaksi pahankurista poikaa sai halun tukistella. -- Niin
kuuntele sinä vaan, sinä houkkio, joka seisoskelet siellä ylhäällä
ja kurkistelet. -- Näin naisia ja lapsia ilman vaatteita, niiden
silmät olivat kuin vartaan päässä ja kerjäsivät leipäpalaa. Siellä
minä lastiruumassa tapasin -- sanokaamme -- vaimoni, koska meillä
oli yhteinen lapsi. Hän ei ollut mielipuoli, mutta ei kaukanakaan
siitä. Mutta hän saattoi puhua siitä, mitenkä Ruotsin mies antoi
huoviensa asettaa riveihin käräjämäellä kaiken asekuntoisen miesväen,
ja sitte hakattiin heitä maahan rivi riviltä, kuten metsää kaadetaan
-- ja siinä oli mukana minunkin poikani! Onko sinulla yhtään poikaa,
sinulla siellä ylhäällä, niin helvetti hänet nielköön, kuuletko sinä
sen? Kuuletko sinä sen?"
Narri keskeytti puheensa hengittääkseen, mutta luodessaan katseen
marsalkittaren kasvoille, huomasi hän hänen epätoivoisissa puoleksi
sammuneissa katseissaan tehon, minkä oli saattanut hänelle ja
itselleen, silmänräpäyksellisen päähänpiston vaikutuksesta kääntyi
hän akkunata päin, jonne ei ennen ollut uskaltanut katsoa, heittäytyi
suulleen marmorilattialle ja huusi korkealla äänellä:
"Ave Caesar imperator, morituri te salutant!"
"Hyvä, Menelaus!" vastattiin ikkunasta ja sitä seurasi heikko
kädentaputus.
"Hän luulee minun vielä ilvehtivän", kuiskasi narri. "Me olemme
pelastetut."
"Ja te, ihana rouva", jatkoi ääni linnanikkunasta, "te olette
onnistuneet eduseeraamaan pilanäyttelijän, joka saattaa häpeään minun
italialaiseni!"
Marsalkitar ehti vain istualtansa tehdä kumarruksen päällään, kun
kamaripiika tuli oven kautta ilmoittamaan, että hovimarsalkki oli
saapunut.
Pää akkunasta vetäytyi tyytymättömänä taaksepäin, narri sieppasi
lakkinsa ja juoksi, marsalkitar nousi kohtaamaan miestään, jota hän
ei kolmeen kuukauteen ollut nähnyt.
* * * * *
"Ja sinä", sanoi marsalkitar, tunnin kuunneltuaan miehensä
selityksiä, "sinä, puoliso, olet tehnyt suunnittelun tulokulkueseen.
Sinä itse kuljet ensi riveissä ja minun pitää, sanoit, olla kotona
tekemässä seuraa kuninkaalle ja hänen hoviväelleen sen katsellessa
terassilta tuloa! Sitä minä en koskaan tee!"
"Monien asianhaarojen sitovaa voimaa vastaan, minä uudistan sen
vielä kerran, emme me mitään voi, enkä minä kuningasta enkä
velvollisuuttani petä, vaikkakin minä sen täytän verta vuotavalla
sydämmellä."
Hovimarsalkki lähestyi vaimoaan ja tahtoi hyväillä hänen poveaan.
"Koska olet noin nuori", jatkoi hän, "ja niin ihana, ja koska
sinulla on elämä edessäsi, tulee sinun mukaantua asianhaarojen
sitovan voiman alle, sitä mieluummin, koska nämä asianhaarat voivat
mukanansa tuoda etuja. Asianhaarojenhan voima asetti valtaistuimelle
tämän roslagilaisen talonpojan, jonka poika nyt on kuninkaana.
Etkö luule, että perustetaan useampia kreivikuntia kuin ne, jotka
jaettiin kruunauksessa. Etkö arvele kreivinnan tuntevan itsensä
onnellisemmaksi elämän vaikeissa oloissa kuin marsalkittaren..."
"Houkkio!" vastasi marsalkitar ja työnsi miehensä luotaan. "Jos olisi
olemassa laki ja kunnia, en minä päivääkään enään jäisi sinun taloosi
kuin jalkavaimo ikään vaan pudistaisin tomun jaloistani ja pysyisin
niin kaukana täältä..."
"Anteeksi, rouva", keskeytti marsalkki. "Älkää puhuko laista ja
oikeudesta, sillä laki antaa minulle oikeuden hyljätä teidät, koska
vain haluttaa, sentähden, ettette lahjota minulle lapsia..."
"Anteeksi, marsalkki", vastasi marsalkitar leimuavin silmin, "teidän
jalkavaimonne lahjottivat teille varmaankin liian paljon lapsia
ennenkuin päätitte ruveta isäni perijäksi, niin ettette sentähden
enään voi tulla laillisen pojan isäksi, sillä isäksi te ette koskaan
voi tulla..."
"Rouvani! Keskustelu on lopetettu ja minä kutsun teidät
velvollisuuteenne!"
Keskustelu oli todellakin loppunut siitä yksinkertaisesta syystä,
että marsalkki poistui ja marsalkitar meni noutamaan lippaansa ja
kirstujensa avaimia.
* * * * *
Linnankirkko oli koristettu lipuilla, savuttuneilla, verisillä,
repaleisilla. Samettiin, silkkiin ja kultaan puetut ihmiset istuvat
hartaina topatuilla penkeillä kuunnellen italialaisen soittokunnan
vienoa viulunsoittoa, joka tuudittaa sielun suloisiin unelmiin
varallisuudesta, ovet avataan ja kuninkaan astuessa kirkkoon
kajahtavat urut, ja nyt yhtyy loistava seurakunta laulamaan Te
deum laudamus, oi jumala, me ylistämme sinua! Me kiitämme sinua,
koska olet auttanut meitä poroksi polttamaan viattomien, uutterien
ihmisten asunnot, joita rakentamaan he ovat olleet kyllin julkeat
suojellaksensa itseänsä sinun myrskyiltäsi, sinun lumeltasi, sinun
pakkastasi vastaan ja sinun sadettasi vastaan. Oi, jumala, me
ylistämme sinua siitä, että olet auttanut meitä maahan hakkaamaan
näiden äitien pojat ja isät sekä tempaamaan eloonjääneet turpeiltaan,
joilla heillä oli asuntonsa, sekä kulottamaan heitä kaivoksiin ja
suolapannujen luo, jotteivät he enään koskaan saisi nähdä sinun
viheriätä maatasi ja sinun kullankeltaista aurinkoasi. Oi, jumala,
me kiitämme sinua, koska et antanut murhapolttajien päälaelta
hiushaituvankaan taittua etkä vihollisten viikatteiden ja varstojen
piirrellä murhaajien selkiä!
Niin käänsi sointuvan latinan kolme miestä alhaalla virralla
kelluvassa kalastajaveneessä. Ja muuan nuori mies, joka piteli
alaslaskettua purjetta yli norssisäiliön, sanoi:
"Ja nyt ylistellään luultavasti samaa jumalaa Kööpenhaminan
Mariakirkossa siitä, että hän auttoi kuningas Fredrikkiä polttamaan
länsigööttejä. Sillä jumalalla on suuri sydän ja hän antaa lahjojensa
sataa niin hyville kuin pahoille."
Airoja nostettiin hiljaa, ja virta vei venettä alaspäin ohi
linnanterassin, missä hovimarsalkin huoneet sijaitsivat ja siihen jäi
se ankkuroituna odottamaan.
Koko Skeppsbron täytti kansa, joka myöskin odotti. Sillä
jumalanpalveluksen jälkeen kulkisi suuri riemusaatto ohitse, ja
kuningas katselisi sitä terrassilta.
Ja kun jumalanpalvelus oli toimitettu, ja arkkipiispa oli siunannut
kuninkaan ja senjälkeen nimittänyt hänet Herran valituksi, kun hovi
oli vaeltanut läpi linnanpihan, ilmestyi kuningas terassille ja
vastaanotti liikutettuna ihastuneen kansan kunnianosotuksen, mikä
ilmeni riemuhuudoissa sekä lakkien ja hattujen heiluttamisessa. Mutta
marsalkitar oli ilmottanut olevansa kipeänä eikä sentähden voinut
mieskohtaisesti vastaanottaa korkeita vieraitansa, johon kuningas oli
vastannut armollisesti hymyillen.
Kanuunat paukkuvat, torvet toitottavat, patarummut pärisevät,
kaikkien virralla liukuvien laivojen liput liehuvat tuulessa, aurinko
paistaa niin loistavan heleästi, talon katot ovat täynnä ihmisiä,
jotka heiluttavat viheriäisiä lehviä ja mukana on kaikki, mikä
saattaa liikuttaa tyrtyneitä mieliä -- ja nyt saapuu saatto!
Eturivissä astuu marsalkki kuuluttajien ja rummuttajien mukana;
senjälkeen lippukunta saksalaisia ratsumiehiä kypärissä
kukkaisseppeleitä, ruiskukkia ja päivänkakkaroita, voittomuistoja
tallatuilta pelloilta, sitten kaikki päälliköt ratsain välillänsä iso
verilippu, kypärillä laakerinseppeleitä; sen jälkeen palomestari,
sama, joka valmisti murhapoltot, hänelläkin on laakeriseppele;
senjälkeen pyöveli kahden narrin seuraamana ilman laakeria; sitte
tulee valtion kavaltaja, valtion todellinen vihollinen, Ingelstadin
herra, joka ei tahtonut polttaa ystävänsä taloa. Hänellä on
olkiseppele päässä, kaulalla silkkiköysi ja hän ratsastaa takaperin
ruvettuneella tammalla narrien puhaltaessa hänen ylistyksekseen
tuohitorviinsa. Silloin kirkuu kansa riemusta, ja kuningas hymyilee.
Kansa ei tunne miehen rikosta, mutta sen tuntee kuningas. Sitte
tulevat ruotsalaiset huovit päässä tammenlehtiä, senjälkeen piiskurit
ja tukkinihdit sotavankeineen. Heidän maansa on autiona, ihana
Bleking, sitä ei sentään voitu mukaan ottaa, mutta voittosaaliiksi
on kiskottu kansaa; eihän heillä tosin ole kultaa eikä hopeata,
mutta heillä on vertavuotavia sydämiä ja loukkaantuneita mieliä, ja
onhan sitä siinäkin koristuksia; he kantavat sylissään, käsillään
kalleinta, mitä omistavat, mutta lapset eivät ole arvosta muille kuin
niiden omistajille. Saaton lopettavat huovit ja soittajat.
Mutta terrassilla on kuningas istuutunut vapaaseen tuoliin ja
katselee loistavaa kulkuetta, jossa hän itse hyvin mielellänsä olisi
ollut mukana, jollei hänellä olisi ollut syytä poissaoloon. Kun hänen
silmänsä on saanut kyllänsä, sammuu katse ja hän vaipuu tylsyyteen.
Hovi seisoo ympärillä kunnioittavan näköisenä, mutta hiljaiset
kuiskaukset sekaantuvat granaattipuista lähtevään tuulen suhinaan.
"Nyt ne taas vaivaavat häntä!" kuiskataan ruusupensaiden takaa.
"Omantunnonvaivat? Mitä?", kuiskataan oranssien takaa.
"Lähettäkää hakemaan doktor reverendus'ia!"
"Tai marsalkin rouvaa!"
Juuri samassa kulkevat vangit ohi. Silloin kuuluu ikäänkuin maan
alta kiljahdus niin repivä, niin läpitunkeva, että kuningaskin
herää ja katselee ympärilleen. -- Mitä se oli? Joku ihminen elämöi
kellarissa? Vielä kiljahdus, mutta nyt tuntui se poikivan nartun
ulvonnalta, pitkältä hellittämättömältä laululta, joka säesti
torvien ja patarumpujen juhlasoittoa. Kuningas nousee ja polkee
marmorilattiaa ikäänkuin hän kävelisi kuumalla uuninarinalla. Hovi
on säikähdyksissään, lähetetään hakemaan hovimarsalkkia, joka
etujoukkoineen on jo saapunut linnan pihalle. Ulvonta loppuu ja
kuningas tahtoo poistua, mutta joku asia häntä pidättää.
Vihdoin tulee hovimarsalkki.
"Sinun vaimosi on epäkohtelias", sanoo kuningas.
"Eikö hän ole täällä?"
Hovimarsalkki syöksyy rouvansa kamariin ja huomaa tyhjät lippaat ja
laatikot. Hän palaa heti.
"Ei hän ole sielläkään!" sanoo hän sydän kurkussa.
"Hän on paennut!" sanoo kuningas.
"Eikä Menelaus ollut mukana kulkueessa", lisää siihen marsalkki.
"Siis paennut hänen kanssaan! Hyvä maku! Kaunis sikiö!" sanoo
kuningas katkerasti.
"Sikiökö?" vastaanväitti marsalkki. -- "Vaimoniko?"
"Ei, vaan narri!"
Hovimarsalkki unohtaa velvollisuutensa ja asianhaarojen sitova
voima pakottaa hänet tekemään uhkaavan, liian halveksivan liikkeen
niin, ettei hän kauvemmin saa kaulallaan kantaa Jesusvapahtajan
ritaritähdistöä ja käsissään pitää marsalkin sauvaa.
"Matkusta kotiin ja viljele kaalinpäitäsi!" sanoo kuningas. "Mutta
matkusta pian!"
Sen sanottuaan läksi hän hovinsa saattamana valtaistuinsaliin
kuulemaan uutta puhetta sodan kauhuista ja rauhan siunauksista sekä
toisekseen sodan välttämättömyydestä rauhan suojelemiseksi j.n.e.
Mutta virralla, Danviken'in myllyjen ulkopuolella purjehtii pieni
kalastajavene yhdellä ainoalla raakapurjeella suunnaten päin
Blockhuset'ia. Ruoria hoitaa Menelaus, veneen pohjalla hänen edessään
istuu hänen -- vaimonsa, koska hän niin häntä nimittää, ja keulassa
istuu marsalkitar; kaikki ovat puetut kalastajiksi.
"Oi rakasta siskoraukkaa, jota en voinut mukaani saada", sanoo
marsalkitar.
"Mitä nyt sanotaan meistä, teistä, marsalkitar, kun karkasitte narrin
kanssa?", sanoo narri, joka on iloisella tuulella.
"Eihän toki koskaan voitane sanoa minun karanneeni narrin kanssa?",
tuumii marsalkitar.
"Eihän toki niin pitkälle voida mennä", arvelee narri ja puristaa
vaimonsa kättä. "Mutta jos tuuli yltyy, olemme piankin merellä,
ja jollen ole väärin kuullut, niin tanskalaiset risteilijät ovat
'Svenska Högarne' saarien ulkopuolella, sinne kerran päästyämme ei
ole enään pitkä matka Köpenhaminaan -- jossa saamme nähdä uuden
voittokulkueen -- sekä saamme kuulla uuden Te deum'in!"