Josti kulki edellä härkineen ja karhineen, ja isä Tuomas teki
kevätkylvöjään, jälessä hyppivät valkovästäräkit noukkien matoja,
metsäsaaressa istuivat varikset odottelemassa. Huhtikuun auringo
paahtoi ohutta maanpintaa, joka sijaitsee Ölandin Allvaren ainaisella
selkärangalla. Peltosarat olivat kauniit ja hyvin aidatut mutta
lentohiekalta ja pohjan puhureilta suojeli niitä vain kapea
petäjikkö, sillä isä Tuomaan perimä verotila oli pohjoisimmalla
niemellä, missä maa oli alavaa. Petäjikön suojassa oli tupa, missä
äiti ja lapset askartelivat. Pientarella makasi Tassu vetäen unia
toinen silmä ummessa. Tassu oli uskollinen koira, se ajoi sekä
jäniksiä, kettuja että hirviä, mutta saattoi sentään pysytellä
valveilla niin, että sen toinen silmä ja toinen korva öiseen aikaan
olivat varuillaan maankiertäjien tullessa tuvan läheisyyteen.
Isä ja Josti olivat lopettaneet työnsä ja istahtivat
pellonpientareelle lepäämään. Tassu kävi levottomaksi ja murahteli,
se nosti kuononsa haistellen etelää kohti, missä pohjoisen Motet'in
yhteismaat olivat. Tuomas silitti sen selkää ja koitti sitä
rauhoittaa.
"Aatteles", sanoi isä, joka kuten kaikki rannikkolaiset mielellään
pohti syitä ja seikkoja, "aatteles, kuinka monta kertaa ihmistä
lahjakkaampi tämä elukka on, se näkee ehkä jo ihmisen ja varmasti
tuntee se hänen hajusta!"
"Taitaapa niin olla", sanoi Josti, "mutta ymmärrys, nähkääs, ei ole
niin tarkka!"
"Ei sitä niin varmaan tiedä!"
"Jopa joutavia, isä, älkää niin sanoko!"
"Eipäs se meitä täällä hännystelisi, jos se käsittäisi olevansa sinua
vahvemman!"
"Sinä olet tyhmä, Josti! Sen se juuri käsittääkin; sentähden antaa se
meidän itseänsä ruokkia. Kyllä se saisi tarpeekseen, jos se hankkisi
itselleen lihan metsästä ja maidon lehmiltä. Etkö huomaa, että se
makaa ja nukkuu, kuin herra sillä aikaa kuin me kylvämme sille
leipää? Jollei sillä ole tarkka vaisto, niin olen minä turska."
"Isä, kuuleppas, luuletko sinä sen vetelehtivän, kun se öisin vartioi
taloa ja maata?"
"Siitä saat olla varma, ettei se maatessaan vartioi! Se on meitä
herkkäunisempi, sentähden se herää varemmin. Mutta yhdentekevä. Kelpo
elukka se vaan on, ja minä pidän siitä yhtä paljon kuin äidistäsi,
ehkä hiukan enemmänkin, sillä eukko on oikein tuhat tulimainen
ollessaan pahalla päällä."
Tassu syöksähti maasta, livisti yli pellon, loikkasi yli aidan ja
katosi metsään, mikä pian kaikui innokkaasta haukunnasta, jota pian
toinen koira säesti.
"Kuka kurja harhailee tänään niin kaukana saarella?", sanoi Tuomas ja
nousi. Josti seurasi, ja he kulkivat yli aidan sille taholle, mistä
haukunta kuului. Eivät ehtineet aitaa pitemmälle nähdessään kaksi
ratsastajaa, ja koirat olivat ilmi tappelussa.
"Talonpoika, kutsu koiraasi muuten minä ammun sen", huusi ensimmäinen
ratsastaja. "Kutsu sinä omaa koiraasi!" vastasi Josti ja kiivastui.
"Hiljaa, hiljaa!" rauhoitti isä. "Täytyy olla suustaan suopean
puhutellessa herroja." -- Ja sitte kutsui hän Tassun luokseen.
Ensimmäinen ratsastaja, joka oli puuttunut puheeseen, oli nuori,
kalpea mies, hän näytti ruumiinsa puolesta pojalta, mutta olkapäillä
lepäävä pää oli vanhuksen. Hän oli puettu samettitakkiin ja
nahkavarustuksiin, ja hänen satulaputkensa oli vireissä. Toinen
ratsastaja oli hänen ratsupalvelijansa.
"Tiedätkö, lurjus, ketä puhuttelet?", kysyi hän Jostilta.
"Ei, sitä en tiedä, enkä tahdo sitä tietääkään! Mutta jos sinä
loukkaat omistusoikeutta, niin syytä itseäsi!"
"Et siis ollut kirkossa sunnuntaina?"
"En ollut", vastasi Josti, joka isän tönäyksistä huolimatta jatkoi
puhettaan. "Ennen vanhaan kävin minä kirkossa, kun siellä sai kuulla
Jumalan sanaa, mutta nyt, kun siellä saa kuulla vain kuulutuksia, en
siellä viitsi käydä!"
"Ennenkuin sinut roviolla poltatan, ilmoitan sinulle, että olen
laamannin viransijainen, kuninkaan lääninherra ja että sinä olet
minun talonpoikani! Ja sinä, vanhus, pidä poikasi aisoissa ja vastaa
itse, jos sinulla on kieli suussasi!"
"En ole koskaan kuullut kuninkaan voivan myydä vapaita talonpoikia",
sanoi Tuomas, "mutta jos hän sen voi tehdä, niin sillä hyvä! Mitä
armollinen herra tahtoo?"
"Olet velvollinen tuntemaan tahtoni, mutta minä sanon sen sinulle
kuitenkin. Pohjoisen Motet'in yhteismaat, joilla ei ole omistajaa,
kuuluvat nyt Ruotsin kruunulle kaikkine niine oikeuksineen, jotka
omistajalle kuuluvat. Kaikenlainen metsästys ja metsänkaato ovat siis
kuninkaan oikeuksia; ja tämä tapahtuu talonpojan parasta katsoen,
sillä talonpoika viljelköön maataan ja kalastuksiaan, älköönkä
juoksennelko metsissä. Nyt sinä tiedät sen! Ja jos sinä annat koirasi
kulkea irrallaan, niin tiedät, että se otetaan kiinni ja silvotaan
ensikertaisesta huolimattomuudesta, toisella kerralla se nyletään ja
sinä saat sakkoja ja kolmannella kerralla, jos saisit halun hankkia
itsellesi uuden koiran, joudut sinä hirteen!"
Josti oli raivosta taittaa aidan, mutta Tuomas tönäsi häntä ja alkoi
puhua:
"Armollinen herra, minä hyväksyn täydellisesti teidän kuulutuksenne
ja olen varma siitä, että ne ovat laaditut maan lakien mukaan sekä
talonpojan eduksi; sillä metsänelävien jälessä juoksenteleminen
metsässä on talonpojalle nykyään haaskattua aikaa; sillä herrojen
paukkupyssyt ovat peloittaneet metsänriistan. Ja me noudatamme teidän
lainmukaisia kuulutuksianne. Onko teidän armollanne jotain muuta
käskettävää?"
"On kyllä, sinun talonverosi on raha-arvon aletessa tullut liian
pieneksi, sentähden olen minä, jolla nyt on veroitusoikeus,
päättänyt ja käskenyt, että koska kuninkaan yhteismaille lasketut
metsästyseläimet liiallisen lumisateen tähden talvella ovat estetyt
ruokaansa etsimästä, tulee sinun ja tietysti sinun naapuriesi myöskin
asettaa heinäsaumoja sinne, minne me vastaisuudessa määräämme. Oletko
kuullut?"
"Ymmärrän."
"Ja tehkää sen mukaan! Hyvästi!"
Hän käänsi hevosensa ja katosi metsään.
"Mitäs tästä sanotaan?", sanoi Josti jäätyään kahdenkesken isänsä
kanssa.
"Mokomaa en ole kuullut. Mutta siitä asti kuin maahan tuli
herrasvalta, on kaikki takaperoista.
"Puhutaan kuningas Kristianista! Siinä oli hyvänluontoinen herra,
joka otti heiltä heidän pillinsä, jos se liiaksi ääntä piti. Ja
sitte puhutaan Kyösti kuningas vainajasta. Eivät he tienneet,
miten hyvä heidän oli olla. Kuka on keksinyt nämä uudet vehkeet?
Maahan tunkeutuneet, saksalaiset kirjurit sen ovat keksineet. Oi,
miten ne kohtelevat ihmisiä, ihmisiä, joita heidän täytyy kaikesta
kiittää. Jolleivat taalaalaiset miehet olisi lähteneet liikkeelle,
niin tokkopa hän olisi vapauttanut maan! Ajatteles! Hän päästää
petoeläimiä metsään saadakseen huvin olla teurastajana, sillä eipäs
hänen tarvitse tehdä sitä elannokseen? Ja sitte täytyy meidän kylvää
ja kyntää syöttääksemme hänen eläimiänsä -- petoeläimiä! Tuskin on
meillä tarpeeksi laidunta lehmäraukalle."
"Me toitotamme kokoon naapurit ja lyömme sen saakelin kuoliaaksi!"
sanoi Josti.
"Hohoo, loruja, loruja. Hänellä on koko varusväkensä Kalmarissa ja
tuossa tuokiossa ne tänne pujahtavat! Ei, sellaisia kälmiä täytyy
vetää nenästä, ja jollei se auta, niin saamme keksiä jotain muuta.
Kun ei ole valtaa, niin täytyy käyttää järkeään. Onhan sekin Jumalan
lahja, jota ei pidä halveksia."
"Hyi isä", sanoi Josti, "ei mitään revon metkuja! Ulos kentille ja
lyökäämme niiden kallot puhki!"
"Niin, niin kävi päinsä ennen muinoin, silloin köyhäkin saattoi olla
kunniallinen. Mutta nyt on kysymys siitä, onko yhtä kunniallista
puolustaa itseänsä kuin käydä kimppuun; ja jokainen eläin on saanut
aseet laatunsa mukaan, nokat, kynnet ja hampaat; niinpä niin, käärme
on saanut, aseekseen myrkyn ja olisipa se tyhmä, jollei se sitä
käyttäisi. Vielä on talonpojalla aseita talossaan mutta hän ei saa
niitä käyttää! Mitä hänen siis tulee tehdä puolustuksekseen?"
"Hänen ei enään tarvitse puolustaa itseään; sillä sen tekee laki",
sanoi Josti ja irvisteli.
"Kun laki päästää petoeläimiä hänen maillensa, silloin puolustaa
hän kaikkea! Ei, kohta tarvitaan miehiä, jotka puolustavat meitä
lailta, ja asia on mennyt niin pitkälle, että meidän pitäisi rukoilla
Jumalaa varjelemaan meitä oikeudesta! Tule nyt Josti, menkäämme
kotiin syömään. Ajoissa kyllä saamme tutkia, mitä tämä uutinen meille
tuottaa."
Ja sitte menivät he kotiin, mutta eivät he sinä päivänä sitoneet
kiinni Tassua.
Oli juhannusaatto. Josti oli auttamassa tyttöjä kukkaisriuvun
laittamisessa. Isä Tuomas ja hänen eukkonsa istuivat kuistin
portailla. Muori silitti laudalla kaulahuivia, ja ukko veisteli
lastuista tikkuja.
"Mitä pidit leivonnasta?", sanoi muori.
"Olihan vain hiukan liian sotkettua."
"Syy puutikuissa, joita mulle veistelit."
"Syy ei ole Jostin eikä minun", arveli isä Tuomas.
"Kun ei saa kaataa puita yhteismailta, niin täytyy tyytyä tuulen
kaatamiin puihin."
"Miksette kaada petäjiköstä?"
"Silloin lentohiekka meidät yllättää."
"Saispa yllättää."
"Hohoo! Hohoo!"
"Missä Tassu tänään on? En ole sitä nähnyt vuorokauteen."
"En tiedä! Tulee kai kotiin, kun sen on nälkä."
"Vilja on koreata", sanoi eukko ja osoitti sormellaan peltopalstaa,
joka loisti niin vaalean viheriänä aitauksen takaa.
"Erinomaista", sanoi isä Tuomas. "Kunpahan vain saisimme sen katoksen
alle; mutta siihen on pitkä aika."
Aidan kohdalla kuului natinaa, mistä oikopolku kulki, ja pian
ilmestyi siihen aidan yli kiipeevä, pitkä mies, hän kulki
pellonpiennarta ja astui alas tupaa kohden.
"Jumalan rauha, hyvät ihmiset, ja iloista juhlaa", sanoi naapuri.
"Jumalan rauha itsellesi, naapuri", vastasivat isä ja muori.
"Millä asioilla sinä, Jesperi, kuljet?", kysyi isä.
"Oh, enpähän millään", sanoi Jesperi ja vilkutti tarkoittavasti
silmillään Tuomaalle kaivaessaan taskujaan.
Muori ei nähnyt vilkutusta, sillä hän nojautui yli työnsä, mutta
Tuomas huomasi sen.
"Noo, koska sinä näin juhannusaattona käväset naapurissa", sanoi
Tuomas, "niin näytänpä sinulle uuden veneeni."
"Hyvä, hyvä", sanoi Jesperi, "olen kuullut, että olet työntänyt sen
jo vesille."
"Se on tässä ihan mallashuoneen lähellä", sanoi Tuomas. "Jos sinulla
on aikaa, niin könkytämme sinne rantaan."
Sitä juuri Jesperi tahtoi. He kulkivat männikön kautta, joka oli
etuvartijana lentohiekkaa vastaan. He tulivat rannalle ja istuivat
veneeseen, joka ei ollenkaan vetänyt Jesperiä huomiota puoleensa, ja
he soutivat jonkun matkaa järvelle.
"Nyt ei voi eukko meitä kuulla", sanoi Tuomas, "anna nyt kuulua!"
Jesperi veti taskustaan arpakapulan, jonka toinen pää oli vanhaan
tapaan narulla varustettu.
"Taasenko uusia naruja kaulaan?", kysyi Tuomas.
"Mitäs kuuluu?"
Huomenna on meitä kutsuttu kirkolle! Täytyy antaa pois kaikki aseet!
"Sitä ovat hokeneet jo monta sataa vuotta!"
"Mutta nyt on tosi mielessä."
"Kalmarista on saapunut sotamiehiä."
"Saksalaisia sotamiehiä! Ennen muinoin tuli tanskalaisia sotamiehiä.
Aina vaan sotamiehiä!"
Silloin alkoi Jesperi laulaa:
"Meidän miehet on lyöty,
Meidän miekat on myöty,
Laivat, aarteet myös."
Tuomas jatkoi:
"Parempi kuolla
Punaiseen liekkiin
Kuin kunniatt' elää."
Jesperi lauloi:
"Ne tahtoo ryöstää
Ja alas syöstä
Ja mereen upottaa.
Ne ahdistaa meitä
Yli meren ja maan,
Ken puolustaa;
Ruotsin mies,
Nyt vartioi ties,
Meitä sortaa ei saa!"
Tuomas jatkoi:
"Suuret miehet ja herrat,
Ja pientenkin verrat,
Vännit, ritarit, ei tieltä,
Maamiehet, porvarit!
Niin myöhään kuin varhain
Te olkaa yhtä mieltä.
Ruotsin mies,
Nyt vartioi ties,
Ei myöhäistä kieltä!"
"Mitäs se auttaa, että me yhdymme vastustamaan sotamiesten
tuliluikkuja?", sanoi Jesperi.
"Niinkö naapurit ajattelevat?", kysyi Tuomas.
"Naapurit ajattelivat toisin toissapäivänä, kun metsävuohet tulivat
minun pellolleni ja söivät oraat."
"Söivätkö ne, viljasi?" kysyi Tuomas ja loiskautti aaltoja airoilla:
"Kaikki tyyni!"
"Oletko valittanut?"
"Tiedätkö, mitä lakimies vastasi? 'Aja ne pois!' sanoi hän. Ja
naapuri ajoi ne pelloltaan jousilla ja lihdoilla. Tämä se aiheuttaa
aseista luopumisen!"
"Oletteko kuulleet, että metsässä möyrii kuninkaallisia sikoja?"
"Ei kukaan uskalla käydä metsässä senjälkeen kuin siat repivät
naapurin Jussin jalat ja hänen täytyi kiivetä mäntyyn."
"Paljon olen minä oppinut ja kokenut siitä asti kuin maailmaan tulin,
mutta mokomaa en koskaan! Hallitus jakeli ennen tapporahoja karhujen
ja susien, vaan ei metsäsikojen ampujille, -- hyi sentään!"
"Lainlukija sanoo sikojen olevan kesyjä sentähden, että ne on
päästetty metsään."
"Tuovatko talonpojat huomenna kirkolle miekkansa ja aseensa?"
"Kaikki tuovat ja sinä myöskin, Tuomas! Ajattele vaimoa ja poikaasi."
"Mitäs sille asialle sitte pitää tehdä?"
"Kun soturit käyttävät ruutipyssyjä, niin saamme me käyttää
järkeämme."
"Sen sanoin minä pojallenikin, mutta kyllä tuntuu kunnialliselle
miehelle raskaalta olla viekas! Sadan vuoden päästä ei ole rehellistä
talonpoikaa koko maassa, niin sen asian kanssa käy, kun talonpojalta
riistetään aseet. Jumala meitä varjelkoon, Jesperi, tässä koittaa
kovat ajat. Toisinaan tuntuu minusta paremmalta kuolla rehellisenä
miehenä kuin elää epärehellisenä."
"Se lienee köyhän miehen kohtalo, rakas naapuri, sillä täytyyhän
hänen elää, koska kerran on syntynyt. Jollei hän saa säilyttää
kunniaansa, niin lienee se sen syy, joka sen häneltä riistää."
Keskustelu oli lopussa. Jesperi kätki arpakapulan, ja Tuomas souteli
airoillaan maihin päin. Meri oli tyynen sinivalkoinen kuin kuvastin,
ja ilta-aurinko vaipui tulenkeltaisena usmaan ja valaisi männyn
runkoja, jotka olivat kuin liekeissä.
Kun he taas astuivat maihin, seisoi muori kuistin portailla kuin
ennen mutta hiukan koristettuna.
"Menemmehän kohta tanssia katsomaan?", sanoi hän Tuomaalle.
"Mennään vaan", vastasi Tuomas. "Eihän sitä viitsi istua könötellä
kotona juhannusaattona!"
"Mitäs Jesperi piti siitä uudesta ruuhesta?", jatkoi muori.
"Kellui kuin lastu laineilla", vastasi Jesperi.
Eikä siinä sen enempää kyselty. Kun Tuomas oli pukimissaan,
lähdettiin liikkeelle ja tuvan ovi jätettiin lukitsematta, sillä
varkaita ei pelätty, koska ei kukaan omasta puolestaan loukannut
omistusoikeutta. Tuomas otti kirveen mukaansa, ja he vaelsivat
naapurin taloon, joka oli tuskin puolen peninkulman päässä saaren
itäisessä osassa. Ilman mitään tiellä tapahtuvia seikkailuita ja
tarkasti välttäen yhteismaita saapuivat he Ryssän-kylä nimiseen
taloon. Tanssi oli täydessä vauhdissa kukkaisriuvun ympärillä,
mutta vanhat eivät olleet, kuten ennen oli tavallista, kokoontuneet
katselemaan nuorten iloa vaan olivat kömpineet tupaan, missä he
istuivat rahilla pitkän pöydän ympärillä olutta juoden. Jesperin
ja Tuomaan astuessa tupaan tervehti heitä isäntä lyhyesti ja
juhlallisesti ja käski istumaan. Tuvassa vallitsi raskas ja synkkä
tunnelma, ja ilmassa tuntui, että myrsky oli tulossa. Lautamies istui
peräpenkillä ja hänen silmänsä punottivat ikäänkuin hän olisi juonut
tai puhunut liian paljon; toiset istuivat silmät permantoonluotuina.
Tuomas, joka oli joukon vanhimpia ja arvossa pidetyimpiä, piti
velvollisuutenaan ensiksi sanoa jotakin.
"Tavataanko siis huomenna kirkolla?", sanoi hän. Kukaan ei vastannut.
Mutta silloin puuttui lautamies puheeseen liukkaalla kielellään.
"Sitä kieltä tässä juuri vingutetaan, vanha Tuomas. Katsos, ukoilla
tässä on arvelunsa, joita ei kukaan voi käsittää eikä ymmärtää.
Miekkojen ja aseiden kantaminen on jo sata vuotta ollut kielletty,
eikä ole esivallan syy, ettei esivaltaa ole toteltu. Ja nyt nämä ukot
arvelevat, että tämä on esivallan puolelta ilkeyttä, mutta sitä se
ei ole. Jokainen väliin tietää, mitä meteleitä ja vaikeuksia syntyi
pistokeihäiden ja jousien käyttämisestä; veren kiehuessa ei käsikähmä
ole kaukana, sen kyllä tunnemme. Ja mitä siihen hölinään tulee, että
meidän pitää jollain puolustaa maata ja valtakuntaa, niin ei se tule
enään koskaan kysymykseen, sillä siitä esivalta itse pitää huolen."
"Seis siellä", sanoi Tuomas. "Häpeä periköön ruotsalaiset miehet,
jolleivat he ilman maahan tunkeutuneita muukalaisia sotahurttoja
enään voi puolustaa maata ja valtakuntaa. Silloin kun piti ajaa
tanskalainen maasta, käytettiin lihtoja ja kirveitä. Ehei, sinä
senkin herrojen häntyri! Ei se paha siinä pakota. Ette te senvuoksi
meiltä aseita riistä. Te pelkäätte, että kahleet painavat, väkivalta
käy yli rajojensa, kun kuninkaan siat päästetään peltoon. Kuulkaa!
Nyt olette te mieslukuisemmat ja sentähden tulemme me kirkolle
tavalla kuten sanottu on, mutta älkää tulko toiste, sillä silloin
varmasti kirveet ja puukot iskevät kettujenkin turkkeihin."
"Tuomas, hyvä Tuomas", sanoi lautamies pilkallisesti, "älä ole niin
suuri suustasi, muuten käyt niin pieneksi maan päällä."
Tuomas astui esiin ja löi kirveensä pöytään ihan lautamiehen eteen.
Tuvassa kuului raju kiljahdus, ja kaikki syöksyivät penkeiltään;
mutta naiset, jotka olivat seisoneet oven ulkopuolella ja aavistaneet
mellakan tulon, hyökkäsivät tupaan ja heittäytyivät taistelevien
väliin. Kokoontunut seura hajaantui; lautamies ja hänen harvat
puoluelaisensa ratsastivat heti kukin kotiinsa.
Juhla jatkui mäellä, mutta viulun vingutus ei enään kuulunut
niin iloiselta, ja tanssi kävi raskaasti ja hiljaa kuin työ tai
pakanallinen uhripalvelus, jossa kiihotettiin mieliä, ennenkuin
ryhdyttiin uhri-teurastukseen. Pian sekin riutui, ja huomispäivän
vakavuutta ajatellen erottiin keskiyön aikaan valvomatta
juhannustulien ääressä. Niin surullista juhannusaattoa ei koskaan
oltu vietetty.
* * * * *
Juhannusaurinko nousee merestä ja valaisee pienen kirkkolahden.
Ihmisolentoa ei näy eikä kuulu. Koskelot ja haahkat uivat tyyneesti
kirkkaassa laakavedessä. Lahden ruovisto liikahtelee silloin
tällöin, missä hauki polskii. Alhaalla liekopensaissa tipsuttelevat
rantaharakat matoja noukkien. Tuuli on niin lämmin, ettei se voi
liikuttaa itseään eikä aaltoa. Hiljaisuus lepää yli maiden merten.
Ruohot ja kukat uinailevat mäkilöillä, missä tavallisesti aina
levoton tuuli nyt jättää ne rauhaan.
Pienellä kirkkomaalla mäen liepeellä seisovat valkoiset ristit kuin
pienet lapset levitetyin käsin syleilläkseen aurinkoa, joka pyyhkii
kastekyyneleet, niiden tähden oli yö kyyneleensä vuodattanut, ei
surusta, siksi että oli yö, sillä yötä ei ollut lainkaan, vaan
ilosta, ettei aurinko viipynyt kauvan maillaan. Ja rikas aurinko
kultailee vanhan mustan puukirkon, joka on liian pieni huone
niin suurelle Jumalalle, ja kukko viirillään katselee länteen,
mistä tuuli viimeiseksi puhalsi, katselee, eikö tuuli puhaltaisi
navakammin, sillä alkaa olla liian lämmin. Kullattu hirsipuukin
kuorikatolla uskaltaa katsoa aurinkoa silmiin ja levitellä käsiään,
tervehtien niinkuin totuuden todistaja Emauksessa: rauha olkoon
teidän kanssanne! Ja luonnossa on rauha. Valkoisiksi huuhdottuja
kivilohkareita rannalla ei ruoski mylvivät laineet, siniset aallot
uinailevat auringon säteissä eikä sinisessä avaruudessa purjehdi
harhailevia pilviä.
Silloin ilmestyy mäen laelle ihminen. Hiljaisuus on rikottu.
Rantaharakat häivyttävät ja kirkuvat klip! klip! Haahkat kohoavat
noristen ja liihättelevät merelle, koskelot lipaisevat veden pintaa
ja saavat veden sohisemaan, joka kulkee pieninä koskina niiden
edellä. Sorsat, jotka ovat olleet piilossa ruovistossa, lentävät
koristen ilmaan ja peloittavat hauet, jotka lyövät pyrstöillään.
Suunnaton vesikuvastin, jossa ei ollut kurttua, ei repeämää, on
rikottu ja niinkuin pirstotun kiviastian sirpaleet hajautuvat renkaat
renkaitten ympäri yli sinisen kankaan, ja poikessa olleet lokit
saapuvat kotiin ja niillä on seurassaan tiiroja, ja nyt kirkuu koko
ilma ja sitten sukeltavat kalat hiljaisiin syvyyksiin, sillä he
aavistavat pahaa.
Hälinän aikaansaaja olikin kirkonvartija, joka tuli lakaisemaan
kirkkoa. Hän asettaa avaimen ruosteiseen lukkoon ja avaa raskaan
oven. Asesalista lehahtaa ummehtunut ilma vasten hänen kasvojansa,
siellä on vanha, umpihenkinen talvi-ilma, jota ei juhannusaurinko
ole saanut lämmittää. Tuolla riippuvat palokalut, täällä unohdettu
pistokeihäs, raajarikkoinen penkki, muutamia jakkaroita, jalkapuu,
raippakimppu, luuta, katooliselta ajalta säilynyt pyhän Stefanin
särjetty kuva. Tämä on Herran pyhän huoneen esikartano. Kirkonvartija
ottaa keihään ja vie sen mäelle. Senjälkeen ottaa hän luudan, mikä
nojautuu pyhää Stefania vastaan ja pyhkii pölyt jalkapuusta. Sitte
tutkii hän sen jenkoja ja lukkoja. Mutta hänen täytyy sitä koetella,
sillä sitä aijotaan käyttää. Hän pistää siihen molemmat jalkansa,
mutta silloin ei hän voi itse sitä lukita. Hän katselee ympärilleen
etsien jotain esinettä; pyhimyksellä on hyvät jalat; ja pian on
kangistunut pyhimys jalkapuussa, ja kirkonvartija huomaa kaiken
olevan hyvässä kunnossa kuten olla pitää, ja sitte päästää hän kuvan
pintehestä ja asettaa sen seinälle käsiruiskun viereen. Sitte menee
hän kirkkoon. Sielläkin on kylmää ja kosteata kuin kellarissa.
Ristiinnaulittu riippuu kuten tavallisesti vastapäätä kirkkoontulijaa
kallistaen päänsä vasten rintaa, toivottomasti miehuuttomasti,
ikäänkuin hän olisi luopunut ajatuksesta saada selville, ovatko
ihmiset enemmän onnettomia kuin rikoksellisia, suurempia houkkoja
kuin roistoja. Seinillä on hyviä ihmisiä esittäviä tauluja, ihmisiä,
joita piestään, pihdeillä nipistetään pahojen ihmisten toimesta,
joiden parasta ne hyvät tarkoittivat, sentähden heitä piestään.
Kirkonvartija ei välitä siitä, riippuvatko kuvat siinä kehoittaen
hyvään vai varoittaen sitä olemasta. Hän on nähnyt nuo taulut jo
viisikymmentä vuotta, eikä hänen toimeensa kuulu arvoituksien
selvitteleminen. Ei hän ole saanut käskyä siihen, väittää hän, ja ne,
jotka ajattelevat hänen puolestansa, tietänevät miten olla pitää. Hän
astuu alttarin luo, kulkee piirin sisälle ja kiipee jakkaralle, hän
pyyhkii pois vanhan kirjan tomut, silittää pöytäliinan tasaiseksi ja
puhdistelee vähin joka paikkaa. Mutta kääntyessään ja katsellessaan
kirkkoon huomaa hän peremmällä alhaalla isolla käytävällä joukon
nuoria tyttöjä. He kantavat esiliinoissaan lehtiä ja kukkasia, he
tulevat kirkkoa koristamaan. Ei tämä tapahdu Kristus-rukan tähden
eikä Johannes raukankaan tähden, jonka päivä on, sillä hän ei
kulkenut ruusuisella tiellä; ei, tämä tapahtuu suuren pakanajumalan
kunniaksi, hänen, joka ei koskaan ole häipynyt vaikka toisinaan
piiloitteleikse, hänen kunniakseen, joka kaikelle elon antaa ja on
parempi kuin rakkaus, sillä hän lämmittää sekä hyviä että pahoja,
uhrin saa vanha aurinko. Ja nuoret auringonpalvelijat, jotka eivät
tiedä olevansa pakanoita, tulevat Kristuksen alttarille asettamaan
kieloja kynttiläjalkoihin sekä levittämään koivunlehtiä lattialle.
Alttarin piirissä seisova kirkonvartija arvelee saaneensa hyvän
tilaisuuden puhua pienelle seurakunnalle.
"Kiltisti teitte, tyttöset, kun toitte hiukan viheriäisiä lehtiä.
En luullut kenenkään sitä tänään ajattelevan, koska en teitä eilen
nähnyt. Mutta tänään tuleekin oikein kelpo vieraita; tietäkääs,
tulee itse laamanni ja hänellä on seurassaan koko huovijoukko. Siinä
teillä, tyttöset, on jotain kurkisteltavaa."
"Emme välitä huoveista sen enempää kuin kissasta", sanoi vanhin
tytöistä. "Kyllä tunnemme ne miehet."
"No sitte tietänette, että Mossenin Lassi saa istua jalkapuussa,
sillä hän ampui karjua. Senkin vintiö!"
"Lassiko jalkapuussa? Juhannuspäivänä? Jumala meitä auttakoon, se ei
ole totta!"
"Totta kuin Jumalan sana", sanoi kirkonrartija ja löi nyrkkinsä
alttaripöytään.
"Siinä tapauksessa emme tule kirkkoon!" sanoi vanhin tytöistä,
"emmekä korista lehdillä kirkkoa! No tytöt! Tulkaa nyt minun
kanssani. Jumala antaa meille anteeksi, mutta tämä on pahinta, mitä
koskaan on kuultu. Ja minä sanon sen, meidän pojat kielsivät meitä
tulemasta tänne kukkinemme, sillä he sanoivat kirkkorinteelläkin
tapahtuvan jotain häijyä. Ne tahtovat polttaa heidän miekkansa ja
aseensa. Onko sekin totta?"
"Totta kuin Jumalan pyhä sana ja sakramentit."
"Tulkaa tytöt!" sanoi Kerttu. "Mitä me täällä tekisimme?"
Ja nuoret jättivät vanhan vartijan ja kellari-ilman, mutta vuotavalla
sydämmellä he sen tekivät, sillä he pitivät vanhaa kirkkoaan
rakkaana kuin lapsuudenmuistoa, kuin monta lapsuuden muistoa
joulu-aamusaarnojen, ripillelaskemisen ja suvisunnuntaiden ajoilta.
Alkoi jo lähetä jumalanpalveluksen aika. Veneet tulivat hiljaa
liukuen lahteen täynnä aseellisia miehiä ja pyhäpukuisia naisia.
Ja maantieltä saapui joukkoja. Kokoonnuttiin kirkkomäelle ja
keskusteltiin hiljaa. Silloin metsänrannassa välähtää, ja esiin
ratsastaa laamanni, vouti ja lippukunta saksalaisia soturia.
Haarniskat ja satulakalut kalisevat ja kumisevat, ja kun he ovat
saapuneet kokoontuneen kansan eteen, pidättävät he hevosiansa ja
sulkevat nelikulmioon aseellisen talonpoikaisjoukon, joka pysyttelee
liikkumattomana ja päitään paljastamatta.
Laamanni alkaa puhua. Ei kenenkään käsi nouse hattua kohden.
"Hatut päästä", huutaa vouti.
Ei kukaan ota hattua päästään.
"Keihäät tanaan!" komennetaan sotureita, ja silloin päät paljastuvat.
Sitten piti laamanni puheen. Kansan todellista hyvää aina katsova
esivalta tahtoi nytkin ilmaista sisällisen tunteensa kansan onnea
kohtaan sekä laillistuttaa vanhan säännön, mikä lisäisi kansan
kiitollisuuden velvollisuutta kuningassukua kohtaan, jonka suuret
esi-isät kerran vain saksalaisten maasoturien avulla vapauttivat maan
tanskalaisista. Tosin jotkut taalaalaiset olivat käyneet rynnäkköön,
mutta he vahingoittivat enemmän kuin hyödyttivät, ja heille suotu
vapaus kantaa aseita väärinkäytettiin; kuten tunnettua, olivat he
myöhempinä aikoina kyllin kiittämättömiä kääntämään aseensa omaa
kuningastaan vastaan, joka aina oli katsonut heidän todellista
parastansa. Hän käski siis läsnäolevia riisumaan aseensa, senjälkeen
menivät kaikki yhdessä Herran huoneeseen kiittämään Jumalaa, joka
johtaa kaikki asiat hyvään. Kun ei näkynyt merkkiäkään kehoituksen
täyttämisestä, komennettiin:
"Pistokeihäät valmiina!"
Silloin heittivät talonpojat suurella ryskeellä aseensa maahan kasaan
ratsastajien eteen, niin että hevoset kavahtivat pystyyn.
Nyt astui esiin pappi, joka oli seisonut piilossa maasoturien takana.
Hän kiitti seurakuntaa kuninkaalliselle huoneelle osoitetusta
rakkaudesta ja pyysi, ettei seurakunta antaisi tämän rakkauden
muuttua vihaksi mitään elävää tai kuollutta kohtaan, mikä jollakin
tavalla kuului kuninkaalliselle huoneelle. Eihän hän tahtonut
väittää, että mainitut siat kuuluisivat kuninkaalliseen huoneeseen,
mutta erityisellä tavalla ja erityisessä tarkoituksessa voitiin
niiden sanoa olevan kuninkaallista huonetta...
"Keihäät olalle!" komensi vouti ja keskeytti papin ja puuttui itse
puheeseen:
"Olandilaiset talonpojat ovat häväisseet itsensä kostaessaan
halpamaisella tavalla sieluttomille eläimille, ja sentähden
näytettäisiin tänään esimerkki, mikä herättäisi kauhua
uhkamielisissä."
Laamannin viittauksesta tuotiin Mossenin Lassi vangittuna esille, ja
laamanni alkoi puhua.
"Etteivät pohjoisen Motet'in talonpojat kuvittelisi mielessään, ettei
maassa enään ole lakia eikä oikeutta, saa Mossenin Lassi puhua. Puhu!"
Mossenin Lassi, jolla oli kapula suussa, ei voinut puhua. Mutta
silloin Tuomas astui esiin.
"Esivalta, herrat ja herrat soturit. Mossenin Lassi ei ole
kostanut kuninkaallisille sioille, sillä oman tavaran ja omaisten
puolustaminen ei ole kostoa. Nyt olen puhunut!"
"Ojentakaa tuliputkenne!" komensi vouti. Silloin syntyi täydellinen
hiljaisuus. Mutta kun naiset, jotka viereiseltä kummulta olivat
tapausta katselleet, huomasivat sytyttimien savuavan, lankesivat
he polvilleen ja päästivät huudon, mikä olisi repinyt pilviä,
jos sellaisia olisi löytynyt; huuto vieri yli lahden ja synnytti
moninkertaisen kaijun luodoilla ja saarilla, ja monen peninkulman
päässä merellä purjehtivat kalastajat kertoivat jälkeenpäin yht'aikaa
kuulleensa laulun ikäänkuin se olisi soinut taivaan enkelien suusta,
niin kummalta se oli kuulunut.
Silloin syöksyi pappi esille, lankesi polvilleen, ja rukoili
Jumalaa liikuttamaan esivallan mieliä laupeuteen eikä syöksemään
onnettomuuteen kurjaa kansaa, joka kyllä omalla tavallaan rakasti
esivaltaa, mutta jolla ei tarpeeksi ollut tapoja eikä käytöstä sitä
osoittaakseen.
Sytyttimet sammutettiin ja koko lippukunta lähti tiehensä.
Kun asekasan viereen oli asetettu vartija, menivät korkeat herrat
kirkkoon, missä jo Lassi istui jalkapuussa oven ulkopuolella.
Mutta talonpojat ja naiset tarttuivat toinen toistensa käsiin,
menivät mäkilehdikkoon ja lankesivat siellä polvilleen; isä Tuomas,
joka taisi Herran rukouksen, luki sen ääneen, ja kun hän ei enempää
osannut, luki hän sen yhä uudestaan aina kuuteen kertaan ja päästyään
kohdalle: äläkä johdata meitä kiusaukseen, huokaili ja voihki koko
miesväki, he tarttuivat toinen toistensa käsiin ja itkivät ääneti,
sitte istuivat he hiljaa mäellä sanaa sanomatta ja he olivat
kuitenkin kuuntelevinansa saarnaa vaikka eivät kuulleet papin ääntä.
Mutta kirkossa saarnasi pappi Johanneskastajasta, joka teloitettiin
sentähden, että kuningas Herodes sen tahtoi. Ja hänen alustuspuheensa
kuului: Ei esivalta turhaan kanna miekkaa, vaan on kostaja
sille, joka pahasti tekee. Ja hän saarnasi eroituksesta koston
ja rangaistuksen välillä ja tuli siihen tulokseen, että, kun
esivalta, joka on Jumalan kostaja, kostaa, on se rangaistus, mutta
kun alamainen rankaisee, on se kostoa, siksi on kosto alamaiselta
kielletty. Sitte pääsi hän rukouksien kohdalle; ja kun hän rukoili
kaikkia läsnäolevia sydämmestänsä rukoilemaan esivallan ja sen
uskollisten virkamiesten puolesta, silloin ei muuan maasoturi enään
voinut itseänsä hillitä, vaan huusi äänekkäästi sekä kalisteli
haarniskaansa; siitä ei häntä vouti nuhdellut, sillä hän kunnioitti
suuresti esivaltaa.
Mutta kun lähtökellot soivat, poistuivat korkeat esivaltalaiset
kirkosta ja menivät hevosiensa luo; ja pian he ajoivat ravia kolisten
ja kalisten sinne, mistä olivat tulleet. Ja kun melu oli kadonnut
kuulumattomiin, hajaantui henkipattoinen seurakunta mäkilehdikosta.
Mutta pappi sai mennä kotiin lautamiehen seurassa.
Isä Tuomas, hänen eukkonsa ja Josti vaelsivat ääneti eteenpäin
matkalla kotiin. Ukon pää riippui rinnalla, ja tuntui kuin hänen
katseensa tunkeutuisivat maan läpi etsiäkseen salattuja keinoja
eräitä erityisiä pahoja seikkoja vastaan. Josti oli ottanut käteensä
seipään ja pisteli sillä maahan näkymättömiä vastaan ratsastavia
vihollisia; eukko kantoi pyhähamettaan kädessään, jottei sitä kivet
ja pensaat repisi. Viimeisen aidan yli kuljettua seisahtui isä
Tuomas äkkiä ja osoitti tuoreita ruohossa näkyviä verenjälkiä. Josti
heittäytyi maahan ja haisteli, sitte nosti hän päänsä, katsoi isää ja
sanoi:
"Nämä eivät ole pedon jälkiä."
"Mistä ne lähtevät ja minne ne johtavat?"
Josti etsi hetken.
"Eivät ne mistään lähde ja kotiin ne johtavat."
"Sittepä joku on loukkaantunut aitaa vasten ja senjälkeen mennyt
kotiin."
"Siinä tapauksessa olisi aidassa merkki. Ei, joku on kantanut
haavoittuneen elukan aidan luo ja heittänyt sen aidan yli nurmelle."
Tuomas näkyi ymmärtävän asianhaaran mutta ei virkannut mitään, alkoi
vaan kotiinpäin kuljeskella.
Kuljettuaan jonkun kivenheiton matkan ja nähdessään tuvan
pilkoittavan mäntyjen välistä, kuulivat he Tassun vuoroin vikisevän
ja ulvovan, mutta se ei ollut heitä vastassa, kuten se tavallisesti
teki. Josti sitä huuteli ja houkutteli, mutta se ei tullut sittenkään
vaan alkoi ulvoa kohti kurkkuansa.
"Siinä sitä ollaan!" sanoi Tuomas.
"Älä johdata meitä kiusaukseen", sanoi muori.
Kun he olivat ehtineet tuvalle, tuli Tassu könkytellen kolmella
jalalla; neljäs jalka oli polven kohdalta katkennut. Josti tutki
haavaa ja sanoi vain: kirves. Isä ja äiti vaikenivat. Tassu
kannettiin tupaan, asetettiin vuoteeseen ja sidottiin.
Päivällisen jälkeen menivät Tuomas ja Josti tiluksilleen. Ruis loisti
koreana ja heilimöi. He kulkivat edemmäksi ja tulivat naurismaalle.
Aita oli rikottu ja metsäsiat olivat läpeensä möyrineeet koko
peltotilkun. Silloin sanoi Tuomas:
"Jos laamanni asuu Tukholmassa ja saa maksun siitä, että hän hoitaa
lakia Ölandissa, jos laamanni vuosittain syö suuhunsa viisikymmentä
härkää, kaksitoistasataa lammasta, kaksituhatta kanaa, kolmesataa
leiviskää häränlihaa ja sianlihaa, kolmesataa leiviskää voita ja
juustoa, kolmesataa leiviskää leipää ja kaksisataa tynnöriä ohria,
niin olempa varma siitä, että talonpoika saa hänelle tämän kaiken
hankkia, hänen velvollisuutensa on hoitaa vuoden satoa, sillä muuten
jää laamanni verotta ja silloin laki ja oikeus menee mitättömiin.
Jos kettu vie meiltä laamannille syötäväksi aijotun kanamme, niin
en epäile tekeväni oikein, pyydystellessäni kettua haaskalla, sillä
eihän kettua voi ampua, koska koira käy kolmella jalalla eikä ole
jousta. Mitäs sinä, Josti, sanot?"
"Minä en sano mitään, sillä en tahdo todistajia."
"Hyvä niin", sanoi isä. "Voinko siihen luottaa?"
"Niin varmasti kuin että kettu jättää kanat rauhaan syötyään minun
leipäni."
"Muori kai tulee hulluksi kuultuaan tämän viimeisen kolttosen", sanoi
Tuomas.
"No, siinä tapauksessa saamme saattaa hänet järkiinsä jälleen."
Isä Tuomas vetäsi maasta nauriin juurineen, jossa ei vielä ollut
mukulan alkuakaan, tarkasteli sitä miettiväisenä ja sanoi:
"Kas vaan, että ne välittävät tällaisistakin nauriista."
"Kyllä kai. Mutta täyskasvuisina ne mahtavat maistua vielä
paremmilta. Taitaahan meillä, isä, olla vielä viimevuotisiakin."
"Taitaa olla parin pannin paikkeille."
"Se vetelee", sanoi Josti.
Ja sitte he kulkivat raskain askelin kotiin. Mutta tullessaan taas
aidan luo, kuulivat he kauheata röhkinää, johon sekaantui vinkumista
ja kiljumista, kiirehtäen askeleitaan huomasivat he pian miten
kokonainen perhekunta kuninkaan elukoita riemakoitsi rukiissa.
Karju kynti peltoa kuin aura, joka pyöri jyrän tavoin niin, että
miehenmittaiset korret, jotka kantoivat tulevaa satoa, painuivat
maan tasalle; ja pitkin peltoa vilisti kuusi täyskasvuista porsasta
möyrien tarmonsa takaa. Tuomas ja Josti päästivät raivoisan ja
samalla pelokkaan huudon toivoen siten voivansa peloittaa elukoita.
Karju lakkasi kyntämästä ja katseli korvainsa alta rauhanrikkojia;
emäsika lakkasi vierimästä ja odotti puoleksi makaavassa asennossa,
mihin karju ryhtyisi, ja porsaat odottivat merkkiä äidiltä. Karju
puuttui taas työhönsä.
Silloin nousi Josti aidalle ja päästi niin kimakan ja pitkän huudon,
että muori vastasi kotimäeltä, sillä hän luuli heidän huutavan häntä.
Silloin kohotti karju päänsä ja näytti valkeita torahampaitansa,
antoi sen sitte painua ja tuli askel askeleelta Jostia kohden.
"Puuhun", huusi Tuomas ja oli silmänräpäyksessä männyssä mutta Josti
seisoi vielä aidalla.
Huomatessaan Tuomaan nopean liikkeen, juoksi karju aitaa vasten,
millä Josti seisoi, perille saavuttuaan painoi karju koko kylkensä
aitaa vasten ja alkoi kyhnyttää selkäänsä niin rajusti, että aita
kiikkui. Sitte se repi läven torahampaillaan, pisti turpansa sisään,
vohkuen ja viuhkuen tonki se läpeä yhä isommaksi. Kun Josti huomasi
asemansa tukalaksi, hyppäsi hän maahan ja hänkin kiipesi kiireessä
mäntyyn. Aika olikin täpärä, sillä siinä samassa tunkeutui karju
aidan lävitse ja kyhnytti mäntyä, niin että se liikkui.
"Mitäs sinä tästä sanot, isä?", sanoi Josti.
"Makaaminen ja syöminen on sian hyve", sanoi isä.
"Niillä on elämä helpompi kuin meillä", sanoi Josti. "Ne niittävät,
mitä me kylvämme, sitäpaitsi ovat ne veroista vapaat. Luuletko sinä,
että me ensi yönä saamme maata vuoteessamme? Jesus Kristus, tuolta
tulee äiti. Hyvä isä, Jumala häntä auttakoon!"
He alkoivat huutaa täyttä kurkkua. Mutta muori tuli lähemmäksi
eikä kuullut. Hän oli vielä pyhäpuvussaan. Hänen korkea valkoinen
myssynsä, hänen keltainen hameensa ja mustat liivinsä, hänen punainen
esiliinansa erosivat niin räikeästi mustasta metsästä, että metsäsika
peljästyi ja livisti hirveästi röhkien läpi aidanreijän. Sen omaiset,
jotka vain odottivat merkkiä, käsittivät asian laadun ja seurasivat
jälessä kirjavassa kiireessä.
Tuomas ja Josti kiipesivät alas puista. Silloin muori, huomatessaan
missä tilassa ruispelto oli, löi kätensä yhteen ja sanoi:
"Nyt, Tuomas, täytyy sinun mennä valittamaan muuten menen itse. Jos
sinä tämän siedät, niin siedät sinä selkäsaunankin! Sillä nyt olemme
me rutiköyhiä ja saamme syödä nauriita koko talven."
"Enpä luule, että saamme syödä nauriita", sanoi Tuomas, "mutta jos
minä valitan, niin käy minun kuin Matinkin. Sillä näin hänen kävi:
ensin kävi hän lautamiehen puheilla, tämä lähetti hänet nimismiehen
luo, siellä sai hän kirjoituttaa asiansa paperille, mikä maksoi
neljä markkaa, puhtaassa hopeassa tietysti. Sitte sai hän matkustaa
Kalmariin, mikä matka maksoi hyvät rahat. Tultuaan Kalmarin voudin
kirjurivirastoon katselivat ne paperia kuuden markan edestä,
lähettivät hänet Tukholmaan, se maksoi hänelle kaksikymmentä markkaa,
kaikkiaan kolmekymmentä markkaa. Mutta tultuaan kuninkaalliseen
ylikirjurivirastoon, ei paperi kelvannutkaan eikä siinä ollut
reunamuistutuksia. Mutta silloin meni Matti paperoineen kuninkaan
luo. Kuningas oli hyvin armollinen ja kysyi oliko Matilla todistajia
mukanaan mutta niitä ei Matilla ollut, eikä asialle voitu mitään.
Mutta silloin vastasi Matti, ettei sioilla ole tapana tuoda
todistajia, kun he möyrivät toisten pelloissa. Mutta silloin kuningas
suuttui ja sanoi, että Matti mestattaisiin, jos hän sillä tavalla
rehentelisi. No niin, pitemmälle ei hän voinut mennä, sillä Jumalan
luo ei saa mennä silloin kun tahtoo, sillä hän ei näemmä sekaannu
oikeuden asioihin, ja sentähden kadotti Matti maat ja mannut, niin
että Jumala varjelkoon meitä Jesuksen nimessä oikeudesta."
"Ovatko ne syöneet puti puhtaaksi nauriitkin?", huudahti eukko, joka
koko Tuomaan esityksestä piti kiinni vain ydinkohdasta.
"Mutta Josti sanoo, että on tallella vielä viimevuotisiakin ja hän
luulee ketun jättäneen hiukan viimetalvisia nauriita. Ja jollei se
auta, niin saamme keksiä jotain muuta! Mutta nyt sanon minä näin
ikään: koska emme saa maasta ottaa elantoamme, niin saamme kai ottaa
sen järvestä! Ja kun me hyvässä onnessa olemme sen maihin saaneet,
niin mepäs puhdistamme sannan kenkärisoistamme ja sanomme hyvästit,
ja sitte saa oikeus ja hallitus pitää huolta veroista. Ja nyt, hyvät
ystävät, pois pyhärievut ja verkot järveen. Ei tässä auta ristissä
käsin seisominen eikä seisaalta nukkuminen, sillä hyvien päivien
jälkeen täytyy ottaa vastaan myöskin pahat päivät!"
"Mutta vain syksyyn saakka", sanoi Josti.
"Syksyyn saakka vain", sanoi Tuomas.
Ja sitte menivät he kotiin, riisuutuivat ja lähtivät kalaan.
* * * * *
Oli syyskuun päivä. Kahdeksan päivää oli raivoisa pohjoinen tuuli
puhaltanut, se myllerteli merta monen sylen syvyydeltä; aallot
ajoivat santaa rannoille ja työnsivät sen valleiksi yli liekojen;
ja kun santa oli kuivunut, puhallutti sen tuuli ilmaan yhä kauemmas
mantereelle ja sittenkuin odottamaton kulovalkea mätäkuussa oli
polttanut viimeisen lentohiekkaa estävän suojan, ryöppyivät vanhat
santakummut ja ajelehtivat höytytuhan mukana sisämaahan. Ei näkynyt
jälkeäkään Tuomaan, veroamaksavan talonpojan palaneesta tuvasta, ja
hänen ruispeltotilkkunsa ja naurismaansa olivat yhtenä santakenttänä.
Samalla tavalla oli tuli riehunut naapurien tiluksilla, ja itse
oleskelivat he ladoissaan luodoilla, missä kalastivat.
Ei tämä ollut mikään hauska näky laamannille, kun hän sinä päivänä
suurissa syysmetsästyksissä tuli rannalle; eikä hän ennestäänkään
ollut iloinen, sillä metsäsian jälkeäkään ei oltu nähty vaikka koirat
kuinka olivat ärsyttäneet ja keihäsmiehet huutaneet ja torviinsa
puhaltaneet. Onneksi laamannille oli kuninkaallisilla kuningattarilla
ja prinsseillä ollut muuta tehtävää, niin etteivät voineet ottaa
osaa metsästykseen, jota nyt harjoitti vain lääninherra voudin sekä
Kalmarin maaherran seurassa. Myrsky riehui männyn latvoissa, hevoset
korskuivat, torvet raikuivat, ja aika oli jo kulunut yli iltapäivän,
kun viimeiset vitjaskoirat, jotka eivät vielä olleet väsyneet,
alkoivat paikaltaan haukkaa orjapihlajapensaston ulkopuolella.
Hiukan laimennut metsästysinto vilkastui, ja pian olivat kaikki
metsästäjät kokoontuneet. Koirat eivät voineet tunkeutua edemmäksi
orjantappuroiden ja okaiden takia, mutta metsästysrengit alkoivat
raivata tietä kirveillään sillä aikaa kuin metsästäjät asettuivat
piiriin keihäineen valmiina vastaanottamaan villipetoja, kun
ne syöksyisivät esille. Rohkein rengeistä oli raivannut aukon
vuoren juurelle saakka, johon pensaikko ulettui, takaperin sieltä
tultuaan vannoi hän kiroten nähneensä hämärässä sekä karjun,
emäsian että porsaiden torahampaat. Taasen usutettiin koiria, mutta
ne palasivat pian vinkuen ja uihkien ikäänkuin ne haistimillaan
olisivat aavistaneet jotain pahaa. Silloin raivostui laamanni ja
tutkittuaan keihäänsä vartta tunkeutui hän pensaikkoon. Hän pisti
keihäällään siihen paikkaan, mistä näki torahampaiden välkkyvän, terä
tarttui kiinni, mutta ei kuultu ääntä eikä liikuntoa pensaikkoon
kierrettyjen petojen joukosta. Mutta laamanni syöksähti ulos pitäen
kättä nenällään, sillä samassa levisi niin kamala löyhkä, että
rengitkin peräytyivät. Oli ajettu raatoja. Laamanni antoi puhaltaa
lähdönmerkkiä ja itsekseen vannoi hän kalliin valan, että talonpojat
saisivat tämän kalliisti maksaa; sillä hän arvasi heti, että
talonpojat olivat tämän aikaansaaneet, tai hänen oikeudentuntonsa
sanoi hänelle, että näin täytyi olla.
Paluumatka tapahtui alakuloisuuden vallitessa, sillä varustukset
olivat olleet suurenmoiset eivätkä odotukset sen vähempiä. Tosin oli
aamulla ammuttu metsävuohia, mutta siinä ei ollut mitään erityisesti
mainittavaa, sen saattoi kuka hyvänsä tehdä.
"Minä hirtätän koko talonpoikaisjoukon", sanoi maaherra.
"Sen olisin minä jo aikoja sitten tehnyt", sanoi vouti, "mutta
silloin emme saa mitään veroja."
"Emme niitä muutenkaan saa", sanoi laamanni, "sillä ne kelmit
ovat hävittäneet maan, emmekä me ijän ikuisesti voi vastaanottaa
silakoita."
Kun seurue saapui kotiin laamannin taloon oli jo hämärä. Vanha
kaksikerroksinen puurakennus sivutornineen ja siipineen koitti
näyttää linnalta mutta ei se onnistunut. Sitävastoin ilmaisi
huoneiden sisustus ylellisyyttä ja hienoja tapoja. Vieraspitosalissa,
jonka hirsikatto tosin oli matala, olivat seinät sinisellä
kankaalla verhotut sekä koristetut kirkkaasta hopeasta tehdyillä
valolevyillä, jotka heijastivat vahakynttilöiden valon, ja katossa
riippui lasiruunu. Lattiat olivat matoilla ja nahoilla verhotut ja
penkit olivat kallisarvoisimpien päänalusimien ja päällystyksien
peitossa. Takassa paloi loimottava valkea ja pöytä oli katettu
loistavaa ateriaa varten, josta ei puuttunut viinikannuja eikä
kristallikolpakoita. Sittenkuin seura oli pukeutunut ja peseytynyt
vierashuoneissa, kokoontui se saliin ja hovimestarin viittauksesta
istuuduttiin pöydän ääreen. Koska laamanni oli naimaton, ei ketään
naista ollut läsnä ja sentähden saivat vieraspidot hillitsemättömän
raakuuden leiman. Ruoka näkyi olevan vain janon kiihoittamista varten
ja vahvasti siinä juotiin. Kun syöntiä oli kestänyt pari tuntia
ja laamanni oli puolihumalassa, nousi hän kohottaen lasinsa ja
sanoi: Kuninkaan malja! Kaikki nousivat paikoiltaan paitsi Kalmarin
maaherra. Veri syöksyi hänen päähänsä ja hän soperteli vastatessaan:
"Minkä kuninkaan?"
"Hallitsevan armollisen herramme ja kuninkaamme, Juhana kuninkaan",
kiirehti laamanni vastaamaan tehden uhkaavan liikkeen miekkaansa
kohti.
"En tiedä, että kuningas Erik vielä olisi laannut hallitsemasta",
sanoi maaherra, "vaikka hän on vankina."
"En ole kuullut vankiloista hallittavan, muuten on Juhanakuningas
kuninkaamme, kruunattuja valalla vahvistettu, ja minä olen vannonut
hänelle valani ja te myöskin."
"Pakosta ja käskystä, niinpä niin! Mutta perintökaaren mukaan ei
kruununperintö olisi sillä, kellä se nyt on."
"Perintökaari! Teidän perintökaarenne! Valta lain säätää! Ja vielä
kerran: yhtykää, maaherra, kun minä juon kuninkaan maljan."
Maaherra joi lasista pohjaan sellaisilla kasvonilmeillä ikäänkuin hän
olisi tehnyt sen hiljaisilla välipuheilla.
"Saas nähdä, kuka tulee kuninkaaksi Juhanan jälkeen!" lisäsi hän
itseänsä lohduttaen.
"Tietysti prinssi Sigismund!"
"Sitä emme ole vielä nähneet. Laki huvitteleikse toisinaan mutkan
longerruksilla ja jos se kerran on alkanut väärillä koukuilla, niin
menee se koko matkan sinne tänne polvitellen."
"Rutto ja helvetti, mitä te lörpöttelette?", keskeytti nyt vouti,
joka erityisesti suosi reipasta Kaarlo-herttuaa.
"Silentium!" käski laamanni.
"Rauhaa!" sanoi pastori, joka koko ajan oli istunut hiljaa ja
syventynyt vatien ja lasien sisällykseen. "Rauhaa, hyvät herrat!"
Juotiin taas ja niin oli taas hiljaista.
"Millä me huvittelisimme itseämme koko pitkän illan?" sanoi laamanni.
"Tekisimmeköhän lopun talonpojista soihtujen valossa pihalla; meillä
on vielä saksilaisia sitte viime tappelun, muutenhan voisimme hinata
talonpojat tallin ullakkohirteen, sillä siinä on vetolauta."
Ehdotuksen hyväksyivät riemulla muut paitsi pappi, joka synkistyi.
"Kuulkaa hyvä sana", sanoi hän. "Ei ole uutta eikä hupaistakaan
soihtu valossa hirttää talonpoikia; mutta jos me odotamme keskiyöhön
saakka, niin on meillä nouseva kuu, ja sehän olisi sekä hupaista että
kaunista. Sillä aikaa laulan minä lauluja herroille, niin ettei aika
käy pitkäksi. Eikö niin ole hyvä?"
"Laula, laula!" huusi seura ja laamanni heitti köyden, jota hän oli
selvitellyt, ja hän unohti lähettää hakemaan talonpoikia.
Pappi piti tarkasti huolta siitä, että palvelijat poistuivat ja ovet
suljettiin. Senjälkeen puhdisti hän kynttilät ja täytti isoimmat
kolpakot.
"Yhtykää, jalot herrat", sanoi hän ja tyhjensi kolpakon, senjälkeen
asetti hän viimeisen pisaran kynnelleen.
Herrat tyhjensivät kolpakkonsa, mitkä näkyivät vahvasti vaikuttavan
heidän nousuhumalaansa, sillä he villiintyivät vallan. Erittäinkin
riehui laamanni.
"Laula!" huusi hän. "Nyt et ole kirkossa. No! Mutta laula jotain
repäsevää!"
Näytti siltä kuin pappi muististaan etsisi laulua, mutta hän kuunteli
pihalle päin, ikäänkuin hän myrskyn läpi olisi kuulevinaan muita
ääniä. Sitte alkoi hän väännellä kasvojaan kuin markkinailveilijä
ja lauloi senjälkeen vanhuudesta ja mielenliikutuksesta vapisevalla
äänellä:
Väkä-Nuutti karjansa sillalle vie.
Soi kullattu luikuri, soi!
Viistoista tyttöä hänellä lie.
Ulkolaiselle vieraalle.
Sillä kohdalla veti hän henkeään ja näytti siltä kuin hän etsisi
toista säettä matalan ikkunan pienistä ruuduista; punainen valo,
minkä vain hän huomasi, alkoi kullata ruutuja. Sitten hän jatkoi:
Väkä-Nuutti karjansa niitylle toi.
Soi kullattu luikuri, soi!
Viistoista tyttöä vuoteensa loi.
Ulkolaiselle vieraalle.
Nyt kolkutettiin ovelle ja ulkoa kuului ääniä, mutta laamanni käski
papin jatkamaan, vaikka hän nyt oli hyvin kalpea ja oli lakannut
irvistelemästä.
Väkä-Nuutti ovesta sisään käy.
Soi kullattu luikuri, soi!
Nyt kolkutettiin ovelle niin lujasti, ettei laulusta voinut mitään
kuulla, ja sitten huusi joku ääni: Ryssä on täällä! Silloin
syöksyivät kaikki pöydän äärestä, ja laamanni hoiperteli ovea
avaamaan. Talluri syöksyi huoneeseen.
"Venäläiset soturit ovat ankkuroineet kirkkolahteen ja sytyttäneet
kirkon palamaan."
"Menkää, kutsukaa talonpojat aseisiin! Heti! Kaikki tyyni!" huusi
laamanni. "Niin on jo tehty", kuului papin kumea ja totinen ääni.
"No, mitä ne vastasivat?"
"Näin he vastasivat: Meillä ei ole lainkaan aseita."
"Helvetin hehku! Hirttäkää ne!"
"Kun minä aamulla näin venäläiset purjeet ja lähdin talonpoikain luo
pyytäen heitä puolustamaan isänmaatansa, vastasivat he: Jos isänmaan,
jota on puolustettava, muodostavat prinssit, maaherrat, laamannit,
voudit, lentohiekka, metsävuohet ja siat, niin ei meillä mielestämme
ole mitään puolustettavaa isänmaata, ja jos tämä isänmaa kutsuu
meidät aseisiin, niin vastaamme me: Te olette riistäneet meiltä
meidän aseemme, mutta yksi ase on jälellä, yksi ainoa ase, mutta
sillä ei puolusteta laamannia eikä hänen jalkavaimoansa."
"Mikä ase se olisi?"
"Pako! -- He ovat paenneet. He ovat paenneet toiseen maahan, uuteen
isänmaahan."
Talluri, joka oli ollut ulkona, tuli ilmoittamaan, että vihollinen
lähestyi. Kirkonpalo valaisi nyt salin, niin että kynttilät kävivät
himmeiksi.
"Pelastakoon itsensä ken voi!" kuului huuto, ja kaikki juoksivat
pihalle.
Taivas oli punainen kuin lämmitetty kiuas. Laamanni, joka oli
juopunut kiiruhti minkä kykeni alas puutarhaan, joka oli meren
rannalla. Hän luuli tulipalon aikaansaamassa heikossa valossa ensin
kulkevansa tuoreessa lumessa. Puutarhan käytävät olivat valkoiset,
jalkojen ympäri tuiskusi ja tuuli repi toisinaan hajalle kokonaisia
pilviä. Myrsky mylvi; omenapuista ei oltu vielä hedelmiä poimittu ja
toisinaan räiskähti hänen ylitsensä ja hänen ympärillensä kokonainen
hedelmäsade. Niin hukkasi hän hattunsa. Hän alkoi sitä etsiä,
mutta muutaman minuutin etsinnän jälkeen näki hän vihdoin sulkien
pistäytyvän esille lumesta. Hän kopeloi ja kopeloi. Olipa se lumi
kummallinen; tuores se oli, kuuma ja raskas. Ja sitten ajatteli hän,
että oli kummallista, että omenat olivat kypsiä jo talvella. Hän
sai hatun päähänsä ja hoipersi yhä eteenpäin kunnes pääsi matkansa
päämäärään. Hän löysi pienen kajuutan suuruisen piilohuoneen,
mikä muinoin oli meren tuulilta männistön suojassa, mutta jota
nyt kulovalkean jälkeen suojasi korkea, sen taakse vyöryytynyt
santavalli. Hän pääsi ovelle, mutta sen edessä oli suuria kinoksia
ylettyen puolitiessä lukkoon asti. Hän viskasi lunta tieltään ja sai
oven auki. Sisään tultuaan kopeloi hän tulivehkeitään ja sai pian
tulen syttymään. Sitten veti hän esille pullon reiniläistä viiniä,
minkä tyhjensi. Mutta hänen ponnistuksensa oli niin suuri ja ilma
niin helteinen, että hänen täytyi laskeutua vuoteelle. Siinä hän
makasi katsellen seinustalle maalattuja roomalaisia ja kreikkalaisia
kuvia. Siinä juoksenteli nymfejä läpi viinirypäleitten ja lapset
kiikkuivat rusopilvillä. Hän kuuli lattialta hiljaista kuiskutusta
sellaista, kun pienimmät heinäsirkat heinässä sirkuttavat, sis,
sis, sis. Sitten katsoi hän alas ja huomasi lattialla pienen
santaläjän. Kuta kauvemmin hän sitä katseli, sitä isommaksi se tuli.
Sitten katsoi hän kattoon. Katossa oli läpi, mistä jotain vuoti.
Sitten nukahti hän. Ja hän uneksi makaavansa suunnattoman suuressa
tuntilasissa ja katselevansa miten santa juoksi. Ja hän laski
kuolevansa ennenkuin lasin santa oli loppuun juossut. Hän tahtoi
pelastaa itsensä, mutta lasia oli joka taholla, niin kovaa lasia,
ettei hän siihen reikää saanut. Sitte näki hän unta uneksivansa, että
hän lepäsi juoksevassa santalasissa, mutta ei voinut herätä. Sitte
näki hän unta uneksivansa, että hänen suunsa oli santaa täynnä ja hän
luuli kuulevansa äänen, joka sanoi: syö nyt! Ja hän tahtoi herättää
itsensä päästäkseen pahasta unesta. Ja sitte näki hän unta, että hän
herätti itsensä mutta hän ei herännyt.