Tynnyrintekijämestari istui parturivanhimman kanssa Trångsundin
ravintoloitsijan luona ja he pelasivat viatonta maanihtipeliä
oluttynnöristä. Tämä tapahtui kello yhden aikaan jälkeen puolenpäivän
eräänä marraskuun lumisateisena päivänä. Ravintola oli jotenkin
tyhjä, sillä tavalliset ihmiset olivat vielä työssään. Somasti
paloi tuli savikamiinassa, mikä seisoi neljällä puujalallaan
nurkassa ja näytti kirstulta; kuusenhavut lattialla tuoksuivat
kodikkaalle, laudoitetut seinät estivät kaiken vedon ja näyttivät
niin lämpöisiltä; häkissä viserteli punatulkku silloin tällöin ja
kurkisteli ulos akkunasta, mutta sen täytyi laskea päänsä kallelleen
nähdäkseen, oliko ilma kaunis. Mutta ulkona vain sateli lunta.
Ravintolanisäntä istui pöytänsä takana laskien mustalle taululle
piirrettyjä viivoja sekä lausut toisinaan kohteliaan sanan tai
hauskan sutkauksen vieraille, joilla näkyi olevan hyvin hauskaa.
Silloin alkaa Isonkirkon iso kello soida kumeasti ja raskaasti,
niinkuin sen tuleekin soida marraskuun päivänä.
"Mikä hiivatin kilinä ja kalina siellä taas on", sanoi
tynnyrintekijä, joka oli liian tyytyväinen elämäänsä eikä sietänyt
sitä, mikä muistutti kuolemasta.
"Hautajaiset taas", vastasi isäntä. "Eihän nykyään muusta kuule."
"Vie sun, miksi ihmiset pitivät niin paljon melua itsestään
kuolemansa jälkeen", sanoi parturimestari. -- "Kaada, tynnyrintekijä!"
"Jopa kaadoin", sanoi tynnyrintekijä ja pisti tikkinsä nahkaiselle
esivaatteelleen.
Alhaalta katu-ahteelta, joka johti ylös Nikolainportille, kulki
ruumissaatto. Kirstu oli yksinkertainen huonosti höylätty, mustalla
liimavärillä maalattu niin, että oksapaikat loistivat sen läpi.
Kannella oli vain yksi ainoa puolukanvarsista solmittu seppele.
Neljä kantajaa kantoi paaria, he näyttivät hajamielisiltä ja heistä
tuntui miltei häpeälliseltä kantaa peitteettömiä ja ripsuttomia
paaria. Kirstun jälessä kulki kolme naista: äiti ja hänen kaksi
tytärtänsä. He näyttivät murtuneilta. Ruumissaaton saapuessa
kirkkotarhan portille, otti sen pappi vastaan ja ojensi sureville
kätensä, ja sitte alkoivat hautajaismenot kahden eukon ja oppipoikien
läsnäollessa, jotka lyöttäytyivät seuraan.
"Hannu kirjuria siellä haudataan, nyt minä sen huomaan", sanoi
ravintolanisäntä kuljettuaan akkunan ääreen, mistä hän saattoi nähdä
kirkkotarhalle.
"Eikä yhtään toveria seuraa haudalle", sanoi tynnyrintekijä.
"Kirjurit ovat kurjia ihmisiä."
"Minä tunsin sen raukan", sanoi parturihaavuri. "Eli kuin kirkonrotta
ja kuoli nälästä."
"Ja hiukan ylpeydestä myös", sanoi ravintolanpitäjä.
"Eikä niin vähästäkään", sanoi tynnyrintekijä.
"Tunsin hänen isänsä. Myöskin kirjuri! Katsokaas, nykyään on elämässä
muka parempi kirjoittaa ja lukea, ja siksi ollaan mieluummin ilman
päivällistä ja kerjätään, jotta vain oltaisi hiukkastakin niinkuin
parempia; ja kuitenkin on mies vain renki eikä koskaan pääse omille
jaloilleen, sillä vain kuningas on oma herransa sillä alalla."
"Ja miksi kirjoittaminen muka on parempaa?", sanoi parturihaavuri.
"Eiköhän ole yhtä vaikeata leikata hovimiehen tukkaa, niin että hän
päänuppinsa puolesta näyttää ihmiseltä tai iskeä suonta, että veri
juoksee, kun ihminen on hengenhädässä!"
"Tahtoisinpa nähdä kirjurin, joka vähemmässä kuin kymmenen vuoden
ajassa opettaa minua tekemään sata kannua vetävän tynnyrin; ja
kuitenkin on päivänselvää, että poikanaskalit oppivat jo kahdessa
vuodessa tuhertamaan muistiinpanoja."
"Ja mitäs se avittaa", sanoi ravintolanpitäjä. "Taidanko minä
tuhertaa tuollaisia kirjaimia? Mutta kuitenkin pidän minä tarkan
laskun kaikesta. Kas tähän piirrän minä krusiviksin piirustustaululle
ja se tarkoittaa kirkonvartijaa, tuohon töherrän minä tynnyrin, ja
minä tiedän sen merkitsevän tynnyrintekijää ja nähdessäni tuossa
sakset panen pääni panttiin, että se tarkoittaa parturia, eikä siinä
sitten muuta tarvita kuin että tökertelen niin monta viivaa, kuin
siinä pitää olla, siten tiedän minä päivän selvästi, kuinka paljon
kukin on juonut."
"Niinpä niin, ravintolanpitäjä, mutta kukaan muu kuin te ei voisi
sitä lukea", sanoi muuan nuori mies, joka oli istunut ääneti nurkassa.
"Siinäpä se juuri niksi onkin", vastasi ravintoloitsija, "jos
joku kävisi nuuskimassa minun laskujani, ja sentähden olen yhtä
kirjoitustaitoinen kuin joku muukin."
Tynnyrintekijä ja parturi nauroivat hyväksyvästi.
"Minä tunsin vainajan isän", puuttui taas ravintolanpitäjä puheeseen.
"Myöskin kirjuri! Hänen kuoltuansa sain minä pyhkiä pois monta
liituviivaa, katsokaas sen takia, että hän vielä eläissään mukamas
olisi saanut olla muita parempi. Ja hän jätti jälkeensä perintönä
pojalle, joka nyt makaa töppöset taivasta kohden, kaikki kaikkiaan
äidin ja kaksi sisarta. Poika tahtoi päästä puotipojaksi hankkiakseen
ruokaa neljälle suulle, mutta sitä ei äiti tahtonut, sillä hän sanoi,
että yläluokkalaiselle oli alentuminen häpeäksi. Voi jestas, kuinka
se poika sai kirjoittaa. Minä tiedän justiinsa pilkulleen kuinka he
elivät. He asuivat samassa huoneessa ja poika asui eri hökkelissä.
Ja kaiken, minkä hän kokoon haali, sai hän jättää omaisilleen. Kun
hän palasi kotiin päivällistä syömään, sai hän kuulla kunniansa. Ei
ollut voita panna leivän päälle eikä sokeria kakun päälle! Ja sitte
piti vanhimman sisaren saada uusi hame ja nuoremman sisaren uusi
päällysnuttu. Silloin alkoi hän kirjoittaa pitkin öitä. Voi jestas,
kuinka hän kirjoitti. Mutta kun hänen kylkiluunsa alkoivat näyttää
puurokoukuilta ja kasvot olivat keltaiset kuin hihnat, silloin
väsyi hän eräänä päivänä. Minä muistan niin hyvin sen päivän; hän
tuli luokseni ja pyysi lainaksi viinaa. Kovin oli hän ikävissään,
niin oli, mutta hän oli myöskin suutuksissaan. Sillä vanhin sisar
oli sanonut tahtovansa samettisen päällysvaatteen samanlaisen kuin
minkä hän oli nähnyt saksalaisissa puodeissa; ja äiti oli sanonut,
ettei vähempi sopinut heidän säätyisille naisille! Poika riisti ja
raastoi mutta ei enään samalla halulla. Ja ajatelkaas, ottaessaan
minun luonani tuikun murheeseen rintakipunsa lieventämiseksi, arveli
hän tekevänsä pahasti ja väärin, niin, hän luuli ihan varastavansa.
Mutta hän sai muitakin murheita, poika raukka. Katsokaas, nuoremmalle
sisarelle ilmestyi kosija; mies oli nuori tinanvalaja Pietari Apollon
kujasta. Mutta sisar antoi kieltävän vastauksen, niin äitikin,
tietenkin siksi, että mies oli tinanvalaja. Katsokaas, jos hän olisi
ollut kirjuri, niin tyttö olisi antanut myöntävän vastauksen ja
kuvitellut pojalle pitävänsä hänestä, se on hyvin luultavaa, silloin
olisi tyttö hänestä pitänyt, sillä sellaista se on rakkaus!"
Kaikki nauroivat paitsi nuori mies, joka alkoi puhua.
"Mutta, kuulkaas, ravintolanpitäjä, poikahan piti hänestä vaikka
tyttö oli niin köyhä ja hän toimeentuleva mies; sehän osoitti, että
rakkaus voi olla myöskin todellinen, vai kuinka?"
"Pihkoja kans!" sanoi ravintoloitsija, joka ei tahtonut puuttua
puheeseen. "Mutta lisäksi tuli vielä toinen juttu ja minä luulen,
että se teki miehestä lopun. Hän rakastui. Katsokaas, sitä eivät
äiti eikä sisaret olleet ottaneet lukuun, mutta se oli luonnon
järjestyksen mukaista. Ja kun hän sanoi aikovansa mennä naimisiin,
tiedättekö, mitä he silloin sanoivat? 'Onko sinulla siihen varoja?'
Ja poika, joka oli hieman yksinkertainen, ajatteli asiaa ja huomasi,
ettei hänellä ollut varoja perustaa uutta perhettä, koska hänellä
ennestään jo oli perhe elätettävänään, eikä hän siis mennytkään
naimisiin. Mutta hän meni kihloihin. Siitäkös vaikerrus syntyi, sillä
muori ei tahtonut ottaa vastaan morsianta siksi, ettei hänen isänsä
osannut kirjoittaa ja etupäässä sentähden, että tyttö itse istui
neuloen kuja-ahteessa. Vielä pahemmaksi kävi asia, kun poika iltasin
meni morsiamensa luo eikä enään viitsinyt kotona istua. Oi, oi, oi!
niitä riitoja. Mutta työtä hän sentään teki äidin ja siskojen edestä
ja minä tiedän, että hän kirjoitteli iltaisin morsiamensa luona
tämän neuloessa voittaakseen vain aikaa sekä voidakseen sentään olla
morsiamensa seurassa. Mutta äiti ja sisar ajattelivat hänestä ja
hänen morsiamestaan rumia asioita, ja sen he osoittivatkin. Kerran
eräänä sunnuntaina keskipäivän aikaan kertoi poika itse sen minulle
pistäytyessään luonani ja saatuaan hiukan lievennystä rinnalleen,
sillä hän yski siihen aikaan aivan kauheasti. Hän oli mennyt
Brunkebergille kävelemään morsiamensa kanssa; ja kulkiessaan kotiin
yli Norrebron sillan kohtasivatkin he äidin ja sisaret! Morsian
tahtoi kääntyä takaisin, mutta poika puristi morsiamensa käsivartta
ja veti häntä eteenpäin; kas vaan sitä poikaa! Mutta äiti seisahtui
sillan käsipuiden ääreen ja katseli veteen, vanhin tytönletus sylki
eteensä ja teki kuten äiti, mutta se nuorin vasta oli niitä pahimpia!
Hän seisahtui tuijottamaan morsiamen villaista päällysvaatetta, ja
sitte hän nauroi, sillä hänellä itsellään oli yllään englantilainen
verkainen päällysnuttu, ja juuri sentähden, että hänellä sellainen
oli, ei veljen morsiamella ollut varoja käydä verassa. Ajatelkaas
sellaista riiviötä!"
"Tytön puolelta oli se vain ajattelemattomuutta", sanoi nuori mies.
"Ajattelemattomuutta!" huusi nyt tynnyrintekijä.
"Ajattelemattomuutta!"
Mutta hän ei voinut sanoa enempää. Ravintolanpitäjä ei vastannut
muistutukseen ja jatkoi.
"Oli joulunaatto, viimeinen joulunaatto hänen elämässään. Hän tuli
luokseni kuten tavallisesti rintansa tähden ja nyt oli hän todellakin
surkean sairas. -- 'Hauskaa joulua, Hannu kirjuri', sanoin minä.
-- Minä istuin tavallisella nykyisellä paikallani, ja hän istui
tuossa, ihan samalla paikalla, missä tämä nuori ystävä nyt istuu. --
'Koskeeko kovasti?' sanoin minä. -- 'Kovasti!' sanoi hän. 'Ja taulu
on täynnä...!' sanoi hän. -- 'Ei merkitse mitään!' sanoin minä.
'Loput kirjoitamme isoon kirjaan! Eiköhän maistuisi kuuma lökäri
näin joulunaattona!' sanoin minä. Hän yski peloittavasti ja sitte
hän joi. Mutta silloin hänen kielensä pääsi siteistään. Hän kuvaili,
kuinka hyljätyn onneton hän sinä iltana oli. Hän oli juuri poistunut
kotoaan. Joulupöytä oli katettu; äiti ja sisaret olivat niin
lempeitä, oikeinpa hellän nöyriä, jokaiseksi sellainen ilta ihmisen
tekee. He eivät virkanneet sanaakaan, eivät pistelleet häntä, ja kun
hän otti takkinsa ja aikoi mennä, itki muori; ensi kerran oli poika
jouluiltana poissa kotoaan. Mutta luuletteko äidillä olleen edes niin
paljon sydäntä sanoakseen: mene hakemaan häntä, tuo hänet tänne, ja
eläkäämme sovussa kuten ystävät! Eipäs! Äiti valitti vain ja sitten
meni poika kirvelevällä sydämmellä. Poika raukka! Noo, odottakaas
nyt, niin saatte kuulla lopun. Sitten tuli hän morsiamensa luokse.
Morsian oli iloinen ja onnellinen saadessaan yksin omistaa hänet
ja hän huomasi, että poika rakasti häntä enemmän kuin mitään muuta
maailmassa. Mutta poika, jonka sydän oli rikkirevitty, ei ollut niin
iloinen kuin tyttö olisi suonut; ja silloin tyttö närkästyi häneen,
tietysti vain hiukkasen. Ja sitte puhuivat he taas naimaliitostaan,
mutta poika ei voinut seurata tytön ajatuksenjuoksua. Ei, ei, hänellä
oli velvollisuuksia isänsä seuraajatarta kohtaan. Mutta silloin sanoi
tyttö, että pappihan käski luopumaan isästä ja äidistä ja olemaan
vaimonsa lähellä; silloin selitti hän verta vuotavalla sydämmellä
jättäneensä tänä iltana äidin ja kodin ollakseen morsiamensa luona,
ja silloin sanoi tyttö kyllä huomanneensa, että hän jo tänne
tullessaan oli murheellinen sentähden, että hänen täytyi sinä iltana
olla morsiamensa luona, mutta silloin selitti poika, ettei hän
sentähden ollut murheellinen, että hän oli tullut morsiamensa luoksi
vaan sentähden, että hänen joulu-iltana oli täytynyt jättää vanha
äitinsä; ja silloin väitti tyttö, ettei poika voinut kieltää olevansa
murheellinen tullessaan hänen luoksensa... ja niin, niinpä niin! edes
ja takaisin -- kuten tiedätte!"
Tynnyrintekijä nyökäytti päällään merkiksi, että hän hyvin käsitti
asian.
"Totta tosiaan, olipa hänellä hauska joulu! Niinpä niin, pala
palalta tuli poika rikkirevityksi, naimisiin ei hän koskaan päässyt,
mutta nyt lepää hän rauhassa, jos vain naulat kestävät, säälittää
sitä miestä vaikka hän olikin yksinkertainen. Ja Jumala hänen
sieluansa siunatkoon! Jos sinulla, Hannu-Kirjuri ei ole suurempaa
syntiluetteloa kuin mitä sinulla minun kirjoissani on, niin on se
piankin pois pyhitty."
Sen sanottuaan otti ravintolanpitäjä mustan taulun tarjoilupöydältä,
ja pyhki pois kädenhiallaan joukon liituviivoja, joita hän
oli piirtänyt pitkiin riveihin erään merkin alle, mikä näytti
mustepulloon pistetyltä kynältä.
"Katsokaas, katsokaas", sanoi parturi katsottuaan akkunasta
salatakseen punaisia silmiään. "Tuollahan tyttö on!"
Kirkkotarhassa olivat hautajaiset loppuneet; pappi oli puristanut
surevien käsiä ja aikoi lähteä; haudankaivuri nosti lapionsa
peittääkseen haudan mullalla, kun mustiin puettu nainen tunkeutuu
läpi kansanjoukon, laskeutuu polvilleen haudan partaalle ja rukoilee
ääneti. Senjälkeen laskee hän valkoisen ruususeppeleen hautaan,
haudan pohjasta kuuluu hiljainen huokaus ja kuiske, kun ruusunlehdet
hujan hajan putoovat mustalle kannelle. Sitte nousee hän lähteäkseen.
Suorana ja ylväänä astuu hän mutta ei huomaa tungoksessa, että
hän kohtaa äidin, joka katsoo häntä hurjilla ja vihamielisillä
katseilla ikäänkuin hän kohtaisi verivihollisensa, joka on ryöstänyt
häneltä hänen kalleimpansa. Siinä seisovat he hetken vastatusten
kostonhimoisina, taisteluun valmiina, mutta sitte kasvojen piirteet
pehmenevät, väristys käy heidän kalpeiden kasvojensa yli ja sitte
vaipuvat he toinen toisensa syliin ja itkevät, itkevät niin, niin ja
syleilevät toisiansa kauvan ja suonenvedontapaisesti ja poistuvat
sitte kulkien rinnatusten.
Ravintolanpitäjä itkee kuin lapsi koittamatta salata liikutustaan;
parturi painaa nenänsä ruutua vastaan ja tynnyrintekijä ottaa kortit
nahkaisesta esivaatteestaan niitä muka järjestääkseen; mutta nuori
mies on asettunut seinää vasten kallistaen päänsä käsiinsä saadakseen
tukea, sillä hän itkee niin, että koko ruumis värisee ja jalat hänen
allansa vapisevat.
Ravintolanpitäjä katkaisee ensimmäisenä hiljaisuuden.
"Kukahan nyt pitää huolta perheraukasta? Nyt kyllä tinanvalaja olisi
tervetullut, jos pitäisi itseänsä esillä."
"Mistä te sen tiedätte?", kysyi nuori mies kiivaasti ja astui
lattialle.
"Kuulin sen eilen käydessäni heidän luonansa, sillä olin siellä
auttamassa -- hautajaisia puuhaamassa. Mutta eipäs tinanvalaja
taidakkaan nyt tytöstä välittää, koska ei tyttökään silloin huolinut
hänestä!"
"Kyllä hän huolii, ravintolanpitäjä!" sanoi nuori mies. "Hän ottaa
tytön, vaikka tämä olisikin kuinka itsekäs ja ilkeä tahansa, kuinka
köyhä ja kurja tahansa, sillä sellaista se on rakkaus!"
Ja sitte hän meni isännän ja tämän vieraiden hämmästykseksi.
"Peijakas, se oli tinanvalaja itse", sanoi parturi.
"Näin hyvin ei aina käy", sanoi tynnyrintekijä.
"Kävikö kirjurin lopulta hyvin?" väitti parturi.
"Ei hänen, mutta muiden kävi hyvin, ymmärrättekö! Heillähän olikin
enemmän oikeutta elämään kuin pojalla, sillä he olivat ensin tulleet
maailmaan ja joka ensimmäisenä myllylle saapuu, saa ensimmäisenä
jauhaa."
"Poika oli tyhmä! Siinä koko juttu", sanoi parturi.
"Niin, niin", lopetti ravintolanpitäjä. "Tyhmäähän tämä tosin oli,
mutta kaunista se joka tapauksessa oli!"
Ja siinä oltiin yhtä mieltä.