"Mestari Paavalilla on puheenvuoro", sanoi kannunvalaja-ammattikunnan
vanhin ja vaati hiljaisuutta. Mestari Paavali nousi. Hän loi
tutkivan silmäyksen yli kokoontuneen ammattikunnan mestareineen ja
kisälleineen ja alkoi puhua.
"Ammattivanhimmat, mestarit ja kisällit! Oikeuteni mukaisesti
sekä kohtuudentunteeni johdattamana olen minä päättänyt tehdä
esityksen, mikä tosin ei tänä vuonna saavuttane mitään kannatusta,
ehkei ensi vuonnakaan, mutta juuri sentähden täytyy sen nyt
päästä kuuluville, niin että se saa aikaa levätä, koska kaikkien
suurien kysymyksien kohtalo on lepo. Tukholman kunnianarvoisalla
kannunvalaja-ammattikunnalla on ollut hyödyllinen olemassa
olonsa jo kahden vuosisadan aikana, ja sen säännöt sekä ammatti
ovat näiden kahden vuosisadan aikana kestäneet ajan hyökkäykset
ja pysyneet alkuperäisessä muodossaan. Mutta sitävastoin eivät
ulkonaiset olosuhteet, joissa ammattikunta on elänyt, ole voineet
seistä ajan myrskyjä vastaan. Kun kuningas ja raati hyväksyivät ja
vahvistivat ammattikunnan, nousi Svean valtakunnan pääkaupungin
porvarien väkiluku kahdeksaan sataan; nyt on tämä väkiluku kasvanut
nelinkertaiseksi. Ammattikunnan säännöt määräsivät kaksisataa
vuotta sitten, että mestarien luku olisi ainoastaan neljä; tämä
määräys syntyi hyvin kunnioitettavassa tarkoituksessa suojella
käsityöammattia hutiluksilta ja nurkkamestareilta. Nyt on suojelus
muuttuneiden olosuhteiden vaikutuksesta tullut sen vastakohdaksi,
miksi se oli aijottu; se on muuttunut sorroksi."
Ammanin vanhin tarttui kelloon, ja tuvassa kuului kumea sohina.
"Minun vastustamaton ajatukseni on", jatkoi mestari Paavali, "että
mestarien luku oikeutta myöten olisi oleva nelinkertainen, koska
väkiluku on kasvanut nelinkertaiseksi. Täällä on parisataa kisälliä,
kaikki nuoria ja kykeneviä miehiä, joiden koko elämän ikänsä täytyy
odottaa päästäksensä mestareiksi ja omille jaloilleen. Tässä saavat
he riistää ja raastaa pienen pennin edestä, silläaikaa kuin vain
neljä vie voiton. Minun ehdotukseni käy siihen, että ammattikunnan
säännöt muutetaan tässä kohdassa niin, että tästä lähin mestarien
luku määrätään kuudeksitoista. Minä olen puhunut."
Kisällit lausuivat meluten hyväksymisensä, ammatinvanhin vaatii
hiljaisuutta.
"Pitäkää suunne kiinni, kisällit, teillä ei ole tässä
joukossa puheenvaltaa!" huusi hän. "Hyvin kunnioitettava
kannunvalaja-ammattikunta! Me elämme ajassa, joka on täynnä
levottomuutta ja tyytymättömyyttä. Mikä on vuosisatain vanhaa ja
taattua, sen kimppuun käyvät nyt kunnianpattoiset, jotka unohtavat
ne hyvät työt, joita he ovat nauttineet esi-isiemme meille iloksi ja
suojelukseksi perustamilta laitoksilta."
Tällä kohdalla ei puhujan sanoja voinut kuulla kummallisen räyskivän
melun takia, joka kuulosti sellaiselta ääneltä, mikä syntyy laivojen
hankautuessa puusiltaa vastaan. Tuvan pimeimmässä perukassa, minnekä
talikynttilöiden himmeä valo vaivoin tunkeutui, istui taaimmaisella
penkillä pieni eriskummallinen olento, joka säkenöivin silmin oli
kuunnellut molempien puhujien esityksiä. Hänen iso päänsä lepäsi
suorasti hänen olkapäillään niinkuin maalarin hierinkivi levyllä;
ihan rintakehästä pisti esiin kaksi jalkaa niinkuin airopari, vatsan
paikalla oli tyhjä paikka, mutta selässä, minkä tuli olla sileän,
oli kulmikas kuhmu. Kasvot näyttivät muuten ilkeiltä, mutta sillä
hetkellä oli niissä viaton ja tarkkaavainen ilme. Poistaakseen
viimeiset epäluulot osanotosta kummalliseen hälinään oli kyttyrämies
asettanut kätensä ristiin rinnalle sekä vienyt epäluuloille enimmin
alttiin kätensä korvalle ikäänkuin ei hän kylliksi olisi voinut
nauttia ammatinvanhimman kalliista sanoista. Kun tämä taas alkoi
puhua työnsi kyttyrämies vasemman koipensa niin kauvas, että hän
saattoi saavuttaa huojuvan, edessään olevan penkin jalan sillä
seurauksella, että se raskaine kisällipainoineen joutui keinuvaan
liikkeeseen, mikä synnytti ilkeän ja pahasti häiritsevän äänen.
"Istu hiljaa siellä", sähisivät alttiiksi jätetyt kisällit ja
kääntyivät päin kyttyrämiestä.
"Istunhan minä hiljaa?", sanoi tämä ja näytti viattomia käsiään.
"Kukas riiviö se sitten ei voi istua hiljaa?"
Vastausta ei kuulunut ja ammatinvanhin jatkoi: "Inhimillisessä
luonnossa tarvitsee kaikki suojelusta. Kääreitten avulla
suojellaan lasta tulemasta vääräksi, mies suojelee naista, soturi
suojelee porvaria, ja kuningas suojelee soturia. Miksei siis
kannunvalaja-ammattikuntaa suojeltaisi. Syömisen jälkeen on juominen
kieltämättä tärkein toimi, mikä yllä pitää ihmisellistä elämää. Jo
Aatami taisi juoda vettä. Nooakki otti askeleen eteenpäin ja joi
viiniä; kaikki olemme me juoneet niin nuoret kuin vanhat, pienet ja
suuret, köyhät ja rikkaat. Nyt tahdon minä kysyä: kuinka me voisimme
nauttia juomisen lahjasta, jollei meillä olisi, mistä juoda. Tosin
me voisimme paneutua mahallemme niinkuin sieluttomat eläimet. (Tämä
on tärkein eroavaisuus ihmisen ja eläimen välillä). Ne taasen,
jotka valmistavat juoma-astioita, erityisesti tässä tapauksessa
kannuja, mitkä ovat mallikelpoisimpia kaikista juoma-astioista, ne
ovat ihmiskunnan todellisia hyväntekijöitä korottaessaan ihmisen
eläimen yli. Kannunvalaja-ammattikunta on suuri, ehkä suurin kaikista
ammattikunnista ja nyt tahdotaan sitä lokaan vetää; tahdotaan
alasrepiä, mitä esi-isät ovat rakentaneet; tahdotaan yhdellä kynän
vedolla poispyyhkiä, mitä vuosisadat ovat luoneet. Mitä vastataan
sellaiseen hävyttömään hyökkäykseen?"
Huojuvalta penkiltä tuli vastaukseksi rauskiva ja riuskiva ääni
ikäänkuin kuivia halkoja olisi poikki taiteltu ja koko kisällirivi
keikkui ja nyökytti päillänsä niinkuin varikset laholla aidalla.
"Mikä helvetin melu siellä on?", huusi ammatin vanhin. "Ajakaa ulos
kisällit lähinnä viimeiseltä penkiltä!"
"Emmehän me mitään, emmehän me mitään", huusivat kisällit, "penkissä
syy on!"
Kyttyräselkä pyyhki molemmilla viattomilla käsillään hiukset
otsaltaan ja oli apuna rauhaa häiritsevien toverien vaijentamisessa.
Mestari Paavali käytti tilaisuutta hyväkseen ja ryhtyi taas
puheeseen, mikä ei ollut vaikeata, koska ammatin vanhin oli
tyhjentänyt kaiken vanhan sanavarastonsa. Hän vastasi ensin ammatin
vanhimman moitteeseen esi-isien kimppuun hyökkäämisestä, sitte
kehotti hän ammattikuntaa vaatimattomuuteen, sillä kannunvalajat
eivät olleet ihmiskunnan ensimäisiä hyväntekijöitä, koska Aatami joi
kourastaan, Nooakki saviastiasta ja meidän vapahtajamme sienestä.
Tinakannu oli myöhempää keksintöä, mikä aikoinaan oli hätyyttänyt
ja kuolettanut hankkituopin, mikä vuorostaan oli tappanut sarven.
Kaikki kehitys kulki hyökkäyksien ja tapon kautta, ja se, joka
koitti estää hyökkäyksiä esti edistyksen kulkua. Hän ei voinut
yhtyä ammatinvanhimman mielipiteeseen, mikä koski hyväntekeväistä
suojelusta, että sotaväki muka suojelisi porvaria. Hän oli pikemmin
tehnyt sen huomion, että soturi suuressa määrässä polki porvaria.
Ammatinvanhin otti vapauden keskeyttääkseen mestari Paavalia ja
pyysi, ettei hän mene mieskohtaisuuksiin.
Ammattivanhin kuvaili nyt elinkeinojen ja ammattien, tässä
tapauksessa erityisesti kannunvalaja-ammatin onnellista tilaa; hän
vannotti ammattikuntaa, ettei se panisi mitään arvoa suupalttien
puheille, joita on kaikkina aikoina, ja joiden ainoana tehtävänä on
olla tyytymättömiä. Hän pyysi koko ammattikuntaa nousemaan yhtenä
miehenä, kun sen perustuksia penkoiltiin, kun uhattiin likaisin käsin
koskea esi-isien luomiin töihin.
Rauskis! kuului tuvan perältä ja penkki, jossa kuusi kisälliä istui,
romahti lattialle. Pikkainen kyttyrämies syöksyi paikaltaan, kirkui
ja päivitteli melun johdosta sekä löi kainalosauvoillaan lattiaan.
Koko kisällikunta rämähti valtavaan nauruun ja siihen täytyi
mestarien ja ammattivanhimman yhtyä. Kello soi ja ammattikunnan
kokous oli loppunut.
Penkit työnnettiin syrjään, pöydät vedettiin esille ja olutta virtasi
kolpakoista ja kannuista.
"Noo rakas veli Paavali", sanoi ammatinvanhin ja syleili
vastustajaansa, "ethän ole minulle vihainen, vaikka sinua äsken
mukiloin?" "Kukapas sitä väittää", sanoi mestari Paavali. "Hävytönhän
sitä täytyy olla toinen toiselleen väittelyssä; mutta eihän minun
mielestäni olisi tarvinnut paisua niin mahtailevaksi."
"Ammatinvanhimpana täytyy minun niin tehdä, senhän sinä hyvin tiedät
muuten ei saa arvoa?"
"Niin, onhan se merkillistä, etteivät ihmiset kunnioita, jollei
valehtele", sanoi mestari Paavali.
"Älä ole niin kiivas", sanoi ammatinvanhin; "katsos, kun sitä noin
yht'äkkiä nousee puhujalavalle ja kaikki ympärillä käy hiljaiseksi,
kun näet valonliekkiä ja silmiä edessäsi, niin eipäs olekkaan niin
helppoa ajatella, mitä puhuisi, mutta jotain sitä täytyy puhua, ja
kun ajatukset pettävät, on aina hätäsanoja. Meidän kesken puhuen,
täytyy minun tunnustaa, että sinulla pää-asiassa oli oikein, mutta ei
käy päinsä sanoa sellaisia asioita kisälleille, jotka kaikki tahtovat
päästä mestareiksi helpoimmalla tavalla ja vain odottavat, että me
mukiinnumme."
"Veliseni, meidän kesken puhuen", vastasi mestari Paavali, "olemme
kaikki olleet kisällejä, ja siksi täytyy meidän nyt myöskin ymmärtää,
mitä kisällit tahtovat."
"Hyvin kauniisti sanottu..."
"No, sanokaamme kauniitkin asiat ääneen, älkäämme sanoko vain rumia
asioita."
"Sinä olet kunnon mies, mestari", sanoi ammatinvanhin ja pyysi
vastustajansa juomaan kanssaan kannun olutta.
Juomista jatkettiin innolla, keskustelu kävi vilkkaammaksi, valot
himmenivät ja ilma pilaantui. Sen jälkeen tuotiin ruokaa. Mestarit
tarjosivat. Kinkut ja suolakalat katosivat lautasilta niinpian kuin
ne niille olivat ilmestyneetkin. Sen jälkeen juotiin neitsyt Maarian,
suojeluspyhimysten, ammattikunnan, ammatinvanhimman ja mestarien
maljat. Vanhat menivät kotiin, mutta kisällit saivat jäädä huonetta
siivoomaan sekä pesemään likaisia astioita.
Nyt kuului riemun kiljahdus, ja kaikki juoman jätteet koottiin isoon
maljaan, joka asetettiin keskelle pöytää.
"Bossen pitää puhua, Bossen pitää puhua!" huudettiin, niin että tupa
vapisi.
Bosse tai Boo -- kyttyrämies -- nousi ja istautui ammatinvanhimman
tuolille, johon hänen päänsä vaipui käsinojan tasalle. Hän oli
hyvästi humalassa, kasvot loistivat leveästi hymyillen, hikiset
hiussuortuvat riippuivat tahraisina otsalla; isot, valkoiset hampaat
loistivat, ja pienet silmät tirrittivät ilkeästi.
"Hiljaa, kisällipojat", alkoi hän ja naputti kainalosauvallaan
maljaan, sen jälkeen hän samalla varakädellään haali itselleen
isoimman kannun, minkä näki.
"Kaikista inhimillisistä tarpeista lähinnä yhtä tarvetta, minkä nimeä
minä en näin hienossa seurassa uskalla mainita, epäilemättä puheiden
pitäminen totisimmin ja paraiten antaa lennon rinnassamme asuvalle
tunteelle. Kaikki olemme me joskus puhuneet elämässämme. Eeva piti
puheita ennenkuin vietteli omenan Aatamilta, Saara puhui kauvan
ennenkuin hän synnytti Abrahamille lapsen eikä pyhä Hieronymus olisi
lopettanut puhettansa, jolleivat jalopeurat olisi häntä syöneet. Niin
on järjestetty ja niin on suunniteltu! Kaikki olemme me puhuneet,
suuret ja pienet, köyhät ja rikkaat..."
"Sekä kuurot ja tyhmät..." keskeytti veli Nigels, joka Bossen kanssa
kilpaili kunniasta olla sukkelasuisin.
Bosse irvisti ilkeästi ja sekotti maljaa kainalosauvallaan. Sitten
sanoi hän:
"Sokeat näkevät, kuurot kuulevat ja tyhmät puhuvat, niin seisoo
sanassa, ja jollei se ole totta, niin saan minä siitä vastata!"
Nigels oli nolattu, ja Bosse jatkoi: "En tiedä mitään sen suloisempaa
kuin kuulla omaa ääntäni, en ole tullut selvää ottaneeksi, josko muut
ovat samaa mieltä. Eli mitä sinä, Lyhyläntä meinaat?"
Bosse pisti samassa kainalosauvansa, mikä näkyi olevan raajarikon
tarkotuksenmukaisin jäsen, haukottelevan Lyhylännän suuhun; tämä
hassunkurinen päähänpisto sai osakseen koko kisällikunnan vilkkaimman
tunnustuksen.
"Kuulkaapas nyt, lurjukset, mitä minä teille sanon! Tiedättehän,
etteivät pormestari eivätkä korkeat herrat salli kisällien kokoontua
puhumaan omista asioistaan, mutta jos kisällit kokoontuvat
juopottelemaan ja mässäilemään, niin saavat he sen tehdä.
"Kämmenet pöydälle, ja tarttukaa likaisin käsin näihin kortteihin ja
antakaa niiden tanssia, silläaikaa kun minä sanon teille maltillisen
sanan. Minä haistan nimittäin erään mestarin aavistamattoman tulon,
sillä he uskovat meitä vain puoliksi. Pelatkaa te nyt, minä puhun."
Korttilehdet läiskähtivät pöytään, ja Bosse puhui: "Vanhan
testamentin ukoilla oli kaunis tapa heittää mies mereen, kun myrsky
nousi. Minä en suosita tätä tapaa siksi, että se on vanha, vaan
siksi, että se on hyvä. -- Meidän kisällijaalamme on merihädässä, ja
yhden täytyy tulla meren uhriksi. Arpa on langennut minun osakseni.
Vaali on hyvä. Minulla ei ole isää, joka itkeä tillittäisi, minulla
ei ole mitään menetettävää arvoa, siliä minä olen jo kaksi kertaa
istunut tyrmässä juopumuksesta. Minulla ei ole tyttöhempuja, jotka
juoksentelisivat kintereilläni, eikä minulla myöskään ole tenavia,
sillä laki ei salli tällaisten krokotiilien sikiytyä, ja siinä
se tekee oikein, sillä muuten hakattaisiin metsät maahan, joista
tehtäisiin keppejä ja puujalkoja suloisille sikiöille; muuten
saan minä teille sanoa, ettei se, jolla keuhkot ovat selässä ja
sydän suolissa, saata elää ylettömän kauan. Ei miehestä siis ole
mitään väliä. Bosse hyppää mereen! Mutta yhtä hän teiltä pyytää.
Teidän pitää kannattaa häntä. Näyttäkää, että te uskotte hänen
tekevän oikein, ettei hän tee sitä vain oman itsensä tähden,
sillä eihän hänellä ole paljon menetettävää! -- Huomena alkaa hän
mestarikokeensa, sillä sitä ei kukaan voi häneltä kieltää. Mitä
sen jälkeen tapahtuu, sen saatte sitte nähdä, sitä hän ei itsekään
tiedä, se riippuu onnesta. -- Ja vannokaa nyt kädet kainaloisella
käsivarrellani, ettette minua petä, ettekä livistä, kun nurkissa
paukkuu, vannokaa se!" "Kaikkien pyhien ja pirujen nimessä",
mutisivat kisällit ja asettivat sormensa kainalosauvalle. "Aamen!"
sanoi Boo. "Läiskyttäkää nyt korttipahasianne, sillä minä kuulen
mestarin hoipertelevan ylös rappusia, ja näyttäkäämme hänelle, että
me harjotamme vain luvallista ja kunnioitettavaa elinkeinoa."
Heti sen jälkeen astui mestari huoneeseen askelilla, joiden piti
olla hiipiviä, mutta jotka runsaan oluen juonnin tähden muistuttivat
enemmän pilttuussaan tanssivan, korskan hevosen kavion töminätä.
Kisällit tervehtivät häntä riemuhuudolla ja Boo tervehti häntä
puheella, minkä lopussa hän kutsui mestarin ottamaan osaa viattomaan
maanihtipeliin sillä seurauksella, että mestari pian istui pöydän
päässä koura täynnä korttilehtisiä. Mutta kun pelaamisen vuoro tuli
Boolle, oli hän kadonnut, sillä hän tiesi, mistä arvosta huomispäivä
oli hänelle.
* * * * *
Ammatinvanhimman pihan perällä olevaan ränsistyneeseen kyökkiin
suljettuna seisoi Boo seuraavan päivän aamulla ja valmisteli
mestarikoettaan, jota tekemästä ei häntä oltu voitu kieltää, mutta
se ei voinut hankkia hänelle oikeutta harjoittaa kaupungissa
kannunvalaja-ammattia, koska kuten mainittiin mestarien luku ei
saanut nousta yli neljän eikä kukaan heistä yön aikana ollut kuollut
vaikka olivatkin ankarasti elinvoimiansa tuhlanneet. Kokeena
oli pullon, vadin ja kannun valaminen; mutta kahden ensimäisen
tekemisestä oli Boo vapautettu, sillä hänen taitonsa niiden
valmistamisessa oli tunnettu.
Takassa leimuavan aimo hiilitulen ääressä seisoi nyt Boo ja kuumensi
sulatusastiaansa. Savesta valmistamansa vormun ympärille oli hän
kietonut märkiä riepuja; huonolla puntarilla punnitsi hän lyijyä ja
tinaa, mitkä pani sulatusastiaan. Aineet valuivat pian yhteen ja
muodostivat tasaisen pinnan, vormu täyttyi juoksevalla metallilla ja
muutaman hetken kuluttua oli kannu valettu. Sorvipenkillä hioi hän
pois saumat ja pimsikivellä kiillotti hän metallin hopeankirkkaaksi.
Kannu oli valmis, se kilahti kirkkaasti.
Hänellä oli vielä aikaa kaksi tuntia ennenkuin hän pääsisi ulos ja
hänen työtänsä tutkittaisiin. Hän istuutui jakkaralle lepäämään ja
tarkasteli työtänsä. Siinä oli tapahtunut uusi käännekohta vanhassa
elinkeinossa. Ikivanhoista ajoista asti olivat kannut olleet korkeita
ja hyvin kapeita suun kohdalta, sentähden ei niitä voitu sisältäpäin
pyyhkiä, ainakaan ei helposti, koska käsi ei voinut viedä pyheliinaa
kannun pohjaan. Seurauksena tästä oli se, etteivät kannut koskaan
olleet puhtaita. Ainoa toimenpide, mihin aikojen kuluessa oli
ryhdytty tämän asian parantamiseksi, oli se, että lyijyn käyttäminen
kiellettiin. Mutta tämä oli saanut aikaan sen haitan, että kannut
tulivat kalliimmiksi ilman että kannut mainittavassa määrässä olivat
olleet sen puhtaampia.
Nyt oli Boo suoriutunut asiasta hyvin yksinkertaisella tavalla. Jotta
kannua voitaisiin sisältäpäin pestä, oli hän muuttanut sen muotoa
ja tehnyt sen suusta väljemmäksi, niin että saattoi siihen työntää
kätensä: saadakseen sen helppohintaiseksi, oli hän käyttänyt uutta
työtapaa, jota nimitettiin kylmiltäänvalamiseksi, mikä tapahtui
siten, että vormua pidettiin märkien riepujen avulla kylmänä, ja
siten oli ainoa lyijyn käyttämisestä joutunut epäkohta poistettu.
Boolla oli siis täysi syy olla tyytyväinen uuteen tekeleeseensä
vaikkei hänellä ollutkaan suuria toiveita siitä, että sen vanhat
hyväksyisivät. Kun aika oli kulunut, työnnettiin avain lukonreikään
ja ovi aukeni. Ammatinvanhin astui sisään vanhimpien kisällien
seuraamana, joiden tuli viedä mestarityö raastupaan, missä sitä
tarkasteltaisiin. Ammatinvanhin ei ollut iloisella tuulella; ainakin
näkyi hänen kasvoillansa hirveiden mielenliikutusten ja pahojen unien
jälkiä, luultavasti yövalvonnan ja humalan seurauksia. Mestarityö
peitettiin liinalla ja kuljetettiin raastupaan edellä ammatinvanhin,
sitten vanhimmat kisällit, ja viimeisenä tuli Bosse huippien
kainalosauvoillaan kuin harakka.
Katupojat seisoivat kadunkulmissa ja näyttivät Bosselle kieltä, Bosse
roiskautti vastaukseksi toisella kainalosauvallaan vettä katuojasta,
jolloinka vallaton liuta katosi porttikäytäviin.
Tultuansa raastupaan sai Bosse viittauksen pysytellä eteisessä, missä
ovenvartija istui. Pormestari ja kolme kannunvalaja-ammattikunnan
mestaria ottivat vastaan ammatinvanhimman. Bosse kuuli avonaisen oven
kautta kaikki, mitä sisäpuoleisessa salissa keskusteltiin. Pormestari
alkoi:
"Mitä kujeita! Onko tämä mikään mestarityö, eihän tässä ole mitään
sulavuutta. Miksi tällaisella koirankurilla ihmisiä vaivataan! Kyllä
annamme niille aika läksytyksen niin, etteivät vasta kiusaa meitä
sopimattomaan aikaan. No katsellaanpas nyt sitä mestarityötä, niin
että sen saakeli ottaa! Pois riepu!"
Vanhin kisälli kohotti liinaa ja siinä oli nyt Bossen mestarityö
pöydällä.
"Mitä Herran nimessä tämä on? Tekeekö mies meistä pilkkaa?", huudahti
pormestari ja nauroi pilkallisesti.
"Minusta tuntuu", sanoi ammatinvanhin "ikäänkuin tämä astia olisi
aiottu vallan muuta kuin juomista varten; siihenhän voi pistää koko
päänsä."
"Minä pienenläntä mies", sanoi pormestari, "voisin varmaankin
istuallani kylpeä tuossa ruukussa."
Kaikki nauroivat paitsi mestari Paavali.
"Kutsukaa lurjus sisään!"
Bosse astui saliin.
"Kuuleppas, poikani", sanoi pormestari, "aijotko sinä ruveta
parturiksi?"
"Miksenpäs", vastasi Bosse, "on sitä nähty tinanvalajia, joista on
tullut raatimiehiä."
"Jos olisit yhtä sukkela sormistasi kuin olet suustasi, niin
sinustakin voisi tulla tinanvalaja. -- Miksi sinä tätä astiata
sanot?"
"Ei nimi haittaa, mutta kyllä minä yöllä join niin vähän olutta
huomatakseni, että se on kannu", vastasi Bosse.
"Kyllähän sinulla leveä suu on, mutta en minä sentään olisi luullut
sinun tarvitsevan istuinmaljaa saadaksesi jumalanviljan suuhusi."
Mestari Paavali, joka siihen saakka oli valjennut, alkoi nyt puhua:
"Kyllä pojalla on ollut joku tarkoitus tehdessään kannun niin
leveäksi suun kohdalta", sanoi hän.
"Mikä tarkotus siinä olisi. Antaa kuulua", sanoi pormestari ja asetti
nyrkkinsä korvalle.
"Tarkoitus oli, että kädet mahtuisivat kannuun", vastasi Bosse.
"Kuules vaan! Hän juo käsillään."
"Hän tarkoittaa, että siten voidaan käsin päästä kannun pohjaan sitä
puhdistettaessa", sanoi mestari Paavali apuun rientäen.
"Mitä loruja?", keskeytti pormestari, "tästä lähin voi huuhtoa
kannuja kuten ennenkin."
"Sitäpaitsi on hän pannut hopeata tinaan, koska se on niin kova ja
kiiltävä."
"Ei ole pannut hopeata, hän on pannut siihen lyijyä", sanoi Bosse.
"Lyijyäkö? Sen varsin valehtelet", yhtyi ammatinvanhin puhumaan:
"Lyijystä käy tina harmaaksi ja pehmeäksi kuin vaha."
"Kyllä niin, tavallisissa tapauksissa, mutta ei kylmiltään
valettaessa", sanoi mestari Paavali.
"Kylmiltä valettaessa? Kylmiltä! -- Asettakaa kätenne otsalleni",
huusi ammatin vanhin, "kaatakaa sangollinen vettä pääni yli, lyökää
lunta korvani taustaan; olenko järkeni menettänyt, vai onko mestari
Paavali tullut hulluksi? Voiko enään nykyaikana valaa kylmää tinaa?
Sitäkö hän siellä Saksassa viime kesänä oppikin."
"Ei kylmää tinaa valeta", vastasi mestari Paavali, "mutta tinaa
valetaan kylmiin vormuihin."
"Hiisi vieköön teidän vormunne ja uutuutenne! Ja minua ihmetyttää,
että sinä Paavali vanhana ymmärtäväisenä miehenä saat tuollaisia
päähänpistoja. Vie sinä Bossesi ruukkuineen kotiisi ja opeta häntä
tekemään kunnollista työtä ja tule sitte takaisin, kun hänestä miehen
olet tehnyt, mutta älä toista kertaa päästä tänne keltanokkia", puhui
ammatinvanhin lopettaen kokouksen.
Mestari Paavali koetti vielä kerran tehdä vastaväitteitä mutta ilman
menestystä. Uusi tekele hylättiin uutena ja tarpeettomana. Koska
mestarityöltä ei voitu kieltää muutamia etuja, selitti vaiti ollut
mestari kalun kelvottomaksi, koska se lyijyllä sekotettuna oli
väärennetty, ja sillä oli asia ratkaistu.
Mestari Paavali, joka piti Bossea palveluksessaan ja joka
tarpeettomasti oli vaivannut ammattikuntaa ja pormestaria, tuomittiin
tarjoamaan aamiaiset raatihuoneen kellarissa, mutta Bosse sai mennä
kotiin.
Hänen olisi oikeastaan pitänyt olla pahoillaan mutta hänellä ei ollut
sellainen luonto, ja hän oli niin monta vuotta taistellut tyhmyyttä
vastaan, ettei hänellä ollut suuria toiveita sen paranemisesta
mennessään tulikoetukseensa.
Tultuaan raastuvan portille näki hän ison kansanjoukon, joka huhun
viettelemänä oli odottanut tervehtiäkseen uutta mestaria. Kun joukko
näki kisällin tulevan yksin kannuineen ilman mitään uuden arvon
merkkiä, raivostui se sentähden, että se niin kauan oli turhaan
saanut seistä ja odotella. Toiset vihelsivät, toiset hyssyttivät,
mutta suosionosotuksiin tottumaton Boo ei ollut millänsäkään, hän
asetti kannun päänsä päälle, ojensi kielen suustaan, muljotteli
silmillään ja huippi kansanjoukon sekaan, ja kansa piti tapausta
hullunkurisena ja alkoi nauraa. Meluavan joukon seuraamana pakeni Boo
olutkapakkaan. Tupaan tultuaan asetti hän kannun pöydälle ja istuutui
sen viereiselle penkille.
"Olutta tänne!" huusi hän piialle.
"Katsos vaan sellaista somaa kannua", sanoi Metta.
"Tuon ainakin voi yhdessä ryöppäyksessä puhtaaksi pestä!"
"Aivan kuten sanoin."
"Taitaa olla tavattoman kallis?"
"Se on kolmatta osaa halvempi kuin muut."
"Herra isä ja pyhä Nikolaus, tehkää kaikin mokomin tuollaisia!"
"Katsos niinhän minä juuri tahtoisinkin, mutta ei kaikkia saa tehdä,
mitä tahtoo, eivätkä meidän korkeat suojelijamme salli elinkeinon
mennä alaspäin, mikä on samaa, kuin että kannut menevät ylöspäin."
Jyväsäkin kantaja astui tupaan ja asettui istumaan Boon viereen.
"Siinäpäs on korea kannu, mistä sellaisen saa ostaa?", kysyi hän.
"Helvetistä sinä sellaisia saat ostaa", sanoi Boo suutuksissaan.
"Jollei sinne olisi niin pitkä matka kävellä, niin olisin minä pian
tuollaisen omistaja, jollei se vain ole liian kallis."
"Se on vallan käsittämätöntä, että kuta oppineemmaksi ihminen tulee,
sitä tyhmemmäksi hän myös tulee. Luuletteko muun kuin yhden ainoan
mestarin käsittäneen, kuinka mainio tämä kannu on", sähisi Boo.
"Kyllä he sen käsittävät", arveli jyvienkantaja, "siksipä eivät
sitä tahtoneet tunnustaa. Mutta sen minä totta tosiaan sanon, että
tällaisten kannujen kauppias olisi tuossa tuokiossa rikas mies."
Boo istui kapakassa iltaan saakka ja salli kannuansa ihailtavan. Kun
kapakka sulettiin kello yhdeksän aikaan, kulki hän puolihumaltuneena
kotiin ja pani tyytyväisenä maata päänalaisella rakas kannunsa.
* * * * *
Seuraavana päivänä keskusteli Boo pitemmän aikaa mestari Paavalin
kanssa sillä seurauksella, että Boo, joka säännöllisellä elämällä ja
säästäväisyydellä oli itselleen koonnut muutaman leiviskän tinaa,
sai luvan omiksi tarpeikseen työskennellä vanhassa kyökissä, sillä
mestari Paavali oli niitä harvoja miehiä, joka salli muidenkin elää,
koska kohtalo hänelle itselleen oli suonut niin hyvät elinpäivät.
Boota ei näkynyt ulkosalla kaupungissa neljääntoista päivään ja hänen
kannuansa koskeva juttu oli unhotettu, sillä oli niin paljon muuta
puheenaihetta.
Mutta eräänä aamuna anivarhain saivat kaupungin palvelustytöt
jotain ihmeeksensä nähdä. Keskellä Isoatoria, vastapäätä raastupaa,
seisoi Bosse pystyttäen pöytää muutamista laareille asetetuista
laudoista. Saatuaan pöydän kuntoon, latoi hän laudoille toisen kannun
toisensa jälkeen ja katso, kaikki kannut olivat samanmuotoisia
kuin raastuvassa näyttämänsä kannu, minkä korkea ammattikunta oli
hyljännyt.
Kello yhdeksän oli Boo myynyt puolet tavaroistaan. Iloisena ja
tyytyväisenä istui hän pöydällä jalat ristissä allaan huutaen:
"kannuja, kannuja, kuka ostaa kannuja?" Kun hän oli toistanut
monta sataa kertaa, alkoi hän sovittaa sanat omallekeksimällensä
laulunuotille.
Kello yhdeksän aikaan, kun aurinko oli korkealla taivaalla
ja kaikilla kisälleillä oli vapaatuntinsa, kokoontuivat
kannunvalajakisällit ryhmittäin Bossen pöydän ympärille. Muutamat
varovaisemmat lausuivat huolestuttavia muistutuksia vaarasta rikkoa
ammattijärjestystä ja etuoikeuksia vastaan; toiset nyökyttivät
päätään hyväksyvästi ja sanoivat puoliääneen: Bosse, pidä puoliasi.
Sillä välin oli kannunvalaja-ammattikunnan vanhin aamunsuussa
päättänyt pistäytyä raastuvassa. Hän tuli raskaasti rinnettä
astellen ja loi kaipauksen silmäyksiä mäen yläpäähän sekä kulki
hitaasti keppinsä nojassa. Torille tultuaan seisahtui hän pyyhkimään
hikeä otsaltaan. Hän loi yleiskatsauksen yli torilla seisovien
kansanjoukkojen eikä huomannut mitään tavatonta tai levottomuutta
herättävää. Hän työnsi keppinsä maahan ja oli juuri aikeissa jatkaa
matkaansa, kun hänen korvaansa kimahti kummallinen ääni, mikä kaukaa
kuului kukon kiekumiselta, mutta mikä sentään oli olevinaan laulua.
"Kannuja, kannuja, kuka ostaa kannuja? Kannuja niin väljiä kuin
ammatinvanhimman sukka, kannuja niin isoja kuin pormestarin sukka.
Kannuja, kannuja, hoi!"
Ammatinvanhin hyökkäsi keppi pystyssä kansanjoukkoon, joka seisoi
Bossen pöydän ympärillä ja vain vaivoin antoi tilaa likistyäksensä
sitä tiukemmin lihavan ammatinvanhimman ympärille; ammatinvanhin
oli kuin alasimella ja joukon riemuhuutojen kaikuessa täytyi hänen
kuunnella Bossen pilkkalaulua, jota Bosse toisti asianomaisilla
muunnoksilla, joukko säesti yhä toistamiseen: hiljaa! hiljaa! hiljaa!
Ammatinvanhin alkoi huutaa:
"Sinä emälurjus, uskallatko sinä rikkoa lakia ja asetuksia."
"Minä en ole rikkonut mitään asetuksia", sanoi Bosse.
"Sinä olet pystyttänyt puodin, senkin kavaltaja!"
"Ei tämä mikään puoti ole", vastasi Bosse.
"Mutta onhan tässä pöytä."
"Eihän se mikään pöytä ole, pari lautaa vaan, ja muuten määrätään
ammattikunnan säännöissä, että akkunoiden asettaminen on luvatonta.
Ei tässä näy mitään akkunaa, jollei ammatinvanhin näe jotakin taivaan
akkunaa -- tuolla ylhäällä!"
"Sinä myyt kannuja, sinä senkin..."
"Kansa ostaa, ammatinvanhin!"
"Ja sinä laulat pilkkalauluja, senkin rakkari!"
"Minä laulan ammatinvanhimman sukasta!"
"Eipäs, sinä lauloit jotakin rumaa, senkin linnunpelätti! Tännepäin
pormestari ja aseenkantajat! Tännepäin!"
Pormestari ilmestyi nyt akkunaan ja hänelle selvisi silmänräpäyksessä
ystävänsä tukala tila. Hän viittasi kädellään sisähuoneeseen ja
pian ilmestyi kaupungin rumpali toiseen akkunaan. Rumpu kutsui
aseenkantajia kokoon.
"Pitäkää nyt puolianne", sanoi Bosse kisälleille. Mutta rumpu pärisi,
ja kauhu valtasi joukon. He mykistyivät ja hajaantuivat kuin pilvi
tuuleen.
"Pitäkää puolianne", kirkui Bosse, "nyt on aika!" Mutta he eivät
pitäneet puoliaan. He väistyivät, väistyivät niin häpeällisesti.
Mutta silloin suuttui Bosse. Hän syöksyi paikaltaan, nousi pöydälle
ja kirkui:
"Valapatot, kyssäselät, juoksetteko te vasikan nahan tähden?
Muistatteko, kuinka te vannoitte kautta pyhien ja kautta helvetin
pitävänne puolianne, silloin yöllä, kun olitte pelaavinanne korttia.
Antakaa minun katsoa teitä kasvoihin, senkin sekulit, eikä selkäänne,
sillä silloin minun keppini joutuu synnin viettelykseen!"
Mutta he juoksivat kaikki nähdessään pormestarin ja kaupungin
asemiehien juoksevan torille ja piirittävän Boon sekä hänen
kauppatavaransa.
Silloin sammui Bossen ääni, vastustelematta antautui hän
vangittavaksi ja kaupungin vankilaan vietäväksi, sen jälkeen otettiin
hänen jälellä olevat tavaransa takavarikkoon. Kun häntä kuletettiin
portista, kääntyi hän hyvillä mielin ja sanoi ammatin vanhimmalle:
"Minä toivon, että kannunvalaja-ammattikunta, joka tietenkin suojelee
ammattia, suojelee myös sen harjottajia. Sentähden tahdon minä
sivumennen mainita, että minä mieluummin makaan naudankarvoilla
kuin muurikivillä, että minä mieluummin syön tuoretta lihaa kuin
homehtunutta leipää, lasi hyvää olutta on aina ollut heikkouteni
ja minä toivon, että minun korkeat suojelijani muistavat minua
lämmityksellä ja huoneen siivoamisella."
Ja hän mennä huippi vankilaan täynnä rohkeutta mutta hyvin vähillä
toiveilla.
* * * * *
Kuusi päivää istui Boo vankilassa. Kukaan ei saanut käydä hänen
luonansa vankilassa, mutta oven kautta sai hänen kanssansa
keskustella. Nämä keskustelut suututtivat häntä enemmän kuin pakkanen
ja kosteus. Hän sai kuunnella hyviä jälkineuvoja, selityksiä,
varotuksia, kehotuksia alistumaan:
"Mitäs se auttaa? -- Miksi turhaan vaivaat päätäsi? -- Mitä hyötyä
sinulla siitä on? -- Onko se oikein?"
Mutta pahimmalta tuntui, kun äiti tuli Länsivuorilta, missä hänellä
oli lehmä ja mökki. Muija oli vanha ja raihnainen sekä kuuro ja oli
vain epäselvästi käsittänyt syyn pojan vangitsemiseen. Ei hänkään
päässyt vankikoppiin vaan sai keskustella oven takaa, mikä mitä
kauneimmalla tavalla sekotti toriseikkailun.
"Onneton poika, mitä sinä olet tehnyt?", huusi eukko oven takaa.
"Olen tehnyt kannuja, puhuvat loruja."
"Oletko sinä saanut toruja? Sen minä kyllä uskon. Mutta minä kysyn,
mitä sinä olet tehnyt?"
"Kannun!" huusi Bosse täyttä kurkkua ikäänkuin hän olisi tahtonut
puhkaista paksun oven.
"Niin, niin, tiesinhän minä sen, että siihen se päättyisi. Sanoinhan
minä sen aina, kun olit tottelematon kotona. Mutta kyllä ne tytötkin
ovat hulluja. Sellainen ruma ryökäle kuin sinä olet! Hyi!"
Nyt ei Bosse ymmärtänyt sanaakaan ja siksi hän vaikeni.
"Vai on hänen nimensä Annu", jatkoi muija umpimähkään. "Annu oli
senkin tytön nimi, joka karkasi Duuvnääsin Klemetin kanssa."
"Mitä sinä puhut, muori? Mikä Klemetti?"
"Hemmettiinkö? Poika, niinkö sinä puhut vanhalle äidillesi? Etkö sinä
ollenkaan häpee? Oi, oi, oi, sellaista lasta! Sellaista lasta!"
Bossen järki hämmentyi, ja hän pisti päänsä olkipusseihin päästäkseen
jatkamasta keskustelua.
Päästyään vankilasta ei hän palannut mestari Paavalin luo vaan
kuljeskeli kaupungin kapakoissa; siellä hän istui aamusta iltaan
ja kulutteli niitä varoja, jotka hän kannuja myyden oli ansainnut;
olivat unhottaneet ottaa häneltä rahat vankityrmään pistettäessä.
Hän oli erotettu kannunvalaja-ammatista, eikä hän muuta elinkeinoa
osannut, hän oli irtitemmattu siitä yhteiskunnallisen toimen
rattaasta, johon hänen kasvatuksensa oli hänet asettanut, ja hän
olisi pian lyöttäytynyt irtolaisten ja tyytymättömien seuraan, jollei
olisi tapahtunut seikkoja, jotka tekivät hänet taas tarpeelliseksi
mutta toisella tavalla.
Saman päivän aamuna, jolloin Bossen suuremmoinen yritys raivata uutta
tietä kannunvalamisen ohdakkeisilla kentillä oli mennyt hukkaan, tuli
kauppias Algut Lyypekistä kotiin ja meni itäisellä Almänningkadun
varrella, merisataman vieressä olevaan konttoriin sekä asetti Bossen
valmistaman kannun kauppakumppaninsa kirjotuspöydälle.
"No, Jossef, katso sine teme kannu!"
Joosef katseli kannua tuntijan silmillä:
"No, Algut, mite sine?"
"Mite sine anta minul teste kannust?"
Joosef kirjoitti jotain paperille ja vastasi:
"Mine anda kaks eyri."
"Andako sine kaks eyri? No!"
"Ah sine! Mine anda sinull vaan pool'toist eyri?"
"No, andaks sine minull pool'toist eyri?"
Joosef kirjotti hiukan paperille ja vastasi sitten:
"Onko teme prifatgeschäft vai kumpanjongeschäft?"
"Prifat se olla."
"No, mine anda pool'toist!"
Kun kauppa oli tehty, meni Algut kaupungille etsimään Boota. Tämä
istui silloin vankilassa eikä ollut tavattavissa. Silloin otti Algut
kannunsa ja meni erääseen kauppalaivaan, joka oli valmis Lyypekkiin
lähtemään. Siellä sopi hän kauppiaan kanssa siitä, että tämä tilaisi
Lyypekistä tuhannen kannua myötäseuraavan mallin mukaan sekä
lähettäisi ne viivyttelemättä, mutta hän määräsi vielä sen lisäksi,
että valuri panisi hiukan enemmän "plijiä" tinaan. Laiva lähti ja
viipyi matkalla kuukauden.
Tämä kaikki tapahtui saksalaisen kuninkaan Kristoffer Baijerilaisen
hallitessa, joka ruotsalaisten tavallisen keskinäisen kateuden
tähden oli päässyt valtaistuimelle, koska mieluummin otettiin
kuninkaaksi ulkomaalainen kuin sellaiseksi olisi valittu
syntyperäinen ruotsalainen -- ihan niinkuin tapahtui sammakoille,
jotka saivat haikaran kuninkaakseen. Tämä kuningas, jolla tietysti
ei ollut minkäänlaisia tunteita uutta maata kohtaan, kohteli sitä
kuin isoa kuningaskartanoa, maanomistajia pidettiin vuokraajina
ja kruunun omaisuus jaettiin hänen maanmiehilleen saksalaisille.
Mutta saksalaiset saivat sitäpaitsi etuoikeuksia melkein kaikessa,
etupäässä maan vapaassa kaupassa. Nämä etuoikeudet sattuivat useasti
loukkaamaan kaikkia ruotsalaisille miehille kalliisti myytyjä entisiä
etuoikeuksia, ja kaikki liike ja kauppa oli pian saksalaisten
käsissä. Nämä saksalaiset taasen huomasivat ihmetyksellä ja huvilla;
kuinka laimeasti häveliäät ruotsalaiset vastustivat vierasta sortoa,
he kohtelivat maan asukkaita tyhminä raakalaisina, koska nämä
eivät osanneet hoitaa omia asioitaan, ja nämä muukalaiset kävivät
lopulta niin röyhkeiksi, että pitivät itseään todellisina maan
hyväntekijöinä. He eivät koskaan lakanneet muistuttamasta "hyvistä
töistä", joita he muka olivat köyhälle maalle tehneet ja usein he
äänekkäästi vaatimalla vaativat kiitollisuutta.
Niinpä niin; eräänä aamuna käveli Boo joutilaana kaupungilla.
Hänen rahansa olivat lopussa eikä hän ollut vallan iloinen kuten
tavallisesti. Kuinka hän siinä kulkikaan, joutui hän merisatamaan
saksalaisten puotien kohdalle. Siellä oli hälinää ja hyörinää,
rautatangot kalisivat, ketjut ratisivat, mutta läpi kaiken tämän
melun kuuli hän laulun, mikä pani hänet suuresti ihmettelemään ja
hänen korvansa kävivät herkiksi.
"Kannuij, kannuij, kuka osta kannuij?"
Bosse ei luullut kuulleensa oikein ja hän huippasi esille läpi
kansanjoukon, joka tunkeutui erään katupuodin ympärille. Perille
päästyään näki hän puisesta puodista ulospistetyn salon, ja salolla
riippui viisi kiiltävää hänen mallinsa mukaan tehtyä tinakannua.
Hän siirtyi vähitellen lähemmäksi kunnes pääsi kauppapöydän laudan
ääreen. Hän nojasi toisen kyynäryspäänsä lautaan ja katseli
tarkkaavasti ja lakkaamatta kaupitsevaa saksalaista silmiin, jonka
koko puoti oli täynnä kannuja ja niitä meni kaupaksi kuin kuumille
kiville.
"Mite sine katto?", sanoi saksalainen, jota Bossen katseet alkoivat
vaivata.
"Sinua tietysti", vastasi Bosse.
"Taktoko sine sitte osta yks kannu?"
"Mine ei takto osta mite", vastasi Bosse.
"Mene sine matkas sitte!"
Bosse katseli saksalaista koko aamupäivän.
"Mitäsinä odotat?", kysyi muuan raudankantaja Bosselta.
"Rumpalia", vastasi hän.
Mitään rumpalia ei tullut, mutta raastuvassa oli ollut hyvin vilkas
elämä. Kannunvalajien vanhin oli vihasta kuohuen tullut pormestarin
luo ja oli vaatinut, että rumpali lähetettäisiin estämään luvatonta
ammattikunnan etuoikeuksia loukkaavaa vääryyttä. Pormestari riehui
myöskin, mutta selitti, ettei hän voinut asialle mitään, koska
saksalaisilla oli kuninkaan vahvistamat kauppa-etuoikeutensa; hän
neuvoi vaitiolemaan sekä varotti osottamasta mitään tyytymättömyyttä,
sillä se lisäisi vaan saksalaisten iloa.
Kun puoti suljettiin, meni Bosse kotiin äitinsä luokse Länsivuorille
ja mietti, mitä oli nähnyt ja kuullut; nukahtaessaan yöllä ajatteli
hän itseksensä: "Hiisi vieköön, miten ne kannut olivat minun kannuni
näköisiä!"
Bosse oli saanut toimekseen yösijasta ja ruokapalasesta paimentaa
muorin lehmää, sillä aikaa kuin muori pesi vaatteita järven
rannalla. Helpottaakseen paimentamista oli Bosse keksinyt keinon,
hän sitoi elukan nuoran kiven ympärille; mutta kun tämä soti vasten
muorin perusajatuksia ja kaikkea järjellistä karjanhoitoa, koska
ei eläin siten voinut valita laihoilta vuorilaitumilta paraimpia
paloja, täytyi Bossen pian loikkia pitkin mäennyppylöitä, ja se
tuntui hänestä hyvin rasittavalta. Mutta nyt tänä aamuna oli kaunis
syksyaamu, elukka oli syönyt itsensä kylläiseksi ja paneutui
sammalille märehtimään, mitä se kiireessä oli niellyt. Bosse käytti
tätä iloista tilaisuutta hyväksensä, laskeutui pitkällensä ja
antautui ajatuksien valtaan. Hän ajatteli ensin, mitenkä onnellinen
kyttyräselkäisen elämä tässä matoisessa maailmassa olisi, jos lehmät
voisivat syödä maaten; voisivathan ne ryömiä aina sen mukaan, kuin
olivat maasta korsia kiskoneet, sittepähän ei niiden tarvitsisi
nousta eikä kulkea jönkytellä riippuvin kauloin; eikä hän saattanut
käsittää, miten nämä elukat laitumella ollessaan saattoivat sietää,
että veri aina oli heidän päässään; hyvin mielellään olisi hän
tehnyt parannuksia näiden elukoiden elintavoissa. Sitte ihmetteli
hän, miksi Jumala salli saksalaisten myydä tinakannuja, koska
hän, kyttyräselkäinen, ei sitä saanut tehdä. Sitte kurkisti hän
yli Saltsjön, Laivasillan ja monien laivojen, joiden mastoissa
liehui saksalaisia ja lyypekkiläisiä lippuja ja hän kysyi
itseltänsä, että eiköhän saksan mies varastanut hänen kannunsa
kuosia. Tähän kysymykseen vastasi hän ehdottomasti myöntäen. Mutta
hänen tuskansa kärsityn vääryyden johdosta lieventyi melkoisesti
ajatellessaan sitä vahinkoa, mikä oli kohdannut hyvinkunnioitettavaa
kannunvalaja-ammattikuntaa.
Hän kietoi narun oikean kätensä ympärille ja nojautui mukavasti
kiveä vastaan. Lehmä pureskeli ruohoja yksitoikkoisesti, kivi sattui
olemaan sammalkasvista pehmeä, ja Bosse oli väsynyt eilispäiväisestä
kauppakojun luona seisoskelemisesta niin, että hän vaipui suloiseen
uneen.
Ja hän näki niin kaunista unta lehmästä, joka makasi sänkyyn
peitettynä, puna-apiloita oli lakanalla ja sitäpaitsi joi lehmä
reiniläistä viiniä tinakannusta, joka sisälsi kaksikymmentäviisi
prosenttia lyijyä, ja sitte hiipi siihen käärme, ryömi jo
päänalaiseen, mutta kun Bosse oli siihen tarttumaisillaan, kiemuroi
se hänen sormiensa läpi ja sukelsi lyypekkiläiseen lippuun sekä
katosi sille tielle, ja samassa kuului ikäänkuin rakennuksen
neljännestä kerroksesta olisi kaadettu kokonaisen pesutiinun
sisällys, jota seurasi kamala kirvellys selässä, niin että Bosse
heräsi.
"Missä on lehmä?", kirkui muori kohottaen kainalosauvaa iskeäkseen.
"Tuossa se on", sanoi Bosse ja veti nuorasta mutta nuora oli poissa.
"Missä se on?", sähisi vanhus.
Nyt tiesi Bosse, missä se oli. Tuska ja kuolema; jyrkänteelle oli
vain kolme syltä ja siellä se lehmä oli. Hän ryömi käsillään ja
jaloillaan reunalle ja katseli alas äkkijyrkkään kuiluun.
"Onko se siellä?", kuiskasi muori.
"Siellä se on", vastasi Bosse harmissaan.
"Noo?"
"Minä luulen, ettei se elä! -- Näyttää siltä kuin se olisi halennut!"
Länsivuorilla vallitsi suuri suru, melkein yhtä suuri kuin isän
kuoltua. Eikä teurastajakaan tahtonut ostaa niin runneltua
elukkaa. Eukko itki ja tappeli kaksi päivää. Sen jälkeen kuivasi
hän kyyneleensä ja alkoi suolata lihaa, tehdä makkaroita sekä
keuhkohakkelusta. Ja mökissä syötiin joka päivä lihaa, ja suru
oli raskas, koskaan ei luultu lihapäivien olevan niin raskaita.
Toisinaan täytyi muorin keskeyttää työnsä ja piestä Bossea saadakseen
surulleen lievitystä, ja Bosse otti sen vastaan ja oli vaiti, sillä
hän tiesi sen rauhoittavan vanhusta. Eräänä päivänä, kun liha oli
loppunut kuten maitokin, istui Bosse äitinsä kanssa mökin edustalla
katsellen äkkisyvällä alhaalla pauhaavaa kaupunkia. Ja he olivat
hyvin pahoillansa. Silloin näkivät he miehen kiipeevän vuorta ylös.
Mies oli kunnollisesti puettu, hänellä oli viisaat silmät ja punainen
parta. Nähtyänsä Bossen, tuli hän hyvin iloiseksi:
"Mine olla nin iloinen, ette mine neke kiselli! Mine juosta kaikki
meki pitkin; ette mine löytes hene! Ach, Herra Jesus, kun vaikke
kevelle! No, Bosse mine takto puhu teitin kans geschäft'ist'. Teme
olla teiti eiti, jaksa hyvin!"
Bosse pyysi kauppiasta istumaan ja alkoi kuunnella.
"Kattokas: Minu nimi olla kauppamees Algut ja mine kauppa kannuj,
jotka mine tila Lyybekist!"
"Vai niin, sieltäkös te ne saittekin?", keskeytti Bosse.
"Ja, ja! Mine osta ne sielt'! Mut ne tulle minull lika kallis! Sanoka
nyt, mist hinnast' te teke kannu?"
"Kuulkaas nyt, kuka on sanonut, että minä lainkaan teen kannuja?",
sanoi Bosse.
"Sen olen minä sanonut", keskeytti nyt äiti syvällä huokauksella,
mikä näkyi tulevan äsken kuolleen lehmän jyrkältä haudalta. "No,
kattokas vaan! Mite mees takto henen kannustans?"
"Puoli eyri", vastasi Bosse.
"Ach, Herr mein Gott, sill mine saa kannu Lyybekist."
"Sen hinnan alle ei sitä voi tehdä", sanoi Bosse päättävästi.
"Sit tevtty pane enempi pliji tina seka!"
"Kuulkaappas nyt, kauppias", sanoi Bosse, "näettekö tuota
äkkijyrkännettä?"
"Mine neke, no!"
"Meidän lehmämme syöksyi sinne! Sinne on matkaa vain viisi syltä!
Luuletteko, ettei härkäkin voi sinne pudota."
"Bosse, Bosse", keskeytti äiti, "ajattele vanhaa, köyhää äitiäsi!"
"Sitä minä juuri teenkin! Minä tahdon, että muorilla on kunniallinen
poika vaikka muuten raukka onkin!"
"Kunniallinen! Hm! Jos tulet rikkaaksi on sinulla varaa olla
kunniallinen!"
"Se on ruma ajatus!"
"Yhtä rumaa on isolta mieheltä syytää kaikki työt äitinsä niskoille."
"Kuulkaas, kauppias", sanoi Bosse. "Te saatte myydä ulkomaalaisia
kannuja, sen saatte tehdä, mutta te ette saa valmistaa yhtäkään
kannua tässä maassa!"
"No, nin; mine ei meina teke mite kannu, ja jos mine sellasi anda
teke, niin ei ne tulla roottalaisi!"
"Kuulkaas sitä matoa! Hän teettää minulle ulkomaalaisia kannuja
Ruotsista. Mutta sanokaapas minulla yksi asia, miksi käännytte juuri
minun puoleeni?"
"No, nin, miksi? Mine tykkä test kisellist!"
"Mutta minulla ei ole työpajaa enkä sellaista saa pitää."
"No, ei mine myös, mut minull' olla yks oiken hyve ysteve, hen takto
laina meill hoone kaupungiss."
"Minä nukun sen asian päälle", sanoi Bosse. "No, teke nin! Mine
vartto hent hoomena. Kauppamees Algut ja Jossef lehell laivasilta.
Kysyke kauppamees Algut pere; ei Jossef pere, hyvest!"
Keskustelu oli loppunut mutta Bossen rauhallinen olo Länsivuorilla
oli myöskin loppunut. Sillä nyt ahdisti häntä muori vedoten hänen
sydämeensä ja kunniaansa. Mutta kun hän puhui kunniasta, pääsi Bosse
voiton puolelle, sillä hän taisteli juuri säilyttääksensä kunniansa.
Mutta eukko väitti, että kunnia oli vain rikkaita varten, köyhien
täytyi täyttää ensimäinen velvollisuutensa, niiden täytyi elää. Ken
tulee rikkaaksi, se saa kunniaa, sitä kunnioitetaan.
Lopulta kävi niin, että Bosse lönkytti Algutin ja Joosefin luokse
vieläpä hyvissä ajoin. Takatietä kuletettiin häntä konttoorista
vara-aittaan ja sieltä yhä kauvemmaksi erääseen kellariin, missä hän
näki täydellisen tinavalimotyöpajan sekä kisällin, joka oli oleva
hänelle apuna työssä.
Täällä alkoi Bosse työnsä ja valmisti lyypekkiläisiä kannuja niinkuin
niitä nimiteltiin ja ne menivät mainiosti kaupaksi.
Klaus-nimisen kisällin ulkomuoto oli enemmän puoleensa vetävä kuin
luottamusta herättävä. Hän oli hyvin oppivainen ja koetti päästä
kaikkien ammattisalaisuuksien perille, hän otti selvän kaikista
pikkuseikoistakin ja kyseli samaa seikkaa monet kerrat.
Eräänä päivänä oli Klaus kateissa. Kauppias Algut ei voinut sanoa,
missä hän oleskeli eikä hän sitä tietänytkään. Samaan aikaan
rikkoontui hiukan Algut ja Joosef liikkeen omistajien välinen suhde.
Joosef ei tahtonut enää ostaa Algutin kannuja, koska ne olivat liian
kalliita; hän ei tahtonut antaa kannusta enempää kuin äyrin. Algut
piti puoliaan ja vaati puoltatoista. Silloin sanoi Joosef itsensä
irti kaupasta sekä selitti, ettei hän tarvinnut Algutin kannuja.
Kuitenkaan ei hän tahtonut myöntyä, vaikkakaan ei hänellä ollut
kauppa-etuoikeuksia, jotka olivat Joosefin hallussa. Kahdeksan
päivää sen jälkeen aukaisi Joosef lyypekkiläisten kannujen myymälän,
sittenkuin vanha varasto oli loppuun myyty; nyt saattoi hän myydä
yleisölle kannuja puolestatoista äyristä.
"Ach, sine sliipattu, senkin", vastasi Algut. "Tess' mine neke
Klaussin sormijelki. Oleko sine keytteny Klaus, se kanalja?"
"Mine ole", sanoi Joosef.
Bosse kulki taas työttömänä.
Sillä välin alkoi kuulua isoäänisiä valituksia hyvinkunnioitettavan
kannunvalaja-ammattikunnan keskuudessa. Moneen kuukauteen ei oltu
myyty kannuja ollenkaan, elinkeino oli menossa hunningoille;
kisällejä täytyi erottaa, työpajoissa vallitsi levottomuus. Ja
kaiken tämän syynä oli se, että yleisö osti mieluummin saksalaisten
halvempia ja parempia kannuja kuin ammattikunnan kalliimpia ja
huonompia.
Ammatin vanhin ja mestarit haukkuivat yleisön huonoa makua, ne
kirosivat vapaakaupan ja tekivät kuninkaalle anomuksen, että maahan
tuoduista kannuista maksettaisiin tullia, niin että ne kallistuisivat
niin, ettei yleisö voisi niitä ostaa. Mutta kuningas vastasi vain:
tehkää te yhtä halpoja, hyviä kannuja, niin saatte ne kaupaksi
menemään.
Siitä nousi uusi valitushuuto. Luopuisiko Tukholman vuosisatojen
vanha, kokenut kannunvalaja-ammattikunta vanhoista tavoistaan
seuratakseen päivän mielijohteita! Ei, mieluummin kaatuisivat he
kunniallisina miehinä kuin muuttaisivat työtapaa. Olivathan heidän
esi-isänsä juoneet heidän kannuistaan, tämä oli raskas syy! Ja ennen
kaikkia, mikä oli tärkeämpi asia, olivathan nämä kannut ruotsalaisia?
Olivat! Vaihdettaisiinko niitä siis ulkomaalaiseen romuun. (Kun
joku väitti, että vanhat kannut olivat saksalaista mallia ja että
Tukholman ensimmäinen kannunvalaja oli saksalainen Albrecht Zinn
nimeltään, heitettiin puhuja kokouksesta pihalle).
Asema kävi yhä vaikeammaksi. Työttömät kisällit kuljeskelivat
rähisten pitkin katuja. Työpajojen ikkunoita rikottiin. Yöllä tehtiin
hyökkäys saksalaisiin puoteihin, mutta kapinoitsijat otettiin kiinni
ja vietiin vankilaan. Koko kaupunki kapinoi.
Vihdoin eräänä aamuna kääntyi kaupungin asukkaiden huomio uuteen
ja odottamattomaan näkyyn. Mestari Paavali, Boon entinen isäntä
oli ikkunastaan pistänyt pitkän riuvun, jolla riippui kuusi
uutta kannua "lyypekkiläistä" mallia ja koko akkunalaudalle oli
pinottu samanlaisia. Hän seisoi itse kauppapöydän takana kaupiten
lyypekkiläisiä puhtaasta tinasta "kannuja yhdestä ja neljännesosaa
äyristä kappale!"
Nyt olivat saksalaiset alikynnessä. Kaikki ostajat riensivät mestari
Paavalin luo ja ostivat lyypekkiläisiä, puhtaasta tinasta tehtyjä
kannuja.
Mitä ei saituus, ylpeys eikä isänmaanrakkaus ennen voinut tehdä, sen
aikaansai nyt kaikkivaltias kateus.
Ensi vuosineljänneskokouksessa piti ammatinvanhin puheen, jota tosin
asiakirjat eivät ole jälkimaailmalle säilyttäneet, mutta siitä
huolimatta ansaitsee se tulla kerrotuksi.
"Ensi kertaa ei ihmiskunta nähnyt sitä surullista näytelmää, että
vuosisatojen vanhat taatut tavat saivat väistyä uutuuksien matkimisen
ja puoskaritaituruuden tieltä. Suru sydämessä laski puhuja tänään
uhrinsa isänmaan alttarille, kun hän itse ja hänen ammattikuntansa
luopui oikeudestaan valmistaa tinakannuja, joita ei voinut pestä (ei
hän niin sanonut, mutta se oli tarkotus); kaiholla ilman katkeruutta
heitti hän aseensa epätasaisessa taistelussa, mutta tämän teki hän
luottaen hartaasti siihen, että tulevaisuus olisi hänelle kiitollinen
siitä kovapintaisesta kestävyydestä, millä hän oli vastustanut
tunkeutuvaa tulvavirtaa, mikä uhkasi niellä yhteiskunnan sekä upottaa
sen jaloimmat mielet, sen puhtaimmat riennot ja sen paraimman toivon.
Hän ei voinut muulla lopettaa kuin lausumalla toivomuksensa, että
tulevaisuus osottaisi, että vanhoilla oli oikein, sillä vaikka sitä
kuinka käännetään ja väännetään, niin ikuisesti pysyy lause, että
'vanha on vanhinta'."
Mestari Paavali tunsi itsensä kehotetuksi muutamin sanoin vastaamaan
erinomaisen asialliseen ja perille ajateltuun puheeseen, minkä
ammatinvanhin äsken oli pitänyt.
Hän lausui palavimpana toivomuksenaan, että ihmiskunta aina saisi
nähdä vuosisatojen vanhojen olojen, joilla, kuten oli tunnettua,
oli suuri taipumus mätänemiseen, väistyvän parempien olojen tieltä,
joilla usein oli se satunnainen ominaisuus, että ne olivat uusia. Oli
yrttejä, jotka mätänivät vuoden kuluttua, useimmat ihmiset ja eläimet
mätänivät ennen vuosisadan loppua, tosin löytyi vanhoja puita,
jotka ehtivät vuosisadan päähän, mutta ne olivat sisästä mätiä,
jos niitä oikein tarkkaan katseli. Surtaisiinko siis sentähden?
Ei suinkaan. Mätänemisen kautta luotiin uutta elämää; mätäneminen
oli vain toinen ylösnousemuksen muoto. Tahdottiinko nyt, ennenkuin
mentiin välttämättömyyttä kohti, verhoutua pöyhkeyden ja mutaisen
omantunnon vaatimattomuuden riepuihin -- olkoonpa niin, tämä tehtiin
häpeän peittämiseksi, eikä mestari Paavali tahtonut siitä monta sanaa
lausua. Tullakseen asiaan tahtoi mestari Paavali sanoa tosisanan
vaikka se ylpeyttä kirveltäisikin.
Ammatinvanhin ammattikuntineen ei kukistunut puoskaritaiturien eikä
isänmaanpetturien toimesta, he kukistuivat hyvin yksinkertaisesti
oman kateutensa takia. Kaikki läsnäolijat tiesivät kyllä, että
tukholmalainen kisälli Boo oli keksinyt ne kannut, joita nyt myytiin
lyypekkiläisinä. Eikö tämä ollut totta!
Ammatinvanhin veti suunsa tavattomaan irvistykseen eikä saanut
suustaan muuta kuin paljoa merkitsevän: "Ah!"
Mestari Niegels haukoitti halveksivasti: "mitä Bossesta!" Ja kisällit
tirskuivat: "Meidän Bosse." Mestari Paavali jatkoi ja lupasi olla
puhumatta Bossesta, mutta hän antaisi hänelle tyttärensä vaimoksi
ja niin saisi Bosse periä ammatin. Sen hän saisi periä! Ja jos
ammatinvanhin ja ammattikunta ottaisi tästä tapahtumasta jotain
oppiakseen, niin lopputulos olisi se, että jos ihmiset lakkaisivat
suojelemasta toinen toisiansa niin penteleesti, niin meillä kaikilla
olisi paremmat oltavat, sillä oli huomattu korkeimman suojeluksen
olevan muutamille pahinta sortoa, ja jos me vaadimme oikeutta itse
saada elää, niin täytyy meidän täyttää suuri, ikuinen velvollisuus
antaa muidenkin elää.
Ja siten loppui suuri Tukholman kannunvalajariita, riita oli
maksanut monta ikkunaruutua, monta vangitsemista, niin paljon
pöyhkeyttä, puhumattakaan siitä, että Joosefin ja Algotin liike
hajosi, että ainoa lehmä syöksyi kuiluun Länsivuorilta, että kisälli
Klaus ilmestyi Visbyhyn, jonne hän vei "uuden keksintönsä" ja
panetteli erästä Bossea, joka Tukholmassa muka oli hänen töittensä
kustannuksella rikastunut.