ja Nima tashi ilmotti nyt minulle, että tämän laakson kautta meni tie
Buptöön, jossa meidän piti sopimuksemme mukaan yhtyä Abdul Kerimin
joukkoon. Tätä kauvemmaksi pohjoiseen ei suojelusväki aikonut lähteä.
He turvautuivat siihen verukkeeseen että heidän jakinsa olivat muka
uuvuksissa, heillä ei ollut ruokavaroja ja heillä oli lupa seurata
minua ainoastaan 14 päivää. Pantshor heittiö ryhtyi pitämään heidän
puoltansa ja pelotteli meitä Bongba-tshusharin päälliköllä, joka kantoi
veroa kaikilta seudun rosvoilta ja varmasti ryöstäisi meidät, jos
kulkisimme hänen alueensa läpi. Pitkän neuvottelun perästä päätin
leiriytyä siinä missä olimme, voidakseni asiasta enemmän puhua. Ennen
auringon laskua olivat miehet taas kaikkeen valmiit. Hopearupiiden
kilinä se etupäässä sai heidät muut ajatukset unohtamaan. Sovimme, että
he saisivat joka ilta 20 hopearupiita käteensä; sen lisäksi lahjotin
heille vielä vuohen, koska heidän lihavarastonsa oli lopussa.
Kolmaskymmenesneljäs luku.
Uusi matka "valkean täplän" halki.
Toukokuun 14. p:nä jatkoimme pohjoiseen ratsastustamme lumipyryssä,
joka peitti näköalan. Sivuutimme useita mani-kekoja, yhdeksän niistä
oli yhdessä rivissä. Laakso levenee levenemistään, ollen lopulta 2
kilometriä avara. Leirissä ei ollut ollenkaan vettä, mutta kaksi
jakiamme panimme jääharkkoja kantamaan. Joka ilta istuin tuntikausia
jutellen Pantshorin kanssa, ja hänen tiedonantojansa oli helppo
tarkastaa. Olin hänelle kerta kaikkiaan sanonut, että jos hän ei aina
puhuisi totta, ei hän saisi mitään ylimääräistä palkkiota. Tänä iltana
kertoi hän, että Muhamed Isan haudalla kummittelee aivan kamalasti, ja
yöllä kuuluu haudan syvyydestä hirmuista huutoa ja huokauksia! Hän oli
vakuutettu siitä, että haudalla oleksivat paholaiset ja henget, ja
sanoi, ettei ainoakaan tibetiläinen uskalla paikkaa lähestyä -- seikka
josta on ainakin se etu, että hauta saa olla rauhassa.
Toukokuun 19. p:n vastaisena yönä pysähtyi alin lämpö -1,4 asteeseen ja
nyt vihdoinkin tuntui keväältä, jopa kesältä. Tie kulki jyrkkää laaksoa
myöten luoteeseen ylös pieneen _Teta-la_-solaan (4,958 metriä),
jonka laelta meille viimeinkin avautui vapaa näköala ikävöidylle
_Teri-nam-tson_ järvelle, jota Nain Sing kutsui "Tede-nam-tso'ksi". Hän
ei ollut sitä tosin nähnyt, vaan ainoastaan kuulopuheelta tuntenut,
silti merkiten sen aivan oikein kartallensa. Hänen ainoa erehdyksensä
oli se, että hän merkitsi järven soikenevan pohjoisesta etelään, vaikka
se soikenee idästä länteen.
Vietimme koko päivän viheliäisessä leirissä hedelmättömän ympäristön ja
loistavan näköalan keskessä 4,769 metriä korkealla merenpinnasta. Sillä
_Dangra-dshum-tso_ alkoi nyt neljännen kerran minun ajatuksissani
kummitella. Täältä oli tälle pyhälle järvelle itään päin ainoastaan
neljä päivämatkaa. Halusin yrittää livahtaa sen rannoille. Tosin Nima
tashi ja Pantshor etsivät kaikki mahdolliset vastasyynsä: heidän
jakinsa olivat uuvuksissa, siellä ei olisi mitään laitumia ja mahdoton
olisi saada jakeja vuokratuksi, koska kaikki olivat äskettäin lähteneet
suolaa Tabie-tsakasta hakemaan. Ehdotin silloin, että ratsastaisimme
sinne minun omilla hevosillani ja palattuamme yhtyisimme heihin
Mendong-gumpan luostarin luona. Sitä vastaan ei heillä alussa ollut
mitään muistuttamista. Jos en tähän aikaan olisi lopultakin ollut
Tibetiin kokonaan kyllästynyt, niin olisin voinut heille tehdä
aika hyvän tempun. Olisin nimittäin kulkenut en ainoastaan
Dangra-dshum-tsolle, vaan aina vain idemmäksi, kunnes minut olisi
pidätetty. Mutta nyt olin saanut kylläni kaikesta, mikä muistutti
maantiedettä, löytöjä ja seikkailuja; minä halusin päästä kotiin. Sitä
paitsi näytti minusta Teri-nam-tson itäpuolinen maa länsipuoliseen
verraten suhteettomasti arvottomammalta. Edellisen maan halki olin
kulkenut kolmesta kohti, ja kaksi muuta matkustajaa oli siellä käynyt,
mutta lännessä ei ollut kukaan käynyt, eikä sitä tunnettu muutoin kuin
niistä epäselvistä kertomuksista, joita jesuiitat olivat 200 vuotta
sitten alkuasukkailta hankkineet. Todellakin oli tämä maa Tibetin
tuntemattomin osa, jo Nganglaring-tsolle menevä tie leikkasi valkean
täplän pitkittäin. Jos viranomaiset olisivat minulta kysyneet,
minkä tien tahdoin valita, olisin minä viipymättä vastannut:
Nganglaring-tsolle menevän. Olisi ollut viisainta suostua oitis Nima
tashin ehdotukseen, ja mennä suoraan Mendong-gumpan luostariin. Mutta
vastustus ärsytti minut viimeisen peitseni Dangra-dshum-tson puolesta
taittamaan. Minun olisi pitänyt muistaa sananlasku: "Joka kuuseen
kurkottaa, se katajaan kapsahtaa", sillä vähällä oli, etten menettänyt
Mendong-gumpaakin.
Sillä kun Nima tashi näki, ettei hän minulle mitään voinut, lähetti hän
salaa sanan Naktsangin maakuntaan kuuluvan _Songgengamo-bukin_ piirin
päällikölle Tagla Tseringille, jonka alueella nyt olimme. Ja Tagla
Tseriug tuli. Viime vuonna hän oli ollut Lundupin seurueen joukossa,
kun tämä minut pidätti Targo-gangrin juurella ja esti minut pyhän
järven rantaan asti menemästä. Nyt näytti hän komealta ja mahtavalta.
pantterinnahkainen vaippa oli sidottu kiinni vyöllä, jonka muodosti
kuusi kiiltävästä hopeasta tehtyä gaosta. Vyöstä riippui miekka
turkooseilla ja koralleilla koristeltuine huotrinensa ja hänen
kupeillaan helisi kimppu veitsiä ja muita esineitä. Sen kaiken päällä
oli pitkä, hihaton sinertävän punainen levätti ja päässä kiinalainen
silkkimyssy. Hänen seurueenaan oli kuusi ratsastajaa, ja seuraavana
päivänä saapui vielä kaksikymmentä. Kaikki olivat pyssyillä ja
miekoilla hampaisiin asti aseestetut ja kirjaviin pukuihin puetut.
Muutamilla oli päässä lierihattu, toisilla side, jonka olivat vetäneet
otsalleen. Nähtävästi käsitti Tagla Tsering aseman vakavaksi ja aikoi
minuun vaikuttaa kootulla sotavoimallaan.
Mutta tämä hallitseva päällikkö astui telttiini miellyttävänä,
tyytyväisenä aivan kuin vanha hyvä ystävä, lausui minut alueelleen
sydämellisesti tervetulleeksi ja ihmetteli suuresti, että minä jo taas
olin täällä, vaikka minut oli viime vuonna pakotettu pois kääntymään.
Enkö jo ollut aiheuttanut Hladshe Tseringin Kukistumista? Aijoinko
Naktsangin uudenkin käskynhaltijan samalla tavalla tuhota? Vai mitä
minä sitten oikeastaan tahdoinkaan?
"Ei, Hedin sahib, Naktsangiin te ette saa matkustaa. Kääntykää länteen!
Nima tashilla ei ollut suorastaan mitään valtuuksia viedä Teitä
Teri-nam-tsolle; Buptsang-tsangpon rannallahan Teidän piti yhtyä
karavaaniinne. Puhutte Mendong-gumpasta! Teillä ei ole oikeutta sinne
mennä. Yhtymispaikalle on suorempi tie. Mendong-gumpa ei tosin ole
minun alueellani, mutta minä olen kaiken varalta kirjeellisesti
käskenyt kaikkia seudun govia ottamaan Teidät kiinni, jos yrittäisitte
luostariin."
Nima tashi parka oli pelosta puolikuolleena. Hän oli luullut voivansa
minua säikäyttää mahtimiehellä ja nyt näkikin hän meidän istuvan
yhdessä, juovan teetä ja polttavan savukkeita kuin olisimme vanhoja
tuttuja. Mutta hän oli saanut nuhteet siitä, että oli minut jo liian
kauvas tuonut. Jälestäpäin sanoin hänelle, että hän oli ollut aasi ja
sai syyttää itseänsä, jos joutuisi Saka-dsongissa ikävyyksiin. Tagla
Tsering, joka jo muutenkin oli hyvällä tuulella, tuli vielä paremmalle
päälle, kun lupasin kääntyä ja alistua tiellä noudattamaan päälliköiden
määräyksiä, jos minut sattumalta estettäisiin luostariin poikkeamasta.
Toukokuun 24. p:nä erosimme ja kuljimme järven etelärantaa pitkin
länttä kohti. Järven vesi on suolaista ja harvinaisen vastenmielisen
makuista; sitä ei voi ollenkaan juoda. Lamlung-la (5,145 metriä) on
vallitseva sola, jonka yli on noustava erään niemen poikki kulkeakseen.
Kivikunta on graniittia ja vihertävää liuskakiveä. Jäniksiä ja
villihanhia näkyy viljalta. Suolattoman veden laguuneja on siellä
täällä rannalla, joka muodostaa hyvin kapean vyön vuoren juurelle,
pohjoinen rantavyö näyttää paljoa leveämmältä. Vielä yhden päivän
kuljimme Terisin lähteelle, järven länsipäähän, joka on laaja,
säännöllinen poukama.
Eri paimentolaisten kuulin tämän kauniin järven nimeä eri lailla
lausuvan. Nain Singin "Tede-nam-tso" on väärä. Kangmarin gova väitti,
että se on lausuttava _Tsari-nam-tso_; nimi on muka annettu järvelle,
koska "ri di tsa-la tso jore" on käännettynä "järvi, joka on aivan
vuoren juurella". Rannalla asuvat paimentolaiset lausuivat kumminkin
nimen _Tiri- tai Teri-nam-tso_. 411. leirin luona nimittäin on rannalla
kaksi matalaa vuorta, joiden nimi on _Tetshen ja Tetshung_, iso Te ja
pieni Te, en oikeammin Ti. Ti on temppelisalissa oleva laman
valtaistuin, ri merkitsee vuorta, nam taivasta ja tso järveä. Koko
nimen runolla nen merkitys on siis: "Valtaistuinvuoren taivaallinen
järvi".
Tämä järvi on 4,684 metriä merenpintaa ylempänä, siis 126 metriä
alempana kuin Montblancin huippu; joka, jos se kohoaisi tämän järven
turkoosinvärisistä aalloista, näyttäisi jokseenkin yhtä pieneltä kuin
sen itäpuoliskosta nouseva pikku kalliosaari.
Toukokuun 26. p:nä lähdimme "taivaalliselta järveltä", jonka rantaa ei
ollut tähän asti koskaan europalainen eikä punditi astellut. Näimme sen
sinisen pinnan kapenevan vuoriston välissä damaskolaismiekaksi ja
lopulta kokonaan itään häviävän, meidän ratsastaessamme länttä kohti,
valtaavan tasangon halki, joka on muinoin ollut veden alla. Kutus,
Lobsang ja Pantshor seurasivat minua. Kiirehdimme kulkuamme, jotta
pääsisimme luostariin äkkiarvaamatta, ennen kuin munkit tuloamme
huomaisivat. Karavaanin ja suojelusväen piti sen vuoksi tulla
jäljessämme ja leiriytyä Mendong-gumpan luo. Pantshor hävisi ensimäisen
teltin luona, jonka ohi kuljimme, eikä hän sinä päivänä enää
näyttäytynyt. Hän oli pelkuri, eikä halunnut ottaa niskoilleen
epäluuloa, että hän oli näyttänyt meille tien pyhätölle. Minun täytyi
siis tulla toimeen ilman häntä ja koettaa löytää luostari yksinäni.
Tunti kului tunnin perästä, kun me länteen päin ratsastaen luostaria
turhaan tähystelimme. Mutta vihdoin kirkastuivat silmäni yht'äkkiä. Me
olimme nyt 10 metriä korkealla rantapenkereellä, joka rajottaa idässä
Soma-tsangpon uomaa, ja näimme vastapäätä olevan penkereen juurella
luostarin nelikulmaisen kivirakennuksen valkeat seinät, joiden poikki
kulkee ylhäällä punainen juova, sen tshortenit, manikeot ja
viiritangot. Näimme rakennuksen oikealla ja vasemmalla puolen
telttikylän. Ylemmässä niistä asui 60 munkkia, alemmassa 40 nunnaa.
_Soma-tsangpon_ -- sitä sanotaan myös Njagga-tsangpoksi eli
Soma-njagga-tsangpoksi -- virran vesimäärä oli nyt 10-12 kuutiometriä,
ja se soluu verkalleen pitkin pettävästi hyllyvää, upottavaa pohjaa.
Vaarallisesta pohjasta huolimatta onnistuimme toki yli pääsemään ja
ratsastimme luostariin, jossa meidät otti vastaan kymmenen kohteliasta,
mutta varovan vähäpuheista munkkia. Tilanpuute estää minut kuvailemasta
Mendong-gumpan uskonnollista järjestöä. Mainitsen ainoastaan, että se
on tähän asti ollut nimeltäänkin aivan tuntematon, kuten niin monet
muut luostarit, joissa viime vuonna kävin. Tämän luostarin erikoisuus
on se, että veljet ja sisaret asuvat telteissä ja jokainen teltti on
kammio. Teltit näyttävät hyvin mukavilta, mutta sisaret, joista minä
muutamia piirsin, olivat kauhean näköisiä, vanhoja, pesemättömiä
noitia, ruokkoamattomia ja villiytyneitä. Se idyllimäisyys ja lumoava,
mikä sisältyy erämaan nunnaluostarin käsitteeseen, haihtuu noita
kuvatuksia katsellessa aivan jäljettömiin.
Lähdettyämme luostarista toukokuun 28. p:nä päätin oitis lähteä
Buptsang-tsangpolle, missä Abdul Kerim varmaankin jo oli levoton meidän
pitkällisestä viipymisestämme. Olimme sopineet, että ero kestäisi
ainoastaan neljätoista päivää; mutta kokonainen kuukausi olisi mennyt,
ennen kuin ehtisimme joelle.
Siksi läksimme tänään varhain matkalle, ratsastimme Soma-tsangpon
oikeata rantaa myöten etelään päin ja nousimme siis taas ikäänkuin
kaupantekiäisiksi saman vuorijonon yli, jonka harjalta, Teta-lalta,
olimme Teri-nam-tson ensi kerran nähneet. Laakso on runsaasti neljä
kilometriä leveä, rantapenkereet ovat huomattavasti kehittyneet ja
kaltevuus on hyvin loiva; harvoin kuulee veden kohisevan. Siellä täällä
kohoaa laitumella käyvän karjan ympäröimä teltti. Vielä yksi
päivännousu, ja me ratsastamme tämän joen yli, jolla Satshu-tsangpon,
Buptsang-tsangpon ja Bogtsang-tsangpon ohella on kunnia olla
Sisä-Tibetin isoimpia jokia. Toukokuun 30. p:nä ratsastamme ylös
_Goa-la_-solaan (5,298 metriä), joka on lakea ja helppo nousta. Siltä
saa tutustua etelässä kohoavan Transhimalajan näköalaan. Luoteessa,
aivan solan alla, on pieni _Karong-tson_ järvi -- uusi löytö, kuten
kaikki muukin tässä maassa! Tiemme kulkee länteen, kun me kesäkuun 1.
p:nä ratsastamme _Bongba-kemarin_ piirin kautta suurta Raga-tasamin ja
Tabie-tsakan välistä suolakaravaanien tietä myöten, joka kulkee
_Tsalom-nakta-la_-solan läpi. Vasemmallemme jäi Karong-tso-järvi ja
oikealle eräs keskikorkuinen vuoristoharjanne. Tiehemme yhtyy suuri
Naktsangista tuleva tie. 417. leiri oli aivan lähellä sen
luoteispuolella olevaa _Tshunit-tso_-järveä.
4. päivä kesäkuuta. Koko yön oli satanut lunta ja me lähdimme
sakeimpaan lumipyryyn. Hämärää, lyijynraskaita pilviä, ympäröivistä
vuorista ei vilahdustakaan, kaikki on märkää ja tuntuu happamalta,
nopeasti sulava lumi muodostaa maahan vesilätäköitä; seitsemän
Kang-rinpotshen pyhiinvaeltajaa sukeltaa näkyviimme vasta kun jo ovat
aivan edessämme. Läiskyttelemme kuitenkin rauhallisesti lumisohjossa.
Buptsang-tsangpon rannalle leiriytyessämme oli ilma toki melkoisesti
seestynyt.
Joen rannalla oli muutamia telttejä. Paimentolaiset kertoivat, että
Abdul Kerim oli noin kahdeksan päivää sitten laskeutunut Tarok-tsolle
laakson oikeanpuoleisella rinteellä olevan vuoriston yli kulkevaa
oikotietä myöten! Govaa ei täällä ollut, mutta kaksi talonpoikaa
suostui meille tarvitsemamme viisi jakia vuokraamaan. He olivat
pelokkaita ja arkoja, mutta Pantshor puhui puolestamme, ja sovittiin,
että he saattaisivat meitä aina Tarok-tson lähelle asti. Kesäkuun 5.
p:n aamuna sanoin Nima tashille ja hänen sotamiehilleen jäähyväiset ja
erotin Pantshorinkin. Ratsastimme laakson vasemmanpuoleisten
kukkulain lomitse Buptsang-tsangpon rantaa myöten alas virtaa. Pian
kapenee laakso solatieksi, mutta laajenee taas oitis. Vasemmalla
puolellamme kohoaa Transhimalajan pääharjanne, mutta ei kumminkaan
pääse vallan vaikuttavaksi, koska kuljemme aivan sen juurta pitkin.
Tuontuostakin peityimme tuiskuavaan lumeen, ja leiripaikallamme
_Mabie-tangsang-angmossa_ kiiruhdimme minkä voimme, päästäksemme
katon alle. Kun pikku Puppy kuuli tänään ensi kertaa ukkosen jyrinää,
ärtyi se ja haukkui kovasti; se ei kuitenkaan käsittänyt mistä meteli
tuli, ja katsoi sen vuoksi turvallisimmaksi juosta telttiini ja
piiloutua pielukseni taa.
Kesäkuun 8. p:ksi olin suunnitellut matkan _Lunkar-gumpaan_. Tämä
luostari on rakennettu kukkulalle, jolta avautuu näköala järvelle.
Matkasta ei kuitenkaan tullut mitään, sillä kello kuusi saapui gova
Pensa hevosella, kahden palvelijan saattamana. Hän oli puettu siniseen,
hienoon vaippaan, näytti 55 vuoden ikäiseltä ja tervehti minua
ystävällisesti ja kohteliaasti. Hetken kuluttua saapui vielä puoli
tusinaa ratsumiehiä -- päivänselvää oli, että olin taas kiinni. Gova
Pensa pyysi minua jäämään iltaan asti paikoilleni, koska iltapäivällä
saapuisi Tarok-sungin piiripäällikkö gova Parmang. Luntar-gumpassa
käynnin selitti hän mahdottomaksi, koska molemmat ylilamat ja melkein
kaikki 20 munkkia olivat toissapäivänä lähteneet Kang-rinpotshelle ja
sulkeneet temppelin portit. Kotosalle oli jäänyt ainoastaan neljä
nunnaa ja kaksi lamaa. Abdul Kerimin joukosta hän ei tiennyt muuta kuin
että se oli tavannut gova Parvangin, mutta hän ei tiennyt missä se nyt
oli.
Mutta gova Parvang ei saapunutkaan luoksemme, vaan lähetti leiriini
arvossa häntä lähimmän herran, jo ijäkkään Jamban, sekä seitsemäntoista
aseetonta miestä. Jambaa oli käsketty päänsä menettämisen uhalla
estämään Tabie-tsakaan menomme. Kumminkin myönsi hän, ettei hän voisi
estää meitä ratsastamasta sinne omilla kuudella hevosellamme; mutta
jakeja ja ruokavaroja emme saisi, ja gova käskisi paimentolaisten paeta
meitä kuin ruttoa. Mutta jos tahtoisimme nousta ylös laaksoa, joka
avautuu etelälounaassa ja vie seitsemässä päivässä Lungnak-lan yli
Tuksumiin, niin vuokraisi hän meille jakit, möisi ruokavaroja ja
antaisi oppaat. Ja jos taasen menisin mieluimmin Lungnak-lan kautta
luoteeseen päin _Selipukiin_, niin palvelisi hän silloinkin minua mitä
kernaimmin. Hän neuvoi minua lähtemään viimemainittua tietä myöten,
sillä sen varrella, Tarok-tson ja Tabie-tsakan välillä, oli gova
Parvang pakottanut Abdul Kerimin lähtemään suoraa tietä myöten
Selipukiin. Valittavanani oli siis kolme eri tietä ja kaikki kolme
kulkivat _Tibetin kartan valkean täplän halki_, jolla ei näkynyt mitään
muuta mustalla painettua kuin pituus- ja leveysasteet sekä sana
"_Unexplored_". En hetkeäkään empinyt. Keskimäinen, Lunkar-lan yli
kulkeva tie oli arvokkain, sillä tunteeni sanoi, että se tuottaisi
suurimman lisän tietojeni täydentäneelle Transhimalajan sekavasta
orografiasta.
Kesäkuun 9. p:nä toimitimme asiamme nopeasti, hankimme jakit ja oppaat,
ja ostimme ohria, riisiä ja tsambaa. Sanoimme Bongba-tarukin
päälliköille jäähyväiset ja lähdimme suoraan luostaria kohti.
Kuljimme useiden telttikylien ohi; seutu oli tiheään asuttua.
Vasemmanpuoleisella vuorenjuurella kumpusi kuuma tähde. Seuraavana
päivänä pääsimme _Lunkar-lan_ yli, käännyimme länttä kohti ja sitte
vähitellen enemmän pohjoiseen, kunnes 19. p:nä jo kuljimme koilliseen
päin loivasti laskeutuvaa _Petang-tsangpon_ laaksoa pitkin, milloin
aivan tämän melkoisen joen rantaa myöten, milloin taas siitä vähän
loitontuen.
Oikealla puolellamme kohosi _Sur-lan_ vuorijono, sen lumipeitteiset
huiput ja jäätikkösuikaleet, ja etäältä pohjoisesta näkyi Sur-lan
vuoriston jatko, _Ganglung-gangrin_ valtaava harja. Huomasin, että tämä
suunnattoman suuri vuorijono kulkee luoteesta kaakkoon, kuten sen
itäiset ja läntiset naapuritkin, ja että Atkinsonin, Saundersin,
Hodgsonin ja Burrardin siitä antamat esitykset ja sen orografinen
järjestelmä ovat keskenään jyrkästi vastakkaisia, koska kaikki nämä
tutkijat ovat pelkän oletuksen nojalla merkinneet kartallensa yhden
ainoan, Brahmaputran kanssa yhdensuuntaisen vuorijonon. Todellisuudessa
joutuu täällä vuorijonojen sokkeloon ja kaikki ne jonot ovat
jättiläismäisen Transhimalaja-vuoriston osia.
Tie on erinomainen ja pitkän ratsasmatkan päätyttyä pystytämme leirimme
erään jäätikköpuron rannalle, jolla aikaa sadekuurot ja lumipuuskat
vaihtelevat keskenänsä.
Täällä täytyy meidän viipyä yksi päivä, jotta seudun ystävälliset
paimentolaiset ehtisivät noutaa piiripäällikön. Meillä nimittäin ei
ollut enää mitään syötävää ja täytyi ostaa kaikkea, mitä vain voi
rahalla saada. Hän tuli ja minä ostin 50 rupiilla ruokavaroja; hän itse
sai 20 rupiita hyvyydestänsä. Rahastoni oli nyt miltei tyhjä, ja
vapisten katselin sen ajan tuloa, jolloin meidän vaeltavien
juutalaisten tavoin täytyisi hengenpitimiksemme myydä kellot,
revolverit ja hevoset. Sillä täällä _Rigi-tshangmassa_ ei ollut kukaan
Abdul Kerimistä ja hänen joukostaan mitään kuullut.
En käsittänyt, mitä se merkitsi. Hänen oli täytynyt olla aivan hullu.
Hänen hallussansa oli 2,500 rupiita; olisiko hän niiden kanssa
karannut, tai olisiko hänen päällensä hyökätty ja hänet ryöstetty?
Lähetin gova Parvangille kirjeen, jossa ilmotin, että ellei hän viikon
kuluessa hakisi käsiin minun väkeäni, joutuisi hän tekemisiin koko
devashungin ja mandarinien kanssa.
Suuremmoinen oli näköala Nganglaring-tsolle, joka oli kesäkuun 23. p:nä
aivan meidän allamme. Kaikki vuoret ovat punertavia, mutta vesi on
voimakkaan merisininen. Suurimman osan sen itäistä puoliskoa ottaa eräs
valtaava saari, vedestä sukeltava vuorihaaranne, jonka rantaviivat ovat
yhtä epäsäännölliset kuin itse järven rannat: pelkkiä niemekkeitä,
lahdelmia ja kallionkärkiä. Luoteesta näkyy kolme pientä saarta.
Tähän saakka ei ollut ainoakaan europalainen Nganglaring-tsota nähnyt,
ei siellä ollut vielä yksikään punditikaan käynyt. Montgomerien v. 1867
Tok-dshalungiin lähettämä punditi sai muutamia epämääräisiä tietoja
"Shellifukin piiristä" ja suuresta Ghalaring-tsosta, jotka sitten
merkittiin Tibetin kartalle. Se muoto, jonka punditi oli järvelle
antanut, nimittäin soikulainen, pohjoisesta etelään soukkeneva, ei
vastaa todellisuutta. Järvi soukkenee idästä länteen päin ja sen
ääriviivat ovat mahdollisimman epäsäännölliset. Punditi asettaa
järven pohjoispäähän saaren, lisäten siihen "_Monastery on Island_".
Todellisuudessa on Nganglaring-tsossa vähintään neljä saarta, mutta ei
ainoatakaan luostaria.
27. p:nä nousimme _Sundang-tsangpon_ jokivartta myöten ylös ja
leiriydyimme sen rannalle, aivan vastapäätä _Selipuk-gumpan_ luostaria
(4,784 m), jonka johtaja, Dshamtse Singe-niminen lama, on alueen
maallistenkin asioiden päämies. Ei hän eikä kukaan muukaan tiennyt
Abdul Kerimistä mitään, mutta hän oli niin hyväntahtoinen, että selaili
pyhiä kirjojansa, löytääksensä väkeni nykyisen olinpaikan. Ja hän tuli
siihen tulokseen, että he oleksivat jossakin paikassa etelässä ja että
kahdenkymmenen päivän kuluessa joko tapaisin heidät tai saisin heistä
varmoja tietoja.
Seuraavana päivänä kello puoli 10 iltasella tapahtui ainoa
maanjäristys, minkä olen Tibetissä kokenut. Siitä eivät kuitenkaan
huonontuneet minun ja munkkien väliset suhteet, yhtä vähän kuin se
häiritsi minun ja käskynhaltija Sonam Ngurbun välejä. Tämä
viimemainittu oli, kuten minäkin, luostarin vieraana ja hänen mukanaan
oli eräs ylhäinen tshoktshulainen lama. Kuvernööri lahjotti minulle
tsambaa, riisiä ja ohria niin paljon, että hätätilassa pääsisimme
niillä Toktsheniin; kiitokseksi sai hän kellon. Rahavaroja minulla oli
nyt ainoastaan kaksi rupiita! En ollut koskaan ennen moisessa pinteessä
ollut. "Jos Abdul Kerimiä enää koskaan tapaan", ajattelin itsekseni,
"niin kyllä hän saa mitä ansaitsee ja aimo annoksen sen lisäksi!"
Kuukauden viimeisenä päivänä, juuri kun olimme pystyttäneet telttimme
Selipukin eteläpuoliselle tasangolle, ilmotti Lobsang hämärissä, että
neljä miestä ja neljä muulia oli leiriin tulossa. Tulijat olivat _Abdul
Kerim_, Sedik, Gaffar ja eräs tibetiläinen.
Karavaaninjohtaja astui telttiini syvään kumarrellen, arkana ja
pelkäillen, ja minä pidin viisaampana sallia hänen ensin antaa
kertomuksen viranhoidostansa ja vasta sitten ottaa puheenvuoron.