Gyangtsen tiestä. Lopulta suostuisin noudattamaan Dorishe Tsuänin
toivomusta ja luopumaan Gyangtsesta ehdolla, ettei minun tarvitsisi
kulkea niiden maiden kautta, jotka jo tunsin. Selitin siis hänelle,
miten lyhyt matka oli täältä Gyangtseen ja miten mukava ja helppo olisi
sitä tietä päästä minusta erilleen -- mutta ei mikään vaikuttanut
häneen, hän vastasi vain: "Se kaikki on totta, mutta se tie on Teiltä
kielletty."
"No hyvä! Silloin luovun siitä Teidän mieliksenne, mutta sillä ehdolla,
että annatte viedä minun kirjeeni brittiläiselle kauppa-asiamiehelle
Gyangtseen. Te käsitätte, että omaiseni ovat pitkästä poissaolostani
levottomat ja ikävöivät kirjettä."
"Sen minä kyllä käsitän, mutta valitettavasti en voi kirjettänne
toimittaa. Kaikkia viranomaisia on ankarasti kielletty tekemästä mitään
palvelusta europalaisille, joilla ei ole maassaolo-oikeutta."
"Mutta sallittehan toki silloin kahden oman palvelijani viedä kirjeeni
Gyangtseen?"
"En, en koskaan."
"Te voitte ainakin ilmottaa minun Semokuun tuloni devashungille ja
pyytää hallitusta lähettämään siitä tiedon Gyangtseen?"
"Rindorin kirjelmän saatuani lähetin oitis pikaviestin devashungille.
Jonkun päivän kuluttua tiedetään Lhasassa, että taaskin olette täällä."
Minun ei ole koskaan onnistunut taivuttaa tibetiläistä viranomaista
kirjeitäni perille toimittamaan. Siitä seikasta, että Dorishe Tsuän
kieltäytyi tekemästä minulle tätä itsessään vähäpätöistä palvelusta,
oli se valitettava seuraus, että omaiseni saivat minusta varmoja
tietoja vasta syyskuussa ja siksi luulivat onnettomuuden minua
kohdanneen. Sen sijaan, että olisin parissa viikossa päässyt rajalle,
täytyikin minun kääntyä takaisin hiljaiseen Sisä-Tibetiin ja laivani
takana löisivät aallot taas umpeen, pidin sentään itsestään selvänä,
että tieto tasamille ilmestymisestämme kulkisi sekä virallisesti että
huhun mukana Gyangtseen ja leviäisi sieltä kaikkialle. Pahaksi onneksi
ei kuitenkaan niin käynyt, ja poistuttuamme taas tasamilta peitti
kohtaloani sama läpinäkymätön pimeys kuin ennenkin.
"Ei, sahib", huudahti Dorishe Tsuän, "ainoa Teille luvallinen tie on se
tie, jota olette pohjoisesta tänne tulleet."
"Sille tielle en ikinä lähde! Turhaa on siitä edes puhuakaan!"
"Teidän täytyy."
"Te ette voi minua pakottaa. Ensiksikään en Teille ilmota, mitä tietä
olen tullut, ja, kuten tiedätte, olen matkustanut valepuvussa."
"Se ei merkitse mitään! Tiedetään Teidän laskeutuneen Samje-lan ja
Kintshen-lan kautta. Solien tuolla puolen vartioväki, jonka annan
mukaanne, kyselee teltiltä teltille äskeisen matkanne uraa."
"Mutta paimentolaiset vastaavat rangaistusta peljäten, etteivät ole
nähneet ainoatakaan ladakilaista."
"Minä saan heidät tunnustamaan totuuden pikemmin kuin luulettekaan."
"Voitte minut tappaa, jos tahdotte, mutta Te ette voi minua koskaan
pakottaa Samje-lan yli menemään. Ajatelkaa, että minä olen europalainen
ja tashi-laman ystävä. Se voi teille päänne maksaa."
Hyvin huolestuneena neuvotteli Dorishe Tsuän kuiskaillen Ngavangin
kanssa ja lausui sitten:
"Teidän tähtenne menen minä niin pitkälle, että sallin Teidän matkustaa
Ladakiin samaa tietä kuin viime vuonnakin, siis Tradumin, Tuksumin,
Shamsangin, Parkan ja Gartokin kautta."
Tätä "pulasta pääsemistä" olin juuri peljännyt! Jos koko Tibetissä oli
mitään tietä, jota tahdoin hinnalla millä hyvänsä kiertää, niin oli se
juuri Ladakin suuri valtatie. Minä vastasin: "Ei koskaan! Ei
askeltakaan suurta karavaanitietä myöten Ladakiin!"
"Mutta miksi ei? Teidän pitäisi niin suuresta myönnytyksestä olla
meille kiitollinen."
"Minun maani lait kieltävät jokaista omia jälkiänsä myöten takaisin
palaamasta! Siihen ette minua pakota, vaikka leikkaisitte pääni
poikki."
"Mutta Teidän maassannepa on kummalliset lait! Saanko kysyä mitä tietä
myöten Te sitten oikeastaan haluaisitte lähteä?"
"Itäisempää suuntaa myöten. Mutta siitähän vielä ehdimme sopimaan."
Vastustelu ärsytti minua. Toisen shakkivedon voittaminen oli nyt
kunnianasia! Asemani oli varma. Tasam oli jo poissa pelistä. Jos
minun vain sallittaisiin kulkea Transhimalajan yli jonkun itäisemmän
solan kautta, vallottaisin minä yhdellä tai toisella sotajuonella
Teri-nam-tson, Mendong-gumpan, alisen Buptsang-tsangpon, Tarok-tson,
Selipukin ja Transhimalajan kahdeksannen solan.
Myöhemmin keskustelimme kaikesta mahdollisesta. Dorishe Tsuän pyysi
saada nähdä aseitamme ja kysyi eikö hän saisi ostaa yhtä revolveria.
"Ei, mutta minä lahjotan sen teille patruuninensa ja kaikkinensa, jos
sallitte minun lähteä ehdottamaani suuntaa myöten."
"Hm!"
"Mutta Teidän täytyy ensin hankkia minulle kaikki ruokavarat mitä
kahdeksi kuukaudeksi tarvitsemme, samoin uudet jalkineet, puvut,
tupakkaa, hevosia, muuleja ja jakeja."
"Varsin mielelläni! Laittakaa vain luettelo kaikesta mitä tarvitsette!"
Se oli heti tehty. Jauhoja, tsambaa, teetä, sokeria, japanilaisia
savukkeita, -- joita oli sanottu täältä saavan -- kaikkea oli
tuotettava Tsongkasta, jonne lähetettiin jo tänään ratsastajia. Viikon
kuluttua piti kaiken sieltä tilatun olla teltissäni. Loput voitaisiin
hankkia Saka-dsongista. Illansuussa olin ritarillisen ystäväni pun
Dorishe Tsuänin luona pitemmällä vastavierailulla ja myöhään illalla
uhrasin Lien darinille kirjottamani kirjeen liekeille. Mielestäni oli
nyt paras odottaa -- mutta ei vain mitään kiinalaista sekaantumista
meidän ruotsalais-tibetiläiseen politiikkaamme!
Iltasella ajettiin sotilasvartion hevoset ja muulit asemahuoneelle.
Meidän olisi pitänyt ryhtyä samoihin varokeinoihin, sillä yöllä
karkasivat sudet hevostemme kimppuun. Rusko, jonka 14 päivää sitten
olimme ostaneet 100 rupiilla, pantiin yöksi liekaan, jottei olisi
päässyt karkaamaan. Kun ei se siis voinut pakenemalla pelastua,
keskittivät sudet hyökkäyksensä siihen, söivät sen kokonaan suihinsa ja
veivät pään muassaan. Ainakaan ei sitä aamulla ollut jokseenkin
puhtaaksi kalutun luurangon lähettyvillä.
Huhtikuun 29. p:nä laskeusimme yhdessä alas Semoku-joen laaksoa; joki
laskee yliseen Brahmaputraan. Käännyimme sekä virrasta, että tasamista
oikealle ja nousimme nyt laaksoa myöten ylös. Toukokuun 1. p:n vietimme
kulkemalla _Lamlung-lan_ solan yli. Tähän solaan nouseminen on
vaikeata, mutta palkkioksi avautuu sen 5,118 metrin korkuisesta
satulasta ihana näköala valkoiselle vuori-ulapalle. Tsomo-utshongin
seitsemän vallitsevaa huippua näkyvät nyt, muodostaen tiheän ryhmän.
Keskimäinen niistä on hyvin säännöllinen keila ja aivan alas asti
liituvalkea; toiset ovat suurimmaksi osaksi mustia kallioita ja
kallionkärkiä, joiden välistä näkyy pieniä sinikimalteisia jäätiköitä.
Päävuoren pituussuunta on sama kuin Lunpo-gangrin, jonka jatkoa se on.
Namtshenin laaksossa muodosti yhteinen leirimme kokonaisen pikku kylän,
sillä kaikki seudun päälliköt olivat kutsutut neuvotteluun. Tänne
toivat myös Rindor ja Pemba Tsering kaikki Saka-dsongista tilaamani
tavarat. Viivyimme siellä kaksi päivää. Ilma oli raaka ja kolea, kylmä
laskeutui vieläkin 18,2 asteeseen. Keväästä ei siis vielä voinut puhua.
Namtshenin leirissä ostin runsaan varaston riisiä, jauhoja, ohria ja
tsambaa, sokeria, steariinikynttilöitä ja saippuata sekä 500 savuketta.
Kaikki ne tavarat oli Tsongkasta tuotu. Eräs rikas Ngutu-niminen
kauppias, jolla oli 50 hevosta ja jakia, möi meille kaksi muulia ja
yhden hevosen, samoin vuohen ja kangasta uusiksi puvuiksi meille
kaikille, lisäksi saappaita ja päähineitä. Abdul Kerim ryhtyi joutuin
työhön, leikkaamaan punaisesta lhasalaiskankaasta minulle uutta mitä
hienointa pukua. Päässä oli minulla kiinalainen silkkimyssy, jonka
ympäri käärin punaisen turbaanin; jalassani oli kiinalaiset
silkkisaappaat ja vyöllä siro miekka. Istuessani maitovalkean oriini
selässä kirjavapeitteisessä satulassa näytin minä todellakin tässä
naamiopuvussani arvokkaalta tibetiläiseltä.
Myöskin tänne oli kutsuttuna koolle suuri kokous, joka pidettiin
Dorishe Tsuänin teltissä ja jossa oli ratkaistavana kysymys minun
paluutiestäni. Dorishe Tsuän painosti, että minun oli välttämätön
lähteä Samje-lan kautta kotimatkalle; minä vastasin taas, etten aikoisi
lähteä minkään muun, kuin jonkun Samje-lan itäpuolisen solan kautta,
Silloin kääntyi hän toisten läsnäolevien paimentolaisten puoleen,
jotka tietysti oli edeltäpäin opetettu, ja kaikki vakuuttivat, että
Tshang-tangiin pääsisi ainoastaan Samje-lan kautta. Olimme kuitenkin
kuulleet hevosten ajajien Gäbuk-lalla kertovan, että Kamba Tsenamin
teltiltä menisi tie suoraan pohjoista kohti vuoriston yli. Mutta siihen
vastasivat paimentolaiset, joiden piti meille jakeja vuokrata, että se
tie oli muka niin huono, että me sitä myöten kulkien pääsisimme
Tarok-tsolle vasta kolmen kuukauden kuluttua. Samalla ilmottivat he,
etteivät antaisi sille tielle jakejansa, sen kivisissä solissa
uuvuksiin ajettaviksi. Silloin tarjouduin jakit ostamaan, mutta ei
kukaan suostunut niitä myymään. Kun Dorishe Tsuän oli ilmottanut,
että sen, joka kulkee Sakasta Bongbaan, täytyy Buptössä, ylisen
Buptsang-tsangpon varrella vaihtaa sekä miehistöä että kuormaeläimiä,
tein minä sen ehdotuksen, että ja'an karavaanini kahteen osastoon,
annan Abdul Kerimin viedä toisen puolen Samje-lan yli ja itse toisen
osan kanssa kuljen sill'aikaa itäisemmän solan kautta. Yhtyisimme
taas Buptsang-tsangpon alisen juoksun varrella. Ngutu, hauska
mongolilaissyntyinen herra, piti minun puoltani ja sanoi, että hänelle
olisi aivan samantekevää, minkä solan kautta minä itse kuljin, kunhan
vain karavaanin pääjoukko menisi Samje-lan kautta. Mutta Dorishe Tsuän
oli yhä taipumaton ja yritti nyt pelotella minua sillä, että kertoi
kymmenestä hyvin aseestetusta rosvosta, jotka muka asustivat sen
vuoriston pohjoisosassa, jonka yli halusin kulkea.
"Jos seutu on niin vaarallinen", tokaisin minä, "niin olette Te
velvollinen antamaan kymmenen sotamiestä minulle suojelusväeksi."
"Sotamiehet ovat Saka-dsongin linnoitusväkeä, eikä niitä voida
mihinkään muuhun tarkotukseen käyttää."
"Kuulkaa nyt minua, Dorishe Tsuän, älkääkä olko pikkumainen. Jos
lähetätte mukaani kymmenen sotamiestä, niin silloinhan voitte
liikkeitäni silmällä pitää. Minä maksan sotamiehille palveluksestaan
kaksi rupiita mieheen päivässä. Te voitte rauhottaa itseänne sillä,
etten minä kykene moisia menoja _kauvan_ kestämään. Siten saatte takeet
siitä, etten tee pitkiä syrjämatkoja. Heti kun olen taas yhtynyt Abdul
Kerimin joukkoon, olen ulkopuolella aluettanne ja suojelusväki palaa
takaisin linnoitukseensa."
"Se on totta", kuului joukosta kaksi ääntä, "jos hän maksaa 20 rupiita
päivässä, ei hän voi kauvas mennä."
Dorishe Tsuän nousi ja kutsui vielä muutamia teltin ulkopuolelle
neuvottelemaan. Palattuansa hän lausui, että saan tehdä oman tahtoni
mukaan, jos vain allekirjoitan kirjallisen selityksen, että otan itse
seurauksista vastatakseni, niin ettei häntä voida syyttää, jos minua
kohtaa onnettomuus. Tietysti minä lupasin kernaasti moisen paperin
allekirjottaa.
Niin oli asia päätetty. Nima tashi, eräs kookas, miellyttävän näköinen,
pullistettuihin lammasnahkaturkkeihin puettu mies, määrättiin
suojelusväen johtajaksi, ja kun hän ei sanonut pohjoiseen menevää tietä
tuntevansa, sai 45-vuotias Pantshor käskyn lähteä johtajamme mukaan.
Hänet kutsuttiin telttiin. Itse en ollut häntä vielä nähnyt, mutta
Abdul Kerim sanoi hänen olevan saman miehen, joka huhtik. 23. p:nä oli
näyttänyt meille tien Kintshen-lan juurelle. Hän oli viime vuonna
nähnyt minut ja Muhamed Isan Saka-dsongissa. Tulija oli pieni, laiha,
mutta jäntterä mies, kulki aina pyssy olalla ja oli sillä tappanut jo
80 villiä jakia. Kaikkeen, mitä hänelle sanoi, vastasi hän nöyrästi
myöntäen: "_La lasso, la lasso!_" Näki että hän oli kavala ja viekas --
siis minulle mies oikeata lajia.
Hänen ja toisten seurassa ratsastimme toukokuun 4. p:nä yli _Gara-lan_
solan, jonka jokseenkin matalalle kynnykselle näkyi Kamba Tsenamin iso
teltti entiseltä paikaltansa. Täällä menimme huhtikuun 22. p:nä
kulkemamme tien poikki ja olimme niinmuodoin tehneet vetosolmun
pohjukan Tsomo-utshongin komeiden lumipaljouksien ympärille.
Pantshor oli Kamba Tsenamin vanhempi veli. Tämä rikas paimentolainen ei
tullut ulos teltistänsä toivottamaan tervetulleeksi Saka-dsongin
käskynhaltijaa, joka pystytytti telttinsä hänen telttinsä viereen.
Laaksoon syntyi nyt telttiyhteiskunta, joka oli paljoa suurempi kuin
missään muussa leiripaikassa. Kuriireja ja lähettejä tuli ja meni,
pienet jakikaravaanit, jotka kuljettivat viranomaisten ruokavaroja,
nousivat telttejämme kohti, ja läheisyydestä saapui paimentolaisia
katsomaan eriskummallista europalaista, joka oli räjähtänyt seudulle
kuin pommi ja nyt vihdoinkin kiinni saatu.
Iltamyöhällä hiipi Kamba Tsenam minun telttiini! Hän tekeytyi hyvin
salaperäiseksi ja vakuutti, ettei kuvernöörin ja hänen väkensä pitänyt
saada mitään vihiä tästä hänen pimeässä tekemästään käynnistä. Hän
tahtoi vain minulle ilmottaa, että Pantshor voi aivan hyvin laittaa
asiat niin, että saisin matkustaa minne ikinä halusin. Suojelusväelle
oli kyllä annettu ankarat ohjeet, mutta ainoastaan Pantshor tunsi tien
ja hän voisi helposti kääntää toisten silmät. Minun tarvitsi vain
ilmottaa toivomukseni Pantshorille, niin hän kyllä pitäisi lopusta
huolen. Vaikkapa meidän kimppuumme tuuliaispäänä hyökkäisi 50 rosvoa,
niin ne hajaantuisivat kuin lammaslauma heti kun huomaisivat
joukossamme Pantshorin tarkkoine pyssyinensä. Kamba Tsenam paljasti
olevansa kavala mies, joka ei Sakan viranomaisista mitään välittänyt.
Tämä vanha kettu lupasi pitää huolen siitä, että voisin kulkea
mieleistäni tietä, jos minä -- palkkioksi toimittaisin hänelle Sakan
käskynhaltijan viran! Kaikki hänen puheensa olivat tietysti hölynpölyä,
mutta hänen suhteensa oli oltava varuillansa. Bongbassa ei hänestä
ollut kukaan kuullut ja hänen suuri mahtavuutensa oli kaiketi vain
hänen omaa mielikuvitustansa. Kotiseudullaan hän kuitenkin oli tunnettu
ja arvossa pidetty rikkautensa vuoksi, ja hän pöyhkeili sillä, ettei
ainoakaan rosvo uskaltaisi hänen lammaslaumaansa kajota, sillä hän oli
sen väen ystävä ja luottamusmies! Minä olen kaikkien rosvojen isä,
julisti hän vaatimattomasti.
Seuraavaksi aamuksi kutsui hän minut telttiinsä vieraaksi, jonka
pyynnön mielelläni täytinkin. Sivuuttaessani hänen telttinsä ensi
kertaa, lumituiskussa, oli se minusta näyttänyt suunnitelmiani ja
vapauttani uhkaavalta linnoitukselta. Pujahdin silloin tämän mustan
paimentolaisteltin ohi kuin öitten varas, joka pelkää joka hetki
ilmitulevansa. Nyt lähestyin sen sisäänkäytävää, kuten arvokas vieras.
Tätä tilavaa, monenmonista kangaslevyistä ommeltua telttiä kannattaa
kolme maaperään muurattua mastoa. Sisäseinää pitkin kulkee kivimuuri,
jonka eteen on tsamba-, riisi- ja ohrasäkkejä vartaaseen ripustettu.
Samoin on siellä vaatekoreja ja -arkkuja. Alttari, puutelineet ja pöytä
ovat täynnä gaoseja, jumalankuvia, uhrimaljoja, rukousmyllyjä ja pyhiä
kirjoja. Eräässä nurkassa on runsas tusina pyssyjä ja toisessa yhtä
monta miekkaa. Muuratulla liedellä, sisäänkäytävän oikealla puolella,
kiehuu aina mahtava teekattila ja sitä käytetään heti kun vieras tulee.
Eräällä kivilevyllä on käyttövalmiina kokonainen puukulhopatteri.
Sinisenharmaa savu nousee kuin höyry ylös katonrakoa kohti, joka
toimittaa savutorven virkaa. Kauvimpana sisäänkäytävästä on sopessaan
talonisännän kunniasija, sohva ja matala, pieni pöytä, sekä sen edessä
liesi, joka muistuttaa onttoa, katkaistua tykinsuuta ja on höyryävää
lantahiiltä täynnä. Yhtenä ryhmänä istuu joukko Kamba Tsenamin paimenia
teetä juoden, eräässä toisessa leikkii muutamia mustia pikku lapsia, ja
kolmannessa nauraa kikattavat teltin naiset. Kamba Tsenamin 83-vuotias
äiti istui vuoteellaan, liituvalkeat hiukset lyhyiksi leikattuina,
ryppyisenä kuin rutistettu pergamentti, umpisokeana, ja pukunaan kuten
Monna Vannalla ainoastaan vaippa. Hän kiersi oikealla kädellään
rukousmyllyä, joll'aikaa vasen solutteli lakkaamatta rukousnauhan
helmiä. Hän lorusi ja rukoili vuoroonsa, pudotti joskus rukousnauhan,
etsiäkseen tungettelevan syöpäläisen, ja joskus, kun ämmä vaipui
synkkiin, tylsiin ajatuksiinsa, lakkasi rukousmylly narisemasta.
Kahdesti tiedusti hän, oliko europalainen vielä täällä ja oliko hänelle
tarjottu ruokaa ja teetä.
Toukok. 5. p:nä, joka oli viimeiseni Dorishe Tsuänin seurassa, vietin
erojaisjuhlaa leirissäni. Seuraavana aamuna oli maa taas yhtä valkeana
kuin valkeimmalla talvella. Lumihituset laskeutuivat höyhenkepeinä ja
äänettömästi kuin puuvilla, ja yksinpä tibetiläisetkin olivat
pukeutuneet lämpimämmin. Käskynhaltija ja hänen seurueensa tuli
jäähyväiskäynnille, jolta lähtiessä saatoin heidät satuloittujen
hevostensa luo, sanoin vielä kerran jäähyväiseni ja kiitin
ystävällisyydestä, jota olivat minulle osottaneet, vaikka olinkin
heille niin paljon vaivaa aiheuttanut. Dorishe Tsuän lausui toivovansa,
että vielä kerran elämässä näkisimme toisemme -- ihmiset oppii
helpommin tuntemaan ja heitä ohjaa helpommin, jos kohtelee heitä
ystävyydellä ja seurustelee heidän kanssaan säveästi; väkivallalla,
kovuudella ja uhkauksilla ei saavuteta mitään. Suorana, komean
näköisenä, istui kuvernööri hevosensa seljässä; hänen kasvojansa
peittivät tummat silmälasit ja otsan yli laskeutuva punainen päähine,
joka suojeli tuulelta. Hänen seurueensa oli melkolailla huvennut, kun
koko suojelusväki oli lähetetty minua seuraamaan. He kannustivat
hevosiansa ja hävisivät pian kukkulaiselle Gara-lalle nousevalle
tielle.
Oma karavaanini oli jaettava kahteen osaan. Minun mukaani sai tulla
ainoastaan viisi miestä, Gulam, Lobsang, Kutus, Tubges ja Kuntshuk.
Meillä oli kahdeksan vuohta maitoa lypsämässä -- omat vanhat lampaamme
olimme myyneet polkuhinnasta. Nima tashin johtama suojelusväki sai 100
rupiita etukäteen, maksuksi ensimäisistä viidestä päivästä. Pantshorin
kanssa sovin vain, että hän saisi hyvän maksun, jos veisi minut minne
halusin. Toisten kahdeksan ladakilaisen käskin mennä Abdul Kerimin
johdolla Samje-lan yli Buptsang-tsangpolle, laskeutua hitaasti joen
rantaa myöten ja odottaa meitä siinä, missä se laskee Tarok-tsoon.
Millään ehdolla eivät se saisi Buptsang-tsangposta erota, koska
voisimme muutoin toisistamme häipyä. Rindor ja Pemba Tsering määrättiin
menemään heidän mukanaan Samje-lan yli Buptöön vaatimaan Kebjongin
väkeä tilille kuljetuksesta kieltäytymisestä. Oma kuormastoni oli
mahdollisimman pieni. Mukaani otin 1,000 rupiita, muu matkakassa jäi
Abdul Kerimin vastuulle. Hän oli kunnon mies, mutta ei muutoin mikään
älyniekka. Mukaamme tuli muutamia paimentolaisiakin, joiden jakit
kantoivat kuormastoa.
Vaikka erossa olomme piti kestää ainoastaan pari viikkoa, oli ero
tuskallisen liikuttava ja paljon lapsellisia kyyneleitä vieri alas
ahavoittuneille poskille. Olin ostanut taas muutamia hevosia, joten
kaikki ladakilaiseni saivat ratsain kulkea. Niin lähdimme suljetussa
rintamassa ylös laaksoa myöten. Laakson pohja on täynnä haurasta,
narskuvaa jäätä, kellonmuotoisia jäälevyjä, kovaa viheriätä
liuskakivimuraa ja pyöreitä heinätupsuja, joiden välissä on
hiirenreikiä. Etenemme luoteeseen ja sitten suoraan länttä kohti pienen
kaksoissolan _Shalung-lan_ yli ja alas Gjägong-laaksoon, jossa
leiriydymme Kamba Tsenamin lammasaitauksien luo, ostaaksemme vielä
muutamia teuraslampaita. Suojelusväki oli jo saapunut ja istui mustassa
teltissänsä teetä juomassa.
Toukokuun 7. p:nä sanoimme vanhalle rosvopäällikölle Kamba Tsenamille
jäähyväiset ja ratsastimme ylös 5,490 metriä korkealle _Gjägong-lalle_.
Se on _Kantshung-gangri_-nimisessä vuorijonossa ja minä tein sen
mieltäkiinnittävän huomion, että kaikki solan pohjoispuoliset vedet
laskevat _Tshaktak-tsangpoon_. Kantshung-gangri ei siis ollut
Transhimalajan pääharja ja Gjägong-la oli ainoastaan toisen luokan
sola. Suuren vedenjakajan tapasimme pohjoisempana, vasta muutamien
päivämatkojen päässä.
Pohjoispuolella sivuutimme _Memo-tshutsä_-nimisen kuuman lähteen, jonka
vesi oli lähteensilmässä +34,2 asteen lämpöistä, kun se taas eräässä
toisessa lähteessä kiehui ja höyrysi. Näitä lähteitä ympäröivät
kalkkeutumat, penkereet ja altaat, joissa sairaat kylpevät.
Pantshorilla oli vanha kaukoputki, jolla hän ahkerasti tähysteli
rosvoja ja villijakeja. Hän ajatteli, että meidän oli aina pysyttävä
yhdessä, sillä kimppuumme voi hyökätä semmoisiakin rosvoja, jotka eivät
olleet hänen tuttaviaan ja hän pyysi meitä semmoisessa tapauksessa
olemaan hänelle puolustautumisessa avullisia.
Tämänpäiväisen leirin numero oli 400.
Ratsastimme pohjoiseen päin ja laskeuduimme erään pienen harjun ylitse
_Tshaktak-tsangpolle_, jonka läheisyydessä meidän täytyi pysähtyä
nuotiolla lämmittelemään. Joki tekee mutkan lounaaseen päin,
murtautuakseen Kantshung-gangrin läpi. Sen rannalta näkyi teltti,
8 hevosta ja noin 100 lammasta. Pantshor oli tänään kulkenut omaa
tietänsä, ajaen takaa erästä laumaa, jossa oli 90 villijakia. Nima
tashi, suojelusväen päällikkö, taas oli vakuutettu siitä, että teltissä
majaili rosvojoukko, sillä näillä seuduin ei asu mitään paimentolaisia.
Suojelusväki ja varsinkin Nima tashi pelkäsivät voroja kauheasti;
Pantshor oli minulle sanonut voivansa rosvoilla pelottelemalla pakottaa
sotamiehet tulemaan mukanani minne vain tahtoisin. Palattuansa kertoi
Pantshor, että teltissä todellakin majaili rosvoja, vieläpä se joukko,
jonka omallatunnolla oli Rukjok-laaksossa tehty murha. Ja hän lisäsi
siihen, että rosvojoukko oli uhannut jälleen rangaista seutua,
jolleivät Rukjokin asukkaat liittyisi heihin hyvällä. Kysyin miksi
eivät sitten viranomaiset vangitse päällikköä nyt, kun hän on aivan
lähellä; siihen vastasi Pantshor päätänsä pudistaen, että jos hänet
vangittaisiin ja telotettaisiin, niin saisi niskaansa kolmekymmentä
muuta vieläkin häijympää rosvoa! Yleensä näyttää rosvoelämä Tibetissä
olevan aika mukavaa.
Vaikka hevostemme täytyikin tavattomasti ponnistella, veivät ne meidät
kumminkin toukokuun 11. p:nä _Sangmo-bertik-lan_ huimaavaan, 5,820
metrin korkeuteen, ja nyt seisoin minä _seitsemännen kerran_
Transhimalajan pääharjanteella, Intian molempien suurten jokien
vedenjakajalla. Näköala oli hyvin rajotettu, läheisten kukkuloiden
sulkema. Eräällä terävällä luoteisella huipulla kahlasi seitsemän
villijakia lumessa. Pantshor ja eräs sotamies lähtivät jalkaisin niitä
takaa-ajamaan. Tarvittiinpa rohkeutta kiivetäkseen jyrkkää seinää
myöten ylös ja vielä raskas pyssy seljässä! Me muut ratsastimme
graniittilohkareiden lomitse alas. Kauvempana oli kivi viheriää
porfyyria. Rinteiden laskeutuminen loiveni loivenemistaan.
Leiripaikallamme tuskin huomasi mihin päin laakso vietti.