epävarma. Me vaelsimme ikäänkuin pimeydessä ja kopeloimme käsillämme
ympärillemme, ettemme kompastuisi. Jokainen päivä, joka kului ilman
turmiollisia seikkailuja, tuntui minusta yllätykseltä. Näiden
seikkailujen kertomiselle ei minulla ole tässä tilaa. Nyt olimme me
enää kahden päivämatkan päässä tasamista, suuresta valtatiestä, jolla
karavaaneja ja matkustajia kulkee edestakaisin ja hallituksen
viranomaiset ovat vastuunalaiset siitä, ettei kulkemaan pääse kukaan
siihen oikeudeton. Mutta minä taas olin valepukuuni ja ainaiseen
kiihtymiseen kokonaan kyllästynyt ja toivoin käännöstä, joka minut
tästä vankeudestani vapauttaisi. Mutta siitä ei voinut tulla
puhettakaan, että minä itse antautuisin tibetiläisten armoille. Heidän
itsensä piti paljastaa kuka minä olin ja siksi kuin se tapahtuisi, ei
tämä levottomuus loppuisi.
Oli huhtikuun 24. päivä, Nordenskiöldin "Vega"-laivan Tukholmaan v.
1880 paluun vuosipäivä. Auringon noustessa aukeni edessämme koko maa
huikaisevan valkeana, talviseen lumipukuunsa verhottuna. Kylmä oli taas
laskeutunut 16,4 asteeseen, mutta nyt auringon kohotessa höyrysi
hevosten ympärillä ja lumesta nousi ohuita utupilviä. Voi luulla
ratsastavansa solfatari- ja fumarali-seuduissa. Karavaanimme kesti
vaivaloisen nousumatkan tällä kertaa hyvin. Lampaista oli enää
kaksikymmentä jäljellä. Kahdesti luulimme Kintshu-lan solan olevan
aivan edessämme, mutta taas kohosi uusia harjuja luulotellun kynnyksen
takana ja me kapusimme kukkuloille, joiden välissä purot virtaavat alas
Basangiin ja Saka-dsongiin, missä Muhamed Isa lepää hautakumpunsa alla.
Lounaassa tarjoovat Tshomo-utshongin huiput komean näköalan. Vihdoinkin
oli solan kivipyramiidille johtava viimeinen rinne noustu ja me olimme
5,441 metriä meren pintaa ylempänä. Itäänpäin on loistava näköala,
särmikkäinä ja rosoisina kohoavat Lunpo-gangrin huiput vuorten ja
harjanteiden sekamelskasta, jonka värivivahdukset ovat sitä heleämpiä,
sinisempiä, mitä kauvempana huiput ovat. Koillisessa kiinnitti katsetta
eräs etuvuorten jono, joka oli lumen peittämä juurelta laelle asti.
Raga-tsangpon leveä, lakea laakso ulottui itään niin kauvas kuin silmä
kantoi. Etäämpänä laaksossa näkyi suuremmoinen lumiharjanne,
Himalaja-vuoriston pohjoisin.
Viivyimme kauvan ylhäällä ja minä piirustin näköalan. Vaelsimme sitte
karavaanin jälkiä myöten kahden matalahkon vuorenkupeen ylitse ja
tapasimme leirimme eräässä selvästi huomattavassa laaksossa, jossa oli
hyvä laidun ja osaksi jäätynyt puro. Reittini avautui sen rantaan päin.
Kaikki kolme telttiä olivat kuten tavallista, samassa rivissä. Tänään
oli kaikki mennyt onnellisesti, mutta huomenna olisi tosi edessä, sillä
silloin täytyisi meidän saapua Raga-tasamille, missä olin viime vuonna
kokonaisen viikon leiriytyneenä odotellut. Leiri n:o 391 oli siis
viimeinen, jossa vielä tunsin olevani rauhassa. Koko päivänä emme
olleet nähneet ainoatakaan elävää olentoa, emme myös yhtään naapuria.
Täällä siis oli ryhdyttävä joihinkin uusiin varovaisuustoimenpiteisiin.
Ensiksi oli tehtävä muutos asunto-oloissamme. Tänä yönä saisin
viimeisen kerran nukkua vanhassa myrskyn repimässä teltissäni.
Huomisesta lähtien tulisi päällikkömme Abdul Kerim siinä hallitsemaan
ja toistaiseksi vieraita vastaanottamaan. Minulle erotettiin Abdul
Kerimin tähänastisesta teltistä osasto, joka oli sen verran tilava,
että vuoteeni otti sen tasan 2 neliömetrin suuruisen alan. Tämä soppi,
joka oli kaikilta puolilta suljettu, olisi minun tuleva vankikoppini.
Se muistutti kirjoituspöytäni salalaatikkoa ja minusta se oli yhtä
kodikas kuin ahdaskin.
Suän oli minun kähertäjäni. Hän oli tänään juuri saanut työnsä
valmiiksi, kun Abdul Ketim kurkisti telttiaukosta ja ilmotti minulle
kuiskaten, että neljä miestä lähestyi jakeilla samaa tietä myöten, jota
me olimme Kintshen-lasta tänne laskeutuneet. Oitis järjestin pukuni ja
kiedoin turbaanin päähäni, joll'aikaa teltin aukko solmittiin kiinni ja
Takkar sidottiin sen eteen. Katsoin sitte telttiseinän tähystysaukosta,
johon näkyi laakson koko ylärinteinen osa, ja huomasin kahdeksan
tummansinisen ja punaisen kirjaviin pukuihin puettua, pyssyillä ja
miekoilla aseestettua jalkamiestä. Ne kuljettivat yhdeksää hevostansa
taluttamalla, yksi mies talutti nimittäin kahta kuormahevosta. Mitä
herran nimessä tämä merkitsi? Rosvoja ne eivät voineet olla; sillä
rosvot tulevat yht'äkkiä ja yöllä. Pikemmin näyttivät he minusta
hallituksen palvelijoilta. Kaksi etumaista ratsastajaa oli varmaankin
virkamiehiä. Mieheni istuivat nuotiolla kaikenlaisia tehtäviänsä
toimitellen. Huomasin heidän olevan hyvin levottomia.
Vieraat astelivat suoraan lettiämme kohti, kuin olisi tämä ollut heidän
matkansa määrä. He asettuivat Abdul Kerimin, Lobsangin, Kutusin ja
Gulamin ympärille piiriin ja kävivät heidän kanssaan vilkkaaseen, mutta
hiljaiseen keskusteluun. Kolme heistä -- nähtävästi palvelijoita --
asettui hevosinensa tuskin 30 askeleen päähän teltistäni ihan sen aukon
eteen, Siellä riisuivat he satulat ja kuormat hevosilta ja laskivat
nämä laitumelle, kaivoivat mytyistään kattilat ja kannut, asettivat
kolme tavanmukaista liesikiveä paikoilleen, kokosivat polttoaineita,
täyttivät ison kattilan vedellä ja keittivät teetä. Selvää oli, että he
aikoivat täällä olla yötä ja että heidän tungettelemisensa tarkotuksena
oli meidän vakoilemisemme.
Muut viisi menivät Abdul Kerimin telttiin ja istuutuivat jatkamaan
keskustelua yhtä hiljaa, hitaasti ja kerrassaan kohteliaalla,
sävyisällä äänellä. En pystynyt ymmärtämään, mitä he puhuivat, mutta
käsitin vallan hyvin, että kysymys oli vakavasta asiasta, sillä kuulin
heidän mainitsevan nimeni -- _Hedin sahib!_ Kun keskustelua oli
kestänyt melkoisen tovin, lähtivät he taas ulos ja kiersivät yhteen
kertaan telttini ympäri. Sen sisäänkäytävään ei heitä toki raivoissaan
haukkuva Takkar päästänyt. Mutta he keksivät tähystysaukon teltin
seinästä. Eräs mies pisti sormensa sen läpi ja kurkisti sisään
huomaamatta kuitenkaan minua, minä kun viruin maassa samalla puolella,
aivan telttiseinän vieressä. Nyt menivät he tulellensa, asettuivat
kattilan ympärille piiriin ja ryhtyivät teetä juomaan. He istuivat
suoraan telttini edessä; en siis voinut huomaamatta pois päästä.
Nyt kuiskaili Abdul Kerim vapisevalla äänellä teltistänsä minun
telttini takaseinän läpi, mitä miehiä nuo olivat. Johtaja, lihava,
mutta miellyttävän näköinen nuori mies, oli tehnyt tavanmukaiset
kysymykset ja saanut tavalliset vastaukset. Sen jälkeen oli hän
vakavalla, päättävällä äänellä lausunut seuraavat sanat:
"Kaksi Pasa-gukin yläpuolella teidän ohitsenne kulkenutta karavaania on
ilmottanut tulostanne kuvernöörille. Kun ei ole vielä koskaan sattunut,
että Lhasan kauppamiehet olisivat tulleet pohjoisesta, vieläpä
kulkeneet salatietä Gäbuk'in kautta, niin alkoivat käskynhaltija ja
Saka-dsongin viranomaiset epäillä, että _Hedin sahib on teidän
joukossanne kätkettynä_, varsinkin kun hän itse on viime vuonna
ilmottanut palaavansa ja aikovansa kulkea pohjoisten vuoriseutujen
kautta. Siksi sain minä tovereineni käskyn seurata teidän jälkiänne,
saavuttaa teidät ja toimittaa luonanne perinpohjaisen tarkastuksen.
Meillä ei ole mitään kiirettä. Huomenna tuovat useat jakit meille
ruokavaroja. Te vakuutatte, ettei Hedin sahib ole _valepukuisena
ladakilaisena_ joukossanne. No hyvä, kenties olette puhunut totta.
Älkää sentään unohtako, että meidän on toteltava käskyä aina pienimpää
seikkaa myöten, teitä on kolmetoista ladakilaista, mutta minä näen
ainoastaan kymmenen, missä ovat toiset?"
"Ne ovat menneet polttoaineita kokoamaan."
"Kun olette kaikki koolla, alkaa tarkastus ja kyllä silloin jokainen
yksityinen tarkastetaan ihoa myöten! Sen tehtyämme tarkastamme koko
kuormastonne sisältä ja ulkoa ja tyhjennämme jokaisen säkkinne, jonka
löydämme telteistänne! Jos emme tässäkään tarkastuksessa löydä mitään
europalaiselle haiskahtavaa, niin tarvitsee teidän enää vain antaa
kirjallinen selitys, ettei joukossanne ole ketään valepukuista
europalaista, ja se todistus on teidän vahvistettava sinetillänne. Kun
se on tehty, saatte te jo varhain huomisaamuna mennä minne haluatte, ja
me käännymme takaisin."
Tämän kertomuksen kuultuani oli asia minulle selvä. Tein nopeasti
päätökseni ja aijoin sen panna heti toimeen. Ensiksi kutienkin hiivin
salaista tietä myöten karavaaninjohtajan telttiin. Siellä olivat
ympärilläni muut mieheni paitsi kolme ulkona vahdissa olevaa, joiden
piti viipymättä ilmottaa, jos tibetiläiset palaisivat.
"Mitä on tehtävä?" kysyin Abdul Kerimiltä.
"Sen tietää sahib itse parhaiten; minun mielestäni on asemamme
epätoivoinen", vastasi kelpo mies, joka oli jo niin usein meidät
pinteestä pelastanut.
"Mitä sinä, Lobsang, ajattelet?"
"Ei ole viisasta antaa heille selitystä", vastasi hän hyvin
murheellisen näköisenä.
"Sahib", ehdotteli Kutus, "jos ne antavat meidän olla yöhän asti
rauhassa, voin minä sahibin kanssa taas livahtaa vuoristoon, kuten
silloin, kun Tsongpun tashi oli kintereillämme. Tarkastuksen jälkeen
voimme taas alempana yhtyä karavaaniin. Sahibin paperit jaksan minä
kantaa; europalaiset tavarat voimme haudata telttiin."
"Ne _tietävät_, että meitä on kolmetoista", huomautti Gulam
Olosuhteiden pakottamina olimme me valejuttuja kertoen kulkeneet koko
Tibetin halki. Mutta antaa Abdul Kerimin minun tähteni vahvistaa väärä
todistus sinetillänsä, se oli toki minun maantieteelliselle
moraalilleni liian karkeata, minä en voinut sitä sallia. Mitähän
tulleekin, siitä huolimatta olimme me vielä melko hyvässä
asemassa. Olimme sydän-Tibetissä. Ensi askel olisi se, että meidät
karkotettaisiin maasta, ja minä saavuttaisin siinäkin jotain,
lähetettäisiin minut ruununkyydillä mitä tietä tahansa. Kieltäytyisin
jyrkästi Ladakiin palaamasta, mutta menisin kernaasti Nepalin tai vielä
mieluummin Gyangtsen kautta Intiaan.
"Ei", lausuin miehilleni, oikaisten itseni, "_minä antaudun itse
tibetiläisille_."
Kaikki peräytyivät hämmästyneinä ja alkoivat itkeä ja nyyhkyttää kuin
lapset.
"Meidän täytyy täällä ijäksi erota, sahib mestataan!"
"Eihän toki, niin vaarallista ei tästä voi koitua", sanoin minä, sillä
enhän ollut ensi kertaa tibetiläisten käsiin joutunut. Teltistä ulos
astuessani kuulin muhamettilaisten mutisevan minusta: _"Allahu ekbär!
-- Bismillah rahman errahim!"_
Astuin hitain astelin tibetiläisten piiriä kohti, kiireestä kantapäähän
asti valepukuun puettuna ja kasvot mustiksi maalattuina. Kun jo olin
aivan likellä, nousivat kaikki seisomaan, ikäänkuin olisivat tunteneet,
etteivät olleet aivan tavallisen ladakilaisen kanssa tekemisissä.
"Istuutukaa!" lausuin, painostaen sanojani käskevällä käden liikkeellä,
ja istahdin itse kahden arvokkaimman väliin. Oikealla puolellani
istuvan herran tunsin oitis viimevuotiseksi Pemba Tseringiksi! Taputin
häntä olalle ja lausuin: "Ettekö tunne minua enää, Pemba Tsering?" Hän
ei vastannut sanaakaan, mutta katsoi tovereihinsa silmät suurina ja pää
kallellaan, mikä merkitsi samaa kuin: "_Hän se on!_" Miehet ällistyivät
tavattomasti; ei ainoakaan puhunut, jotkut katsoa tirkistelivät
toisiansa, toiset tuijottivat tuleen, joku työnnälsi kaksi palavaa
kekälettä takaisin kiven väliin ja toinen hörppi hitaasti teetänsä.
Nyt tartuin minä taas puheeseen: "Niin todellakin, Pemba Tsering, te
olette oikeassa, minä olen Hedin sahib, joka kävi viime vuonna
Saka-dsongissa. Nyt olen taas luonanne. Mitä aijotte nyt minulle
tehdä?"
Abdul Kerim, Lobsang ja Kutus, jotka seisoivat takanani, vapisivat kuin
haavanlehti ja luulivat, että seuraavana askeleena olisi mestauksen
valmistaminen.
Miehet eivät nytkään vastanneet, vaan alkoivat keskenään ryhmittäin
kuiskailla. Nuori virkamies, joka oli nähtävästi seurueen pääkukko,
koskapa toiset katsoivat häneen ja odottivat hänen vastaustansa, alkoi
nyt kaivella papereitansa ja etsi niistä erään, jonka luki ääneti. Kun
he eivät pitkään aikaan hämmästyksestään selvinneet -- varmaankaan
eivät olleet odottaneet voivansa niin helposti minua vangita -- annoin
Kutusin noutaa laatikon egyptiläisiä savukkeita ja tarjosin heille
niitä kullekin vuorostaan! Jokainen otti yhden, kiitti ja sytytti, kun
minä ensin olin antanut heille hyvän esimerkin ja sillä näyttänyt,
etteivät savukkeet olleet ruudilla ladatut. Siten oli jää särjetty ja
johtaja alkoi puhua hiljaisella äänellä ja minuun katsomatta.
"Eilen saapui hyvin ankara käsky devashungilta: Sakan käskynhaltija on
vastuussa siitä, ettei ainoakaan europalainen pääse lännestä päin
maahan pujahtamaan. Jokainen täällä näyttäytyvä europalainen on
pakotettava palaamaan samaa tietä, mitä on tullutkin. Kun kaksi päivää
sitten Sakaan saapui huhu Teidän karavaanistanne, epäili käskynhaltija,
että Te se olitte, Hedin sahib, ja me olemme nyt tehtävämme
suorittaneet. Käskynhaltijan nimessä kiellämme Teitä askeltakaan
kauvemmaksi itään menemästä. Pyydämme Teitä alistumaan meidän
määräyksiämme seuraamaan. Kysymys on meidän omasta päästämme ja Teidän
mieskohtaisesta turvallisuudestanne. Huomenna tulette muassamme
Kintshen-lan kautta Saka-dsongitn."
"Olen teille viime vuonna sanonut, että tahdon nähdä ja että minun
täytyy nähdä Sakan maakunnan pohjoisosassa olevat vuoriseudut! Kun ette
sitä sallineet, päätin minä tulla uudestaan. Nyt olen ne nähnyt, ettekä
ole voineet sitä estää. Näette siis, että minulla on maassanne suurempi
valta kuin teillä itsellänne. Aijon nyt palata Intiaan. Mutta mitä
tietä on matkani käyvä, siitä voi päättää ainoastaan Lhasan ambani Lien
darin. Siksipä aijon kirjottaa hänelle. Minnekään en voi lähteä, ennen
kuin olen häneltä vastauksen saanut."
"Emme mekään toivo mitään niin hartaasti kuin että Te kuljette sitä
tietä, jonka itse valitsette, mutta me emme ole valtuutetut kirjettänne
Lhasaan viemään; siitä päättää ainoastaan kuvernööri. Hänen kanssaan
Teidän siis tulee neuvotella; voitte tavata häntä mieskohtaisesti.
Siksi lähdemme huomenna yhdessä Saka-dsongiin."
"Ei, hyvä herra, vaikka minne muualle, mutta ei vain Saka-dsongiin.
Tiedätte, että siellä kuoli karavaaninjohtajani ja on siellä
haudattuna. En voi käydä paikalla, johon on täytynyt haudata uskollinen
palvelijani; se olisi periaatteitani vastaan. Saka-dsongiin ette vie
minua, vaikkapa kutsuisitte kokoon koko Tibetin."
"Jos Teille on Saka-dsongin jälleennäkeminen tuskallista, emme sitä
vaadi. Tahdotteko sen sijaan olla hyvä ja tulla mukanamme tasamia
myöten Tsangpon rannalla sijaitsevaan Semokuun, jonne pääsemme
ainoastaan kahdella päivämatkalla? Minä kirjotan kuvernöörille ja
pyydän häntä tapaamaan Teitä siellä."
"Hyvä, minä matkustan huomenna teidän kanssanne Semokuun."
"Kiitän! Lähetän heti pikaviestin kuvernöörille ilmottamaan, jotta
Teidän ei tarvitse Semokussa odottaa. Mutta sanokaapa minulle, miksi
oikeastaan olette taas tullut? Te matkustelette ympäri Tibetin, Teidät
karkotetaan pois ja tulette taas takaisin! Ettekö jo viime vuonna
saanut kylläänne, kun teidät pakotettiin poistumaan maasta Ladakin
tietä myöten? Ja nyt sukellatte Te taas näkyviin meidän keskellämme!
Miten se on mahdollista ja mitä varten Te oikeastaan tulette?"
"Koska minä teidän maatanne ja ystävällistä kansaanne niin kovasti
rakastan, etten voi ilman niitä elää."
"Hm! Moinen puhe on Teidän puoleltanne hyvin ystävällistä. Mutta eikö
olisi parempi, että Te sen sijaan rakastaisitte hiukan enemmän omaa
maatanne? Niin kauvan kuin me emme tee mitään matkoja Teidän maahanne,
ei Teidänkään tarvitse meidän maassamme kierrellä. Me pysymme kotona;
pysykää Tekin, se on parasta, mitä voitte tehdä."
"Niin kauvan kuin vaan voin satulassa istua, tulen minä aina vain
uudestaan! Voitte viedä rauhallisina terveiseni devashungille ja pyytää
korkeata herrasväkeä valmistautumaan uutta käyntiäni varten."
He nauroivat tyytyväisinä ja tirkistelivät toisiansa, ikäänkuin
olisivat tahtoneet sanoa: Tulkoon kernaasti meidän puolestamme, jos
tahtoo. Ja samoin nauroivat ladakilaisenikin ja olivat hyvin
ihmeissään, kun viimeinen vapauden päivämme niin rauhallisesti ja
hauskasti päättyi. Tibetiläiset olivat koko ajan tavattoman
ystävällisiä, kohteliaita ja taipuisia, eivätkä lausuneet ainoatakaan
vihaista tai kovaa sanaa siitä vaivasta, jota olin heille taas
aiheuttanut. Kun tuli puheeksi villahistoria, jota Abdul Kerim
oli ensin yrittänyt heidän päähänsä istuttaa, nauroivat he
sydämellisesti ja sanoivat, että se oli oiva keksintö. He itse ovat
silmänkääntäjätemppuihin niin tottuneita, että heitä huvittaa, kun joku
muu vetää heitä nenästä onnistuneesti. Ihmeenä pitivät he myös sitä,
että olimme ilmitulematta onnistuneet kulkemaan koko maan halki, ja
uskoivat minun hallitsevan salaisia voimia, joiden vuoksi minun
kanssani olisi varovasti meneteltävä!
Nyt kirjotti tämä nuori mies, jonka nimi oli Rinshe Dortshe eli Rindor
-- lyhennys kahdesta nimestä -- Sakan käskynhaltijalle seikkaperäisen
kirjeen, ilmottaen siinä, että minä olin sama Hedin sahib, joka kävi
täällä viime vuonna, että me ilman kinaa ja ystävyydessä olimme
suostuneet yhdessä Semokuun lähtemään, etten halunnut mennä Ladakiin,
vaan suoraan Intiaan ja että Lien darin voisi määrätä, mitä tietä
myöten oli sinne kuljettava. Kirje pantiin sinettiin ja lähetettiin
ratsastavan kuriirin mukana Kintshen-lan yli.
Sitten taas juttelimme ja laskimme keskenämme leikkiä, ja ennen
auringon laskua olimme jo niin läheisiä kuin olisimme olleet lapsuuden
ystäviä. Oli kuin olisimme sopineet, että yhdymme tässä autiossa
laaksossa ja nyt olleet iloiset, kun todellakin tapasimme siellä
toisemme.
Tibetiläisten tyytyväisyys olikin helposti ymmärrettävä. Hehän eivät
olleet vielä tämän saman päivän noustessa aavistaneet saavansa ennen
iltaa näin oivaa saalista. Heidän tehtävänsä onnellinen suoritus
tuottaisi heille pelkkiä etuja. He saisivat kuvernööriltä kiitokset ja
arvonylennykset. Mutta minäkin otin jakamattomaan iloon osaa. Vapauteni
oli tosin lopussa, mutta itse asiassa olikin se ollut pelkkää, hermoja
tavattomasti rasittavaa vankeutta. Vasta nyt tunsin olevani täysin
vapaa, enkä enää kuten vanki omassa teltissäni. Minun ei enää tarvinnut
asua Abdul Kerimin teltin viheliäisessä salakammiossa. Tibetiläiset
nauroivat sydämellisesti minun risaiselle, rasvaiselle, nokiselle,
karkeasta harmaasta säkkikankaasta tehdylle puvulleni, jossa minä
näytin rangaistusvangilta, tai parhaassa tapauksessa kapusiinilaiselta
kerjäläismunkilta. Heistä oli käsitettävää, että olin moisessa asussa
onnistunut pääsemään koko Bongban läpi huomaamatta. Miten miellyttävää
oli nyt, kun sai koko puvun tuleen viskata ja panna ylleen uuden,
siistin tibetiläisen puvun; ei tarvinnut työkalujaan ja papereitaan
kätkeä riisisäkkiin, ei tarvinnut pesemisen asemesta joka aamu
kasvojansa maalata! Heti iltasella, kun olimme uusista ystävistämme
eronneet, täytyi Gulamin tuoda minulle vadillinen kuumaa vettä. Ja nyt
alkoi teltissäni perinpohjainen peseytyminen, kiireestä kantapäähän
asti -- ja vedestä kyllä näki, miten tarpeellinen se oli! Neljästi piti
Gulamin tuoda uutta kuumaa vettä, ennen kuin tunsin olevani jotakuinkin
puhdas. Sitte leikkasin muhamettilaispartani ihoa myöten ja kaduin
vilpittömästi, että olin partaveitseni pois viskannut. Toiselta puolen
iloitsinkin, etten ehtinyt muutamia tunteja sitten tulikuolemaan
tuomittuja tavaroitani polttaa.
Rindor pyysi saada lainata yhden telteistämme, koska hänen omat
tavaransa saapuisivat vasta huomenna. Paitsi Pemba Tseringiä, tunsin
edelliseltä vuodelta kaksi muutakin. He olivat tuiki ystävällisiä ja
muistuttivat minulle, miten jalomielinen olin ollut heitä kohtaan
juomaraha-asiassa. Heidän joukossaan oli myös eräs vanha ryppynaamainen
ukko, joka lakkaamatta poltti kiinalaista piippuansa. Hänen nimensä oli
Kamba Tsenam ja hänen teltissänsä olimme muutamia päiviä sitten olleet
vähällä ilmitulla.
Kolmaskymmeneskolmas luku.
Seitsemännen kerran Transhimalajan yli.
Huhtikuun 25. p:nä ratsasti yhdistynyt joukko Tshomo-utshongin
itäpuolella olevan _Radak_-nimisen laakson suuhun. Molemmin puolin
minua ratsasti kuusi tibetiläistä ja sen johdosta muistutti joukkomme
vankien kuljetusta. Mutta nyt ei minun tarvinnut enää jonkun teltin ohi
kulkiessamme laskeutua alas hevosen seljästä.
Kahdella lyhyellä päivämatkalla ennätimme _Kule-la_-solan yli siihen
laaksoon, jossa on Semoku suuren karavaanitien varrella. Siellä oli
muutamia sinne tänne pystytettyjä telttejä. Kuvernööri ja hänen
virkaveljensä asuivat pienessä kivitalossa. Tibetissä on nimittäin
jokaista korkeampaa virkaa hoitamassa kaksi miestä. Niinpä esim.
Gartokissa hallitsee kaksi garpunia eli varakuningasta; sen
järjestelmän tarkotuksena on se, että toinen pitää toistaan silmällä
ja antaa ilmi, jos tämä tekisi itsensä konnantekoihin syypääksi.
Saka-dsongissa kumminkin näkyi toinen käskynhaltija olevan arvoltaan
virkaveljeään ylempi; ainakin hän johti asiain käsittelyä sillä
tavalla, kuin olisi hänellä suuremmat valtuudet kuin toisella.
Heti kun olimme saaneet leirimme valmiiksi, tuli Rindor kahden
saattajan keralla telttiini ilmottamaan minulle, että käskynhaltija
odotti minua asemahuoneessa. Vastasin, että tulkoon kuvernööri minun
luokseni telttiini, jos hänellä oli minulle jotain asiaa. Ei
kulunutkaan kauvan, kun jo miesjoukko lähestyi. Menin heitä vastaan,
pyysin astumaan telttiin ja istuutumaan mikäli sijoja riitti, painuin
itse sänkyyni, ja nyt oli minun edessäni kolme herraa, nimittäin
Saka-dsongin pun eli kuvernööri Dortshe Tsuän, hänen virkaveljensä
Ngavang ja 18-vuotias poikansa Oang Gjä. Telttiaukon edessä tungeskeli
kirjava joukko palvelijoita, paimentolaisia ja sotamiehiä.
"Toivon, että matkanne on ollut onnellinen ja että ette ole liian
paljon kylmästä kärsineet", alkoi Dortshe Tsuän.
"Oi, kylmä on kyllä ollut! Olen menettänyt karavaanini, vaatteemme ovat
risoina ja ruokavaramme lopussa. Mutta, kuten näette, emme ole siitä
huolissamme."
"Teidän viimevuotisen Saka-dsongissa käyntinne aikana olin minä
Tsonkassa, mutta sain tiedot kaikista liikkeistänne. Silloin Teidät
karkotettiin. Miksi olette nyt taas tullut?"
"Nähdäkseni ne seudut, joissa käymästä minut silloin estettiin. Olen
pahoillani siitä, että olen ollut pakotettu aiheuttamaan Teille matkan
Saka-dsongista Semokuun. Kuitenkin toivon, että pian pääsemme
yksimielisyyteen tiestä, jota myöten minun on maasta poistuttava."
Nyt piti kortit hyvästi pelata! Viime päivinä oli mieleni kokonaan
muuttunut. Olin levähtänyt, valepuvussa kulkemisen tuottaman
sielunliikutuksen jälkeinen herpoutuminen oli lakannut, ja nyt olin taas
päättänyt koettaa vielä kerran löytää uutta, ennen kuin minun täytyi
rajan yli mennä. Tosin olin onnistunut tekemään hyvin arvokkaan mutkan
Bongban poikki, minä olin suorakulmaisesti kulkenut uusimmalla
englantilaisella Tibetin-kartalla olevan "_unexplored_"-sanan yli, joka
on ollut löytöretkeilijöille kovin houkutteleva -- niin, olin kulkenut
p- ja l-kirjainten välitse, niin että "_unexp_" jäi tieni länsi- ja
"_lored_" sen itäpuolelle. Mutta minun oli täytynyt jättää käymättä
kaksi tämän suuren valkean täplän valtaavaa välipaikkaa, ja uneksin nyt
ainoastaan sitä, että voisin vielä parista kohden kulkea Bongban halki!
Tosin kuluisi neljä tai viisi kuukautta, jos palaisin Intiaan pohjoista
mutkittelevaa kaarta pitkin, kun taas Gyangtsen kautta mennen, kuten
alkuaan aijoin, olisin brittiläisellä alueella jo parin viikon
kuluttua. Mutta jos onnistuisin kulkemaan pohjoista mutkatietä myöten,
veisin minä kotiini ainekset, jotka ehkä olisivat jo tehtyjä löytöjä
arvokkaammat.