joka salpasi tiemme etelässä. Kaakossa näkyi eräs lovi, ja me lähdimme
sinne. Tiemme oikealla puolella, erään kukkulan juurella, oli kaksi
telttiä. Lähetimme sinne Abdul Kerimin, leiriytyen itse erääseen syvään
kapeaan hivuuntumisuurtoon, jonka pohjalla oli tavaton määrä tuulen
ajamaa kianginlantaa ja kuivia ruohotukkoja. Kelpo johtajamme kertoi,
että kaksi miestä, Naktshu Tundup ja Naktshu Hlundup, oli ottanut hänet
epäystävällisesti vastaan. He olivat kotoisin _Naktshun_ seudulta,
kolmen päivämatkan päästä, etelästä, ja heillä oli yhteinen vaimo. Ensi
aluksi olivat he kyselleet, kuinka monta meitä oli ja montako pyssyä
meillä oli, ikäänkuin olisivat ennen kaikkea tahtoneet tietää eivätkö
he naapureineen jaksaisi ehkä meitä voittaa. Edelleen olivat he
kertoneet jonomme etupäässä nähneensä ratsastajan, samalla kun kaikki
muut, Abdul Kerimkin, olivat jalkaisin kulkeneet. _Se mies oli tietysti
europalainen!_ Abdul Kerimin vastattua, että europalaiset eivät
matkusta talvella, sillä he ovat liian arat kylmälle, ja että me olimme
ainoastaan ladakilaisia villanostajia, olivat miehet pudistaneet
päätänsä vastaten etteivät olleet ikinä kuulleet ladakilaisten näillä
seuduin talvella matkustelevan. Mutta vähitellen onnistui Abdul Kerimin
voittaa heidän luottamuksensa, ja kun hän oli kahdesta jakista ja
kuudesta lampaasta maksanut niiden kaksinkertaisen hinnan, jättivät
tibetiläiset epäluulonsa -- kehnon kullan tähden. Kauppa oli päätettävä
vasta seuraavana päivänä. Silloin noudettiinkin uudet eläimet ja
kantovoima oli omillemme siunausta tuottava apu. Onneksi herättivät
telttimme paimentolaisissa pelonsekaista kunnioitusta. Tärkeätä oli
minusta se, että niiden kanssa, jotka olivat alussa meille
vihamielisiä, voitiin tehdä heille edullisia kauppoja. Sillä voitimme
heidät puolellemme, eivätkä he enää ajatelleet meidän ilmiantoamme,
vaikkapa olisimme näyttäneetkin epäiltäviltä. Sillä jos sitten olisi
tullut ilmi, että he olivat saaneet hyvän maksun, olisi lähin päällikkö
ottanut kauppasumman heti takavarikkoon, vieläpä antanut rangaista
kovaonnisia, jotka olivat antautuneet tekemisiin epäiltävien
henkilöiden kanssa.
Tämänpäiväisellä matkalla ratsastin tapani mukaan etumaisena, kahden
jalkamiehen seuraamana. Oikealla, erään vuorenkärjen takana, oli niin
kätkössä teltti, että huomasimme sen vasta sitte kun jo olimme ohi
päässeet ja oli myöhäistä astua alas ratsun seljästä. Kaksi jälkeemme
töllistelevää miestä seisoi sen edessä. Jos he vertaavat huomioitansa
naapuriensa huomioihin, saavat he epäluuloillensa hyvää aihetta!
Leirissämme kävi eräs ukko ja kaksi puolikasvuista poikaa. Heidän
telttinsä oli läheisyydessä ja he halusivat saada varmuuden siitä, mitä
väkeä me olimme. Sanoivat olevansa hyvin köyhiä ja kerjäsivät hiukan
rahaa. Heiltä saimme tietää, että olimme _Bongba-tsthangman_ piirin
rajalla. Tässä piirissä on 300 telttiä ja sitä, kuten koko Bongban
maakuntaa, hallitsee käskynhaltija Karma Puntso, jonka teltti oli
kuuden päivämatkan päässä etelässä päin. Hän on 25-vuotias, asuu isossa
teltissä ja hoitaa virkaansa vasta toista vuotta, isänsä kuolemasta
lähtien. Oli sittenkin rauhottavaa tietää, ettei hän ollut ehtinyt
saada kokemuksia europalaisista ja heidän mutkikkaista matkoistansa.
Saatuansa Abdul Kerimiltä kaksi tengaa, hiipivät vieraat ilta-auringon
hohteessa takaisin kotiinsa, iloiten siitä, ettemme olleet voroja.
Nyt laskeutui kylmyys 26,7 asteeseen -- talvi oli edelleenkin
merkillisen tungetteleva, mutta päivä, maaliskuun 18., oli kaunis.
Kuljin koko matkan jalkaisin, näytellen lammaspaimenen osaa, koska
sivuutimme useita telttejä. Niiden joukossa oli myöskin eilen luonamme
käyneen ukon teltti. Kävikin ilmi, että hän oli varakas mies, joka voi
meille myydä erityisiä välttämättömiä elintarpeita! Matkalla ampui
Tubges seitsemän peltokanaa, josta oli seurauksena, että kaksi
tibetiläistä tuli sitä vastaan vastalauseensa panemaan, väittäen, että
peltokanoja ampuvat ainoastaan europalaiset. Mutta Abdul Kerim selitti
heille, että hän itse kerran söisi kernaammin peltokanoja kuin ainaista
lampaanlihaa!
Maaliskuun 19. päivä. Olin juuri syönyt aamiaiseni maukasta peltokanaa
ja kulhollisen maitoa, kun minulle ilmotettiin, että kolme tibetiläistä
lähestyi leiriämme. Ne pysähtyivät kumminkin jonkun matkan päähän, ja
Abdul Kerim meni heidän luokseen. Telttini senpuoleinen sivu oli auki,
mutta suljettiin aikanansa. Tibetiläiset kysyivät, emmekö voisi antaa
lääkkeitä eräälle miehelle, jonka jalka oli kipeä. Itse asiassa oli
heillä tietysti vain aikomuksena meitä vakoilla, sillä he jäivät
seisomaan koko lähtöajaksemme ja tarkastivat matkan päästä kaikkea.
Maalattuani kasvoni ja käteni hiivin siis salatietä Abdul Kerimin
telttiin, kun taas Kutus ja Gulam konttasivat minun telttiini samaa
tietä, sullomaan siellä tavaroita. Ja sitten ajoin Lobsangin ja
Tubgesin kanssa lampaita ylös solatietä myöten (4918 metriä). Mutta
emme olleet vielä kauvas päässeet, kun Abdul Kerim tuli hevosellani
ratsastaen ja kiihkeästi viittoi meitä pysähtymään. Muutaman minuutin
kuluttua tulisi nimittäin vastaamme eräs ratsastava tibetiläinen, jolla
oli iso koira. Teimme sentähden mutkan, kulkien tien varrella kohoavan
kukkulan taitse, joll'aikaa karavaanin johtaja pidätteli tibetiläistä.
Niin vältin vaaran. Jonkun ajan kuluttua saapuivat Kuntshuk ja Sedik,
kumpaisellakin köysi kädessänsä ja heidän välillään suuri koira,
vihainen elukka, joka haukkui niin että kuola suusta valui, koettaen
purra miehiä, jotka sitä herransa luota pois taluttivat. Se oli niin
sanottu "takkar" ja sen nimen se sai pitää meidänkin luonamme. Se
muistutti bernhardilaiskoiraa, oli pikimusta, kaulassa ja rinnassa
valkea pilkku, ja äkäinen kuin susi. Miehet olivat saaneet sen kahdella
rupiilla.
Mutta ei ainoastaan sitä; Abdul Kerim oli 86 rupiilla ostanut
ratsastajan ratsunkin, ja karautti nyt tyytyväisenä meitä tavottamaan,
kun me laskeuduimme solan harjalta erääseen lampaista, jakeista ja
telteistä kirjavaan laaksoon, jossa näkyi kahdessakin kohden
ratsastajia. Nämä hevosmiehet aivan pelottavassa määrässä muistuttivat
sotamiehiä. Uusi hevonen oli entisen omistajan sanojen mukaan
yksitoistavuotias. Omistaja oli lisännyt, että jos se elää yli 15
vuoden, tulee se elämään 30-vuotiaaksi. Se oli joukkomme uusi jäsen ja
herätti yleistä mielenkiintoa varsinkin Takkarissa, joka rauhottui
nähtyänsä taas entisen ystävänsä ja toverinsa.
359. leirisijamme nimi oli _Luma-shar_. Olimme silloin ison
_Kangsham-tsangpo_-joen pohjoisrannalla. Tämä joki tulee
_Sha-kangshamin_ pohjoisrinteeltä, tuon valtaavan vuoristorungon, jonka
ohi olin v. 1901 kulkenut niin että se jäi tieni eteläpuolelle, aivan
lähelle sitä. Sen länsikylki tarjosi nyt meille suuremmoisen näyn.
Vuori oli noin kahden päivämatkan päässä kaakossa.
Seuraavana päivänä täytyi meidän päästä joen yli. Tehtävä oli
epämieluinen, sillä vaikka edellisenä yönä oli ollut 18 asteen
pakkanen, ei jää kannattanut rannoilla. Abdul Kerim yritti mennä
ratsain yli, mutta hevonen upposi keskellä virtaa, syöksyen päistikkaa
veteen. Lobsang riisui silloin saappaat jalastansa, meni paljain jaloin
yli ja palasi takaisin viemään toisten avulla kuormaeläimemme varovasti
rantaan. Vaikein oli lampaiden ylisaaminen. Niitä täytyi yksitellen
ajaa ja sarvista vetää. Miltei kaikki karavaanin jäsenet saivat tästä
jääkylvystä osansa.
Jatkoimme nyt matkaamme etelään, jättäen vasemmalle puolellemme aukean,
Sha-kangshamin etuvuoren juurelle asti ulottuvan tasangon. Kahdesti
sivuutimme paimentolaisten telttejä ja leiriydyimme somerrinteelle
erään lähteen luo. Paimentolaisilla ei ollut mitään myytävää, mutta he
antoivat Abdul Kerimille monenlaisia arvokkaita tietoja. Semmoisissa
tilaisuuksissa oli Kuntshukilla tapana kirjoittaa salavihkaa muistiin
kaikki maantieteelliset nimet. Muun muassa saimme tietää, että jos
jatkamme matkaamme etelään päin vielä seitsemän päivää, niin tapaamme
erään rikkaan, Lhasasta kotoisin olevan kauppiaan, Tsongpun tashin,
joka oleksii talvet keskellä Bongban maakuntaa paimentolaisille teetä
myymässä. Saatoin arvata, että hänen leirinsä läheisyys tuottaisi
meille vaaraa.
Helmikuun 24. p:stä maaliskuun 24. päivään olimme jaksaneet taivaltaa
ainoastaan 290 kilometriä. Siihen oli syynä murhaava myrsky,
kuormajuhtien menettäminen ja viime aikoina vaikeakulkuinen seutu.
Ainoastaan harvoin onnistui meidän edetä päivässä 10 kilometriä.
Minua suututti se, että jokaisen solamme pohjoispuolella oli aina
teltti, ikäänkuin vahtihuone, vakoilijan silmä. Siksi täytyi minun koko
matka nousta jalkaisin. Niinpä 26. p:näkin _Santshen-la'lle_, jonka
5356 metriä korkealla laella on pieni kivinen muistomerkki. Etelästä
päin näkyy aina vain uusia vuoristoja. 30-40 kilometrin päässä kohosi
suunnassa P 60° I Sha-kangshamin korkein huippu. Se oli suuremmoinen
kuva kauniilla ilmalla, jolloin ei pieninkään pilvi näköalaa häirinnyt.
Tottunein, kimmoisin hyppäyksin kiiti viisi ammon-lammasta kukkuloiden
yli, ja eteläpuolisella rinteellä, jota myöten laskeuduimme
varovasti alas, juoksenteli lauma pieniä notkeita goa-antilopeja;
pantholops-antitopeja ei näillä seuduin näkynyt.
Kolmaskymmenesensimäinen luku.
Buptsang-tsangpo, Sisä-Tibetin isoimpia virtoja.
Maaliskuun 27. päivä. Yöllä oli lähes 20 asteen pakkanen -- aina vain
talvea! Mutta kello yksi päivällä oli 8 astetta lämmintä -- kevät oli
siis tulossa!
Täälläkin oli se tavallinen teltti pitämässä solaa silmällä, pakottaen
minut 5300 metriä korkealle _Ladung-la'lle_ jalkaisin kiipeämään! Mutta
sieltä avautui ilahduttava näköala: kuljettavaksemme esiintyi noin
neljän päivän matka alamäkeä tai tasankoa. Eteläinen rinne on hyvin
kalteva, siinä soluu ja lipuu soraa myöten, joka vierii mukana ja
jäljestä, ja samalla tekee laskeutuja sen epämieluisan huomion, että
saappaat ja vaatteet repeilevät entistäänkin pahemmiksi. Alhaalla
kääntyy laakso oikealle, lounaaseen, ja _Janlungin_ seudulla, missä
leiriydyimme, kertoi minulle eräs nuori paimen, että seuraavana päivänä
saapuisimme Tsong-pun tashin teltille.
Laakson pohjasta kumpuaa lukuisia lähteitä, muodostaen kirkasvetisen,
hyvin kalarikkaan, ruohoisten penkerien välitse juoksevan puron.
Muutamat meistä pysähtyivät täällä, käyttäen Kutusin vyötä verkkona. Jo
ensi vedolla saimme 18 kalaa, ja siitä innostuneina emme tyytyneet
ennen kuin olimme pyydystäneet niitä 160. Ne olivat tosin pieniä, mutta
sittenkin riitti niistä meille kolmelletoista kylliksi asti. Puppyn
viime pesyeen ainoa elossa oleva penikka oli hyvin hullunkurinen
seisoessaan siinä hiljaa, huomiokyky jännitettynä. Se katseli
hypähteleviä kaloja, haukkui niitä ja pudisteli päätään. Ei koskaan
vielä elämässään ollut se nähnyt juoksevaa vettä, ja mahtoi varmaankin
uskoa, että sen päällä voi kulkea yhtä turvallisesti kuin kirkkaalla
jäällä. Mitään pahaa aavistamatta juoksi se siis eräässä kohden, missä
puro oli kahden jalan syvyinen, ruohopenkereeltä alas ja katosi veteen.
Päästyään suurella vaivalla taas kuivalle maalle oli se yhtä
loukkautunut kuin hämmästynytkin, ällisteli ja murisi vielä kauvan,
ollen kylmästä kylvystä nyreissään. Myöhemmin pysyi se kaukana tästä
ilkeästä purosta.
Abdul Kerimin oli maaliskuun 28. päivänä määrä lähteä uudella
ladakilaissatulallani sälytetyllä hevosella tiedusteluretkelle ja ottaa
selvä Tsongpun tashista. Hänellä oli kukkarossa viljalti rahaa,
voidakseen ostaa kaikkea mitä vain meille myydä haluttiin. Julkeisiin
kysymyksiin piti hänen vastata, että Gulam Rasul oli käskenyt meidän
yhtyä Raga-tasamissa hänen, kymmenen päivää ennen Lhasasta lähteneeseen
karavaaniinsa ja sitte sen kanssa Ladakiin matkustaa.
Itse ratsastin ilman satulaa harmaalla kimollani, mutta en ollut vielä
kauvas päässyt, kun jo sivuutimme kaksi telttiä, joista tuli neljä
tibetiläistä meitä töllistelemään. Kaksi meistä puhui heidän kanssaan
meidän toisten jatkaessa matkaa puron vartta pitkin. Jonkun matkaa taas
edettyämme oli meidän oltava varovaisia, tällä kertaa kolmen teltin ja
kahden ison lauman vuoksi, joiden omistajalla oli 3,000 lammasta.
Kaikkialla tapasimme lammasaitauksia, entisiä leirisijoja ja
mani-kekoja; siis olimme taas valtatiellä. Minä kuuluin nyt kokonaan
lampaille, vaelsin niiden kanssa, vihelsin niille ja ajoin niitä. Erään
vasemmalta tulevan laakson suussa oli iso valkea sinijuovainen teltti,
jonka sanottiin kuuluvan seudun päällikölle, gova Tshykjyngille. Eräs
mies tuli siitä ulos, riensi perässämme ja tiedusti: "Mistä ja mihin?"
Eräästä kerjäläisten teltistä tuli kaksi vaimoa tekemään saman
kysymyksen. Kahta kilometriä kauvemmaksi ei meitä voinut telteistä
nähdä ja nousin sentähden taas kimoni selkään, mutta en saanut
ratsastaa kuin pari askelta, sillä taas sukelsi kauvempana laaksossa
uusia telttejä näkyviin. Leiriydyimme puron rannalle _Kungsherjan_
seutuun, paikkaan jossa laakso oli hyvin leveä ja johon näkyi telttejä
usealta taholta. Eräästä meidän alapuolellamme olevasta teltistä
pistäysi taas mies tiedustamaan keitä olimme. Hän ilmoitti meille, että
iso ja arvokkaalta näyttävä teltti oli kolmen päivämatkan päässä
sijaitsevan Mendong-gumpan luostarin johtajan Takjung laman oma. No,
parempaahan emme olisi voineetkaan kohdata! Lähimpinä naapureinamme oli
piiripäällikkö, ylilama ja Tsongpun tashi, sekä vielä hiukan kauvempana
itse Bongban maakunnan käskynhaltija! Todellakin täytyi tapahtua ihme,
jos onnistuisin ehein nahoin tästä ampiaispesästä pelastumaan. Se oli
varmaa, että meidän oli täältä poistuttava aamulla varhain, jottei
ehdittäisi meistä puhetta alottaa.
Useita tunteja odotettuani palasi Abdul Kerim. Jo etäältä näki, että
hän oli taas ostanut hevosen, jolla oli täysi kuorma riisi-, ohra-,
voi- ja tsamba-säkkejä ja -pusseja. Tsongpun tashin olivat he
huomanneet vanhaksi ukoksi, joka oli näyttänyt köyhältä ja
vähäpätöiseltä, mutta jonka mahtava teltti oli täynnä tavarapaaluja,
-säkkejä ja teekääröjä. Tietysti oli käynti häntä hämmästyttänyt, mutta
kuitenkin oli hän uskonut Abdul Kerimin valehtelevan kertomuksen.
Vieläpä oli hän neuvonut ne paikatkin, minne meidän pitäisi
Sata-dsongiin ja Raga-tasamiin matkustaessamme leiriytyä,
luetellut paikkojen nimet, ja neuvonut meitä olemaan varuillamme
Bupgo-lathit-nimisessä seudussa, sillä siellä oli aina rosvoja. Samoin
oli hän kertonut, että eräs rosvojoukko oli muutamia viikkoja sitten
ryöstänyt saman Targjaling-gumpan luostarin, jossa meidät oli viime
vuonna kovin vihamielisesti otettu vastaan. Nyt oli lähetetty
40-miehinen pyssyillä varustettu ratsastajajoukko voroja takaa-ajamaan,
mutta Tsongpun tashi oli sanonut, etteivät nämä 40 olleet paljoa
paremmat ryöväreitä ja neuvonut kaikkialla heitä kyselemään,
voidaksemme, jos suinkin mahdollista, heidän palatessaan väistyä pois
tieltä. Abdul Kerim oli luvannut Tsongpun tashille vaihtaa erään
sairaan ratsumme joitakin ruokatavaroita vastaan, tietämättä että
Abdullah jo oli kerjäläisteltissä sen myynyt, saaden hinnaksi kaksi
lammasta ja vuohen.
Teetä juotuansa täytyi Abdul Kerimin oitis taas lähteä ajoon.
Nyt oli käytävä gova Tshykjyngin luona. Tämä tuli itse ulos
teltistänsä ja selitti Takjung laman juuri tänään määränneen hänelle
kahdeksanpäiväisen "janggukin" s.o. hän ei saisi sen ajan kuluessa
harjottaa mitään kauppaa, vaan täytyisi hänen kotonansa antautua
mietteisiin ja siten sovittaa syntinsä. Minulle se oli onni, sillä gova
oli nyt poissa pelistä.
Varhain 29. p:n aamuna saapui kaksi miestämme, tuoden mukanaan uuden
koiran, vaaleankeltaisen, likaisen, vastenmielisen rakin. Takkar otti
sen vastaan kaikkea muuta suin ystävällisesti, repi sitä heti niskasta
ja näytti olevan sitä mieltä, että karavaanin uusi jäsen oli aivan
tarpeeton, kun hän itse kerran vartioimisesta huolen pitäisi.
Etäällä pohjoisessa näimme yksinäisen tibetiläisen, joka lähestyi
leiriämme. Olin juuri aamiaisella ja iloitsin toivoessani pääseväni
tästä vaarallisesta paikasta pian pois. Lähdin nyt ulos, katsellakseni
tulijaa kaukoputkella. Tämä vieras asteli suoraan telteillemme. Jonkun
ajan kuluttua saapui Abdul Kerim luokseni ilmottamaan, että tulija oli
itse Tsongpun tashi. Tulija pysähtyi vähän matkan päähän ja huusi
meille, että panisimme koiramme kiinni, sillä varsinkin Takkar hätyytti
vanhaa miestä niin, että tämän täytyi puolustautua kivittämällä koiraa.
Mieheni hidastelivat kuonokoppaa pannessaan tahallaan niin kauvan, että
minä ehdin laittaa telttini sisuksen puolustuskuntoon. Semmoisissa
tilaisuuksissa haudattiin päiväkirjani ja koneeni riisisäkkiin, joka
oli aina käsillä. Muita huonekaluja ei ollut -- mehän olimme jo kauvan
sitten polttaneet kaikki europalaiset tavarat ja arkut.
Sill'aikaa vei Abdul Kerim vieraan omaan telttiinsä, joka oli minun
telttini vieressä, aivan seinä seinässä kiinni. Kun minä heidän
keskustellessaan näyttelin kuuntelijan osaa, oli meidän väliämme vaan
runsas metri. Keskustelu oli lievästi sanoen vilkasta. Tsongpun tashi
kävi yhä äänekkäämmäksi ja Abdul Kerim oli nähtävästi kovassa
pinteessä.
"Ettekö eilen luvannut vaihtaa mustaa hevosta voihin? Heti tänne koni!
Joll'ette pidä sanaanne, niin annan minä täällä ottaa teidät kiinni ja
koko teidän roskajoukkionne. Lupauksensa rikkojia me emme päästä
Bongban läpi kulkemaan. Eilen pidin teitä kunniallisina ihmisinä, mutta
nyt näen, mitä lajia väkeä te olette! Nytpä tarkastankin minä kaikki
telttinne!"
Sen sanottuaan hän nousi raivoisana kuin ärsytetty ampiainen ja läksi
ulos teltistä. Mutta Gulam, joka oli aina saapuvilla ja kuuli
keskustelusta jokaisen sanan, oli taas päästänyt Takkarin nopeasti
irti. Heti kun Tsongpun tashi näyttäytyi teltin ovella, hyökkäsi koira
hänen kimppuunsa. Hän peräytyi kiireesti telttiin ja Abdul Kerim käytti
tilaisuutta huutaakseen äreällä äänellä: "Kutus, ota Hadshi Baba
mukaasi ja etsi kadonnut hevonen!"
"Mikä hevonen?" kysyi Tsongpun.
"Vuoristoon karannut hevonen, joka on löydettävä, ennen kuin voimme
lähteä."
"Minkä värinen se on?" kysyi Tsongpun sopimattoman tiedonhaluisena.
"Harmaa", tiuskasi Abdul Kerim, joka tuskin enää jaksoi
levottomuuttansa salata, sillä hänhän oli luvannut mustan konin,
tietämättä oliko meillä sitä enää.
"Hyvä, minä jään tänne kunnes ne ovat hevosen löytäneet."
Sinä minuuttina, jonka tämä keskustelu oli kestänyt, oli Tsongpun tashi
lähestynyt telttiäni ja Kutus riensi toiselta puolen, tuuppasi minua
niskaan ja kuiskasi korvaan: "pois!" Poistuimme kaakkoiseen suuntaan,
missä vuori ulottui ulkonemaksi, mutta sitä tehdessämme juoksimmekin
ihan suoraan Tsongpun tashille miltei syliin.
"Mitäs lajia mies tuo on?" kysyi vanhus osottaen minua, kun minä
kömpelöin, notkuvin askelin etäännyin.
"Hadshi Baba, eräs miehistäni", vastasi Abdul Kerim kasvojansa
väräyttämättä. Me emme kääntyneet edes taaksemme katsomaan ja
iloitsimme päästyämme vihdoin kallion taakse. Sieltä kapusimme rotkoon,
johon näkyi koko laakso. Siihen jäimme hyväksi aikaa, tuskin uskaltaen
hengittää. Sill'aikaa odotti Tsongpun tashi alhaalla karannutta
hevosta, vaikka kaikki eläimemme olivat jo telttiemme eteen sidotut
liekaan. Mutta täytyihän häneltä kärsivällisyyden loppua. Kun Gaffar
oli käynyt kerjäläisteltissä mustaa hevosta takaisin ostelemassa, mutta
saanut sen vastauksen, ettei kaupasta voi mitään tulla, koska musta oli
jo ohrilla syötetty ja jakseli erinomaisesti, näimme Tsongpun tashin
itsensä Gaffarin kanssa sinne tallustelevan. Mutta pian muutti hän
mielensä, sillä noin puolitiehen päästyänsä näimme hänen menevän
ylhäisen sielunpaimenen teltille, joka oli noin 300 metriä kauvempana
alhaalla laaksossa. Hänen mukanansa kulki yksi miehistämme, kantaen
hänen apunaan säkkejä, joista eilen ostetut tavarat pistivät näkyviin.
Pysymme yhäkin piilossamme. Notkon muodosti kovasti rapautunut
liuskakivi, joka oli täynnä ukonkivi-suonia. Siellä voimme
näkymättöminä makoilla ja omalla tavallamme etsiä kadonnutta hevosta.
Mutta nyt oli karavaani valmis ja lähti liikkeelle, laskeutuen
luostarinjohtajan teltin ohi alas laaksoa myöten. Tsongpun tashi oli
halunnut sanoa vielä jäähyväiset prelaatille, joka juuri tänään aikoi
lähteä Mendong-gumpan luostariin, jota ei näy millään maailman
kartalla. Hänen kuormitetut jakinsa seisoivat jo paalujensa vieressä
keskellä palvelijajoukkoa. Abdul Kerim oli siksi viisas, ettei
lähettänyt meille mitään sanantuojaa, vaan antoi meidän menetellä oman
päämme mukaan. Niin teimmekin, kun ei enää miellyttänyt viheriöiden
liuskakivien välissä kyyrötteleminen -- emmehän voinut ijäksemme sinne
jäädä. Mutta meidän täytyi kulkea luostarinjohtajan teltin ohi ja sen
sisällä istui Tsongpun tashi, jollei hän jo ollut niiden miesten
joukossa, jotka ulkona liikuskelivat. Saapastimme siis oman onnemme
varaan. Kutus astui teltin puolella, kaihtaakseen minut osaksi
näkyvistä. Pukuni ei voinut herättää epäluuloa ja kasvoni olivat
mustatut. Sydän kurkussa astuimme teltin ohi aivan sen vieritse.
Ainoastaan kaksi äkäistä koiraa syöksyi jäljestämme, mutta kivittämällä
pakotimme ne pysymään meistä erossa. Se kumminkin häiritsi
kulkujärjestystämme ja pakotti meidät tekemään rintamamuutoksen.
Kirotut koirat! Jos nyt Tsongpun tashi näkisi meidät -- ja toisinhan ei
voinut käydä, kun koirat haukkuivat kuin syötävät -- niin jopa hän
ihmettelisi, mihin se harmaa hevonen oli joutunut. Mutta jos hän ei
meitä vieläkään epäilisi, niin olisi hän suurin aasi, mitä olen koskaan
elämässäni tavannut.
Kaksikymmentä telttiä sinä päivänä sivuutettuamme, monasti uteliaasti
tähystettyinä, istuin auringon laskiessa telttini ovella ja nautin
kevättuulen hyväilemästä huminasta. Mitä näinkään silloin! Luokseni
tuli itse Takkar, kiusaantuneena, ujona, teki omituisia liikkeitä, pani
päänsä kallelleen ja alkoi käpälällään raapia hihaani. Minä katselin
sitä ja se minua, ja vihdoin ymmärsimme me toisiamme.
"Silloin kun sidoitte kaulaani tämän ilkeän telttitangon", sanoi se,
"en tiennyt, että te olette niin siivoja ihmisiä. Luulin että te
aijotte minua kiduttaa, annatte nähdä nälkää ja kivitätte, kuten
tibetiläiset ovat tehneet siitä päivin kun maailmaan tulin. Mutta
näenkin, että aikomuksenne on ollut hyvä; kahdesti päivässä annatte
minulle oivallista lampaanlihaa. Minä kyllä tiedän, että sinä
risoissasi olet bombo tshimbo, ja että Abdul Kerim on sinun
palkkalaisesi. Ole huoletta, minä en päästä ketään telttisi luo!
Vartioin sinua yöt läpeensä, en anna sinua koskaan ilmi, seuraan sinua
kaikkialle ja sinä voit minuun luottaa. Mutta käy nyt hiukan kanssani
leikkimään, kirvota minulta tämä inhottava telttitanko älkäämmekä enää
olko vieraita toisillemme!"
Sen viisaissa ruskeissa silmissä oli niin selvästi kirjotettu, että se
tätä kaikkea sanasta sanaan ajatteli. Silitin sen pörhöistä päätä.
Silloin hyppäsi se minua vastaan pystyyn, alkoi ilosta kisata ja ulvoa,
ja houkutteli minua ulos teltistä. Otin sen taas kiinni, avasin solmut
ja päästin nuotiolla ulkoilmassa istuvien miesteni suureksi ihmeeksi
koiran tangosta irti. Tähän saakka ei ollut kukaan muu kuin tällä
matkalla syntynyt pikku Puppy uskaltanut lähestyä Takkaria niin
likelle. Ilman pienintäkään kateutta yhtyi pikku koira leikkiin, jolla
nyt joka päivä lyhensin pari tuntia ikävästä vankeudestani.
Lähtiessämme maaliskuun 30. päivänä matkaan huokasi meistä jokainen
helpotuksesta, kun olimme taaskin onnistuneet pujahtamaan pois
verkosta, jonka silmukkoihin olimme olleet vähällä tarttua. Juuri
näillä paikoin on yksi maan suurimpia valtateitä, serpun-lam, tie, jota
myöten serpim, kullantarkastaja, kulkee Sisä-Tibetin halki Lhasasta
Tok-dshalungiin. Useimmat Bongban paimentolaiset olivat lähettäneet
lampaansa ja paimenensa pohjoiseen, koska siellä oli parempi heinikko.
Meille se oli eduksi, sillä telteissä oli nyt pelkkiä vaimoja, ukkoja
ja lapsia, kun suurin osa täyskasvuista miesväkeä oli lampaiden mukana.
Paljon kärsivällisyyttä vaativa valepuvussa kulkemiseni esti minut
millään lailla tibetiläisten kanssa seurustelemasta, sillä murteellinen
puheenihan olisi minut heti ilmaissut. En siis uskaltanut heidän
kanssaan puhua, en edes olla heille olemassa, mutta minun täytyi
kumminkin piilostani johtaa nukketeatterini lankoja.