Kun me helmikuun 8. p:nä 28,3 asteen pakkasessa jatkoimme matkaamme
kaakkoa kohti, voi se enää ainoastaan tyhjiltään kulkien karavaanin
mukana laahustaa ja silti se lopulta kaatui. Sen sijaan tuli ratsukseni
tibetiläinen harmaja kimo. Tuskin jaksoimme kulkea 8 kilometriä, mutta
kumminkin oli päivä vaiherikas. Erään lakean kukkulan toisella puolella
seisoi pantholops-antilopi, joka ei paennut, vaikka olimme aivan
lähellä. Pian huomasimme, että se oli maassa kiinni ja koetti päästä
irti. Koirat syöksyivät sen kimppuun, mutta kaksi miestä juoksi niitä
pidättämään. Antilopi oli tarttunut sen polulle viritettyyn ansaan;
polulla näkyivät kahden miehen verekset jäljet. Silminnähtävästi olimme
talvimetsästäjien läheisyydessä ja nämä olivat meidät ehkä huomanneet.
Ehkäpä olivat jo nähneet minut, ainoan ratsastajan ja ainoan
europalaispukuisen! Kenties oli valepukuun sonnustautuminen jo liian
myöhäistä? Silloin olisi koko suunnitelmani mennyt myttyyn ja koko
talvi olisi ollut hukkaan tuhlattu.
Satimeen tarttunut otus paloiteltiin, koirat saivat ahmia kyllikseen
sisälmyksiä, ja saadusta lihasta tuli neljä kohtalaista miehen
kantamusta. Sitte jatkoimme matkaamme. Eräässä laaksonsuussa näimme
lammasaitauksen ja kaksi mustaa pilkkua, joita luulimme kiviksi.
Ruohokkoisen kukkulan takaa löysimme suolattoman vesisyvänteen. Se oli
siksi tervetullut löytö, ettemme voineet olla sen likelle
leiriytymättä. Ei kestänytkään kauvan, kun ladakilaiset istuivat jo
tulen ympärillä hyvää, kauvan ikävöityä lihaa paistamassa.
Nyt, kun läheisyydessä nähtävästi oli ihmisiä, näytti minusta olevan
paikallaan antaa miehille menettelyohjeet. Kaikki kutsuttiin telttini
luo. Selitin heille, että ainoastaan viekkautta ja varovaisuutta
käyttäen onnistuisi meille tässä kielletyssä maassa matkustaminen, ja
että ne puutteet, joita hekin jo olivat kokeneet, olin ottanut
kestääkseni ainoastaan voidakseni nähdä seutuja, joissa ei ainoakaan
sahib ollut vielä koskaan käynyt. Jos mieli suunnitelman onnistua,
täytyi jokaisen näytellä osansa hyvin. Joka kerran kun tibetiläiset
tapansa mukaan kysyisivät "mistä?" ja "minne?", oli heille vastattava,
että me jok'ainoa olimme ladakilaisia, kauppias Gulam Rasulin
palvelusväkeä, ja että tämä oli lähettänyt meidät Tshang-tangiin
tiedustelemaan, miten paljon lampaanvillaa olisi paimentolaisilla ensi
kesänä myytävänä. Abdul Kerim olisi johtaja ja päällikkö, ja hän
järjestäisi kaikki meidän kauppatapamme. Siksi saisi hän 100 rupiita
menoihin, mutta hänen oli niistä aina tehtävä tili iltasin, jos ei
ollut ketään vakoilijaa saapuvilla. Minä itse olisin hänen
palvelijansa, eräs muhamettilainen nimeltä -- Adurrahman, ehdotti
karavan-bashi -- ei, _Hadshi Baba_ kuulosti minun korvissani
paremmalta. Jos siis milloin olisimme tibetiläisten parissa, eivät he
saisi koskaan unohduksissaan kutsua minua sahibiksi, vaan aina Hadshi
Babaksi. He käsittivät aseman ja lupasivat tehdä parhaansa.
Jonkun ajan kuluttua juoksi Lobsang minulle ilmottamaan, että ne kaksi
mustaa kiveä olivat varmasti telttejä. Läksin ulos tähystämään niitä
kaukoputkella. Aivan oikein, toisesta nousi savua, mutta ihmisiä,
enempää kuin eläimiäkään, ei ollut näkyvissä. Käskin heti Abdul
Kerimin, Abdul Rasakin ja Kutusin mennä sinne maksamaan antilopin ja
ostamaan kaikkea mitä siellä oli myytävänä, sekä tiedustelemaan
asioita. Hetken kuluttua palasivat he kumminkin takaisin, kysyen eikö
ollut viisaampaa välttää telttejä ja jatkaa matkaa tietä myöten itään,
varsinkin kun telttien asukkaat voivat olla ryöväreitä. Ei, ne miehet
ovat meidät nähneet, voivat siitä ilmottaa Rudokiin ja silloin olemme
me pinteessä. Siksi on parasta päästä heidän kanssaan ystävällisiin
väleihin ja tuudittaa heidät vaarattomiksi. "_Bismillah!_" huudahtivat
nuo kolme ja lähtivät, toisten istuessa nuotiolla vilkkaasti
keskustellen ja vaihtaen ajatuksiaan päiväntapahtumista ja
tulevaisuudentoiveista. Siitä kuin lähdimme viimeisestä Ladakin
kylästä, oli kulunut 64 päivää. Edellisellä poikkimatkalla oli
yksinäisyyttä kestänyt 81 päivää.
Kolmen tunnin kuluttua palasivat mieheni uudestaan. Molemmissa
telteissä asui yhteensä yhdeksän henkeä, kaksi miestä, kaksi vaimoa,
kolme tyttöä ja kaksi poikaa. Vanhemman miehen nimi oli Purung Kungga.
Hänellä oli 150 lammasta ja kolme koiraa, mutta ei mitään muita
eläimiä. Jildanista tänne muuttaessaan olivat he lampaillaan
vedättäneet telttinsä ja muut tavaransa. Kaksi kuukautta ovat jo täällä
olleet ja aikovat vielä puoleksitoista jäädä. Eilen olivat olleet
antilopipolulle virittämäänsä sadinta katsomassa, mutta huomattuansa
silloin meidät olivat paenneet pelosta. Olivat pitäneet ihan
luonnollisena, että ainoastaan rosvot voivat näillä main kuljeksia.
Niin muodoin oli antilopi ollut satimessa korkeintaan tunnin. Abdul
Kerim oli siitä maksanut kolme rupiita, ostanut lampaan kolmella,
maitoa ja voita yhdellä rupiilla. Huomenissa saisimme maitoa lisää,
mutta meidän pitäisi itse se noutaa, sillä he eivät uskalla
telteillemme tulla. Antilopin olisimme voineet kernaasti pitää
korvauksettakin. Olimmehan matkustajia ja semmoisina oikeutetut
ottamaan, mitä löydämme. Heidän kysymykseensä, mitä väkeä me olemme,
oli Abdul Kerim kertonut minun neuvomani jutun.
Sikäli oli kaikki käynyt hyvin. 75 päiväksi tarvittavan ruokavaraston
asemasta oli meillä ollut ruokavaroja ainoastaan 21 päiväksi. Itäänpäin
menevää oikotietä emme olleet löytäneet, vaan oli meidän sen sijasia
täytynyt hinautua Kara-korum-solaan. Koko matkalla oli meitä vainonnut
ulvova myrsky, pureva pakkanen ja kamala lumituisku. Ja kumminkin
olimme onnistuneet pääsemään taas ihmisten ilmoille! Nämä ensimäiset
ihmiset olivat kuin luoto valtameressä. Mutta meidän oli taas
lähdettävä petollisille aalloille. Tänään matkustimme vaivaiset 10
kilometriä ylämäkistä, ennen kuljettua laaksoa myöten.
Helmikuun 10. päivä. Nousimme laakson rinnettä myöten. Lumi lisääntyi
taas. Eräässä paikassa näimme kolmen miehen verekset jäljet. Ollaksemme
suojatut tuulelta leiriydyimme erään ulkonevan kallion taakse, mutta
ensin täytyi meidän päästä laakson erään halkeaman jääkaistaleen yli.
Tälle jääkaistaleelle oli aivan äskettäin hiekotettu tie. Selvää oli,
että voimme kohdata ihmisiä millä hetkellä hyvänsä, ehkäpä juuri
matkalla leiristä toiseen. Siksi pukeuduin nyt uuteen ladakilaispukuuni
ja solmisin vyön uumilleni. Valkean turbaanin pidin aina luonani,
pannakseni sen tibetiläisiä kohdatessani päähäni. Tshapani näytti tosin
epäilyttävän puhtaalta, mutta Gulam sitoutui likaamaan sen noella ja
rasvalla. Pehmeä nahkanuttuni uhrattiin, leikeltiin saappaiden
pohjiksi. Tästä leiristä lähtien täytyi Lobsangin ja Kutusin antaa
minulle joka ilta tibetinkielen tunteja, ja minä kirjotin kaikki uudet
sanat sanakirjaan, joka vähitellen paisui melko suureksi. Siinä työssä
kului joka päivä kaksi tuntia -- tervetullut ajanviete nyt, kun kaikki
luettavani oli jo loppunut. Erittäin harjottelin minä vastauksia, joita
tarvitsin, jos _Hadshi Baba_ pantaisiin ristikuulusteluun.
Helmikuun 14. päivänä oli 30,5 asteen pakkanen! Taaskin lähestyimme
päivässä päämääräämme vain 10 kilometriä ja kevättä yhden päivän.
Hidasta se on, mutta saa olla iloinen, että yleensä jotenkin vain
eteenpäin pääsee. Leiri n:o 329 on vihdoinkin sitten rajasolaan
nousevassa laaksossa, jonka korkeuteen olemme useita päiviä nousseet.
Eräs muuli uupui, ja siltä riisuttiin kuorma. Vielä oli hiukan ruokaa,
jota hakemaan kaikki muut eläimet juoksivat, paitsi minun pieni
ladakilaiseni, joka seisoi telttini edessä pää riipuksissa ja silmien
alla kaksi jääpuikkoa. Istuin useita tunteja sen luona, hyväilin ja
silittelin sitä, ja koetin sille syöttää riisiä ja jauhopaakkuja. Siitä
se virkistyi ja läksi vitkallisin askelin toveriensa luo.
Helmikuun 15. päivä. 30,3 asteen pakkanen. Ruma, rasittava päivä. Tie
vei teräväsärmäisen soran, lumen ja jään kautta ylös päin. Kimoni kulki
omasta taipumuksestaan etunenässä. Ratsastin viimeisenä. Kauvan
pysyimme yhdessä ja nousimme askel askeleelta tähän vaikeasti
kiivettävään solaan. Mutta jäi ensin yksi, ja taas toinen, ja vihdoin
useita eläimiä jäljelle. Niiden joukossa oli minun kimonikin. Pysähdyin
sen rinnalle ja kuiskailin sen korvaan virheettömältä ruotsinkielellä:
"Älä menetä rohkeuttasi, jännitä voimasi äärimmilleen, nouse hitaasti
solaan, siitä lähtien laskeutuu tie useita päiviä alaspäin, kauniille
reheville laitumille!" Se kohotti päätänsä, nosti korvansa suippoon, ja
katsoi minun ja Kutusin jälkeen, kun me jatkoimme nousuamme solaan.
Ainoastaan kaksi muulia seurasi hevostani, jääden seisomaan, kun se
pysähtyi, mikä tapahtui jokaisen 20 askeleen päässä.
Vihdoin otimme viimeisen askeleen tähän lakeaan solaan, jonka suunnaton
korkeus oli 5655 metriä! Siellä odotin kauvan. Iso musta muuli nousee
solan läpi, toinen ja kolmas sukeltaa myös esille, yhdeksän
kuormaeläintä kulkee ohitseni; ne ovat siis pelastetut ja minun harmaja
tikseläiseni kymmenentenä. Abdul Kerim ilmottaa neljän eläimen olevan
uupumukseen menehtymäisillänsä. Käskin tuoda ne ylös askel askeleelta,
vaikkapa siinä menisi koko yö. Ja hän laskeutui taas niiden luo. Hetken
kuluttua ilmestyi Tubges ja Abdullah kahta kuormaa laahaten. Yksi
neljästä eläimestä oli siis jo saanut loppunsa.
Pimeän tultua saapuivat toiset leiriin, tuoden yhden muulin mukanaan.
Sola oli siten vienyt meiltä kolme eläintä ja yhtenä niisiä oli minun
pieni ladakilaiskimoni. Se oli kavunnut solan aivan ylimmälle
kynnykselle, jossa minä olin sitä turhaan odottanut, mutta siellä oli
se kaatunut kuolleena. Se oli puolitoista vuotta palvellut minua
uskollisesti, ollut jok'ikisessä leiripaikassa, ja nyt, kun se,
viimeinen veteraani, oli poissa, tunsin minä itseni hyvin yksinäiseksi.
Se oli tuskin kertaakaan koko matkalla joutunut niin korkealle kuin
täällä, missä se kuoli. Valkaiskoot talviset myrskyt ja kesäinen
auringon paiste sen luita siellä solan seljällä! Autiota ja tyhjää oli
tänä iltana karavaanissa, sillä uskollinen ystäväni oli kuollut. Nyt
oli ruskea narttu minun ainoana lohdutuksenani. Se oli ollut jo
Srinagarista lähtien luonani, ja sen penikka oli meidän häviötä vastaan
taistelevan seurueemme nuorin ja huolettomin jäsen.
Kaksi muulia oli tosin jo päässyt solan läpi, mutta ne kuolivat
laaksossa. Jos tiellemme sattuisi vielä yksi semmoinen sola, niin olisi
karavaanimme hukassa. Kuormat olivat vielä elossa oleville juhdille
aivan liian raskaat. Taas oli siis perinpohjainen valikoiminen
tehtävä! Enimmät europalaiset tavarat poltettiin. Huopamatoista,
keittiökalustosta ja vara-hevosenkengistä erotettiin tarpeettomat pois.
Yksinpä pieni tukholmalainen matkalaukkunikin joutui tulen saaliiksi,
samoin koko rohtola, paitsi kiniinirasiaa. Samaa tietä meni
europalainen toalettikoteloni, jopa partaveitsenikin. Säästin
ainoastaan pienen palan saippuata. Tuleen joutuivat kaikki europalaiset
tavarat, joita ilman voi jotenkin toimeen tulla, Frödingin runoista
repäisin muutamia lehtiä, joiden sisältöä en ulkoa muistanut; loppu
joutui liekkeihin. Jäljellä olevat tulitikut jaettiin miesten kesken;
itse pidin 24 laatikkoa, mikä määrä kyllä riittäisi siihen asti, kunnes
emme, jos mieli tuntemattomana pysyä, uskaltaisi enää käyttää muuta
kuin tuluksia.
Sillä aikaa kun eläimiä kuormitettiin nyt melkoisesti kevenneillä
kantamuksilla läksin minä kahden miehen saattamana jalkaisin
kävelemään. Toinen miehistä, Kutus, astui rinnallani ja lumituiskun
läpi kahlatessani nojasin hänen olkapäähänsä. Puhalsi vimmatusti,
tuiskulumi karkeloi kierteen muotoisina pyörteinä ja ryöppysi sakeana
alas joka harjanteelta ja kallionkärjeltä. Ainoastaan viisi kilometriä
kuljettuamme asetuimme jo leiriin, tavattuamme ensimäisen ruohoisen
paikan. Sulatimme lunta, sillä eläimet eivät olleet pitkään aikaan
juoneet. Nyt, kun niitä oli ainoastaan yksitoista, oli helpompi hankkia
niille tällä tavalla vettä.
Helmikuun 17. ja 18. päivänä jatkoimme epävarmoin askelin kulkuamme
kaakkoa kohti, milloin laaksoja, milloin lakeita rinteitä myöten ja
aina syvässä, väsyttävässä lumessa kahlaten. Mutta tuskin oli leirimme
n:o 333 pystytetty, kun meidät yllätti ankara myrsky. Vielä äsken oli
taivas kirkas, mutta tuossa tuokiossa peittivät lounaasta syöksyvät
tulikeltaiset tomupilvet sen puhtaan sinisen värin. Istuin juuri
telttini suojassa piirustamassa, kun myrsky pyyhälsi pois hiilikulhoni
koko sisuksen. Miehet olivat koonneet läjän villiaasin lantaa, ja sekin
katosi yhtä rutosti; näimme sen kokkareiden lentelevän vuoren rinnettä
alas niin hauskasti, kuin olisivat ne panneet kilpakiipeämisen toimeen.
Antilopiparvi syöksyi leirimme ohi; niiden talja loisti kuin silkki ja
sametti, aina sen mukaan, minkälainen oli karvojen asema ja valaistus.
Riennän katon alle ja kuulen ainoastaan joskus huudon, kun joku miesten
telteistä uhkaa kaatua; tai kuulen raudan pauketta, kun telttipaaluja
lyödään maahan; tai kalisevan, kaikuvan äänen, joka syntyy myrskyn
siepatessa pesuvatini ja kiidättäessä sen ylös vuoren juurelle. Luulee
olevansa ruhjoutuvassa laivassa, jonka purjetta tuulen paukkuvat
tempaisut riepoittelevat. Kallion kärjet, jotka vielä sumusta himmeästi
näkyvät, ovat vaarallisia, uhkaavia kareja, joille voimme milloin
hyvänsä törmätä. Mutta suuri ja majesteetillinen on semmoinen myrsky,
kun se hillittömässä raivossansa maan yli ajaa.
Helmikuun 19. p:nä samosimme suotuisalla maaperällä, joka laskeutuu
loivasti etäältä siintävää _Lemtshung-tson_ rantaa kohti. Kuljin
enimmäkseen jalkaisin, mikä olikin helppoa, kun tuuli lykki takaa päin.
Mutta samalla se tuuli, kuten tavallista, kohmetti kokonansa, vaikka
lämpömäärä kello yhden aikaan nousi -2,2 asteeseen. Erään kukkulan
juurelta näkyi kokonainen jono mustia pilkkuja, joita luulimme
kesyiksi jakeiksi. Mutta pian osottautuivat ne kepeäjalkaiseksi
antilopilaumaksi, joka kiiti tasankoa myöten pohjoiseen päin. Nyt
tapasi jo usein paimentolaisten kesämatkojen jälkiä. Jo kaksi päivää
sitten olin poikennut Rawlingin ja Deasyn tieltä ja olin nyt Tibetin
kartan _isoimman valkean täplän länsireunalla_.
Kun eräs harmaja kimo oli yöllä jättänyt maailman, oli meillä enää
kymmenen eläintä, siis neljäs osa alkuperäisestä karavaanista!
Aamusilla saivat ne jauhoja ja vedessä keitettyjä teenlehtiä, jota
annosta ne mielellänsä hörppivät. Ruokavaroja oli meillä enää tuskin
kuukaudeksi.
Olimme vielä kymmenen kilometrin päässä järven rannasta, kun
leiriydyimme erään luolan lähelle. Luolassa oli kesäajoilta jäänyt
jauhinkivi ja kaksi jakin nahkaa. Rantaa pitkin kulki ihmisten tallaama
polku. Viivyimme paikalla yhden päivän ja toimitimme taas kuormaston
valinnan. Kaikki varatyökalut, kuten lämpömittarit, metrimitat,
silmälasit y.m., sekä vielä muutamia europalaisia vaatteita, kaksi
lakkia, sidetavaroita ja kirjesalkkuja ommeltiin säkkiin, johon pantiin
kiviä painoksi, ja upotettiin avannosta järveen, jonka jää oli lähes
metrin paksuinen. Nyt oli minulla enää ainoastaan kolme muuttokertaa
alusvaatteita; ensi valikoinnissa voitaisiin niistä siis vielä
kolmannes uhrata -- me olimme kuin ilmapallo, joka puolentaa
varalastiansa, pysyäkseen ilmassa siksi että on päässyt meren yli,
kiinteän maan kohdalle.
Ankaraa myrskyä kesti päivästä päivään. Joskus sattui tiemme varrelle
mustia telttejä. Jokaisessa leirissä täytyi noudattaa mitä suurinta
varovaisuutta. Jäljillemme ei saanut jäädä paperipaloja, kynttilän- ja
sikarinpätkiä, sillä siitä sai olla varma, että läheiset tibetiläiset
tutkivat paikan perinpohjin heti, kun olimme siitä poistuneet.
Suunnitelmanani oli Lemtshung-tson sivuuttaen samota _Tong-tsolta_
suoraan etelään, poikittain halki tuon ison valkean täplän. Meille niin
paljon vahinkoa aiheuttaneista, ainaisista myrskyistä oli toki se etu,
että olimme huomaamatta päässeet suurien alojen läpi. Abdul Kerim oli
minulle ostanut lampaita; niitä oli meillä lopulta hevosten ja
muulien apuna 17 kappaletta. Aikomukseni oli vähin erin isontaa
lammaskaravaania, jott'en olisi yksinomaan toisista eläimistä
riippuvainen. Myös täytyi meillä olla Abdul Kerimin varalta yksi vapaa
hevonen, sillä hänhän oli esimiehemme, eikä hänen siis sopinut
jalkaisin kulkea, kun kerran minä, tavallinen karavaanin ajaja,
ratsastin.
Sairas muuli niukahdutti jalkansa. Miehet kaatoivat sen seljällensä,
sitoivat nuoran sen kavioon ja vetivät nuoran toisesta päästä.
Kun nuora oli hyvin tiukalle pingottunut, löi Lobsang siihen
telttitangolla; siten rynnistettiin nyrjähtynyttä jalkaa paikoillensa!
En kuitenkaan huomannut tämän parannustavan tuottavan mitään apua. Ei;
muuli oli mennyttä kalua, nyt ollessamme asemassa, jossa niin kovasti
olisimme tätä parasta eläintämme tarvinneet.
Ja mennyttä se vain oli. Maaliskuun 8. päivän aamuna se ei kyennyt enää
askeltakaan astumaan. Tuntui raskaalta, kun täytyi se kuolemaan
tuomita. Se ei ollut tehnyt mitään pahaa, ja surullista oli nähdä,
kuinka tuores, terve veri voimakkaana suihkuna juoksi autiota,
hedelmätöntä maata kostuttamaan. Se lepäsi hiljaa, kärsivällisenä;
muutaman vavahduksen perästä oli henki lähtenyt. Se jäi yksinäisyyteen,
meidän jatkaessamme matkaamme tuntemattomia kohtaloita kohden.
Lähtiessämme ottivat ruskea narttu ja keltainen koira korvauksen
kaikista viimeaikaisista puutteista; ne jäivät jäljelle, kuolleen
muulin luo, löytäen lähtökohdakseen sen valkeassa kaulassa ammottavan
haavan.
Ja kun seuraavan päivän ilta tuli ja sen varjot alkoivat laskeutua
alas inhaan, jylhään Nagrong-laaksoon, en voinut ajatella mitään muuta
kuin uskollista vanhaa matkatoveriani, vanhinta kaikista niistä, jotka
olivat mukanani Tibetissä olleet, ruskeata Puppya. Keltaisen koiran
kanssa oli se jäänyt kuolleen muulin ääreen ja sittemmin ei niitä ollut
kukaan nähnyt. Olimme toivoneet, että ne löytäisivät meidät kuten
lukemattomia kertoja ennen oli tapahtunut. Mutta huomasin, että ne
olivat eksyneet jäljiltämme ja etsivät meitä nyt vuorilta ja laaksoista
epätoivoisina, tuskasta suunniltaan, hakiessansa aina vain loitoten
meistä. Ei mikään vaivannut minua niin paljon kuin tämän vanhan
telttitoverini muisteleminen. Vielä eilisaamuna makasi se
huopamatollaan, tavallisessa nurkassaan, ja yhdessä söimme me
aamiaista. Missä oli se nyt, missä tilassa tällä hetkellä? Yöt ja
päivät se haukkuen ja vinkuen juoksisi Tshang-tangin autiolla
aavikolla, kuono maassa, etsien hävinneitä jälkiämme, kunnes sen
käpälät olisivat verihaavoja täynnä. Mitähän se tekee, kuu yö tulee
kamaline pimeyksinensä ja susinensa? Asettuisikohan se jonkun kukkulan
huipulle, koettaen meitä tuulesta vainuta, vai istuisikohan
äärettömällä tasangolla, kuuta haukkuen? Pysyvätkö ehkä molemmat
yhdessä, vai etsivätkö meitä eri haaroilta ja häipyvät toisistansa?
Joutuisiko Puppy vielä koskaan ystävällisten paimentolaisten luo ja
taas hyviin oloihin? Vai kärsisikö puutetta, sidottuna jonkun kurjan
teltin eteen, jossa toivottomassa murheessaan vinkuen muistelisi
kulunutta elämäänsä, jonka vietti karavaanissani ensimäisistä
elinpäivistään lähtien, jolloin minun huoneessani Srinagarissa latki
maitoa? Näihin kysymyksiin en saa koskaan vastausta, sillä Puppy ja
keltainen koira ovat näytelleet osansa meidän romaanissamme loppuun.
Vastaisuudessa muodostuu niiden kohtalo aivan toiseksi, enkä minä opi
koskaan tuntemaan niiden historian seuraavaa lukua. Se oli poissa, eikä
palannut, ja minä kaipasin sitä aivan kuvaamattomasti. Makasin yöllä
valveilla vuoteellani ja ajattelin sen surua, katsoin joka aamu, eikö
se ehkä ollut palannut ja mennyt tavalliseen soppeensa, luulin iltasin
kuulevani sen hiljaiset askeleet teltin edestä, ja usein olin sumun
läpi näkevinäni laihtuneen koiran piirteet joltain kukkulalta tai
kallionkärjeltä, jolla se turpa pystyssä myrskyyn ulvoo. Jonkun ajan
minua suorastaan vaivasi eräs päähänpisto: varjot, koiran levoton
sielu, ja sen näkymättömät aaveet vainosivat minua joka askeleella.
Minä tunsin näkymättömän koiran olevan läheisyydessäni, se tuli
mukanani telttiin, aina samanlaisilla ratsastusmatkoilla juoksi se
rinnallani, istui vierelläni, kun olin tibetiläisten joukossa, ja aina
valitti ja anoi apua. Ja minua vaivasi se, etten voinut harhailevaa,
etsivää ystävääni auttaa, en sitä edes lohduttaa. -- Mutta pian sain
muuta ajateltavaa; toiset koirat tulivat ystävikseni, ja päivä päivältä
kietoonnuin yhä enemmän vaaran sotkeutuneihin, selvittämättömiin
lankoihin, joiden _täytyi_ johtaa ratkaisevaan käänteeseen ja joissa
menneisyyden murheet haihduttaa nykyhetken vakavuus.
Kun minut aamulla herätetään näihin epävarmoihin kohtaloihin ja edessä
oleviin seikkailuihin, tuntuu minusta elämä kolkolta ja yksinäiseltä.
Mitä pitemmälle aika kuluu, sitä hartaammin ikävöin ratkaisua. Kun
Gulam herätti minut tänään, maaliskuun 14. päivänä, valitti hän, että
Abdul Kerim ei menettele minulta saamansa kellon kanssa kunnollisesti.
Joko on kello tai sitten karavaaninjohtajan pää pyörällä. Hän kumminkin
uskoi viimemainitun siinä tilassa olevan, sillä kelloa hän ei voinut
oikeastaan epäillä, koska sitä vedetään ainoastaan joka toinen päivä.
Gulam väitti, että Abdul Kerim joka kerta kun häneltä kysytään,
paljonko on kello, vastaa aina: "seitsemän", olipa sitten mikä päivän
aika hyvänsä!
Yöllä oli ollut 24 asteen pakkanen, mutta siitä huolimatta oli päivä
kaunis. Tosin puhalsi tuuli, kuten tavallista, mutta aurinko paistoi
toki taivaalla ja me ajattelimme taas kevättä. Kolme paimenta ajoi
muutamia satoja lampaitansa länteen päin. Viime lumi oli karkottanut
heidät entisiltä laitumilta ja nyt olivat he menossa lumetonta
laidunmaata etsimään. Heidän sanojensa mukaan olimme me ainoastaan
yhden päivämatkan päässä Tong-tsolta. Tämä Tong-tso oli se piste, josta
aijoin lähteä etelään päin tuntemattomaan maahan tunkeutumaan. Jos
onnistuisin kulkemaan tämän maan läpi vaikkapa vain yhtä suuntaa
myöten, niin kuluneen talven vaivat eivät olisi turhaan menneet.
Paimenten ilmotus oli oikea, sillä seuraavana päivänä leiriydyimme jo
_Tong-tson_ rannalla (4511 metriä), jonka havaitsimme olevan aivan
samassa paikassa, mihin sen on kartalleen merkinnyt kuolematon punditi
Nain Sing. Kaakossa kohosi suuremmoinen _Sha-kangshamin_ vuoristoryhmä,
jonka pohjoisjuuritse olin v. 1901 ratsastanut.