kulki hitaasti ylös korkealle _Dapsangille_. Minä Kutusin kanssa kuljin
jälkimäisenä, narskuvassa lumessa kahlaten. Olin käskenyt Abdul Kerimin
odottaa ylhäältä. Tarkastettuani mittauskoneen, joka osotti 5428 metrin
korkeuden, tutkin kaukoputkella näköpiirin -- typistyneiden vuorten
sekamelskan. Ainoastaan pohjoista kohti laskeutui loiva, leveä
hivuuntumiskouru ja siksi päätin matkata siihen suuntaan.
"Nyt eroamme Kara-korumin tieltä ja ratsastamme itään päin", sanoin
minä. "Seuratkaa jälkiäni, minä ratsastan etumaisena." Miesten
kasvoilla kuvastui hämmästys. He olivat uneksineet Chotanin puistoista
ja viinirypäleistä, ja minä tarjosin heille niiden sijasta
Tshang-tangin graniittilohkareita ja lumikenttiä. Eivät kuitenkaan
virkkaneet mitään, vaan kulkivat perässäni äänettöminä ja
kärsivällisinä. Ei ollut helppo näytellä nyt luotsin osaa, sillä maa
oli paksun lumen peitossa. Osotin Kutusille suunnan ja hänen oli
käytävä hevoseni edellä lumen paksuutta mittaamassa. Penger oli
joltisenkin lakea, mutta kuoppapaikoissa oli lunta 1-2 metrin
vahvuudelta. Hanki, joka oli usein niin luja, että kannatti hevosen,
oli tavattoman pettävä. Se upotti yht'äkkiä, jolloin hevosen vajoaminen
viskasi minut pois satulasta ja hevonen peuhasi ja hyppi kuin delfiini
sekä miltei hukkui jauhomaiseen, kuivaan lumeen. Meidän täytyi
senvuoksi kääntyä ja koettaa onneamme toisaalla.
Lobsang, joka oli aina vaaran hetkinä nokkela, etsi parempaa
ylimenopaikkaa. Kaikissa tapauksissa täytyi meidän päästä kourun yli.
Miehet polkivat nyt lumeen polun, jota myöten eläimet yksitellen
talutettiin. Hevosten kanssa se kävi päinsä mitä parhaiten, mutta
muulit kaatuivat usein ja viivyttivät meitä kauvan. Kuinka pitkälle
nämä lumikentät ulottuisivat? Ne veivät meiltä paljon aikaa ja
peittivät jokaisen ruohonkorren, joka vielä mahdollisesti voi jossain
rotkossa kasvaa. Kuljimme eteenpäin hitaasti kuin etanat. Samoan
jalkaisin, lumen läpi; turkkini ovat lyijynraskaat. Mutta
monituntisen rasittavan työn jälkeen saavumme toki hivuuntumiskourun
oikeanpuoliselle penkereelle, jolla ei ollut niin paljon lunta ja
pääsimme nopeammin eteenpäin.
Leiri n:o 287 oli autioin, mitä kaikilta matkoiltani muistan
Takla-makan-erämaan hiekkamerta lukuunottamatta. Takanamme luikerteli
tiemme valkean lumen halki kuin liituvalkea juova, ja edessämmekin oli
kaikki lumen peitossa. Elukat kytkettiin mahdollisimman liki toisiansa
ja saivat ohria illaksi.
Lopetettuani päivän työt, sytytin kaksi kynttilää -- muutoin poltin
ainoastaan yhtä -- ja asetin vanhempieni ja sisaruksieni kuvat riviin
arkunkannelle, kuten jo monena jouluaattona olin Aasiassa tehnyt, puoli
yhdeksän nousi kuu komeana koillisen vuoriston takaa ja kello yhdeksän
oli pakkanen laskeutunut 27,1 asteeseen. Teltissä en saanut elohopeaa
nousemaan yli -20 asteen! Käteni olivat niin kohmettuneet, etten voinut
kirjaa käsissäni pitää, vaan täytyi mennä nukkumaan. Ja se olikin
parasta mitä voin tehdä -- siten unohdin joulujuhlan kaikkine kalliine
muistoinensa ja yksinäisine kaihoinensa.
Mutta pakkanen laskee 38,6 asteeseen! Yksi hevonen makasi jo kovaksi
jäätyneenä paikallansa rivissä; toiset seisoivat raukeina, pää
riipuksissa ja isoja jääpuikkoja turvassa. Ensimäisenä juhlapäivänä
tuli hyvä ilma. Mutta minä ikävöin pikemmin lumipyryä. Takaa-ajosta ei
tosin ollut täällä pelkoa, mutta jos joku turkestanilainen karavaani
kulkisi alas Kisil-unkuriin, voisi se löytää jälkemme lumessa ja
kertoa, että me olimme sittenkin lähteneet Tibetin tietä myöten.
Lumipyry sitävastoin peittäisi kaikki jäljet.
Vaivaloisesti vaelsimme lumen läpi itään päin. Toisena joulupäivänä,
leiriydyttyämme aivan elottomaan seutuun, neuvottelin Abdul Kerimin
kanssa. Meillä oli ainoastaan kaksi säkkiä ohria. Näin karavaanin
johtajan kasvoista, että hän oli itkenyt, enkä senvuoksi purkanut
suuttumustani julki. Toisetkin olivat surullisia ja hämmästyksissään;
en ollut vielä selittänyt aikomuksiani, mutta he älysivät jo selvästi,
että tiemme ei mennyt Chotaniin. Miehille riitti vielä tsambaa kolmeksi
kuukaudeksi ja riisiä kahdeksi. Sen johdosta käskin syöttämään niillä
eläimiä, heti kun ohrat loppuisivat; ainoastaan kahdeksi kuukaudeksi
riittävä varasto oli jätettävä koskematta, miehiä varten. Neuvottelun
aikana kokoontuivat toiset ulos telttini eteen. Ainoastaan Lobsang oli
rauhallinen, kuin ei asia häntä koskisikaan. Eläimiä vartioidessaan hän
vihelteli ja lauleli. Minä pidin häntä parhaana -- ehkä sen vuoksi,
että hän oli tiibetiläinen. Mutta toisistakin pidin paljon; he olivat
pulskia miehiä. Illalla veisattiin taas virsiä Allahille; miehet
käsittivät nyt, että asemamme oli peräti arveluttava.
Seuraavana päivänä läksimme aikaisin matkalle ja minä ratsastin taas
etumaisena. Kaikki kärsimme kamalaa päänsärkyä -- korkeushan olikin
huimaava: 5378 metriä. Olimme kulkeneet vasta kaksi kilometriä, kun
pohjoisessa alkoi häämöittää heinäisiä rinteitä, Se oli joululahja!
Leiriydyimme sinne. Eläimet juoksivat ruohon kimppuun, ennen kuin
niiden kuormatkaan olivat riisutut, ja miten ne söivätkään! Sitä oli
hauska katsella. Suän hyppi telttien välissä erästä hullunkurista
tanssia. Kaikki olivat oivallisella tuulella. Tällä kertaa en kuullut
mitään virsiä Allahille; karavaanin johtaja, joka luuli olevansa
kaikkien muhamettilaistensa sieluista jonkunlaisessa vastuussa, luki
illalla auringon laskiessa jokapäiväisistä viidestä rukouksesta
ainoastaan yhden. Polttopuuvarastomme oli lopussa, mutta Lobsang löysi
puumaista turvetta, joka kyti kauvan ja lämmitti oivallisesti. Ja nyt
huomasin, että jos meidän kerran pitäisi erota, niin minä tulisin
enimmin Lobsangia kaipaamaan.
Joulukuun 28. p:nä riippui taivaalla lyijynraskaita pilviä ja siksi ei
pakkanen ollut niin ankara. Jatkoimme kulkuamme loivaa alamäkeä nousten
suoraan itää kohti, kunnes saavuimme erään lähdesuonen luo, jonka
lämpömäärä oli +0,9 astetta. Vesi tuntui meistä lämpimältä; se muodosti
lakeaan laaksoon valtaisia jääharkkoja, jotka etäältä katsoen näyttivät
järveltä.
Seuraavaan leiripaikkaan n:o 292 matkatessamme kuljimme edelleenkin
mukavaa laaksoa myöten, joka oli joulusta lähtien suonut meille
erinomaisen tien. Alin lämpömäärä oli taas laskeutunut 29,9 asteeksi;
tuntui kuin vyöryisivät joskus kylmän aallot maan yli. Erääseen
paikkaan olivat villit jakit jättäneet käyntikorttinsa ja miehet
keräsivät niitä meille kokonaisen säkillisen. Nähtävästi oleksivat nämä
eläimet täällä ainoastaan kesäisin; täkäläinen talvi on niillekin liian
kylmä. Yksi muuli kuoli, ennenkuin saavuimme välttävän laitumen
ympäröimälle, jäätyneelle lähteelle. Tähän asti oli kaikki mennyt
hyvin, mutta nopeata ei kulkumme ollut. Viimeisenä kuutena päivänä
olimme edenneet ainoastaan 75 kilometriä.
30. päivä joulukuuta. Kun alin lämpömäärä on -18 astetta ja puolipäivän
aikana on noin -16, ei päivän ja yön välillä ole suurta eroa. Mutta
lisäksi oli nyt taivaskin läpinäkymättömien pilvien peittämä; satoi
lunta ja oli puoli-pimeä, miehillä ei ollut matkan suunnasta
aavistustakaan ja tuon tuostakin kyselivät ne, mistä aurinko
nousee. Vielä yhden päivämatkan pääsimme laaksoa myöten; sitä nyt
kuljimme alamäkeen erääseen laaksoristeykseen asti, jossa oli
jättiläiskokoinen jääharkko. Matkalla näimme 22 villilammasta
lounaassa. Nämä lihavat ja ketterät elukat pakenivat ylös
vierinkivirinnettä, potkien irtonaisia kiviä kolisten vierimään alas.
Illalla ilmotin Abdul Kerimille, Gulamille ja Kutusille, että
jatkaisimme matkaamme Sisä-Tibetiin ja kulkisimme _Arport-tson_ yli
yliselle Brahmaputralle. Nyt mainitsin heille myös aikovani kulkea
valepuvussa, voidakseni pysyä aivan tuntemattomana. Hämmästyneinä
kysyivät he, enkö sillä antautuisi epäilyttävään seikkailuun, jopa
hengenvaaraan. Mutta rauhotin heitä vakuuttamalla kaiken käyvän hyvin,
kunhan vain he tottelisivat minua kaikin puolin. Pääasia oli koettaa
kaikin keinoin eläimemme pelastaa; jos menettäisimme karavaanimme, niin
oli päämäärämme saavuttaminen mahdoton. "Niin", vastasi karavaanin
johtaja, "jos vain löydämme hyviä laitumia, jotta eläimet saavat
kyllikseen syödä ja levätä, niin kestävät ne vallan hyvin vielä kaksi
kuukautta, pitkiä päivämatkoja ne eivät vain voi kulkea."
Juuri tässä paikassa olimme nyt tienhaarassa. Laaksomme meni ristiin
toisen, Kara-korum-harjanteen eteläiseltä korkealta selänteeltä
laskeutuvan laakson kanssa. Yhtynyt joki virtasi nyt pohjoista kohti,
ja piti sen olla sen _Kara-kash-darjan_ lähdejoki, jonka alisessa
laaksossa, _Chotan-darjan_ luona olin useita vuosia sitten ollut
vähällä menettää henkeni. Nyt oli kysymyksessä, mennäkö ylös, vaiko
alaspäin, ja tutkiakseni kumpainenko suunta oli parempi, päätin uhrata
vuoden viimeisen päivän ja lähettää Abdullahin kaakkoon ja Tubgesin
koilliseen päin tunnustelumatkalle. Kun oli kaikissa tapauksissa
päästävä jääkentän yli, kylvettiin sille hiekkaa tieksi.
Uudenvuoden päivänä 1908 oli loistava päiväpaiste -- kaikkien niiden
synkkien arvoitusten hyvä enne, joita tämä vuosi sylissänsä kantoi.
Molemmat tiedustelijat toivat samanlaisen tiedon: ei ole mitään
esteitä. Annoin heidän keskenään neuvotella ja päättää kumpi tie olisi
parempi. He suosittelivat kaakkoon kulkevaa Abdullahin tietä. Se olikin
erinomainen. Tapasimmepa laakson suussa kaksi pientä, pyöreätä
kivimuuriakin, jotka kumminkin voivat olla jo useita satoja vuosia
vanhat. Eräs kuollut jaki vaikutti hyvin elähdyttävästi, niin oudolta
kuin tämä sana kuuluneekin. Tie nousi yhä ylemmä erääseen paikkaan,
johon näkyi laakson takaa korkeita, jäätikköisiä lumipeitteisiä vuoria.
Siinä pysähdyimme ja minä lähetin tiedustelijat ylöspäin. Nämä
julistivat tien kelvottomaksi ja sanoivat, että Abdullahin sietäisi
saada ruoskaa! Mutta kun moinen menettely ei olisi asemaamme
parantanut, pääsi hän suullisella rangaistuksella. Hän myönsi, ettei
ollut kulkenut laaksoon läheskään niin etäälle kuin me nyt; mutta
palattuansa hän yhtä kaikki pyysi ja saikin kourallisen tupakkaa,
palkkioksi tiedusteluistansa. Sanoin hänelle, että se oli ollut kehnoa
keinottelua ja ettei hän enää koskaan tulisi minun tupakkani savua
maistamaan.
Nyt ei auttanut muu kuin leiriytyä. Voimakas luoteistuuli puhalsi, ja
kaikilta harjanteilta ja huipuilta tuprusi jauhonhienoa lunta ihan
kimputtain. Polttoaineksia etsiessään olivat miehet puetut napaseutujen
asukasten tapaan. Tarkemmin katsoen ei siis uusijoulu tuonut meille
mitään hyvää ennettä, vaan pikemmin sen vastakohdan, paluumatkan.
Tämä paluumatka alkoi varhain tammikuun 2. p:nä ja vei meidät taas
alaspäin leirin n:o 293 ohitse ja jääkenttien itäpuolisen
vierinkivirinteen ylitse. Eräässä kohti muodosti lähdevesi jään
keskelle miellyttävästi kuohuvan suihkulähteen. Kun laakso oli
kääntynyt koilliseen, leiriydyimme erääseen kulmaan, jossa juoksuhiekka
oli pieniksi valleiksi kasaantunut.
Halusin pois tästä vuorten ja laaksojen sokkelosta, jonka vedet
virtaavat vielä Itä-Turtestaniin. Olimme vielä Kara-kash-joen alueilla,
ja meidän täytyi ennemmin tai myöhemmin kulkea jonkun solan läpi, joka
tämän alueen Tshang-tangin suolajärvien altaasta erottaa. Tammikuun 3.
p:nä samosimme Kara-kashin erästä lähdelaaksoa myöten, leiriytyen sen
yläosassa, missä raju lumituisku peitti koko maiseman. Semmoista ilmaa
jatkui yöhön asti. Merkillistä oli, että sakean lumen läpi näimme
tähtien tuikkivan. Ennen peittivät taivasta mustansiniset pilvet, eikä
pudonnut ainoatakaan lumihitusta. Kummallinen maa!
Ilma kaunistui, kun me tammikuun 5. p:n aamuna jatkoimme matkaamme
Kutusin tunnustelemaa tietä pitkin itään päin. Nousimme nietosten läpi
pieneen solaan (5485 metriä), jonka toiselta puolen eräs Kara-kashin
haara taas tiemme katkaisi. Pois täytyi meidän päästä tästä ikuisesta
sekamelskasta, joka vain vei meiltä aikaa ja väsytti voimiamme. Meillä
ei kumminkaan ollut valittamisen syytä niin kauvan kuin eläimet
kestivät. Iloitsin jokaisesta päivästä, joka toi kevään aimo askelta
lähemmäksi ja loitonsi meistä talvikylmää. Se tunkee kaiken läpi.
Jalkani ovat turrat, Gulam venyttää niitä ja hieroo minua joka
iltatulen paahteessa, mutta hänen ei onnistu saada niihin taas elämää.
Mustepullossa jäätyy muste kokkareeksi, joka on tulella sulatettava.
Kirjottaessani täytyy minun kumartua hiilikulhon päälle ja sittenkin
jäätyy muste kynässä, joka taas puolestaan jäätyy paperiin kiinni.
Eräällä aivan matalalla kynnyksellä voimme tammikuun 8. p:nä vihdoinkin
katsella näköalaa, jota olin kauvan ikävöinyt: avarata, aukeata
ylätasankoa, jonka läpi olin kulkenut syksyllä 1906! Kaakosta tunsin
oitis sen ulospistävän vuoren, jota pitkin olimme silloin kulkeneet.
Meidän siis täytyi olla korkeintaan kahden päivämatkan päässä
Aksai-tshin-järvestä. Muutamia päivämatkoja olin nyt kulkenut miltei
samaa tietä kuin Crosby. Järven luona täytyi minun mennä oman, v. 1906
kulkemani tien poikki, sitten oli meidän vaellettava Arport-tsolle ja
kuten viime vuonnakin mentävä Bowerin, Deasyn, Rawlingin ja Jugmayerin
tien poikki.
Koko maa oli alhaalla riippuvan pilvikaton peitossa. Viisi kilometriä
kuljettuamme löysimme ikävöidyn sulan raikasvesisen lähteen (+0,6
astetta), jonka luo, 4,977 metrin korkeuteen, teimme leirimme n:o 300.
Sinä iltana lauloivat mieheni taas iloisia lauluja ja Suän huppeli
heille hullunkurisimpia tanssejaan. Olimme taas ylhäällä
"_maailmankatolla_", ja edessämme levisi koko autio Tibet.
Tammikuun 10. p:nä läksimme suoraa tietä sitä ulkonevaa vuorta kohti,
jonka juurella oli ollut leirini n:o 8, missä tiesin olevan hyvän
laidunmaan. Siitä paikasta erotti meitä ainoastaan iso tasainen,
kasviton ylänkö, ja matkaa oli sinne 24 kilometriä. Tuuli oli kova,
jonkun ajan kuluttua olimme luuta myöten palelluksissamme. Edellä
kulkevan karavaanin suojapuolella kohosi savumainen tomupilvi. Mutta jo
kaukaa alkoi näkyä maaperän keltainen, heinistä johtuva väri, näky,
joka elähdytti miehiämme niin kovin, että he alkoivat jo kulkiessaan
laulaa. Eläimetkin huomasivat, että lähestyttiin hyviä laitumia, ja
lähtivät ilman kehotushuutoja ravaamaan. Teltit pystytettiin samaan
paikkaan kuin viime vuonnakin; täällä sattuivat pitkät tibetiläiset
tieni yhteen. Jonkunlaisella kaiholla katselin paikkaa, johon Muhamed
Isa oli pystyttänyt korkean kivisen muistomerkin. Tähän saakka olin
kiertänyt kaikki Rudokista päin uhkaavat vaarat, ja minua ei ollenkaan
liikuttanut se, että Venäjä ja Englanti olivat toisillensa luvanneet
olla päästämättä kolmeen vuoteen ainoatakaan europalaista Tibetiin.
Paikka oli 4937 metrin korkeudessa.
Jo useita päiviä sitten olin puhunut tästä paikasta ja sen hyvistä
laitumista, ja kun olimme 11. p:nä lähteneet, voin luvata miehille
illaksi vieläkin paremman leiripaikan. He ihmettelivät, miten
minä tunsin tämän erämaan niin hyvin. Monet myrskyt olivat
hävittäneet suuren, vuoden 1906 karavaanin jäljet, mutta pian näkyi
_Aksai-tshin_-järvi, jonka pinta nyt, kamalalla ilmalla, näytti
harmaalta ja kolkolta. Sen rannalla yhtyi kuusi kiangipolkua erään
oivallisen suolattoman lähteen luona, ja sinne sytytimme mekin
leiritulemme, samojen kivien väliin kuin silloinkin. Seutu on
todellinen keidas. Mutta myrsky raivosi ja järvellä vyöryivät korkeat
aallot. Ne olivat jäähtyneet -- 6,3 astetta kylmiksi, mutta niissä ei
näkynyt jäätymisen oireitakaan. Yöllä oli aika lumisade ja seuraavana
päivänä, lepopäivänä, loisti järvi (4929 metriä) sinisenä keskellä
huikaisevan valkeata maisemaa. Yhden hevosen vei veronansa hyvä laidun.
Se makasi kivikovaksi jäätyneenä, kun tammik. 13. p:nä läksimme
matkalle. 14. p:nä kuljimme kaakkoa kohti tasankoa myöten, jonka
pehmeä, raskas tomu vei taas yhden muulin surman suuhun. Karavaani
vetäytyy yhteen sulloutuneena jonona eteenpäin; kun eläimet ovat
yhdessä, on niille samoaminen helpompaa. Jäljelle jääneitä, jotka
alkavat jo uupua, hoputtavat ladakilaiset. Leirissä n:o 304 oli laidun
taas huono, ja kahdesta muulista ei näyttänyt enää pitkäikäisiä
tulevan. Illalla oli kirpelevän tulinen pakkanen. Lämpömittari laski
39,8 asteeseen, siis melkein elohopean jäätymispisteeseen! Sen alempaa
lämpömäärää en ole vielä Aasiassa tavannut.
Tammikuun 30. päivänä täytyi meidän kulkea lähetysten, sillä ryöppyävä
lumi peitti oitis jäljet. Meillä oli kaksi luotsia; viimeisenä
ratsastin minä, tallattua polkua myöten, joka alussa näytti mustalta
juovalta; mutta ylempänä, missä oli kahden jalan paksuinen hanki, ei
näkynyt enää maata eikä kiviä. Eräs ruskea hevonen, joka jo oli
kuormaton, laskeutui hangelle kuolemaan; useampia hevosia ja muuleja
olimme menettäneet edellisten päivien koettelemuksissa, jotka olivat
niin samanlaisia, että olen tässä sivuuttanut kolmatta viikkoa,
joll'aikaa kuljimme _Arport-tson_ yli järven kapeimmalta kohdalta.
Hitaasti, hyvin hitaasti kuljemme lumituiskussa. Tuulenpuuskat
sieppaavat luotsin huulilta varotushuudot, mutta hänen äänensä ei kuulu
meille asti; me pysyttelemme vain tallatulla polulla. Lobsang astelee
edellä, usein peittyy hän kuivaan, tupruavaan lumiryöppyyn ihan tyyten.
Ojapaikoissa on lunta metriä paksulta ja me pääsemme eteenpäin
ainoastaan askel askeleelta, sitä mukaa kuin luotsit lapioivat meille
lumen läpi kuurnaa tieksi. Eläimet kompastelevat tavan takaa; uudestaan
kuormittaminen aiheuttaa pysähtymisiä, kun kaikkien täytyy pysyä
samassa kuurnassa. Ihmiset ja eläimet ovat lopen nääntyneet ja
ponnistelevat siematakseen ilmaa keuhkoihinsa. Tuiskulumi on meidät
tukahduttaa ja ajaa meitä eteenpäin kuin luudalla lakaisten. Käännymme
siihen selin ja kumarrumme eteenpäin. Ainoastaan lähimmät muulit voi
nähdä, viides kuvastuu jo epäselvästi, ja etumaiset näyttävät
ainoastaan hieman tummemmalta valkealta. Luotseista en näe enää
vilahdustakaan. Taas kulkee jono muutamia askelia eteenpäin, kunnes
jälleen sattuu uusi este. Kun minun edelläni kulkeva muuli lähtee
astumaan, vajoaa se kuoppaan, josta kahden miehen täytyy sitä ylös
auttaa, pysytellen kuormaa pystyssä. Kuljemme nyt itään päin ja maaperä
kohoaa. Jos _tätä vielä joitakuita päiviä jatkuu, niin olemme
mennyttä!_.
Vihdoin pääsemme lakealle solapengermälle (5568 metrin korkeus). Jo
meren pinnan tasalla olisi sellainen kulku kylliksi vaikea, saati
sitten kamaralla, joka on useita satoja metrejä korkeammalla kuin
Montblancin huippu ja jolla ei ole mitään muuta kuin harmaatakiveä.
Solan itäpuolella oli paikoittain metriä paksulta lunta. Näytti siltä,
kuin täytyisi meidän auttamattomasti jäädä lumituiskuun ja siinä
odottaa -- mutta mitä? Ruokavarathan olivat loppumaisillaan, ja jos
mieli löytää laidunmaita, piti meidän päästä eteenpäin. Tie laskeutui
taas loivasti alaspäin. Lunta ei ollut enää niin paksulta ja me
lähestyimme laakson avartumaa, josta tuuli oli muutamia paikkoja
lumesta paljaiksi lakaissut. Oikealla puolella oli rinne, jolla Abdul
Kerim luuli näkevänsä muutamia lumesta kurkistelevia ruohonkorsia ja
pyysi saada leiriytyä. Töin tuskin onnistuimme saamaan telttimme
kuntoon.
Kamala leiri! Tuuli kiihtyi rajuilmaksi, eikä kuulunut mitään muuta
kuin sen ulvontaa. Teltistäni näen ainoastaan valkean kaaoksen, maan,
vuorien ja taivaan välillä ei ole mitään erotusta, kaikki on valkean
valkeata. Lumituiskusta ei erota edes telttejä, sillä hieno lumi
pöllyää sisään ja peittää kaiken hienolla jauhollansa. Polttoaineiden
haeskelua ei ole ajatteleminenkaan; siksi on teltissäni jo kello kolme
17 asteen pakkanen. Ulkoa en näe ainoatakaan elävää olentoa; voisin
siis yhtä hyvin olla tässä erämaassa aivan yksinkin.
Uskollinen Gulamini tuo toki vihdoin hiiliä; Lobsang ja Sedik ovat
löytäneet muutamia kuivia risuja. Gulam kertoo Sonam Kuntshukin aikovan
laskeutua lumeen kuolemaan, mutta minä neuvon hänen kernaammin ottamaan
kelpo annoksen kiniiniä. Myöhään illalla kuului taas tuulenpuuskien
välistä veisuuta Allahille, hyvin heikkoa, tavallista haikeampana.
Kuljemme synkkää kohtaloa kohti. Olen tällä kertaa jännittänyt jousen
liian kireälle, se voi milloin hyvänsä katketa. Me hautaannumme täällä
lumeen, eläimet kuolevat nälkään ja meidän itsemme täytyy -- -- se on
enää vain ajan kysymys!
Vähän matkan päässä leiristä alaspäin teki laakso polven oikealle.
Eläimet olivat menneet sinne yön aikana, mutta kääntyneet olivat
takaisin, kun eivät löytäneet sieltä ruokaa, Eräs muuli oli jäänyt
sinne kuolemaan; se oli menehtynyt sellaiseen omituiseen asentoon, kuin
olisi se kuollut juuri sillä hetkellä, jolloin yritti nousta:
polvillensa, turpa maahan painettuna. Siihen se oli jäätynyt
kivikovaksi. Pakkasta oli toki ainoastaan 26,9 astetta.
Myrsky raivosi entisellä voimallaan vielä tammikuun 31. p:nä.
Kuormitimme 19 muuliamme ja hevostamme ja kuljimme samaisessa
lumituiskussa arviokaupalla alas laaksoa myöten. Lunta tupruutti
suunnattomia määriä; moista lumentuloa en ollut Pamirissakaan kokenut.
Päivässä jaksoimme kulkea ainoastaan 4,5 kilometriä; pystytimme sitte
taas telttimme, jotka jälleen kohosivat tummina lumesta. Rinteellä
samosi neljä isoa villiaasia kinoksissa jyhkeästi kuin lumiaura. Koirat
kyllä lähtivät niitä ajamaan, mutta luopuivat yrityksestään, kun
lumituisku liiaksi pidätteli. Juhdat söivät riisiannoksensa ja saivat
sitte kierrellä kukkulalla lumen alta karua ruohoa kaivamassa.
Kolmaskymmenes luku.
Kolmikymmenpäiväinen myrsky.
Tuikkivilla tähdillä kylvetty talvitaivas pingotti tummansinistä
telttiänsä yksinäisen leirimme yli ja 28 asteen pakkanen ennusti selvää
päivää. Pyryä olikin kestänyt runsaasti. Helmikuun 4. p:nä ei
leijaillutkaan vuoriston päällä ainoatakaan pilvenrepaletta, ja
auringon huikaisevat säteet valaisivat taas tätä jumalien ja ihmisten
hylkäämää ylänköä, joka vielä äsken oli talven valkeaan verhoon
haudattuna. Aamulla sain surusanoman: yksi hevonen ja muuli lepäsivät
telttini edessä kuolleina. Jäljelle jääneillä 17 juhdalla jatkoimme
matkaamme itään, kulkien _Shemen-tson_ pohjoista epäsäännöllistä rantaa
pitkin. Lumi väheni, ja leirissä n:o 320 oli somerikko miltei paljas.
Järven yli oli suuremmoinen näköala. Rawlingin kartta tästä seudusta on
suurella tarkkuudella tehty.
Vielä helmikuun 5. päivänäkin leiriydyimme tämän ison järven rannalla,
jonka lahtien ja niemien rantoja pitkin olimme kulkeneet. Matkalla
kuoli taas yksi muuli. Vaikka olimmekin jo polttaneet kaiken, mitä
ilman vain voi toimeen tulla, tulivat kuormat sittenkin eloon jääneille
juhdille liian raskaiksi. Eräs iso vanttera muuli kulkee etumaisena ja
seuraa uskollisesti Gulamia, joka johtaa karavaania. Sen kannettavana
on vähintään kaksi tavallista kuormaa, ja sittenkin on se lihava ja
voimakas. Ihmisistä ei näy merkkiäkään. Eräällä kalliorinteellä rääkkyy
naakkaparvi. Leirissä tarkastamme taas muonavarat ja minä päätän
keventää kuormastoa kolmella riisisäkillä. Nämä riisit piti vedellä ja
liotetuilla jauhoilla sekotettuina syöttää seuraavina päivinä
eläimille. Omista ruokavaroistani oli enää jäljellä kaksi astiallista
säilykkeitä, vähän sekahedelmiä ja korppuja. Lihaa emme olleet nähneet
enää pitkään aikaan. Koko päivän myrskysi, ja aurinko oli taas pilvien
peitossa.