kaksi muhamettilaista ja kolme hindua, kaikki tummansinisessä
virkapuvussa, korkeat sinivalkeat turbaanit päässä ja olalla pistimillä
varustetut kiväärit, saapuivat kuormamuulinensa. Toivotin heidät
tervetulleiksi, kiitin heitä erinomaisesti suoritetusta tehtävästä ja
annoin heidän korpraalinsa laatia kertomuksen heidän rasittavasta,
vaivaloisesta matkastaan Adshi-lan yli. Sitte neuvottiin heille
makuusijat eräästä teltistä ja huomenissa tarkastelin minä yhdeksän
eversti Dunlop Smithin lähettämää arkkua. Kolmessa niistä oli 6000
rupiita hopeaa, pelkkiä kuningattaria, ei ainoatakaan kuningasta, sillä
tibetiläiset eivät huoli rupiirahoja, joihin on lyöty kuningas Edwardin
kuva. Toisissa arkuissa oli kaikenlaisia säilykkeitä, marjahilloja,
suklaata, juustoa, kakkuja ja leivoksia, sikareja, savukkeita,
piipputupakkaa, lahjoiksi aijottuja hopea- ja kultakelloja sekä
ampumavaroja, patruunia kahta omaa pyssyämme varten, muistikirjoja,
karttapaperia, kokonainen kirjasto uusia romaaneja, tuulimittari,
ilmapuntari -- Simlan meteorologisen keskusaseman päällikön Gilbert
Walkerin lahjottamat -- ja joukko muita yhtä tervetulleita kuin
tarpeellisiakin tavaroita. Ystävällisellä everstillä ja hänen
herttaisella sisarellansa neiti Maryllä sekä tyttärellänsä Janetilla
oli täytynyt olla koko joukko työtä tavaroita etsiessään, ostaessaan,
sulloessaan ja Tibetiin lähettäessään. Heidän hyvyytensä ansio on, että
voin vielä kauvan elää kuin prinssi, enkä kykene heitä siitä kylliksi
kiittämään.
Nyt ei minulla ollut enää mitään odotettavaa. Poliisit saivat hyvän
maksun, sen lisäksi kustansin heidän paluumatkansa, lahjotin heille
talvivaatteet, sanoin sitte sydämelliset jäähyväiset rehelliselle
ystävälleni Gulam Rasulille, jonka avutta uusi matka olisi ollut
mahdoton, kiitin Thakur Jai Chandia ja muita hinduja ystävyydestä ja
läksin marraskuun 9. p:nä 1907 Indus-virtaa pitkin luodetta kohti.
Marraskuun 26. p:nä saavuimme _Tankseen_, missä seudun arvohenkilöt,
vieläpä itse Lehin tesildar ottivat meidät vastaan. He olivat jo
kuulleet, että aijoin keskellä talvea Chotaniin matkustaa. Seuraava
päivä piti ottaa levähdyspäiväksi, sillä täällä tahdoin laskea pois
vanhat palvelijani, pitäen niistä ainoastaan Robertin ja gurka Rub
Dasin. Aamiaisen syötyäni korjasi Tsering lautasen ja vadin, joiden
emaljissa oli jo epäiltäviä aukkoja. "Nyt, Tsering, palvelet minua
viimeisen kerran; olet minua uskollisesti palvellut." Vanhus alkoi
silloin itkeä ja kiirehti nopeasti ulos.
Kutsutin nyt kaikki telttini luo ja pidin heille puheen. He olivat
uskollisesti ja kuuliaisesti suorittaneet minun luonani palveluksensa
loppuun ja hyvin ansainneet sen rauhan ja hauskuuden, joka heitä odotti
perheen keskuudessa, kotilieden ääressä. Toivotin heille onnea ja
menestystä, ja muistutin siitä, mitä olimme menettäneet Muhamed Isan
kuoleman kautta, kunnon Muhamed Isan, joka meidän viimeksi Tanksessa
ollessamme oli kaikki niin viisaasti järjestänyt. Ja osottaakseni
heille muidenkin kuin meidän häntä surevan, luin heille, mitä
Younghusband, O'Connor ja Rawling olivat hänen kuolemastansa
kirjottaneet.
Sillä aikaa kun heidän tavaroitansa kuormitettiin viidelle hevoselle ja
viidelle jakille, saivat he kukin vuorollansa tulla telttiini
palkkaansa ja palkkiotansa nostamaan. Tsering, Rehim Ali, Shukkur Ali
ja Tundup Sonam saivat vielä erityisiä rahalahjoja. Olihan kolme viime
mainittua minun tähteni ollut hengenvaarassakin. Tsering pyysi saada
pitää ngangtse-tsolaisen ontuvan koiran; kun se haukkuu hänen majansa
edessä Lehissä, muistuttaa se hänelle leiritulillamme tekemäänsä
vartiopalvelusta. Shukkur Ali sai pitää toisen samasta seudusta tuodun
koiran. Nyt oli minulla enää ruskea narttu, joka samoin kuin Robert ja
poonchilainen muuli oli karavaanin vanhimpia veteraaneja, sillä nämä
kolme olivat seuranneet aina Srinagarista lähtien.
Ja sitte tuli katkera eronhetki. Niin paljon surua ja niin äänekästä
itkua! He kykenivät tuskin yrittämäänkään taipaleelle. Tesildar oli
aivan ällistynyt nähdessään näissä yksinkertaisissa työmiehissä niin
paljon kiintymistä. Mutta lujat olivat katkottavat siteetkin, sillä
ihmisiä ei sido toisiinsa niin vankasti mikään muu kuin yhdessä
kestetyt kärsimykset ja vaarat. Minunkin kurkkuani alkoi ahdistaa kuin
kuristamalla; kun he viimein verkkaisin askelin seurasivat jakejansa
Drugubin kautta laskeutuvalla tiellä, seisoin minä kauvan katselemassa
heidän jälkeensä, kunnes heitä ei enää näkynyt. Sitte kuivasin minäkin
kyyneleeni, ennen kuin menin telttiini, missä Robert ja tesildar
odottivat Rub Dasin valmistaman teen ja leivoksien ääressä. Minun
ajatuksiini se johti maahanpanijaissyömingit, jotka on pantu toimeen
hautauksen jälkeen, jossa on kuolleen ystävänsä haudalle laskenut
orvokkiseppeleen.
Seuraavana aamuna heräsin kokonaan uusissa oloissa. Kaikki entiset
olivat ympäriinsä hajaantuneet, ja nyt, kun ne olivat poissa, tuntui
minusta kaikki tyhjältä ja hyljätyltä. Robert tarkasti, tapansa mukaan,
ilmatieteellisen koneen, ja Rub Das asetti eteeni aamiaista, hiljaa
kuin tonttu. Olin iloinen siitä, etten toki tuntenut mitään
epäröimistä. Sama enkeli, joka oli edelliselläkin matkalla minua
suojellut, seuraisi nytkin askeleitani. "Minä kuulen etäältä hänen
siipiensä suhinan", ylhäältä Tshang-tangin kylmistä talviöistä.
Heti kun olimme valmiit nousimme hevosten selkään ja ratsastimme alas
_Drugubiin_. Pian alkoikin näkyä vanha kylä ja talo, jossa olin asunut
kuusi vuotta sitten, sekä puisto, jossa olimme levähtäneet v. 1906.
Kylän alapuolella olevalle pengermälle oli pystytetty telttimme, kolme
tavallista ja vielä neljäs. Tshamadar Ishe, vanha hiramani, joka ei
ollut koskaan minua tervehtiä laiminlyönyt, ja nuori Anmar Dshu, hänkin
vanha ystäväni, esittelivät minulle uudet mieheni. Tesildar oli
käskenyt näiden kolmen seurata minua Dhedshokiin.
"Kuka on karavan-bashi?" kysyin minä.
"Minä", vastasi eräs pieni kurttuinen, vanhanpuoleinen isoihin
keltaisiin turkkeihin puettu mies, nimeltä Abdul Kerim.
"Mitkä ovat toisten nimet?"
"Kutus, Gulam, Suän, Abdul Rasak, Sedik, Lobsang, Kuntshuk, Gaffar,
Abdullah ja Sonam Kuntshuk!"
"Teitä on siis kaikkiaan yksitoista, kolme lamaistia ja kahdeksan
muhamettilaista."
"Niin, sahib."
"Kirjotan myöhemmin muistiin teidän nimenne, ikänne, kotipaikkanne,
tekemänne matkat ja missä olette olleet."
Sitä tehdessäni kävi ilmi, että ainoastaan aniharvat heistä olivat
olleet europalaisten palveluksessa, mutta kaikki olivat olleet Naser
shahin toimissa, ja tämän poika Gulam Rasul meni heistä takuuseen.
Neljä oli käynyt Lhasassa, melkein kaikki muhamettilaiset Jarkentissa,
kaikki olivat iloisen, miellyttävän näköisiä ja olivat parhaassa
miehuuden ijässä.
"Kuka teistä on keittäjä?"
"Minä", vastasi Gulam, omituinen miekkonen, jolle Rub Das parhaillaan
piti esitelmää, miten minua oli palveltava.
"Oletteko kaikki ladakilaisia?"
"Kyllä, sahib, kaikki muut, paitsi Lobsang, joka on Gar-gunsasta
kotoisin oleva tibetiläinen, mutta on mennyt naimisiin Lehissä ja ollut
Hadshi Naser shahin palveluksessa."
Minua ei oikeastaan miellyttänyt tibetiläisen ottaminen matkalle, jonka
tarkotus oli niin kauvas kuin mahdollista juuri tibetiläisiltä
salattava. Miten helposti voisikaan hän vaaran uhatessa ilmaista meidät
maanmiehilleen! Harkitsin eikö minun pitäisi häntä vaihtaa toiseen tai
yksinkertaisesti jättää hänet pois. Mutta miten usein pitikään minun
saada tilaisuuksia iloita siitä, etten tätä ajatusta toteuttanut! Jos
en ota lukuun neljää venäläistä kasakkaa ja Robertia, niin oli Lobsang
paras niistä palvelijoista, jotka ovat koskaan seuranneet minua Aasian
halki kulkemillani erämaanretkillä. Hän oli komea mies, ja minä
muistelen häntä mielelläni ja lämpimin tuntein.
Kaikki sanottiin nyt palvelukseeni tervetulleiksi, samalla kun minä
lausuin toivovani, että he täyttävät velvollisuutensa yhtä uskollisesti
kuin heidän edeltäjänsä. Lupasin heille jokaiselle 50 rupiita
ylimääräiseksi lahjaksi, jos tulisin heihin tyytyväinen olemaan, ja
ilmotin maksavani, kuten viime kerrallakin, heidän paluumatkansa
kustannukset siitä paikasta, missä matkamme päättyisi. Kun Lehissä
saatiin tietää minun tarvitsevan uutta palvelusväkeä Chotanin matkalle,
olivat Guffaru ja muut Toktshenista kotiin lähetetyt ilmottautuneet
taas halukkaiksi ja hartaasti pyrkineet takaisin palvelukseeni. Mutta
vanha, nyttemmin kuollut Hadshi oli saanut pojaltansa jyrkät
menettelyohjeet. _Ei ainoakaan_ entinen palvelijani saisi nyt mukaani
tulla. Vaara olisi sen kautta tullut suuremmaksi, jos olisimme taas
sattuneet yhteen sellaisten tibetiläisten kanssa, joihin olimme jo
ennestään tutustuneet.
Uudet hevoset näyttivät komeilta ja voimakkailta, seistessään muulien
ja veteraanien kanssa muurin vieressä, pitkässä rivissä, heiniä ja
ohria rouskutellen. Niiden pitikin olla hyvin lihotettuja, sillä makean
leivän päivät olivat pian lopussa. Hyvä olisi niissä olla ihraa, jota
voisivat pahojen päivien tultua kuluttaa. Kaikki tilatut tavarat olivat
mitä parhaassa kunnossa ja uusiin kestäviin, nahkapäällyksisiin
arkkuihin sullotut.
Gulam Rasulin poika Abdul Hai kävi luonani ja hänen kanssansa
päätettiin kauppa-asiat. Robertin oli jäätävä minun suuresta
kuormastostani vastuunalaiseksi, kunnes hän olisi sen vienyt Hadshi
Naser shahin kotiin. Siinä karavaanissa oli kymmenen vankkaa
hevoskuormaa. Joutohetkinäni kirjotin kokonaisen pinkan kirjeitä, jotka
Robertin piti viedä Lehin postikonttoriin.
Meillä oli 21 muulia, 19 hevosta, ruskea narttu ja suuri keltainen
gartokilainen koira. Kaikki muulit ja hevoset, paitsi minun ja Abdul
Kerimin ratsu, kuljettivat kantokuormaa. Ratsastin pienellä
ladakilaiskimollani, joka oli taas uskomattomasti voimistunut ja yhtä
virkku kuin mikään uusikaan hevonen. Se ja kaksi muuta oli enää elossa
koko siitä isosta karavaanista, joka edellisellä kerralla Lehistä
lähti. Ollakseni varma siitä, että Abdul Kerim ottaisi mukaan
riittävästi ruokavaroja, sanoin hänelle, ettei hän saisi luulla minun
kulkevan luvallisten karavaanien tavoin suorinta tietä. Voisi sattua,
että poikkeilisin oikealle ja vasemmalle, ja useasti olisin
viikkokausia paikoillani. Hänen pitäisi siis varustaa 2,5 kuukaudeksi
ohria eläimille ja hän oli vastuussa siitä, että mukaamme otettu
varasto riittäisi. Tyhmää on kumminkin toisiin luottaa! Mutta Simlasta
tullutta kuormastoa, hopearahoja ja säilykkeitä oli neljä kuormaa,
Gulamin keittiökalustoa kaksi, telttejä, vuodetamineita ja miesten
tavaroita oli myös muutamia kuormia. Kaikkien muiden eläinten kuormaksi
piti ottaa riisiä, ohraa ja tsambaa. Tanktsesta otimme mukaamme 25
lammasta.
Joulukuun 3. p:n vastaisena yönä oli 23,7 asteen pakkanen. Seuraavana
päivänä purettiin kuormat ja kannatettiin kuleilla laaksoa myöten alas
Shedshokiin. Minun molempia teltti-arkkujani kantoi kaksi miestä, jotka
olivat voimiltaan oikeita karhuja. EIäinten selkään jäivät vain
kuormasatulat. Joukko joukon perästä läksi alas, ja viimein jäin minä
yksikseni. Silloin pudistin uskollisen matkatoverini Robertin
kättä, kiitin häntä arvaamattoman suurista palveluksistansa,
rehellisyydestänsä, rohkeudestaan ja kärsivällisyydestänsä, pyysin
hänen viemään terveiset lähetyssaarnaajille tohtori Nevelle ja
lämpimälle Intialle, sanoin jäähyväiset kelpo Rub Dasille ja muille,
nousin uskollisen kimoni uuteen ladakilaissatulaan ja ratsastin alas
Shedshok-laaksoon. Alkuperäisestä karavaanista ei ollut nyt jäljellä
ketään muuta kuin minä itse, ja olin aivan outojen miesten ympäröimä.
Mutta samoin olin minä heille outo, eikä heillä ollut aavistustakaan
niistä uhkarohkeuksista ja seikkailuista, joihin aijoin heidän
kanssansa jouduttautua. Tuuli oli kumminkin yhä sama, ja hiljaisella,
kylmällä Tibetin taivaalla tuikkivat samat tähdet kuin silloinkin.
Aivan yksinäni en siis olisi!
Shedshokissa lepäsimme joulukuun 5. päivän; sitte alkoi taivallus.
Shedshokilainen Tubges, joka oli ensi päivät mukana lammaspaimenena,
pyysi joulukuun 13. p:nä saada tulla mukanani päähän asti ja kaikki
toiset puolustivat hänen anomustaan. Otin hänet vakinaiseen
palvelukseen sitä mieluummin, kun hänen sanottiin olevan taitava
metsästäjä. Nyt oli minulla kaksitoista miestä ja itse olin karavaanin
kolmastoista, mutta me emme olleet taikauskoisia.
Leirissä n:o 283, samottuamme hirveillä pakkasilmoilla 12 päivää
Karakorum-solaa kohti, tein tämän Tibetin-matkani _ensimäisen
keksinnön!_ Abdul Kerim tuli nimittäin luokseni nuotiolle ja sanoi:
"Sahib, meillä on vielä kahdeksaksi, jopa kymmeneksi päiväksi eläinten
ohria, mutta siinä ajassa ehdimmekin Shahidullahiin, missä voi saada
kaikkea."
"Kahdeksaksi tai kymmeneksi päiväksi! Oletko sinä järjiltäsi? Etkö
tottele käskyjäni? Enkö aivan jyrkästi käskenyt ottamaan ohria 2,5
kuukaudeksi?"
"Minä otin semmoisen varaston, joka riittää Chotanin matkalle."
"Enkö sinulle sanonut, etten menisi Chotaniin tavallista tietä, vaan
kiertoteitä, joita tutkiessa menisi vähintään kaksi kuukautta?"
"Kyllä, sahib, minä olen väärin menetellyt", vastasi vanha mies ja
alkoi nyyhkyttää. Abdul Kerim oli kunnon mies, mutta hän oli tyhmä;
häneltä puuttui Muhamed Isan kokemus.
"Sinä olet karavan-bashi. Karavaanin johtajan velvollisuus on pitää
huoli siitä, ettei matkalla puutu ruokavaroja. Kymmenen päivän kuluttua
kuolevat juhtamme. Mitä aijot silloin tehdä?"
"Sahib, lähettäkää minut muutamien eläinten kanssa Shahidullahiin
ohrien ostoon; minä teen sen matkan kahdessa viikossa."
"Sinä tiedät, että kaikki, mitä Shahidullahissa tapahtuu, ilmotetaan
Chotanin ambanille. Kiinalaisten taas ei pidä saada aavistustakaan
minun toimistani."
Ensi ajatuksenani oli erottaa Abdul Kerim heti paikalla ja tilata
kirjeessä Hadshi Naser shahilta uusi varasto, jonka voisi meille
lähettää vuokraeläimillä. Mutta mitä ajattelisivat länsitibetiläiset ja
ladakilaiset nähdessään minun tuottavan uusia muonavaroja Lehistä,
vaikka olin niukan kahdeksan päivämatkan päässä Shahidullahista, joka
on Chotaniin suoraan menevän tien varrella! Koko suunnitelmani tulisi
ilmi ja menisi myttyyn. Ensimäiset paimentolaiset pidättäisivät minut,
kenpäties jo englantilaisetkin, jotka olin tähän asti niin hyvin
välttänyt. Heidän tarvitsisi vain kieltää alkuasukkaita hankkimasta
ruokavaroja eläimillemme. Jos taas hankin tarpeeni Shahidullahista,
niin täytyisi Chotanin ambanin ilmottaa siitä Kashgariin, josta taas
kulkee sähkösanomalinja koko Aasian halki Pekingiin, missä hänen
ylhäisyytensä Na Tang oli osottautunut aivan taipumattomaksi, kun
lähettiläs Vattenberg oli vaivojansa säästämättä koettanut hankkia
minulle lupaa tehdä toinen matka Tibetin halki. Täällä ylhäällä
autiossa laaksossa oli asemani luja. Hlljaa, varovasti ja epäluuloa
herättämättä olimme pujahtaneet brittiläisen alueen läpi. Mutta sikäli
kuin joutuisin yhteyteen ulkomaailman kanssa, tarttuisin minä kiinni.
Istuin koko illan teltissäni, punnitsin asiaa puoleen ja toiseen ja
mittailin harpilla kartaltani välimatkoja. Olimme noin 160 kilometrin
päässä viimevuotisesta leiristämme n:o 8, missä oli mainio laidun.
Sinne asti pääsisimme ilman pienimpiäkään vaikeuksia. Mutta sieltä
olisi sitte Tong-tson rantaseuduille vielä 650 kilometriä. Lisäksi
kohtaisimme tiellä ennen sinne pääsyämme paimentolaisia ja
karjamaita. Hevoset olisivat kaikessa tapauksessa menetetyt, mutta
tibetiläiset muulit ovat Gulam Rasulin sanojen mukaan tottuneet itse
toimeentulostaan huolehtimaan, eivätkä saa koskaan ohria. Mutta ensi
työksi oli koetettava päästä vapaalle, aukealle Tshang-tangille, pois
tästä hiirenloukusta, Shedshok-laaksosta, joka oli vienyt meidät aina
vain kauvemmaksi luoteeseen. Vaikkapa olisi pakko kaikki menettää ja
nelinkontan ryömiä ensimäiseen telttiin, en minä voisi antautua; kerran
tehdystä suunnitelmasta ei saisi hiuskarvankaan vertaa poiketa.
Yö tuli kirkkaine taivainensa, tuikkivine tähtinensä ja purevine
pakkasinensa; jo kello yhdeksän oli -29,1 astetta. Elukat seisoivat
hiljaa, tiheässä joukossa, lämmittääkseen siten toisiaan. Jos
sattumalta heräsin, ei eläimistä kuulunut mitään; olisin voinut luulla
niiden karanneen. Lopulta kiihtyi pakkanen -35,1 asteeksi. Kun minut
herätettiin, oli Kuntshuk jo ollut tiedustelumatkalla, tarkastanut
ympäristöä eräässä leveässä, tänne idästä päin aukenevassa laaksossa,
ja, sikäli kuin oli voinut nähdä, löytänyt erinomaisen tien.
Leiristä n:o 283 oli meillä vielä kahden päivän matka peljättyyn
Karakorum-solaan, jonka aijoin kiertää. Jos kulkisimme sivulaaksoa
myöten ylös itään päin, niin saapuisimme pian Karakorumin vuoriston
pääharjalle ja säästäisimme kahden päivän matkan, päätin sitä koettaa.
Niinpä kuljimme joulukuun 20. päivänä kovasti narskuvassa lumessa
itäkoillista kohti. Laakso näytti hyvin lupaavalta, varsinkin kun
eräässä paikassa tapasimme vanhoja hevosen jälkiä. Laakson keskellä
juoksi sileällä, pettävällä jäällä peittynyt puronuoma, muu kaikki oli
muraa. Erään kukkulan ohi kuljettuamme loppui kasvullisuus kokonansa.
Kello yksi oli 21 asteen pakkanen. Parta on härmästä valkea,
kasvoliinani on muuttunut jääkimpuksi ja kaikki eläimet ovat tulleet
valkeakarvaisiksi. Tuntimääriä käy matka hitaasti ylämäkeen. Muutamissa
paikoin kapenee laakso aina 2 metrin levyiseksi. Paras päivän aika oli
jo mennyt, kun karavaani äkkiä pysähtyi. Edessä oli kaikki hiljaista ja
minä odotin Kutusin kanssa, mitä nyt olisi tulossa.
Hetken kuluttua palasi Abdul Kerim hyvin masentuneena ilmoittamaan, että
laakso oli kahdessa kohden läpipääsemätön. Lähdin paikalle. Ensimäinen
lohkare voitiin vääntää syrjään, mutta toinen oli ilkeämpi. Olisimme
tosin voineet kuljettaa kuormaston jäätä myöten lohkareiden välitse ja
alitse, mutta elukoille ei ollut mitään tietä olemassa. Pitäisikö
meidän nyt yrittää laittaa tie, jota myöten voisimme yhdistetyin voimin
auttaa juhdat yksitellen lohkareen yli? Kyllä, mutta täytyi lähettää
miehiä ylös laaksoa myöten tarkastamaan, oliko useampiakin moisia
sulkuja edessä päin. He toivat tiedon, että ylempänä oli tie vieläkin
huonompi, jonka vuoksi minä käskin laittaa leirin, koska iltavarjot
alkoivat jo laskeutua.
Hyväinen aika, millainen leiri! Ei ainoatakaan ruohonkortta, ei vettä!
Taas istumme loukussa jyrkkien kallioseinien välissä, joiden kyljistä
pakkanen voi millä hetkellä hyvänsä räjäyttää tuhoavia lohkareita.
Elukat kaapivat lunta, etsien heinää. Yön aikana kävelevät ne
ympäriinsä ja kompastelevat telttien nuoriin. Lämpömittari laskeutuu
34,4 asteeseen.
Pakkasaamu! Täytyy varoa, ettei koske metalliin, sillä se polttaa kuin
tuli. Eräs aasi tunkeutui telttiini ja etsi pesuvadistani jotain
syötävää. Sen suureksi ihmeeksi tarttui vati turpaan, kulkien jonkun
matkaa mukana. Nälkäiset eläimet olivat yön aikana syöneet kaksi tyhjää
säkkiä ja kuusi nuoraa, sekä pahasti kalunneet toistensa häntiä.
Talvella on täällä elämä oikeastaan vain epätoivoista taistelemista
jäätymistä vastaan.
Päiväkäsky määräsi nyt leiriytymään koko seuraavaksi päiväksi
semmoiselle paikalle, jossa olisi japkak- ja burtsevarpuja. Nousin ylös
37 asteen pakkasessa ja tapasin leirin jo valmiin laakson oikealla
puolella. Eläimet lähetettiin oitis eräälle kasvien peittämälle
kukkulanrinteelle ja siellä söivät ne hyvällä ruokahalulla koviksi
jäätyneitä kuivia varpuja. Levähdyspäivän kuluessa hakattiin purosta
jäätä ja sulatettiin miesten molemmissa suurissa kattiloissa. Hevoset
ja muulit saivat sitten vuoronsa mukaan kylliksensä juoda.
Yöllä tapahtui mitä tervetullein sään muutos, koko taivas meni pilveen
ja lämpömittari laskeutui ainoastaan 17,2 asteeseen; aamulla tuntui
joltisenkin lämpimältä. Muutamia muuleja oli kadonnut, mutta ahkerasti
etsittyään löysi Lobsang ne. Kohta karavaanin mentyä läksin minäkin
Kutusin kanssa. Mutta emme olleet vielä kauvas ehtineet, kun näimme
Muhamed Isan shigatselaisen kimon laihana ja kankeaksi jäätyneenä
lumessa makaavan. Se oli jo muutamia päiviä ollut surkeassa kunnossa ja
viimeiset rasitukset olivat nyt siitä lopun tehneet. Nääntynyt eläin
tarvitsi todellakin pitkän, pitkän levon!
Jonkun ajan kuluttua sivuutimme laaksonsolmun sekä onnettoman 283.
leirin ja olimme taas suurella karavaanitiellä, kuolleiden hevosten
tiellä. Eräässä syvänteessä oli neljä hevosraatoa aivan vieretysten,
kuin olisivat ne kuolemassakin halunneet seuraa. Eräs iso
harmaantäplikäs koni ei ollut vielä muuttunut, mutta toinen hevonen
näytti jo ikäänkuin täytetyltä, kolmas, jonka kankeat jalat olivat
hajallaan, muistutti kumoon kaatunutta voimistelupukkia. Muutamat
näkyivät lumesta ainoastaan osittain, toiset olivat omituisessa
taaksepäin vääntyneessä asennossa kokoon lysähtäneet; mutta useimmat
olivat sellaisessa asennossa, että kuolema näytti ne yllättäneen juuri
sillä hetkellä kun ne suuren ponnistelun jälkeen olivat lepäämässä.
Nahka pingottui suorana, sileänä selkärangan ja kylkiluiden yli, ja
selkäpuolelta katsottuina näyttivät ne täyteläisiltä, mutta toiselta
puolen katsoessa näkikin niissä olevan ainoastaan tyhjän, kuivan,
puukovan luurangon, joka kolisi, kun keltainen koira, joka ei matkalla
ollut saanut mitään syötävää, niitä kalusi. Ensimäisiä raatoja
haukkuivat koirat, mutta nyt ei niille ollut tämä näky pitkään aikaan
mitään uutta ollut. Mitä kärsimyksiä ja mitä epätoivoista
elämäntaistelua ovatkaan nämä autiot vuoristot aikojen kuluessa
nähneet! Jos on yöllä valveilla, luulee kuulevansa kuoleman tiellä
kulkevien menehtyneiden kuormajuhtien huokauksia ja niiden vaivaloista
hengitystä, luulee näkevänsä noiden kuolemaan tuomittujen sotavanhusten
loppumatonta kaatuilemista, kun ne julmien ihmisten palveluksessa eivät
jaksa enää etemmä kulkea. Kun koirat hiljaisina talviöinä haukkuvat,
näyttävät ne haukkuvan kummituksia ja haamuja, jotka kompastelevin
askelin koettavat päästä pois niiltä lumikentiltä, jotka leviävät
niiden ja Ladakin mehukkaiden laidunmaiden välillä. Jos mikään tie
maailmassa ansaitsee nimen "_Via dolorosa_", niin sen ansaitsee
juuri Kara-korum-solan yli kulkeva karavaaniväylä, joka yhdistää
Itä-Turkestanin Intiaan. Kuten tavattoman suuri huokausten silta nostaa
se ilmassa kohoavan saarensa Aasian ja koko maailman korkeimman
vuorimaan yli.
Yhä soukkenee laakso, tämä sekakiviseinien välinen käytävä. Sen nimi on
_Kisik-unkur_ eli "punainen reikä" -- sopiva nimi! Tänne on karavaani
laittanut leirin. Ei näy elollisen elävän merkkiäkään. Eläimet seisovat
tiheässä joukossa; muulit nuuhkivat edellisten vierasten jäätynyttä
lantaa. Tästä reijästä alkaen nousee tie _Dapsangin_ ylätasangolle,
missä lumipyry parhaillaan riehuu, ja täällä laaksossakin karkeloivat
lumihituset ilmassa. Hämärissä saapuu Kuntshuk ainoastaan kahdentoista
lampaan kanssa; toiset olivat tiellä paleltuneet. Yö laskeutuu ikuisen
lumen yli uhkaavana ja kamalana. Kaikki on täällä ylhäällä kylmää ja
kolkkoa. Missään ei näy elämää, ja kumminkin täyttää keltainen koira
kuilun yksinäisellä haukunnallansa. Olemme 5128 m korkealla.
Jouluaattona v. 1905 olin syönyt päivällistä herra ja rouva Grant
Duffin luona Englannin vierasvaraisessa lähetystössä, sitten ollut
illallisella kreivi D'Apchierin luona Ranskan lähetystössä ja lopuksi
viettänyt joulua kreivi Rexin luona Saksan lähetystössä; se tapahtui
nyt niin levottomassa Teheranissa. Seuraavana vuonna oli samana päivänä
luonani vielä Muhamed Isa ja Robert, ja me olimme asutulla seudulla.
Miten vähän aavistin tänään, että vanha Aasia soisi minulle vielä yhden
jouluaaton ja että joulukuun 24. p:nä 1908 istuisin pöydässä iloisten,
ystävällisten japanilaisten piirissä, etäisessä Mukdenissa, missä joku
vuosi sitten sotapauhu jyrisi kuolemattomien mandshukeisarien
haudoilla! Mutta tänä vuonna, 1907, olen aivan yksinäni, kahdentoista
henkivartijani kanssa matkalla -- Ukrainaani.
Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.
Maailman katolla.