tuntemattomasta Bombasta, jonka olemassaoIo oli minulle ainoastaan
kuulemaan mukaan himmeästi tunnettu, mustista telteistä, joita on
siroteltu Tibetin autioihin laaksoihin kuin täpliä leopardin taljaan,
etäisen lännen vuorilla sijaitsevasta Ladakista ja eteläisistä
Himalajan maista tulee tänne joka vuosi tuhansia toivioretkeläisiä
kävelläkseen jalkaisin, hitaasti, syvissä mietteissä neljä penikulmaa
tämän "maan navan", autiuden vuoren ympäri. Näin heidän äänettömän
kulkunsa, heidän uskovaiset laumansa, joissa oli edustettuina kaikki
elämänijät ja sukupuolet, nuorukaiset, tytöt, voimakkaat miehet
vaimoineen ja lapsineen, ukot, jotka ennen kuolemaansa halusivat vielä
seurata lukemattomien pyhiinvaeltajain jälkiä, varataksensa itselleen
onnellisen olemassa-olon, repaleiset miehet, jotka loisina elävät
toisten pyhiinvaeltajien armeliaisuudesta, konnat, joilla oli rikos
sovitettavana, ryövärit, jotka olivat rauhallisia matkustajia
ryöstäneet, päälliköt, virkamiehet, paimenet ja paimentolaiset,
kirjavan ihmiskohtaloiden kulkueen sillä ohdakkeisella tiellä, joka
mittaamattomien ajanjaksojen kuluttua päättyy Nirvanan suureen,
hiljaiseen rauhaan. Ylevinä ja arvokkaina katsovat Shiva
paratiisistansa ja Hlabsen jalokivilinnastaan alas näihin lukemattomiin
ihmisiin, jotka kiertelevät vuoren juurta kuin pikku kiertotähdet
aurinkoa, kiertävät sitä yhä uudistettuina laumoina kulkien ylös
länsilaaksoa, Dolma-solan yli ja alas itäistä laaksoa.
Pian huomaa, että suurimmalla osalla näistä yksinkertaisista
vaeltajista ei ole edes selvää käsitystä niistä eduista, joita tämä
kiertäminen on heille tuottava. Jos sitä heiltä kysyy, niin vastaavat
he tavallisesti, että he saavat kuolemansa jälkeen istua Gangrin
jumalan läheisyydessä. Yhtä he kaikki lujasti ja järkkymättömästi
uskovat, nimittäin, että tämä vaellus tuottaa heille siunausta maan
päällä. Se karkottaa kaiken pahan heidän telteistänsä ja majoistansa,
suojelee heitä, heidän lapsiansa ja paimeniansa sairaudelta, rosvoilta,
varkailta ja vahingoilta, lahjottaa heille sadetta, hyvää laidunta,
lisää jakeja ja lampaita, on kuin taikakalu ja varjelee heitä ja heidän
omaisuuttansa kuten neljä henkikuningasta suojelee temppelisalien
jumalankuvia demoneilta. He kulkevat kepein, kimmoisin askelin,
he eivät tunne purevaa jäistä tuulta eivätkä auringon hehkua.
Jokainen heidän askeleensa on sen ketjun nivel, jota eivät voi
katkaista ihmislasta vainoavat pahat voimat. He alottavat matkansa
Tartshen-labrangin luota ja jokainen tienpolvi vie heidät askelta
likemmä sitä pistettä, missä rengas sulkeutuu. Ja koko kierroksen ajan
rukoilevat he: "_Om mani padme hum_" ja solahuttavat joka kerta sen
lopussa rukousnauhan helmen sormiensa välitse.
Mutta yksinpä muukalainenkin lähestyy Kang-rinpotshea kunnioituksen
sekaisella pelolla. Se on maailman kuuluisin vuori. Mount Everest ja
Montblanc eivät vedä sille kuuluisuudessa vertoja. Silti on miljoonia
europalaisia, jotka eivät ole siitä koskaan kuulleet, mutta neljäs-osa
kaikista ihmisistä, kaikki hindut ja buddhalaiset, joilla ei ole mitään
aavistusta siitä, missä Montblancin huippu kohoaa, tuntevat
Kailas-vuoren. Siksi lähestyy sitä samoilla kunnioituksen tunteilla
kuin käydessään Lhasassa, Tashi-lunpossa, Buddha Gayassa, Benaresissa,
Mekassa, Jerusalemissa ja Roomassa, noissa pyhissä paikoissa, jotka
ovat alttariensa luo vetäneet totuuden etsijäin tai synnintuntoisten
lukemattomia laumoja.
Vapaaehtoinen oppaamme kertoi juuri olevansa yhdeksännellä
kierroksellansa. Jokaiseen kierrokseen tarvitsi hän kaksi päivää,
ja hän kiertäisi vuoren kolmeentoista kertaan. Sitä matkaa nimitti
hän "kang-kora'ksi", gangrin piiriksi. Olipa hän useita vuosia
sitte suorittanut senkin ansiokkaan tehtävän, jonka nimi on
"gjangtshap-tsallgen"; siihen tehtävään kuuluu koko tien pituuden
mittaaminen oman ruumiinsa pituudella. Yksi ainoa semmoinen kierros
vastaa kolmeatoista tavallista, jalan astuttua kierrosta. Minun
toivioretkeni ei kelpaisi ollenkaan, koska minä olen ratsain kulkenut,
ajatteli vanhus. Jos halusin siitä jotain hyötyä, niin olisi minun se
jalkaisin astuttava.
Kun me muutamia päiviä myöhemmin lähestyimme Diri-pua, huomasimme kaksi
nuorta lamaa, jotka juuri suorittivat nöyrtymismatkaa vuoren ympäri. He
olivat Khamista kotoisin, vieläpä sen maan siitä seudusta, "jossa
viimeiset ihmiset asuvat", ja olivat viipyneet kokonaisen vuoden
matkalla Kailasille. He olivat köyhiä ja repaleisia, eikä heillä ollut
mitään kannettavaa, he kun elättivät henkeänsä hurskaiden ihmisten
antamilla lahjoilla. Yhdeksässä päivässä olivat he ehtineet
Tartshenista Diri-puun ja loppumatkaan laskivat menevän yksitoista
päivää. Kävelin heidän matkassaan puoli tuntia tutkiakseni heidän
liikkeitänsä. Ne jakaantuivat kuuteen temppuun. Kuvitelkaamme nuori
lama seisomassa tiellä pää hieman kumarassa ja kädet rentoina sivulla:
1. hän asettaa kämmenet vastatusten ja nostaa ne pystysuoraan ylös,
samalla taivuttaen päänsä alas; 2. asettaa yhteenpuristetut kätensä
leukansa alle, nostaen samalla päänsä taas pystyyn; 3. laskeutuu maahan
polvilleen, kurottautuu ja laskeikse tielle pitkälleen, ojentaen
kätensä eteenpäin; 4. kohottaa kätensä pään yli, kämmenet vastatusten
asetettuina; 5. kurottaa oikean kätensä eteenpäin niin pitkälle kuin
ylettää ja raapaisee luulla tiehen merkin, johon hänen varpaansa saavat
koskettaa, kun hän taas jatkaa kulkuaan; 6. nousee käsiensä avulla,
astuu parilla kolmella askeleella merkkiin ja uudistaa samat temput. Ja
sitä menoa sitten ympäri vuoren.
Nopeasti siinä ei kuljeta. He eivät liiaksi kiirehdi, he toimittavat
tehtävän maltillisesti, mutta hengästyvät sentään, varsinkin
solaan noustessaan. Onpa Dolma-la'sta alas laskeutuvallakin tiellä
niin jyrkkiä kohtia, että sille pitkäkseen laskeutumisen täytyy olla
oikea urheilijatemppu. Toinen nuorista munkeista oli jo yhden
kierroksen tehnyt ja nyt toista jatkamassa. Saatuansa sen yhdessätoista
päivässä loppuun, aikoi hän mennä johonkin Tsangpon rannalla olevaan
luostariin ja antaa loppuijäkseen muurata itsensä luolaan.
Ja hän oli vasta kaksikymmenvuotias! Meidän, jotka korkeassa
viisaudessamme nauramme heidän uskonnollista kiihkoansa ja
itse-kieltäytymistänsä, pitäisi joskus verrata omaa uskoamme heidän
uskoonsa. Haudantakainen elämä on kaikille kansoille hämärä, mutta
eri kansojen uskonnolliset käsitykset pukevat sen erilaisiin muotoihin.
"Jos huolellisesti tarkastat, niin näet, että _jokaisen_ kuolevaisen
toivo, taivaan lapsi, vapisevin käsin ylhää korkeutta kohti osottaa."
Mikähän meidän vakaumuksemme lieneekin, meidän täytyy toki
ihmetellä niitä, jotka meidän käsityksemme mukaan eksyksissä kulkevat,
mutta joilla on niin luja usko, että se voi vuoria siirtää.
Nyt alkoi viimeinen hyvin jyrkkä alamäki, joka vinkkuroi
kaikenmuotoisten, -kokoisten ja jos missä asemassa olevien
teräväsärmäisten tai pyöreiden harmaiden lohkareiden välitse. Erään
kivisen ympärysmuurin nimi on _Dung-tshapdshe_. Sen keskellä on
ontto graniittipaasi, jonka syvennyksessä olevan pyöreän kiven
pitäisi olla jakin haljenneen kavion muotoinen. Kun uskovainen
pyhiinvaeltaja saapuu paikalle, ottaa hän kiven, lyö sillä koverruksen
pohjaan ja kääntää sitä siinä kuin huhmaren petkeltä. Sen johdosta
syvenee lohkareen kolo lakkaamatta ja puhkaisee varmasti kerran
kiven.
Nousemme erästä purojen välistä selännettä myöten. Jokaiselle
kalliolohkareelle, jonka yläpinta on jotakuinkaan tasainen, on pinottu
pieniä kiviä, ja usea näistä pyramiidin muotoisista kasoista on
niin täysi, ettei ainoatakaan kiveä enää mahtuisi. Näiden
kivi-merkkien avulla löytävät pyhiinvaeltajat lumipyryssä ja sumussakin
tien, jonka seuraaminen ei ole helppoa päiväpaisteessakaan.
Ja lopulta näemme edessämme jättiläiskokoisen lohkareen; sen
kivipaljous nousee hyvästi 200-300 kuutiometriin. Se seisoo kun
suuremmoinen virstapatsas ihan _Dolma-la'n_ "satulassa", joka
on huimaavassa 5,669 metrin korkeudessa. Tämän lohkareen päälle
on ladottu pienistä kivistä pyramiidi pitämään pystyssä riukua,
jonka päästä lähtee rievuilla ja viireillä koristeltuja, toisesta
päästään maahan pystytettyihin tankoihin sidottuja nuoria. Ympärillä on
läjittäin sarvia ja luupalasia, enimmäkseen lampaan lapaluita. Ne
ovat suosittelulahjoja solalle, jonka pitäisi olla pyhän kierroksen
puolivälissä. Lohkareelle saavuttuansa vetää pyhiinvaeltaja
peukalollaan kiven kylkeen kokkareen voita, nyhtäisee suortuvan omia
hiuksiansa ja iskostaa sen voihin. Hän on siten uhrannut jotakin
omasta itsestänsä ja jotakin omaisuudestansa. Siksipä näyttääkin
lohkare jättiläistekotukalta, jonka mustat suortuvat tuulessa
hulmuavat. Etteivät sitä tibetiläiset hiukset ajan kuluessa kokonaan
peitä, se johtuu siitä, että suortuvat ajoittain putoavat ja menevät
tuulen mukana. Tämän Dolma-lohkareen jokaiseen loveen on pistetty
hampaita; ne muistuttavat ihmishampaista tehtyjä rukousnauhoja. Jos
sinulla on irtonainen hammas, niin uhraa sekin solanhengille! Tsering
oli pahaksi onneksi jo liian hampaaton, muutoin olisi hän tämänkin
käskyn varmasti täyttänyt.
Ryysyjä on ylt'ympärillä kasoittain. Toivioretkeläisiltä liikenee
aina joku riekale sen nuoriin kiinnitettäväksi tai sen juurelle
pantavaksi. Mutta ei ainoastaan anneta, vaan otetaan myös. Meidän
vanhuksemme otti läjästä yhden rääsyn; hänellä oli kaulassaan
riippumassa koko joukko semmoisia pyhiä esineitä, sillä hän oli joka
kerta ottanut yhden sellaisen.
Näköala on suuremmoinen, vaikkei Kailasia näe ollenkaan. Sen
sijaan näkyy terävältä, mustalta harjanteelta, joka on aivan lähellä
etelässä, lumivaippa ja rinnejäätikkö, jonka sininen reuna on solan
itäsivulla olevan pienen somerikkojärven etelärannalla kohtisuorasti
leikkautunut.
Mutta aika kuluu ja meidän täytyy kiirehtiä. Me kuljemme,
liu'umme ja laskeudumme pitkin jyrkänteitä, joilta voi helposti
syöksyä päistikkaa alas. Vanhus kulkee tukevana; hänelle ovat
nämä rinteet vanhoja tuttuja. Mutta voi häntä, jos hän kerran
kääntyisi ja kulkisi päinvastaiseen suuntaan! Vihdoin pääsemme
päälaaksoon, jonka yli-osan nimi on _Tselung_ ja ali-osan _Lamtshyker_.
Ison laakson takaa, joka Kando-sanglamin nimisenä yhtyy oikealla
päälaaksoon, näkyy idästä Kailas-kukkulan korkein huippu, jonka terävä
särmä osottaa pohjoiseen ja edelleenkin muistuttaa kristallia. Kahden
vieretysten pystytetyn mani-keon luona loppuu graniitti ja alkaa taas
sekakivi. Mitä alemmaksi tulemme, sitä lukuisammiksi tulevat tämän
kivilajin lohkareet ja graniitti loppuu viimein kokonaan. Kuljemme
lounaaseen ja leiriydymme _Tsuntul-pun_ luostarin katolle. Koko päivänä
en ollut kulkiessani kuullut kivimerkkien luona tai lepopaikoissa muuta
kuin ijäisen sanojen huminan: "_Om mani padme hum_", ja vielä
illallakin, niin kauvan kuin olin valveilla, soi kaikista nurkista ja
sopista: "_Om mani padme hum_".
_Tartshen-labrangin_ luona olimme saavuttaneet toivioretkemme
päätepisteen. Sinne oli pystytetty kaksikymmentäkolme telttiä, ja
meille osotettiin suurta huomaavaisuutta, saimme virkistykseksemme
maitoa ja tshangia, ja lepäsimme kaksi tuntia. Sitte käännyimme
pyhiinvaellustiestä vasemmalle ja nyt näkyi neljäs luostari korkealta
laaksopenkereeltä, pyhän huipun alta. Langak-tson luoteissuunnassa
puhalsi omituinen paikallistuuli, nostaen tomua pilviksi, jotka
muistuttivat palavan kaupungin savua. Kohta sen jälkeen istuimme
kaikessa rauhassa omiemme luona Chalebin kankaalla.
"_Om mani padme hum_" merkitsee _Waddelin_ mukaan sanasta
sanaan: "_Om! Lotoskukassa on jalokivi! Hum!_" ja ne tarkottavat
Bodhisattva Padmapania, joka, kuten Buddhakin, on kuvattu
lotoskukassa istuvaksi tai seisovaksi. Hän on Tibetin suojelija
ja sielunvaelluksen silmälläpitäjä. Ei siis ihme, että tämä
tenholause on niin kansanomainen ja että sitä sekä lamat että maallikot
lakkaamatta toistavat, sillä sen pelkän hokemisen uskotaan
pysähdyttävän uudestasyntymisten sarjan ja vievän suoraan paratiisiin
ne, jotka sitä lausuvat. Niinpä vakuutetaan Mani-kahdumissa
runollisella ylenpalttisuudella, että tämä rukouslause on "kaiken
onnen, menestyksen ja tiedon ydin ja suuri vapahduksen tuoja".
Sillä _om_ lopettaa uudestasyntymisen jumalien keskuudessa, _ma_
titaanien, _ni_ ihmisenä, _pad_ eläinten hahmossa, _me_ Tantaluksena ja
_hum_ kuolleiden valtakunnan asukkaana. Ja sen ohella annetaan
jokaiselle kuudelle kirjotusmerkille juuri se väri, joka vastaa
uudesta-syntymisen kuuden asteen värejä; niinpä on _Om_ jumalallinen
valkea, _ma_ titaaninen sininen, _ni_ inhimillinen keltainen, _pad_
eläimellinen viheriä, _me_ tantalinen punainen ja _hum_ helvetin musta.
Heti Chalebiin tultuani ilmotin vanhalle govalle, joka oli toivottoman
epäkiitolliseksi tehtäväkseen saanut minun matkojeni malvonnan,
lähteväni nyt Singi-kababiin, Induksen lähteen yli kulkemaan.
"Jos sinne lähdette, bomba", vastasi hän, "niin lähetän minä
oitis pikaviestin garpuneille, Gartokin molemmille päälliköille."
"En usko garpuneilla olevan mitään sitä vastaan, että lähden
pohjoisempaa tietä myöten."
"Vai ei! Viisi päivää sitten saivat garpunit Lhasasta käskyn
visusti vartioida, ettette pääse kulkemaan mitään muuta kuin Gartokiin
menevää valtatietä. Garpunit lähettivät pikaviestit kahteentoista eri
paikkaan, Parkaan, Misseriin, Purangiin, Singtodiin ja muualle
ilmottamaan, ettei teidän saa antaa syrjäteitä käyttää. Jos tätä
kirjettä ei olisi tullut, niin olisitte kernaasti saanut pohjoiseen
matkata; mutta nyt en voi sitä oman pääni tähden sallia."
"Mitä aijotte tehdä, jos jonakuna yönä otan kadotakseni? Jakeja voin
ostaa Tartshenissa, ja silloin en enää ole teiltä vuokraamieni
varassa."
"Tosiaankin asuu Tartshenissa mies, jolla on 60 jakia ja joka myy ne
oitis, kun vain näkee hopearahaa. Mutta ilmotan asian heti garpuneille
ja ne lähettävät miehiä teitä kiinniottamaan ja pakottamaan takaisin
palaamaan. Jakien osto olisi siis turhaa rahan tuhlausta. Mutta jos
annatte karavaaninne pääjoukon kulkea valtatietä myöten ja itse
poikkeatte parin päivän matkalle pohjoiseen Singi-kababille, sitte taas
yhtyen karavaaniinne, niin en pane tiellenne mitään esteitä. Mutta te
teette sen omalla uhallanne ja tulette aivan varmaan ennen Induksen
lähteille pääsyänne pidätetyksi."
Yhtä hämmästyneenä kuin iloissanikin govan käytöksen pikaisesta
muutoksesta sovin Robertin kanssa, että hän hyvin lyhyitä päivämatkoja
tehden veisi karavaanin Gartokiin ja minä sillä aikaa matkustaisin
Induksen lähteille niin nopeasti kuin mahdollista. Otin matkaani
ainoastaan sen verran kuin pieneen nahkaiseen käsireppuun mahtui.
Kerallani tuli viisi miestä -- niiden joukossa Rabsang tulkkina ja Adul
keittäjänä -- sekä kuusi omaa kuormajuhtaamme ja kolme koiraa, joista
yksi, juuri äsken hankittu, jo seuraavana päivänä karkasi. Minulla oli
Robertin pikku teltti. Asevarastossamme oli kaksi pyssyä ja yksi
revolveri, koska seutua sanottiin rosvojen vuoksi hyvin vaaralliseksi.
Opasta en saanut hankkimallakaan. Mutta matkalla Diri-puun, jossa taas
leiriydyin, tapasin erään vanhan Tokdshalungista kotoisin olevan
miehen, joka aikoi kiertää Kailasin ympäri kolmeentoista kertaan. Hän
antoi minulle monenlaisia arvokkaita tietoja, mutta ei taipunut mistään
hinnasta mukaamme etemmäksi lähtemään.
Syyskuun 8. p:nä jatkoimme matkaamme laakson läpi, joka kulkee
Diri-pusta pohjoiskoilliseen ja vie ylös _Tseti-lalle_. Useiksi
haaroiksi silpoutunut joki oli nyt yön aikana mennyt riitteeseen, joka
siellä, missä vesi oli kuiviin juossut, kiilsi kuin lasi. Päivällä se
kuitenkin pian suli. Laakso on leveä ja jäljistä päättäen on tiellä
vilkas liike, vaikka me emme kohdanneet ainoatakaan ihmistä. Pikku
jyrsijät, joilta kesä loppuu pian, piipittävät luoliensa suulla.
Useihin paikkoihin näkyy korkeuteen kohoava Kang-rinpotshe; sellaisiin
kohtiin ovat toivioretkeläiset läjänneet kivisiä muistomerkkejä.
Kaikkialla vallitsee graniitti, sattumalta tapaa kristallimaista
liuskakiveäkin. Kuljemme kolmen ratsastajan vereksiä jälkiä myöten.
Rinne jyrkkenee, maisema muuttuu yhä alppimaisemmaksi. Me nousemme
valtaavien vierinkivikeilojen ja niiden hyrskivien lumisulapurojen
välitse jyrkkää polkua myöten 5,628 metrin korkeudessa olevaan solaan.
Tämän solan tasanne on tavattoman lakea. Sen pohjoispuolelle pystytimme
234. leirimme.
Olin luullut, että Tseti-la on ratkaiseva sola, mutta emme olleet vielä
kauvas ennättäneet, kun näimme sen pohjoiseen virtaavan puron tekevän
polven itään päin ja erään selvästi näkyvän laakson kautta virtaavan
alas Dunlungia kohti. Se kuuluu siis Satledshin eikä Induksen
jokialueeseen. Tseti-la on siis ainoastaan toisen luokan sola. Oikeaan
solaan, tavattoman lakealle laaksonkynnykselle, saavumme pian. Siellä
on pieni, samea järvi, jonka itäosasta lähtee se puro, jota pitkin nyt
koko päivän kuljemme. Tämä sola on _Tseti-latshen-la_, ja se on
Satledshin ja Induksen välinen vedenjakaja. Se on matalampi kuin
Tseti-la, ainoastaan 5,466 metriä korkea, ja sijaitsee _Transhimalajan
pääharjanteessa_. Kailas on siis hyvän päivämatkan päässä etelään päin
molempien jokien vedenjakajasta ja kokonaan Satledshin jokialueella.
Järveltä lähtien kuljimme tätä Induksen pikku syrjäjokea pitkin
pohjoista kohti. Laakson pohja oli soista ja epätasaista. Vihdoin
näimme kaukana aivan alhaalla laaksossa miehiä, jotka suurine
lammaslaumoinensa muuttivat pois vuorelta. Tundup Sonamin ja Ishen piti
juosta heidät tavottamaan, ja vähitellen saavutimme me muutkin
seurueen. He ovat gertseläisiä paimentolaisia. He ovat vieneet suolaa
Gyanimaan ja kuljettavat nyt 500 lampaallaan ohraa. Lampaat astua
tipsuttelevat virkeinä, käydessään ruohoa kynien, ja koko laakso
näyttää olevan niillä valkeaksi täplitetty. Edessämme pohjoisessa
kohoaa jylhä, ryhmyinen violetin värinen vuorijono, jonka meidän
puoleisella sivulla Indus virtaa. Sovimme lammaskaravaanin miesten
kanssa siitä, että leiriydymme samalle paikalle. Heitä oli viisi,
kaikki pyssyillä varustettuja, ja he kertoivat seudulla usein
kuljeksivan rosvoja, jotka tosin monesti ovat ihan kuin pois
puhalletut, mutta ilmestyvät taas uudestaan kuin tuulispää, josta ei
tiedä mistä se tulee.
Induksen rannalla 5,079 metrin korkeudessa sijainneen leiripaikkamme
nimi oli _Singi-buk_. Itäänpäin siitä on laakso leveä ja aukea, mutta
itse Indus on täällä hyvin vähäpätöinen joki. Minua ei siis
hämmästyttänyt ilmotus, että oli ainoastaan lyhyt päivämatka lähteelle,
jonka kerrottiin kumpuavan suoraan maasta, eikä saavan alkuansa lumesta
tai jäätiköstä. Jokea nimittivät kertojat _Singi-tsangpoksi_ ja
Singi-kambaksi, lähdettä itseään _Singi-kabab'iksi_, vaikka myöhemmin
kuulimmekin tätä sanaa lausuttavan useammin Sängä kuin Singi.
Kävi ilmi, että yhdellä näistä viidestä miehestä oli aivan tarkat
tiedot meistä. Hän oli nimittäin saman Lobsang Tseringin veli, joka
meille viime talvena Dungtse-tson rannalla oli myynyt kolme jakia. Oli
omituinen onnen sattuma, että juuri hänet tapasin. Hän sanoi kuulleensa
miten hyvin olimme hänen veljeensä nähden menetelleet ja tarjosi meille
palvelustansa -- hyvää maksua vastaan luonnollisesti. Kun hän oli
näiden europalaisille tuntemattomien seutujen läpi usein matkustanut ja
tunsi kaikki solat, tiet ja laaksot, oli minusta hän korkean hinnan
arvoinen ja myönsin hänelle 7 rupiita päivältä -- siis päivältä noin
puolet ladakilaisten kuukausipalkkaa. Hän tietysti alotti palveluksensa
paikalla ja pian tuli hänestä meidän aivan erinomainen ystävämme.
Mutta siihen eivät vielä loppuneet liikevälimme. Miehellähän oli myös
joukko lampaita ja ohraa. Hän suostui vuokraamaan minulle kahdeksan
lammasta ja myymään niiden kuorman, joka riitti omille eläimillemme
hyvästi viikoksi. Joka lampaasta piti minun maksaa yksi rupii vuokraa,
mikä kyllä oli paljon, koska lammas maksaa ainoastaan 2-3 rupiita.
Vanhuksen oli siis saatava 18 rupiita joka ilta niin kauvan kuin hän
palveluksessani oli mutta sekin oli vielä halpa hinta, kun oli kysymys
Induksen lähteistä.
Lammaskaravaani oli jo lähtenyt, kun me syyskuun 10. p:nä seurasimme
sen jälkiä uuden oppaamme johtamina, joka kuljetti yhdeksännellä
lampaalla omaa tsambaansa. Tunnin matkan päässä kuljimme yli
_Lungdep-tshu_-nimisen syrjäjoen, joka juoksee idästä eräästä
laaksosta, jonka takana kohoaa lakeita vuoria.
Vähän edempänä ylhäällä oli Singi-kamba laajennut säiliöksi, jossa oli
paljon keskikokoisia kaloja. Meidän lähestyessämme syöksyivät kalat
sankoissa parvissa vastavirtaan, kulkien silloin erään hyvin matalan
paikan ohi, jossa kävi heikko pyörre. Rabsang alkoi niitä siinä
pommittaa, mutta koko hänen saaliinsa supistui yhteen pieneen, surkeaan
kalaan. Nyt laitoimme rantaan yhdeltä puolen avonaisen lammikon ja
miehet ajoivat siihen kaloja, vedessä kaaloen, huutaen ja polskuttaen;
sitte suljettiin aukkokin. Kolme kertaa tämän tempun uudistettuamme oli
meillä 37 kelpo kalaa ja minä suorastaan ikävöin päivällistä, jota
muutoin tavallisesti kammolla ajattelin, koska kova, palvattu
lampaanliha oli käynyt minulle suorastaan vastenmieliseksi.
Vanhuksemme, joka meitä istualtaan katseli, luuli meidän kokonaan
hulluiksi tulleen. Ylempänä eräässä syvennyksessä oli niin sankka
kalaparvi, että niiden tummat seljät saivat veden miltei mustalta
näyttämään.
Jatkoimme ratsastustamme ylös laaksoa myöten, poiketen punaisesta,
sämpylän muotoisesta _Lungdep-ningrin_ vuoristosta vasemmalle.
Vastapäiseltä pohjoiselta laakson kupeelta näkyi kaksi upeata
ammon-lammasta, jotka söivät eräällä keilanmuotoisella kummulla. Niillä
oli komeat sarvet ja kuninkaallinen pään ryhti. Mutta pian huomasivat
ne meidät ja läksivät nousemaan hitaasti ylös rinnettä. Kuitenkin
kiinnitti meidän kulkumme niiden mieltä liian paljon ja siksi eivät ne
huomanneet, että Tundup Sonam pyssy seljässä kiersi vuoren taitse niitä
vastaan. Hetken kuluttua kuulimme laukauksen pamahtavan, ja hyvän tovin
perästä, kun jo olimme leirimme panneet kuntoon, tuli Tundup, tuoden
sellaisen kantamuksen uhrinsa lihaa, kuin vain raahata jaksoi. Saimme
siten lisää ruokavaroja, jotka jo olivatkin jokseenkin niukat, ja
Tundupin urotyö kohotti tämän unohtumattoman päivän loistoa. Illalla
läksi hän taas noutamaan lisää lihaa, toipa minulle villilampaan
päänkin, jonka tahdoin korottaa Induksen lähteillä olopäivän
muistomerkiksi.
Tie nousee tavattoman loivasti. Pohjoisessa kohoaa ryhmyinen kalliokko,
_Singi-jyra_, jonka harjanteen läpi näkyy iso reikä. Etelässä kohoaa
vallitseva _Singi-tshoma_. Kahlaamme _Mundsham_-laakson viemärin yli.
Induksesta on enää jäljellä ainoastaan vähäpätöinen puro, ja osa sen
vesimäärästä on lähtöisin ylhäältä kaakkoisesta _Bokar_-laaksosta.
Hetken kuluttua leiriydymme aivan lähteensilmän viereen, joka on niin
pieni, että ilman opasta tuskin olisi sitä huomannutkaan.