peräsintä kaikin voimin, pitääkseni venettä oikealla tiellä. Ylitsemme
lentää myrskyn pirstoilema räiske kuin paloruiskun hajonnut suihku.
Usein luikahtaa särkynyt aallonharja veneeseemmekin, mutta me emme
jouda vettä pois äyskäröimään. Näemme veneen vähitellen täyttyvän --
näinköhän päässemme rantaan ennen kuin se vajoaa? Masto, purje ja kaksi
vara-airoa ovat veneen pohjalla, keskellä venettä kiinni sidottuina.
Jospa voisimme nostaa purjeen, niin olisi veneen ohjaaminen helpompaa,
mutta sitä ei tarvitse nyt ajatellakaan, kun istuessansakaan tuskin voi
pysyä tasapainossa kovien sysäysten sattuessa ja niissä arvaamattomissa
asennoissa, joihin vene aina joutuu aaltojen taipumisen, kaartumisen ja
kallistumisen johdosta. Lisäksi olisi masto semmoisessa myrskyssä
ritkahtanut poikki kuin lasi.
Luotauslinjaltamme olimme joutuneet pois suorakulmaisesti; nyt oli, jos
mahdollista, saatava ainoastaan henki pelastetuksi -- päästävä maihin
ennen kuin vene uppoaisi. Ratkaisevana hetkenä, kun suhdattomana
vyöryvä aalto uhkasi venettä, huusin minä Tundupille, käskien
jännittämään kaikki voimansa -- ja hän tekikin sen niin jäntevästi,
että hänen aironsa paukahti poikki. Nyt oli kaikki hiuskarvan varassa;
emme kyenneet enää venettä ohjaamaan, sen täytyi välttämättömästi mennä
kumoon noiden vaahtoavien aaltojen välissä. Mutta Tundupkin tunsi
vaaran ja tempasi voimakkaalla vedolla vara-airon irti, Shukkur Alin
soutaessa vasemmalla airolla takaisin. Uuden suihkeen saatuamme olimme
taas oikealla suunnalla.
Niin ajaa myrsky meitä edelleen. Aika tuntuu loppumattoman pitkältä.
Viisi neljännestuntia olimme taistelleet vedenjumalan oikkuja vastaan
ja jokainen minuutti on tuntunut tunnilta. Vihdoinkin näkyy toki
Gossulin luostari. Se suurenee, voi jo erottaa yksityiskohtia, näen sen
valkean julkipuolen punaisine yläreunaviiruineen, sen akkunat ja
tuuliviirin sekä muutamia munkkeja, jotka rintasuojuksen takana seisten
liikkumattomina venettämme tähystävät. Mutta luostaripenkereen alla käy
kamala tyrsky. En tiedä, miten päästä maalle. Tämäntapaisissa
seikkailuissa olen kyllä ennenkin ollut, mutta en koskaan näin
hurjassa. Kadehdimme ylhäällä seisovia munkkeja, joilla on kiinteä
kamara jalkojen alla. Jospa olisimme jo heidän luonansa! Vauhtimittari
on ollut koko ajan ulkona vedessä. Tempaan sen nopeasti talteen ja
käsken miesten olla valmiina ja merkin saatuansa hypätä pois veneestä.
Tämänpäiväisen muistikirjani ja karttapiirustuksen, joista tippuu vesi,
kätken nahkanuttuuni, jotteivät ainakaan kootut numerot joutuisi
hukkaan.
Aikaa on enää kaksi minuuttia. Shukkur Alin avulla onnistuu minun vielä
riisua raskaat, vettä täyteen imeytyneet saappaat jalastani, mutta
samassapa jo vene rajusti viskautuu hyrskelaineisiin. Vesi on
ruskeasakkainen kuin kauravelli, ja aalto imee venettä taas järvelle
päin. Tundup Sonam on jo veteen hyppäämäisillänsä, mutta neuvon häntä
ensin airolla tunnustelemaan, kuuluuko jo pohjaa. Sitä ei tapaa, ja
mies hillitsee itseänsä vielä. Vene saa takaapäin uuden tölmäyksen ja
on kaatua. Soutajat reutovat nyt kuin villityt, voittaaksensa
aallonvedon, ja ennen kuin arvaankaan on Tundup hypännyt veteen, joka
ulottuu hänelle rintaan asti, ja nyt kiskoo hän venettä kaikin voimin
maata kohti. Me toiset seuraamme hänen esimerkkiänsä ja yhteisin voimin
onnistuu meidän vetää se maalle ennen kuin raivoava hyrsky ehtii sen
murskata. Vielä yksi aimo kiskaus, ja me olemme saaneet veneen
liejuvallin yli laguuniveteen, johon eivät aallot pääse.
Mutta nyt olemme saaneet kyllämme ja heittäydymme hiekalle väsymyksestä
menehtyneinä. Puolitoista tuntia kestänyttä ruumiin ja sielun tavatonta
jännitystä ja kiihtymystä seurasi uupumisen ja huumautumisen tunne;
meillä ei ollut toisillemme mitään sanottavaa, enkä minä antanut mitään
käskyjä yötä varten. Olimme haaksirikkoisia, mutta meillä oli täysi syy
olla iloisia ja kiitollisia siitä, että meillä oli taas kiinteä maa
jalkojemme alla ja että olimme päässeet ehjin nahoin kaikkien niiden
viheriäin hautojien yli, jotka allamme ammottivat valmiina meidät
nielaisemaan, jollemme vaarallisilla hetkillä olisi varaamme pitäneet.
Olimme torkkuneet pari minuuttia, kun kaksi munkkia ja kolme
noviisipoikaa tuli hietikon ylitse luoksemme, lähestyen meitä
verkkaisin askelin ja varovaisesti, ikäänkuin eivät olisi olleet
varmoja siitä olimmeko eläviä vaiko kuolleita. Nousimme silloin
seisaallemme ja nyt tervehtivät he meitä ystävällisesti, tiedustaen
vointiamme ja tarvitsisimmeko apua. He olivat hyvin osaaottavia ja
kertoivat nähneensä veneen lähestyvän aalloilla keikkuen sekä olleensa
vakuutetut siitä, että se varmasti uppoaisi moisessa tavattomassa
myrskyssä, mikä tänään järvellä riehui. Maihin laskiessamme olimme
olleet alhaalla aivan heidän lähellänsä; mutta se oli näyttänyt
kerrassaan kamalalta. Emmekö olleet saaneet mitään vammoja ja emmekö
tahtoisi nousta luostarin lämpöisissä huoneissa yötämme viettämään?
Mutta minä kiitin heitä hyväntahtoisesta tarjouksestansa ja pidin
parempana nukkua ulkosalla, kuten tavallista. Mutta jos he voisivat
meille polttopuita ja ruokaa toimittaa, niin niitä emme kieltäytyisi
vastaanottamasta. He kumarsivat, hävisivät sokkelomaisiin
porraskäytäviin, ja palasivat väleen, tuoden lantaa, risuja ja halkoja.
Pian leimusi ihana nuotio penkereellä. He itse sytyttivät sen, sillä
omat tulitikkumme ja tuluksemme olivat, kuten kaikki muukin,
kelvottomiksi turmeltuneet. Ja he lähtivät meille ruokaa hankkimaan,
sillä oman eväsmyttymme sisältö oli veneen pohjavedessä tahtaaksi
lionnut.
Sill'aikaa laitoimme olomme luostarin alapuolella olevalla
rantakaistaleella hyvinkin mukavaksi. Penkereessä ammotti kaksi luolaa,
joiden katot olivat karstoittuneet; toivioretkeläisillä ja paimenilla
on tapa niissä viettää yönsä. Ne olisivat voineet tarjota meille
tuulensuojan, mutta näyttivät niin epäsiistiltä, että mieluummin
leiriydyimme rannikolle. Se oli tosin märkä, mutta kaivoimme käsin
kuivaa hiekkaa altapäin. Vene purettiin, vesi kaadettiin siitä pois --
se oli puolillaan -- ja siitä laitettiin nuotion viereen tuulensuoja.
Olipa nyt mieluista katsella myrskyä ja kuunnella hyrskeen äänekästä
pauhua.
Kun nuotio leimusi tunnollisesti ja tuli hehkuvan kuumaksi,
riisuuduimme me ilkosen alasti ja istua tökötimme tulella kuivataksemme
alusvaatteitamme ja itseämme. Jokaisen täytyi pitää huoli itsestänsä,
sillä kunkin laita oli yhtä huono. Levitin tavarani mahdollisimman
lähelle tulta ja ripustin niitä airoille ja pelastusvöille tuulen ja
kuumuuden kuivattaviksi. Samalla kuivasin vähin erin villapaitani,
käänsin sen nurin, pidin tulta vasten sen etu- ja taka-, nureata ja
oikeata puolta, ja kun se oli aivan kuiva, puin sen ylleni. Ainoastaan
nahkanutun ja turkkien kuivaaminen ei onnistunut, ne olivat yöhön asti
märät, mutta mitäpä siitä! Kaikessa tapauksessa oli meillä täällä
parempi kuin veden jumalan viheriöissä kristallisaleissa.
Munkit tuovat maitoa, piimää ja tsambaa, teetä on itsellämme ja
yksinkertainen illallinen maistuu mainiosti. Myrskyn yhä kestäessä
istuimme sitte pari tuntia tulen ääressä. Olin kuivannut päiväkirjani
ja tein nyt ne muistiinpanot, jotka ovat tämän luvun sisältönä.
Sill'aikaa huvitteli minua Shukkur Ali seikkailuilla, joita on
matkoillaan kokenut Younghusbandin ja Wellbyn palveluksessa.
Pelastuttuansa nyt kuolemasta hädin tuskin, johtui hänelle menneisyys
voimakkaammin mieleen, ja kerran kertomaan päästyänsä ei kunnon Shukkur
Ali anna itseään keskeyttää. Kuuntelin häntä toisella korvalla ja
kirjotin toisella -- olin vähältä sanoa -- etten näyttäisi
välinpitämättömältä, ja itse asiassa olikin Shukkur Alille pääasia
saada vain lörpötellä.
Vihdoin selkenee pohjoinen ja kaikki vuoret näyttävät olevan
liituvalkeat lumesta. Muulloin eroittautuivat valkeiden lumihuippujensa
kautta ainoastaan Kailas ja sen läheiset vuoret, mutta nyt on kaikki
valkeata. Tosin on elokuun alku, mutta onko mahdollista, että syksy
alkaisi jo nyt? Kesä on ollut niin lyhyt, että tuskin olemme
ennättäneet siihen tottua.
Kahdeskymmenesseitsemäs luku.
Satledshin lähde ja Pyhä vuori.
Päivä päivältä työskentelin tutkimuksissani pyhällä järvellä ja sen
ympäristöllä, saavuttaen tuloksia, joiden muokkaamiseen menee pitkät
ajat. Minun onnistui pysytellä paikoillani kokonainen kuukausi. Usein
saapui ratsastajia ja muita lähettejä valituksinensa, mutta silloin
vastasivat mieheni hyvin yksinkertaisesti: "Sahib on järvellä,
koettakaa häntä tavata, milloin voitte! Hän on vedenjumalan ystävä ja
voi viipyä pyhän puun oksien välissä niin kauvan kuin tahtoo." Ja kun
sitte palasin, olivat he jo menneet matkoihinsa. Kun matkat tehtiin
veneellä, eivät he voineet liikkeitäni mitenkään tarkata. Mutta
Tshiu-gumpan luona leiriytyessämme ryhtyivät he tarmokkaisiin
toimenpiteisiin. Poissa ollessani saapui lähetti toisensa perästä,
käskien minun oitis lähteä Parkaan, josta oli matkaa jatkettava
Ladakiin. Elokuun 23. p:nä lähetin Robertin ja Robsangin Parkaan
neuvottelemaan ensin viranomaisten kanssa; minua ei kumminkaan tahdottu
millään ehdolla päästää matkani lähimpään päämäärään _Langak-tsolle_.
Viipyisinpä Tshiu-gumpassa kuukauden tai vuoden, se ei heitä
liikuttaisi, koska luostari ei ollut heidän piirissään, mutta läntinen
järvi oli heidän valtansa alainen. Neuvoivat minua kuitenkin oman
itseni tähden mahdollisimman pian Parkaan tulemaan; heti huomenissa
lähettäisivät he 15 jakia kuormastoani kuljettamaan.
Mutta minä tahdoin nähdä Langak-tson hinnalla millä hyvänsä. Kun siis
huomenissa nuo 15 jakia saapuivat, päätin nopeasti lähettää Rabsangin,
Tseringin ja neljä muuta miestä kuormaston kanssa _Parkaan_, samalla
kun Robert ja kuusi miestä seurasivat minua _Langak-tsolle_.
Vasta viikkoa myöhemmin olin tältä matkaltani valmis, ainaisten
myrskyjen tuivertamana työskenneltyäni Manasarovarin naapurijärven ja
sen koko ympäristön kartoittamisessa, onnistuen ratkaisemaan useita
epätietoisiksi jääneitä edeltäjieni arveluita. Sen tarpeellisen
lepopäivän aikana, jonka soimme itsellemme Parkassa elokuun 30. p:nä,
tingin govain kanssa puoleen ja toiseen. He pyysivät minua seuraavana
päivänä vihdoinkin länteen lähtemään ja minä lupasin sen heille, mutta
sillä ehdolla, että saisin viipyä kolme päivää Chalebissa, joka on
puolen päivämatkan päässä lännessä. He suostuivat siihen, huomaamatta
minun sivuaikomuksiani. Tahdoin nimittäin kiertää pyhän vuoren
pyhiinvaellustietä myöten kulkien, mutta älysin etteivät viranomaiset
siihen koskaan lupaa antaisi. Ainoastaan viekkaudella voi se onnistua.
Iloisen juhlan jälkeen, jonka ladakilaiset olivat iltasella
toimeenpanneet, ratsastimme syyskuun 2. p:nä taas luoteeseen.
Seurassamme oli eräs vanha, harmaahapsinen gova, josta oli jo tullut
aivan erinomainen ystäväni. Ilma oli kaunis, mutta jo nyt tuntui
aamusin pureva kylmä, melkein kuten kotona, kun keltaiset lehdet ovat
pudonneet ja hieno jääriite peittää lahtia.
Chalebin kankaalle pystyttämällämme leirillä oli se etu että se oli
kaukana ihmisasunnoista, mikä olikin tarpeen, sillä täältä käsin tein
kolme luvatonta retkeä. Toinen näistä kesti ainoastaan syyskuun 6.
päivän ja sen määränä oli Satledshin vanha vesiallas. Siitä paikasta,
missä me tämän altaan saavutimme, näkyi siinä seisovia vesiä sekä
idässä että lännessä, mutta pohja ja oli aivan tasainen. Kulkiessa
allasta pitkin länteenpäin saapuu ensiksi erääseen suolattoman veden
syvänteeseen, jossa on hyvin runsaasti sorsia ja leviä, sitte seuraa
kokonainen rivi vesien yhdistämiä rämeitä ja lopuksi eräs lounasta
kohti verkalleen juokseva puro, joka laskee toiseen isoon suolattoman
veden syvänteeseen, jolla ei ole mitään näkyvää laskua ulospäin. Jos
kuljemme kauvemmaksi siihen paikkaan, missä allas on puristunut jyrkkien
kallioseinien väliin, niin tapaamme kaksi lähdettä, joista lähtee
toinen puro juoksemaan hyvin näkyvän laakson läpi lounaaseen.
Minun vakaumukseni mukaan tiukkuu tämä vesi maan alitse, tullen
Langkak-tsosta. Jos, kuten vuotta myöhemmin tein, kulkee vanhaa allasta
pitkin päivämatkan alas länteen päin, niin tapaa _Döltshu-gumpan_ luona
vesirikkaampia pysyviä lähteitä, jotka myöskin kumpuavat altaan
pohjasta. Täältä lähtein ja pitkin matkaa Himalajan läpi nimittävät
tibetiläiset Satledshia _Langtshen-kambaksi_, elefanttivirraksi,
mikä nimi johtuu eräästä, muka elefantin muotoisesta kukkulasta,
jolle Döltshu-gumpan luostari on rakennettu. Itse Döltshun luona
olevan lähteen nimi on _Langtshen-kabab_ eli: "suu, josta alkaa
elefanttijoki"; samoin on Brahmaputran lähteen nimenä _Tamtshok-kabab_,
"suu, josta alkaa hevosvirta", ja Induksen lähteen nimenä
_Singi-kabab_, "suu, josta alkaa leijonajoki". Neljäntenä
järjestyksessä on _Naptshu-kamba_, "riikinkukkojoki". Tibetiläiset
väittävät siis Satledshin lähteiden olevan Döltshun luostarin luona,
eikä Himalajalla tai Transhimalajalla, joista se kuitenkin saa hyvin
vesirikkaita syrjäjokia. He ovat myös vakuutetut siitä, että
Langtshen-kamban lähdevesi on Langak-tso'sta (Rakas-talista) alkuisin.
Kun nämä molemmat järvet kuuluvat Satledshin jokialueeseen on
ensimäinen kysymys: mikä Tso-mavangiin (Manasarovariin) laskevista
joista on Satledshin lähdejoki? Luonnollisesti vesirikkaampi ja
pitempi. Tage-tsangpo kuljettaa vettä 11 kuutiometriä sekunnissa, mutta
kaikki muut Tso-mavangiin laskevat joet korkeintaan 2-3 kuutiometriä.
_Tage-tsangpon Ganglung-jäätiköiden etualalla sijaitseva lähde on siis
Satledshin lähde_.
Olemme taas Chalebin niemellä ja huomenna, syyskuun 3. p:nä on
ryhdyttävä matkaan pyhän vuoren ympäri. Parkan huomatuin gova on
luonamme, aikoen pitää minua kurissa, mutta ilmaisinko minä
aikomuksiani! Tseringin, Rabsangin, Namgjalin ja Ishen on tultava
mukaan. He ovat lamaisteja ja iloitsevat tilaisuudesta päästä maailman
pyhimmän vuoren kiertämisellä likemmäksi autuuden portteja. Mukaan
otamme kolmen päivän ruokavarat, tarpeelliset työkalut sekä luonnos- ja
muistiinpanokirjan. Korkeat valokuvaustelineet ja veneen tervakangas
saavat tehdä teltin virkaa. Tamineitamme on kaikkiaan ainoastaan yksi
kevyt hevoskuorma. Ratsastan pienellä ladakilaiskimollani, mutta miehet
kulkevat jalkaisin, sillä pyhän vuoren ympäri ei kulje ratsain kukaan
muu kuin minunlaiseni pakana. Muun karavaanin oli odotettava meitä
Chalebissa, ja minun telttini piti antaa olla paikoillaan, jotta
tibetiläiset luulisivat minua illaksi takaisin odotettavan.
Tsering, Namgjal ja Ishe läksivät jo varhain, minä ja Rabsang vähän
myöhemmin. Gova tuli väkinensä kysymään, mitä tämä merkitsi ja mihin
minä aijoin. Mutta vastasin hänelle ainoastaan: "Minä tulen heti
takaisin", ja ratsastin suuntaan P 30° I _Dunglung_-laakson suuta
kohti.
Ylhäällä ensimäisten somerikko-kerrostumien välissä odottivat
meitä toiset, ja nyt kuljimme suljetussa joukossa milloin ylä-,
milloin alamäkeen, jo hävinneiden jäätiköiden kasaamien vanhojen
somerikko-kerrostumien yli. Dunglung-joen rannalla lepäilee kaukaisesta
idästä tullut khamilainen toivioretkikunta. He ovat pystyttäneet
telttinsä ja heidän hevosensa käyvät tuoreessa heinikossa laitumella
Somerikko-ylängölle näkyy myrskyisen Langak-tson pohjoinen osa.
Nousemme ylös laaksoa ja pian on molemmilla puolillamme kovasta
viheriästä ja violetista kiviseoksesta muodostuneita lujia kallioita,
joiden rinteiden juurella on valtaisia sorakeiloja. Suunnattoman isoja
sekakivilohkareita on syössyt täällä alas. Vasemmalla jokirannalla,
siinä missä tie tulee Tartshenista, on kuution muotoinen pieni
talo sekä useita mani-kekoja ja tshorteneja. Tämä on pyhä tie,
Kang-rinpotshen ympäri kiertävien toivioretkeläisten tie.
Eräs Gertsestä tullut mies on kiertänyt vuorta 20 päivää ja nyt juuri
lopettanut kymmenennen kierroksensa. _Lunglung-do_ on erittäin tärkeä
laaksoristeys, siinä yhtyy kolme laaksoa: _Tshamo-lungtshen_ sekä
_Dunglung_, ja kolmas on se, jota myöten me nousemme; sen ylemmän osan
nimi on _Hledung-pa_. Molemmin puolin on nyt graniitti. Kailasin
pohjoinen reuna on teräväsärmäinen ja huippu muistuttaa täällä
nelisuippoa. Nyt peittää taas vuoren eräs vuorirenkaan muodostama
ylänne, joka ympäröi sen huippua kuten _somma_ Vesuviusta. Illansuussa
nousee pääjoen vesi; molempien sivujokien yli kulkee silta. Lohkareita
on suuret määrät ylt'ympärillä. Kaikki on graniittia, ja siksi ovat
vuorimuodot pyöreämmät ja tylpemmät.
Vihdoin näemme edessämme laakson oikeanpuoleisella rinteellä _Diri-pun_
luostarin. Ylös johtavan tien varrella on suunnaton graniittilohkare,
täynnä tavallisia pyhiä kirjaimia. Samoin on siellä pitkiä mani-kekoja,
viirejä ja kiviläjiä. Kaikki päivän kuluessa tavottamamme
toivioretkeläiset kääntyvät luostariin, jonka vierasmajassa he saavat
maksuttoman yösijan. Se oli täpö täysi, kun vielä oli saapunut eräs
pembo-lahkoon kuuluva vaeltajaseurue. Viimemainitut tietysti kiertävät
vuorta päinvastaiseen suuntaan, ja oikeauskoiset, jotka heitä
matkallaan kohtaavat, heittävät heihin ylenkatseellisen silmäyksen.
Pidin siis parhaana pystyttää telttini katolle, jolle oli pinottu
toivioretkeläisten kuormasto. Täältäkin avautui komea näköala
Kailasille, jonka huippu näkyi nyt suoraan etelästä.
Onnistuttuni toteamaan Brahmaputran ja Satledshin lähteiden paikan, oli
taas herännyt vanha unelmani _Induksen lähteiden löytämisestä_. Kaikki
haluni ja kunnianhimoni olivat nyt siihen keskittyneet. Saatuani
munkeilta tietää, että paikka, missä tämä kuuluisa joki "leijonan
suusta" kumpuaa, oli ainoastaan kolmen päivämatkan päässä koillisessa,
erään korkean solan takana, tuntui minusta yhdentekevältä ja
vähäpätöiseltä kaikki muu, kun vertasin sitä tähän tuntemattomaan
pohjoiseen maahan tunkeutumiseen. Pidimme sotaneuvottelun, ruokavaroja
riitti meillä enää ainoastaan kahdeksi päiväksi ja rahaa olin ottanut
mukaani liian vähän. Sitäpaitsi oli asemamme Chalebissa kovin epävarma.
Se ei sallinut suurempia uhmatekoja. Päätin sen vuoksi seurata
alkuperäistä suunnitelmaani, kulkea toivioretken loppuun ja sitten
tehdä Induksen lähteille uuden tutkimusretken Chalebista tai pahimmassa
tapauksessa Gartokista.
Syyskuun 4. p:nä sanoimme Diri-pun munkeille jäähyväiset ja
kuljimme siltaa myöten joen yli, joka virtaa Transhimalajaan
Tseti-latshen-la-solasta. Solan toisella puolen juoksevat
vedet Indukseen. Nousimme nyt ylämäkeä, itää kohti, jyrkkää
graniittilohkareiden peittämää rinnettä myöten. Oikealla puolellamme
on joki, joka saa vetensä Kailasin jäätiköistä; se on lyhyt,
mutta hyvin vesirikas. Polku tulee yhä jyrkemmäksi, luikertelee
graniittilohkareiden välitse ja johtaa ensimäiselle pikku kukkulalle.
Siitä lähtien on maa-ala aina seuraavalle penkereelle asti hieman
tasaisempaa. Täältä on komea näköala lyhyelle, typistetylle jäätikölle,
joka lähtee Kailasin pohjoiskyljeltä ja saa jääaineksensa eräästä
jyrkästi rajotetusta, kaukalomaisesta lumirotkosta. Itään päin lähtee
Kailasista tavattoman teräväpiirteinen, huipukas, hammasharjainen
vuorenselkä, jonka pohjoispuoli on lumen peittämä. Lumesta näkyy
vierinkivikaistaleita, jotka antavat koko vuorensivulle uurteisen
ulkomuodon. Jokaisesta lumivaipan liepeestä rientää vaahtoava puro alas
jokeen. Meistä vasemmalle, pohjoisessa, on vuoristo kohtisuorasti
halkeillutta graniittia, ja sen muodot ovat jylhiä pyramiidimaisia.
Pohjoisessa siis suojelevat Kailasia valtaiset graniittipaljoudet,
mutta itse vuori on kaikesta päättäen sekakiveä, sen huomaa jo siitä
melkein vaakasuorasta kerrostumisesta, joka on selvästi nähtävissä
ulkonevista, selväpiirteisistä lumirajoista ja jääjuomuista. Huippu
nousee tästä jylhästä vuori-ulapasta kuin tavattoman suuri,
kuusikulmainen vuorikristalli.
Erään tavattoman suuren graniittipaaden luona pysähtyy vanhuksemme ja
selittää paaden olevan "dikpa-karnak" eli syntisten koetuskivi. Kiven
alla on sen ja maan välissä ahdas reikä. Joka on synnitön, tai jolla on
edes hyvä omatunto, hän voi ryömiä reijän läpi, mutta jos kuka tarttuu
väliltä kiinni, niin on hän lurjus. Kysyin vanhukselta, eikö voisi
käydä niin, että laiha lurjus ahtautuisi lävitse, samalla kun paksu
kunnon mies tarttuu kiinni, mutta hän vastasi hyvin vakavana, että
paksuus ei kokeessa merkitse mitään, vaan riippuu menestys yksinomaan
sielullisista ominaisuuksista. Kelpo Ishemme ei sentään liene ollut
täysin selvillä omantuntonsa tasapainotilasta, sillä ennen kuin
aavistimmekaan näimme hänen jo katoavan kiven alle ja kuulimme hänen
huokailevan, ähkyvän ja puhisevan, käsillänsä raapivan ja jaloillaan
takaapäin ponnistussijaa etsivän. Kauvan aikaa reijässä aika lailla
sätkyteltyänsä huomasi hän lopulta olevan syytä huutaa tukahtuneella
äänellä apua. Me nauroimme katketaksemme, mutta annoimme hänen nyt
ilmitulleen syntisyytensä takia vielä jonkun aikaa reijässä virua.
Sitte vetivät toiset kaksi hänet jaloista taas ulos. Mies näytti
tavattoman ällistyneeltä ja pölyiseltä, kun nyt lurjukseksi
todistettuna pääsi taas ihmisilmoille. Mutta hän vain kertoi kerran
erään rouvan tarttuneen kiinni niin kovasti, että hänet oli täytynyt
suorastaan kuin haudasta kaivaa.
Noin 200 askelta kauvempana on eräs toisenlainen koetuskivi tässä
mahtavien graniittipaasien sokkelossa, jossa kulkee kuin matalien
huoneiden ja muurien välisellä kylänraitilla. Tämän koetuskiven
muodostaa kolme lohkaretta, jotka nojaavat toisiinsa niin, että niiden
väliin jää kaksi aukkoa. Nyt on vasemmasta aukosta kontattava sisään ja
oikeasta ulos, siis oikeauskoiseen suuntaan. Täällä korjasikin Ishe
äsken kärsimänsä tappion pujahtamalla molempien reikien läpi. Minä
hänelle kyllä sanoin, ettei se ollut mikään merkillinen temppu, kun
reijät olivat niin isot, että pieni jakikin olisi mahtunut niistä
kulkemaan! Syntiselle on tämä toinen kivi varakivenä, jolla voi ainakin
näköjään pelastaa hyvän omantunnon.
Kang-rinpotshen, "pyhän vuoren" eli "jään jalokiven" ympäri tekemämme
vaellus on merkillisimpiä Tibetin muistojani, ja minä käsitän hyvin,
että tibetiläiset näkevät jumalalliseksi pyhätöksi tämän vuoren, jonka
muodot muistuttavat niin silmiinpistävästi tshorteniä, muistomerkkiä,
joita pystytetään kuolleitten pyhäin muistoksi temppelin sekä
sisä- että ulkopuolelle. Kuinka monesti olin harhamatkoillani kuullut
tästä autuaaksi tekevästä vuoresta kerrottavan! Ja nyt vaelsin minä
itse toivioretkipuvussa luostarien välisellä tiellä, luostarien, joita
on pidettävä rannerenkaan jalokivinä siinä toivioretkitiessä, joka
kaartaa Kang-rinpotshea, tätä sormea, joka osottaa korkeuteen,
"ylhäisiin, saavuttamattomassa maailmankaikkisuudessa asuviin tähtien
veroisiin jumaliin".