Emme voi erottaa, mikä ranta on lähin. Näytämme itse olevamme tämän
äärettömän järven keskipisteenä. Gurla Manhattan keskellä näkyy eräs
rotkolaakso, jonka suu juhlallisena avautuu pilvivaippojen alta. Muun
maan ollessa varjossa valaisi aurinko sen sisustaa hetken ajan ja
silloin se näytti mielikuvitukselliselta, ikäänkuin johtaisi se meidät
jättiläiskirkkoon, jonka holvia lukemattomat kynttilät valaisevat. Eri
vuorenrunkojen ja haaranteiden väliset laaksot ja hivuuntumiskourut
ovat hyvin silmiinpistäviä ja luikertelevat alas järveä kohti lakeiden
sorakumpujen lävitse, sorakumpujen, joiden äärimäinen reuna aiheuttaa
järven pohjan vaihtelevan syvyyden. Syvyys lisääntyy taas, ollen 61,
62, 65 ja 75 metriä. Neljännestätoista paikasta lähtien -- neljästoista
itse niihin luettuna -- tutkin järven pohjallakin vallitsevan
lämpömäärän. Mutta mittaukset veivät aikaa. Ensin täytyi 70 metrin
pituisen luotirihman laskeutua pohjaan, ja sitten pysyä hiljaa kunnes
pohjalämpömäärä vaikuttaisi lämpömittariin merkkinsä. Sitten oli
luotirihma ylös lapettava, syvyys merkittävä, lämpömittari
tarkastettava, pintaveden ja ilman lämpömäärä mitattava ja nopeuden
mittaaja tarkastettava.
Kilometrin päässä pohjoisessa on kirkkaan mainingin aalloilla
harvinainen tulikeltainen vivahdus, enkä voi ollenkaan ymmärtää mistä
moinen heijastus johtuu. Lounaassa paksunee pilvi ja tuuli puhaltaa
järven yli, saaden aikaan lainehtimisen, joka hidastuttaa veneen kulkua
entistä enemmän. Rehim Ali ei jaksa enää valvoa, ja Shukkur Ali on
vastustamattoman unensa kanssa aivan hassunkurinen. Hän nukkuu
viattomana, airot koholla, ja soutaa nukkuessaan kerran jos toisenkin
ilmassa, sitä tehdessään aina vain kerraten herkeämätöntä huutoaan:
"Shu-da-la-la". Hän puhuu unissaan. Rehim Ali herää siitä ja kysyy,
mitä hän sitten oikeastaan tahtoo, eikä kumpikaan tiedä mistä on
kysymys. Kello seitsemän paikoilla tuli Nukku-Matti minuakin
tervehtimään, mutta en ottanut häntä vastaan. Vain silmänräpäyksen ajan
näin punaisia villiaaseja juoksevan aalloilla, kuulin ilmasta
ihastuttavaa harpunsoittoa ja näin mustan merikäärmeen pään aalloista
sukeltavan ja taas syvyyteen vajoavan ja häviävän. Viheriät delfiinit
ja pienet valaskalat köyristelivät selkäänsä aaltojen välissä -- mutta
ei toki, uni täytyy karkottaa, myrsky voi nousta millä hetkellä
hyvänsä. Heitän kämmenpohjallani aimo suihkun soutajiini, pesen silmäni
ja käteni, tilaan aamiaiseni -- kovaksi keitetyn hanhenmunan, palan
leipää ja kupillisen maitoa -- sytytän piippuni ja olen taas virkeä
kuin hyyppä. Kahdennessakymmenennessä mittauspaikassa, missä syvyys oli
79 metriä, seuraavat toiset esimerkkiäni.
Kello yhdeksän, oltuamme vesillä kaksitoista tuntia, mittasimme 81,8
metrin syvyyden, mutta lounaisranta näytti edelleenkin olevan yhtä
kaukana kuin tähänkin asti! Rehim Alista oli kerrassaan kamalaa, että
kölin alla oli niin paljolti vettä. Gurlan pilvipaljoudet nousevat
hieman ylemmä, ja tultuamme keskemmä mahtavan laakson suuta näemme me
entistä selvemmin sen lymyihin. Lumikenttien alemmat liepeet ovat
pilvien alapuolella. Länteen päin siitä on leveä hivuuntumisuurros,
jonka harmaata muraa pensastot mustalla kirjavoivat. Vesi on
peilikirkas, heijastaen vuorten kuvaisia; ilman ollessa kirkas, on se
sininen, mutta vihertyy pilvien kokoontuessa. Kalaparvi leikkii vedessä
pulahdellen sen pinnalla.
Ja taas kuluvat päivän hetket. Solumme hiljaa eteenpäin väliin yli
rauhallisten kukkulamaisten maininkien, jotka kuiskailevat hiljaa kuin
henkiäänet, väliin pyramiidiaaltojen yli, jotka syntyvät kahden
erisuuntaisen tuulen synnyttämien aallokoiden toisiansa kohdatessa.
Neljä pientä erisuuntaista myrskyn poikaista yritti saada meidät
kiinni, voimatta kumminkaan nostaa aallokkoa vaarallisen korkeaksi, ja
me selvisimme niistä pelkällä niin sanotulla jälkiläiskäyksellä.
Viimeinen niistä, kaakosta tuleva, oli voimakkain. Nyt nostimme
purjeen, mutta yhä näytti ranta olevan loppumattoman kaukana.
Ja kuitenkin näkyivät yksityispiirteet yhä terävämpinä ja selvempinä.
Gurlasta kääntyy järveen päin kolme mahtavaa päätyhaaraa, joiden
välissä on valtaavia murakeiloja ja hivuuntumiskouruja. Sanotut keilat
mataloittuvat rantaa kohti ja laskeutuvat veden alle syvimpään
syvyyteen asti. Pohjoisrannalla, missä leviää laaja tasanko, voi
otaksua järven pohjan hitaammin viettävän. Gurla on pyhän järven
ihana taustakoriste; ei ainoakaan mestarikäsi maailmassa voisi
suuremmoisempaa ja vaikuttavampaa keksiä.
Pohjamittauksemme osotti nyt 77, 74, 77, 68, 58, 54 ja 25 metrin
syvyyksiä ja huomasimme rannan olevan lähellä, sillä nyt voi jo erottaa
kukkuloilla käyvät jaki- ja lammaslaumat. Aallokko oli nyt joltisenkin
korkea ja kahdesti täytyi meidän äyskäröidä vettä veneestä, jonka
pohjalla olivat turkkini kastuneet. Molemmat miehet soutaa ahertavat
unisina ja väsyneinä. Puhelemme jo miten miellyttävää on päästä maalle,
tehdä nuotio, saada teetä ja ruokaa, mutta ranta vain pakenee edellämme
ja puolipäivä menee ohi. Gurla näyttää etelässä kohoavan suoraan
vedestä; sen tasainen juurimaa ja alavat äyräät näkyvät nyt näet paljon
pienentyneinä, sikäläisten luostarien munkkien ei ole tarvinnut etsiä
vuoriston puroja, sillä he käyttävät juomavetenänsä pyhän järven
vettä, jolla on puhtaimman, terveellisimmän lähdeveden maku. Sen
kristallikirkas puhtaus ja tummanviheriänsininen väri ei turmele makua;
etäisistä pyhiinvaeltajista on Manasarovarin vesi parempaa kuin kuohuva
samppanja.
Vihdoinkin pääsemme venevankilastamme vapauteen! Kirkkaan veden läpi
näkyy jo järven pohja. Vielä muutamia aironvetoja, ja veneemme tarttuu
savesta ja talvijään ajamista, mätänevistä levistä muodostuneeseen
valliin. Sen ja rannan välillä on pitkulainen laguuni, jonka liejuun
uppoaa polvia myöten. Kello oli puoli 2; olimme siis olleet järvellä
16,5 tuntia! Ja kun saavuimme rantaan, emme siellä päässeetkään maalle.
Jonkun aikaa asiata mietittyäni, miesten sillä aikaa seisaaltaan
ympäristöä tarkastellessa, soudimme pohjoisemmaksi ja puolentoista
tunnin kuluttua löysimme vihdoinkin paikan, missä voi veneen maalle
vetää. Silloin olimme olleet järvellä 18 tuntia.
Kokosimme polttoaineksia ja sytytimme tulen. Tee kiehuu, lammasliha
paistuu, ja syötyämme päivällisemme teimme airoista, mastosta ja
purjeesta tilapäisen teltin, johon paneusin maata jo kello seitsemän
paikoilla, pelastusrengas päänalusena ja turkkeihini kääriytyneenä.
Olin tehnyt 31 tuntia keskeytymättä työtä, vaivuin oitis uneen, eikä
ollut minulla aavistustakaan koko yön raivonneesta myrskystä, ei myös
niistä 25 toivioretkeläisestä, jotka olivat aamun sarastaessa ohitsemme
kulkeneet.
Kello kuudelta herätettiin minut. En ollut ollenkaan tuntenut yökylmää,
sillä alin lämpömäärä oli ollut 4,4 astetta. Aamu oli ihana, vain liian
kuuma. Toivioretkeläiset olivat menneet, me söimme aamiaisemme,
työnsimme veneen taas vesille ja soudimme pohjoiskoillista ja
pohjoisluoteista kohti, pienessä kaaressa, noin 80 metrin päässä
rannasta, ja tulimme leiriin n:o 214.
Aikomukseni oli leiriytyä jossain sopivassa kohdassa pohjoisempana ja
soutaa sieltä seuraavana päivänä järven yli päämajaan Serolung-gumpaan.
Määräksi otin länsirantaan lyhyesti pistävän lahdelman pohjoisrannalla
kohoavan sinooberipunaisen kukkulan. Raitis etelätuuli puhalsi, me
nostimme purjeen ja kiidimme hurisevaa vauhtia järven yli. Rannalla
seisovat toivioretkeläiset katselivat kulkuamme aivan ällistyneinä, ja
Gossulin luostarin munkit vaivasivat päätänsä ajattelemalla, minkä
lopun moinen pyhyyden häväistys saisikaan. Yksinpä villihanhetkin uivat
poikinensa nopeasti pakoon selälle, kun taas toiset vesilinnut
pakenivat muutamia satoja metrejä maalle päin -- varmaankin pitivät ne
venettä harvinaisena, tavattoman isona vesilintuna.
Nousimme maalle punaisen huipun luona ja toisten polttoaineita kootessa
ja yöleiriä laittaessa tunnustelin minä seutua maallenousupaikan
yläpuoliselta mäeltä. Raivoisa kaakkoismyrsky puhalsi järven yli,
järven pinta joutui kamalaan kuohuntaan, nostellen liituvalkeita
vaahtoharjojansa. Kello neljän seuduissa muuttui ilma tuskallisen
tyyneksi; sitte kääntyi tuuli ja nousi yhtä voimakas, ulvova ja uliseva
luodemyrsky. Kellon kuutta lähetessä näytti taivas kamalalta,
kaikkialla näkyi pikimustia pilviä eikä itärannasta näkynyt
vilahdustakaan. Oli kuin seisoisimme valtameren rannalla. Mutta pian
kääntyi tuuli itäkaakkoon ja silloin pauhasi hyrske koko illan meidän
rantaamme vastaan. Mikä onni, ettei tämä ilma sattunut eilen illalla!
Miesten oli käsketty herättää minut ennen auringon nousua, sillä meidän
täytyi kiirehtiä, jos mielimme päästä ennen pimeän tuloa leiriin n:o
212. Tuskin oli päivä valjennut, kun tulin ulos. Syötyämme aamutulella
viimeiset ruokavaramme aamiaiseksemme lähdimme kello puoli viisi
rannasta, rumalla, samealla ilmalla. Voimakas länsituuli kiidätti meitä
nopeasti selälle, olipa se oikeastaan purjeellemme ja mastollemme
liiankin navakka, mutta kuljetti meitä toki kaksinkertaisella
nopeudella eteenpäin. Kukkuloiden juurella oli meillä edes suojaa,
mutta jo muutaman minuutin päässä rannasta muuttui järvi epämieluisen
ontoksi. Mutta vähätpä siitä väliä, me kuljimme aaltojen mukana, vene
suikkelehti niiden välissä pehmoisesti ja miellyttävästi, saamatta edes
viskevettä.
Miehissäkin oli nyt toinen ryhti kuin ensimäisellä öisellä matkalla.
Nähtävästi olivat he päättäneet joutua ennen pimeän tuloa määränpäähän
ja soutivat kuin kaleeriorjat, joiden päällä ruoska heiluu. Oli kuin
juoksisivat he kilpaa länsituulen kanssa, pyrkien pois tieltä ennen
kuin aallot aivan raivoisiksi paisuisivat. Vesi sihisi ja vaahtosi
veneen ympärillä, vanavesi siukui kuin sula voi paistinpannussa, ja
allamme kuohui synkänviheriä järvi. Se oli ihanaa kulkua; me
puikkelehdimme humisevaa vauhtia järven pyhien aaltojen yli.
Nyt teimme luotauksia: 40, 52, 52, 54, 56, 57 ja 54 metriä.
Hivuuntumispenkereitten ja niiden joltisenkin jyrkän vierun
ulkopuolella on järven pohja melkein tasainen.
Päivä kuluu, keskitaivas seestyy, tuuli ajaa pois pilvet, jotka
näyttävät kokoontuvan vuorien ympärille; nämä muodostavat suuremmoisen
seppeleen tämän maan järvien helmen ympärille. Tuuli asettuu kokonansa,
aurinko paahtaa kovin ahavoittuneille kasvoilleni, ja päätä särkee,
jos auringon säteiden kimalteleva kulta suoraan silmiin paistaa.
Sokaisullansa se saa päämäärästäkin erehtymään, mutta minulla on toki
kompassi kädessäni. Aallot laskevat ja herpautuvat, järvi muuttuu taas
peilikirkkaaksi. Kulku on nyt hitaampaa, kun tuuli ei työntele takaa,
mutta miehet eivät väsy; heidän soutulaulunsa vaimenee kuulumattomaksi
vedenpinnalla, turhaan siitä kaikuansa etsien.
Rannalla nousi elämä, kun me tulimme! Nähtävästi ja kuultavasti olivat
odottajat meidän paluustamme iloissansa, vaivattuansa itseänsä kaikilla
mahdollisilla murheellisilla ajatuksilla meidän surullisesta
kohtalostamme. Robert oli juuri lähettämäisillään partiokunnan
pohjoiseen ja etelään, kun huomasivat veneen järven-selällä. Leirissä
oli kaikki muutoin hyvin, ainoastaan tibetiläisemme olivat suruissaan,
sillä heidän ruokavaransa olivat lopussa. Annoin heille sen vuoksi
rahaa, jotta voisivat ostaa luostarista tsambaa. Illalla sitte
keskustelin Robertin kanssa etelään tehtävän matkan suunnittelusta.
Seuraavana päivänä, Lehiin tulomme vuosipäivänä, alkoi uusi kuukausi.
Rabsang ja Tundup Sonam soutivat, Robert piti perää seuraten
luotauslinjaa noin 50 metrin päässä rannasta. Itse istuin veneen
kokkapuolella kompassi kädessä piirustaen karttaa rannoista, niiden
kukkuloista ja kaikesta mikä vain seudun luonteen kuvaamiseen kuuluu,
ja sitä tehdessäni huomasin järven kaikkein uusimpienkin karttojen
tarvitsevan perinpohjaista oikaisua. Jo Tamlung-solassa, Brahmaputran
notkosta lähdettyämme, olin epäillyt, että Manasarovar ehkä onkin
Satledshin vesistöön kuuluva järvi. Nyt oli koetettava, enkö voisi
edistää tämän kysymyksen ratkaisua. Tiesin tutkimuksieni jäävän
vaillinaisiksi, mutta ne paljastavat kuitenkin joukon tähän asti
tuntemattomia tosiasioita. Siihen kuului järjestelmällinen järven
syvyyden mittaaminen, jonka avulla voi löytää rotkon synnyn ja
muodostumisen avaimen, selityksen. Pian tulin vakuutetuksi siitä, että
järven syventymä on eteläisten vuorten vanhojen jäätiköiden uurtama,
eikä, kuten olin ensin luullut, somerokerrostumien patoama leveässä
laaksossa. Mutta tilan puute estää minut tätä mielenkiintoista
kysymystä seikkaperäisesti koskettelemasta.
Samalla kuljemme loivasti kaartaen lounaaseen ja olemme pakotetut
rannasta loittonemaan, jottemme tarttuisi hiekkapohjaan kiinni.
Saavumme _Tage-tsangpon_ suulle. Runsaan kilometrin matkan virtaa se
yhdensuuntaisesti järven rantojen kanssa, ollen siitä neljän metrin
korkuisen, aaltojen ja jääpainon kasaaman vallin erottama. Leiriydyimme
juoksuhiekan ja varvikon väliselle alueelle ja minä mittasin
Tage-tsangpon. Sen leveys oli 17,3 metriä, suurin syvyys 1,05 metriä ja
vesimäärä 11,26 kuutiometriä sekunnissa, eli kolme kuutiometriä enemmän
kuin siinä paikassa, _Na-Marden_-nimisen syrjäjokensa yläpuolella,
missä olin viimeksi sen syvyyden mitannut. Olimme ensi kerran tulleet
Tamlung-la'lla tämän joen ulottuviin, jonka lähdejoki, _Gang-lung-tshu_
eli "jäälaakson vesi" saa alkunsa Gang-lung-vuoristosta. Niin muodoin
on Tage-tsangpon lähteenä sanotun vuoriston jäätikkö eli jäälaakso,
joka näkyy Tam-lung-la'lle. Juuri tätä jäätikköä rohkenen pitää
_Satledshin genetisenä eli alkuperäisenä, todellisena lähteenä_.
Elokuun 2. p:nä jatkoimme matkaamme vesitse, karavaanin kulkiessa
rantaa pitkin. Purjehdimme _Jango-gumpan_ ohi jokseenkin sen likitse ja
suuntasimme sitten suoraan Tugu-gumpalle, joka hyvin viehättävästi
kohoaa rantapenkereeltä. Joukko pohjoistibetiläisiä paimenia oleksi
täällä, missä joka vuosi pidetään vähäiset villamarkkinat. Katolla
seisoi joukko munkkeja. Leirimme laitoimme aivan luostarin viereen,
rantatien varrelle, josta oli ihana näköala järvelle ja sen takaiselle
Kailas-vuorelle. Luostarin eteläpuolella on kivimuurin ympäröimä piha,
jolla seisoi 500 lammasta yhteen sullottuina kuin sillit tynnyrissä
odottaen vuoroansa, milloin Almorasta ja eteläisestä rajamaasta tulleet
hindut ja dotialaiset ne keritseisivät. Paimentolaiset saavat
jokaisesta lampaastaan kahdeksan annaa (75 penniä), siis hyvän koron
elävälle pääomalleen. 500 lampaan villasta kuuluu tulevan 16 jakin
kuormaa.
Kävin heti luostarissa, jonka 13 munkkia, apotti Tabga Rintshen
etunenässä, otti minut vastaan mitä kohteliaimmin ja ystävällisimmin,
näyttäen minulle kaikki ja antaen eri temppelisaleista selityksiä. He
olivat kuulleet puhuttavan järven yli tekemästäni matkasta ja nyt omin
silmin nähneet minun tänne suhahtavan veneineni suotuisalla tuulella,
ja vakuuttivat minulle avonaisesti, että minulla heidän vilpittömän
vakaumuksensa mukaan on vallassani salaisia voimia, koskapa voin
rankaisematta uhmailla vedenjumalan pyhää järveä. Mutta he käsittivät,
että niin voi olla, koskapa olin tashi-laman ystävä ja tämä oli antanut
minulle pyhän siunauksensa.
Elokuun 7. p:nä herätettiin minut hyvin varhain, kun aurinko valoi
uutta kultaa siniselle järvelle, erään laman seisoessa luostarin
katolla puhaltamassa näkinkenkätorvellaan pitkäveteisiä, kumisevia
säveliä hiljaiselle vedenpinnalle. Riensin rantaan, missä vene
tavallisine varustuksinensa jo valmiina odotti, ja Shukkur Ali ja
Tundup Sonam luotirihmaa selvittelivät sekä tavaroitamme paikoilleen
asettelivat. Hindut maleksivat rannalla kuin villihanhet, riisuivat
pukimensa maalle ja kahlasivat veteen, ainoastaan liina lantioille
käärittynä, uimaan autuaaksi tekevässä, siunausta tuottavassa järvessä.
Kuuman Intian ihmisistä täytyi niin viileänä aamuna tuntua piristävältä
semmoisessa vedessä peseytyminen, jonka lämpö nousi vain jonkun asteen
yläpuolelle nollan. Hämmästynein katsein seurasivat he venettäni, jota
voimakkaat aironvedot kuljettivat luostarista etäälle. Järvi oli
aamukirkas ja tyven, mutta jo ensimäistä luotausta suoritettaessa
puistatti vedenjumala itseänsä, luoteistuuli nousi ja aallot loiskivat
ja kisailivat iloisina veneen keulaa vastaan. Sillä tämä kolmas
mittauslinjamme oli suunnattu 214. leiriämme kohti, P 27° W suuntaan.
Keskipäivällä paksunivat pohjoiset pilvet. Raskas, lyijyharmaa
pilvikerros laskeutui hitaasti vuorten kupeille ja sen alemmasta,
valoisammasta reunasta riippuivat sadehetaleet, kohoten synkkää taustaa
vasten harmaanvioletteina. Vuoret ja ranta hävisivät pohjoisessa
näkymättömiksi ja pilvipaljoudet näyttivät olevan järvelle
putoamaisillansa. Tuuli asettui taas, ja alkoi harvakseen sataa
rapisevia isoja pisaroita, jotka vedenpintaan putoillessaan muodostivat
hetken kestäviä, pyöreitä helmiä, kuin olisivat olleet öljyverhoon
käärittyjä. Sitten seurasi kauhean sakea raekuuro, joka suomi veden
pintaa, verhosi meidät puolipimeään, viskutteli järvenkalvosta
miljoonia pieniä suihkukaivoja ja värjäsi kahdessa minuutissa veneemme
sisuksen valkeaksi. Ei voinut erottaa mitään muuta kuin veneen ja
itsemme; muu kaikki oli yhtä vettä ja raetta, joka vitsoi järveä kuin
raipalla, saaden aikaan suhisevan, kurluttavan äänen. Tuon tuostakin
valaisivat väräjävät jalavat pilvien sisustaa ja ukkonen jyrisi
pohjoisessa uhkaavana ja kumeana. Silloin kääntyivät molemmat miehet
katsomaan, mutta eivät nähneet sumussa mitään. Heitä alkoi kammottaa ja
kaikki me tunsimme vaarallisen aseman olevan tulossa.
Rakeita seurasi rankkasade, niin ankara sadekuuro, etten sen vertaista
olisi voinut kuvitella. Vettä kaatui sellainen paljous ja niin rajusti,
että se painoi kumaraan. Ylläni oli kolme paitaa ja nahkanuttu, mutta
jo hetken kuluttua tunsin veden valuvan paljasta ihoani myöten. Siitä
oli toki se etu, ettei sen ylen runsaan suihkun, joka meitä vielä
odotti, tarvinnut minua enää liottaa. Turkkini olin pannut polvilleni,
kääntäen karvapuolen ulospäin, ja sen kuoppiin kokoontui pieniä
lammikoita. Siten tuli veneeseen aimo määrä vettä, läikkyen siinä edes
takaisin aironvetojen tahdissa. Rantaa ei näkynyt, pidin perää
kompassin mukaan.
"Soutakaa vain, ei ole enää pitkä matka!"
Vihdoin harveni sade, mutta kellon ollessa neljä minuuttia yli yhden
kuulimme koillisesta huumaavata pauhinaa, sellaista jytyä, jonka voi
saada aikaan ainoastaan ensi luokan myrsky. Raesää ja sade eivät olleet
sen rinnalla mitään. Nyt, raskaiden vesiuutimien hajottua, oli
myrskyllä vapaa tanner, ja se kulki järvien yli vimmaisella voimalla.
Miksi emme lähteneetkään tuntia ennen ja sen sijaan jättäneet hindujen
uskonnollista kylpemistä katselematta! Ei, Tso-mavangin jumala suuttui
ja tahtoi kerta kaikkiaan näyttää, ettei ole niin kevytmielisesti
kohdeltava järveä, jonka vihertävää vettä hänen delfiinipyrstönsä
ruoski. Miten kadehdimmekaan nyt Gossul-gumpan munkkeja ja omaa,
etelässä Tugu-luostarin rauhallisten muurien suojassa oleilevaa
väkeämme! Mitähän he sanoisivat, mitähän he mahtaisivat yrittää,
jos me hukkuisimme tähän järveen kuin kissat?
Muutaman minuutin ajan taistelin suoraan oikealta lyöviä aaltoja
vastaan kuin mielipuoli, voidakseni ohjata veneen oikeaan suuntaan. Ne
paisuivat kauhistuttavan nopeasti ja jokainen aalto, joka veneemme
pingotettuun palttinakangasrunkoon lyödessään särkyi hyrskeeksi, sai
aikaan pamahduksen, joka oli halaista pikku aluksemme. Seuraava oli
vielä valtaisempi; minä selvisin siitä intialaisella kypärilläni, mutta
Tundup Sonam sai kylmän läiskäyksen, joka vei häneltä hetkeksi
tajunnan. Kun kolmas oli viskannut vaahtohuippunsa laidan yli
veneeseen, oli veneessä vettä 10 sentimetriä paksulta, pikku
"pähkinänkuoremme" vajosi kolmen miehen painosta liian syvään ja
veneeseen päässyt vesi läiskähteli, pulppusi ja pulisi edes takaisin
veneen keinunnan tahdissa.
Nyt huomasin olevan mahdotonta yrittää pysyä tolallamme. Meidän täytyi
alentua kurssiltamme tuulen ja aaltojen takia. Suunnassa E 50° L oli
Gossul-gumpa, ja tuuli puhalsi koillisesta; se sopi siis matkatuuleksi;
luostarissa saisimme turvapaikan, jos nimittäin sinne asti pääsisimme.
Nyt oli vain käännyttävä oikeassa kulmassa, kumoon ajamatta. Kaksi
ensimäistä yritystäni ei onnistunut, saimmehan vain vettä lisää
veneeseen, mutta kolmas lykästi. Nyt piti meidän vain, jos henkemme oli
kallis, varoa ettei vene päässyt taas tuulessa kääntymään. Myrsky
puhalsi hieman oikealta. Tundup Sonamilla, joka hoiti keulapäässä
oikeanpuoleista airoa, oli koko taakka hartioillaan, kun taas Shukkur
Alin tarvitsi pistää aironsa veteen ainoastaan silloin tällöin, minun
komentoani seuraten, mutta kaikesta ulkonaisesta rauhastaan huolimatta
oli hän kiihkeä ja liian innostunut, ja kun hän ei myrskyn ulinalta
huutojani kuullut, annoin käden kosketuksella hänelle aina merkin,
milloin heittää soutaminen.
Nyt alkoi kulku, jommoista en ollut kokenut ainoallakaan entisellä
Tibetissä tekemälläni vesimatkalla. Myrsky muuttui hirmusääksi, jonka
painon puristamina laineet nousivat korkeiksi kuin Itämeren aallot
myrskysäällä. Höyrylaiva millainen tahansa olisi tällaisessa aallokossa
vaarunut, meidän täytyi pienessä kangasveneessämme sen nopeissa,
odottamattomissa heilahteluissa, jotka veneen kallistuessa toinen
toistaan seurasivat, aina vain väistellä ja pysyttää tasapainoa. Tuulen
raivoavien voimien pieksäminä, ahdistamina ja ajamina pyyhälsimme
järveä pitkin. Jokainen uusi aalto, joka meitä ylös nosti, näytti
olevan edellistänsä korkeampi. Muutamilla oli terävä, sileä harja, joku
oli ikäänkuin vuorikristallista muovailtu ja kuvasti pohjoisia mustia
pilviä -- edessämme näytti olevan pohjaton vesihauta, jonka ammottava
syvyys uhkasi joka hetki veneemme nielaista. Toiset aallot työnsivät
edellänsä vaahtolaskosta, vyöryen takaapäin vinkuen ja pauhaten.
Silmissä musteni ajatellessa, että ne täyttäisivät veneen yhdessä
sekunnissa ja painaisivat sen veden alle. Mutta aallonharja nousi
kauniisti korkeuteen, näköala avautui joka suunnalle, etelässä paistoi
vielä aurinko, Gurla Mandatta näkyi selvästi, suunnassa E 50° L näkyi
myös Gossul-gumpan penger, ainoastaan pohjoisessa oli kaikki mustaa ja
uhkaavaa. Sen sekunnin aikana, minkä vene vapisten keikkui
aallonharjalla, voi luulla joutuneensa johonkin vallitsevaksi kohoavaan
vuorisolaan Tshang-tangin vuoristoon, missä joka puolella avautuu
vuorijonojen maailma, samalla kun aaltojen vaahto loihti mielikuvan
ikuisista lumikentistä.
Tämäkin aalto poistuu ja vene vajoaa laaksoon. Me häviämme vesiluolaan,
lähimmät aallot tukkeavat näköalan, takanamme olevat luolan seinät ovat
puhtainta malakiittia, edessämme olevat smaragdia. Sivulle ne
vetäytyvät ikäänkuin kulisseiksi. Taas nostetaan meidät ylös -- "lisää
vain, Tundup Sonam, muutoin painaa meidät vaahtoharja alas!" Hän
ponnistaa viimeisetkin voimansa ja aalto menee ohi. Mutta se ei ole
ylhäältä tasalakinen ja muistuttaa Kudi-gangrin pyramiidihuippua. Kaksi
semmoista kohoaa aivan edessämme ja niiden kärjet taittuvat tuulessa.
Ne ovat läpinäkyviä kuin lasi ja toisen läpi näkyy Gurla Mandattan
lumikenttien kuva kuin suurennuslasilla katsottuna. Edessämme on
vesiveräjä ja etelärannan auringonpaisteen kajastus kultaa aallon
reunat tummalla hehkulla.